Epätodellista

Kaunista on, ulkona. Sisällä jatkuu pilviset päivät ja synkät yöt. Satuin kuulemaan Jonne Aaronin kappaleen "Yksin", ja vaikka on ikävä, jos nuorella miehelläkin tällaisia kokemuksia, niin itseä hieman lohduttaa ettei ole ainoa veneessä.
"Sä veit sä veit
mut ja selväksi teit niin teit
et pysty rakastamaan
Se loppuu ennen kuin alkaakaan
---
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis"

Samat ajatukset kiertää päässä uudestaan ja uudestaan. Tarkoittaa: ero sinänsä oli ehkä ihan ok, mutta siitä olisi voinut keskustella yhdessä eikä sanoa ilmoitusluontoisena asiana. Ensinmainitulla tavalla olisi ehkä voinut säilyttää itsekunnioituksensa kun ehkä oltaisiin päädytty eroamaan yhteistuumin. Nyt sen sijaan, nöyrryttyäni kysymään perusteluja, ottamalla kosolti syytä omille niskoilleni ja pyytämällä meille uutta mahdollisuutta ja nämä kaikki torjuttuina, seurauksena on menetetty itsekunnioitus, häpeä omasta (turhasta) nöyrtymisestä ja suunnaton viha sekä katkeruus tuota kaksinaamaiseksi osoittautunutta kumppania kohtaan.

Yhtään eivät lohduta hyvää tarkoittavien ystävien kommentit tyyliin "nainen eroaa huonon parisuhteen, mies toisen naisen vuoksi". Kielsi toisen naisen olemassaolon, mutta koska ei ole näkynyt deittisaiteilla, viittaa mielestäni siihen että nainen oli olemassa, valmiina astumaan estradille kunhan vanha akka raivataan pois tieltä. Ja jotta eron saa nopeasti ja itselle kivutta, on helppo pistää syyt sen vanhan akan niskaan (ne intohimon puutteet yms).

Katkeroituminen ärsyttää itseäni, ei se mies ole sen arvoinen. Koetan (miltei epätoivoisesti) bongata uutta ystävää, kaveria, kumppania, jotta saan pääni jälleen kuosiin ja ajatukset nykypäivään.

Tänään oli ajettava reittiä, mitä en ole useaan viikkoon ajanut. Määränpää oli yli puolivälin kohti paikkaa, missä olen käynyt viikottain viimeisten 4 vuoden aikana. Kyllä kirveli. Ja oksetti. Ja vielä oksetti. Ja kirveli takaisin tullessa. Ja nyt taas oksettaa kun ajattelenkin. Jos en olisi tullut jätetyksi, olisin jatkanut luontevasti matkantekoa, päässyt tänään saunaan ja kaikkea muuta kivaa.

Nyt sen sijaan, kun kastejuhla oli ohi ja paikat siivottu, oli palattava jälkiään myöten takaisin synkkään, yksinäiseen kolooni, missä seuranani on vain läppäri. Taas kirvelee ja oksettaa.

En ymmärrä itseäni. Siis onhan ihmisluonnon mukaista pariutua ja jättää ja pariutua uudelleen, ilman että on tuskiteltava siinä välimaastossa? Kun edes tietäisi, kauanko tämä kirvelevä, oksettava olotila kestää, niin ehkä sen sietäisi. En edes tiedä, mikä on pääasiallisin kiputilani aiheuttaja, vaikka olen asiaa pohtinut jo usean viikon ajan.

Sen verran isot saappaat jätti kyllä täytettäväksi, että useista yrityksistä huolimatta yksikään retale ei ole niitä vielä täyttänyt (tätä en kuitenkaan soisi hänen tietävän, sillä nöyryytykseni on muutenkin jo megaluokkaa). Tuntuu myös, etten enää JAKSA käydä deiteillä ja odottaa ihmettä "kolahti ensitapaamisella".

Ja taas ylenantamaan...

Päivä kerrallaan hivutellen menen eteenpäin. Ma-ti-ke-to koululle aamusta ja ip sieltä pois - loppuilta lukien, neuloen tai tässä näpytellen. Pe etäpäivä, ja silloin pitäisi lukea (harvoin jaksan) sekä tehdä etätehtäviä. Päivät ovat siis täysiä, onneksi, sillä eipä jää aikaa "turhien" pohdiskeluille. Mutta: koska koulutusala on pihaa/puutarhaa, saan tuon tuostakin mielleyhtymiä entiseen, menettämääni elämään. Silloin romahtaa, eikä paniikkireaktio tai oksennuskohtauskaan ole enää vierasta. Viikonloput ovat vielä erikseen...

Aktivoiduin toki miltei heti seuranhakuun, ja muutamilla treffeillä olen ehtinyt käydäkin. Aktivoituminen ei johtunut ns. miehenpuutteesta, kostonhimosta tai etten osaisi olla itsekseni. Huomasin vain, että kaipaan mahdollisuutta viestiä fiiliksiä tai muita asioita jollekulle. Fiiliksiään ei voi välittää muun kuin sellaisen tietoon, joka on samalla aaltopituudella, ja jonka kanssa on paljon yhteistä.

Muutoinkin, näitä deittejä ajatellessani, on moni asia palautunut mieleeni. "Luotettavan" mieheni kanssa meillä oli niin paljon samoja arvoja, että epäilyttää josko samanlaiseen enää törmään. Me molemmat kierrätetään hullun lailla ja ollaan hyvinkin omavaraisia - niin materiaalin kuin tekemisen suhteen: ei heitetä roskiin jos voi vielä korjata, tehdään ja korjataan itse niin paljon kuin mahdollista.

Hän teki ehkä perustellusti päätöksensä (väärällä tavalla!!!), mutta olen silti katkera. "Intohimon puute suhteessamme" oli häneltä ehkä oikea arvio, sillä intohimoni kohdistui paljolti pihan kunnostukseen - se kun oli tullessani täysin villiintynyt ja retuperällä. Työ jäi edelleen kesken, ja kaipuuni on hirmuinen. Kaipaan hieman miestäkin, ärsyttävyyksistään huolimatta, mutta se on toinen juttu ja itseni ulottumattomissa. Asia on closed, loppuunkäsitelty, ja viimeinen viestitys oli siitä melkoisen huikea esitys...