Epätodellista

... kun ei hän päässyt työterveyspalaveriimme. Istuttiin lähiesimiehen huoneessa kaikessa rauhassa, kiireettä (mulla ON mukava lähiesimies, oli läsnäkin). Teki normikysymyksiä ja minä normisti vastasin. Kai. Olen kai PölhöKustaan sukua, mutta en vaan osannut laukoa niin suoraan mitä olisin voinut. Että vituttaa, ketuttaa ja ottaa päähän koko työ - kevennyksistä huolimatta. Kun ei se olisi ollut kuitenkaan kuin osa totuutta. Totta kai vituttaa, ketuttaa ja ottaa päähän, mutta ei ihan koko aikaa vaan ainoastaan silloin kun ei osaa tai ei muista - ja tietää että se johtuu kokemastani ja yhä päällä olevasta stressistäni.

Juuri heräsin parin tunnin koomasta - kooma ei ollut unta eikä valveilla oloa. Tila oli melko lähellä down-olotilaa eli evvvk yhtään mikään. Ei vaan jaksanut. Tila muuten toistuu joka arkipäivä töistä palattua, tunti-pari menee tajuttomana. Harkitsen ensi yönä nukkumista ilman nukahdusnappia. Nappi on loivahko, mutta tuntuu että aiheuttaa tahmautta seuraavaan aamuun ja päivään. Lisäksi päätä särkee heti aamusta - tämä voi toki johtua niskajumistakin, ja olen taas muistanut tykytreenata per päivä. Ja painokin nousee - nukkunapistako johtuen, en tiedä - ja vkl kirppumyynnissä sain muutaman pieneksikäyneen vermeen myytyä (niitä muuten riittää!) mut vielä jäi moneen myyntiin...

Niin se luottamushenkilön visiitti. Hän kirjasi omaa muistiotaan, josta tuskin kovin informatiivinen tuli. Kun en ole kovin skarppina nykyään, eikä ajatus luista. En toki kertonut että olen hakenut uutta työnantajaa jo maaliskuusta lähtien. Hokema tyyliin "muistathan syödä ja harrastaa vapaa-ajallasi..." sen sijaan ärsytti kuten aina. Hyvää tarkoittaen kun ei muuta osata sanoa, mutta helkkari: varsinkin nyt yli keski-ikäisenä luulisin jo tietäväni mikä itselleni on parasta? Parasta muuten on, kuten viime su taas huomasin: painoin pihahommissa tuntitolkulla! Omaa pihaani en voi laittaa, mutta kaverille käänsin kasvimaan ja siirtelin istutuksia yms. Illalla oli hartiat hiukan jämähtäneet, mutta sainpa hyvän hieronnan...

Miksi muuten sivusto bloggaa ulos kesken kirjoittamisen? Tämä teksti tuli vasta 4. kerralla tähän...

Nimittäin: viime viikkojen aikana olen lähettänyt parikymmentä työhakemusta (määrä on todella vähäinen verrattuna v 2006 ja 2007 hakuihini - tämä sen vuoksi että usein haku torppaa nykymittapuun mukaan puutteelliseen kielitaitooni tai edellytettyyn koulutukseen). Useimmista ei ole kuulunut mitään, pari suoraa hylkyä ja yhdestä varmasta paikasta jouduin ikävä kyllä luopumaan palkkatason alhaisuuden vuoksi. Hakemani työpaikat ovat olleet laidasta laitaan eri alueilta, sillä olen saanut tehdä mitä erilaisimpia töitä joista jokaisesta olen oppinut paljon.

Olisi reilua mainita jo hakuilmossa, minkäikäistä henkilöä ovat hakemassa; näin säästyisivät molemmat tahot turhalta työltä. Olen 56-vuotias, eli jäljellä olevia työvuosia on about 10 vuotta. On ymmärrettävää, että työnantaja mielellään panostaa työntekijään, jolla ikänsä puolesta on työvuosia jäljellä usea kymmenen. Eri asia on, sitoutuuko tämä työntekijä niin pitkäksi aikaa samaan työnantajaan...

Olen siis 56-vuotias, joka numeroina on paljon, mutta jota en itseeni osaa soveltaa - olo on kuin nuorella aikuisella. Tämä ei valitettavasti näy työnhakupaperissani - vai olisiko fiksua kirjoittaa "olen xx-vuotias mutta tunnen itseni niin NUOREKSI"? Jätän väliin, kiitos. Hakemani työt eivät ole olleet mielestäni vain tietynikäisille sopivia, ja siksihän olen niitä hakenutkin. Myönnän auliisti, että itseäni nuoremmilla on erilaista fiksuutta ja "ajan hengessä" -fiilistä, jota ehkä minulta puuttuu - tai sitten ei, ken tietää.

On vain toivottava, että kysyntä ja tarjonta kohtaavat ja saan vielä ehtoopuolella kivan ja passelin duunin. Sitä odotellessa ja nykyisessä työssäni kunto pettää ja ulkonäkö jättää...

Tänään ajoin kuin huumattuna töistä kotiin. Siinä mietin, että tällaiseltakohan tuntuu juuri ennen kuin nukahtaa rattiin. Nukahdus saattoi nimittäin olla jokseenkin lähellä. Onnistuin skarppaamaan ja pääsin hengissä mökkeröiseeni. Nakkasin kassit lattialle ja punkkauduin. Olo oli ihan kuin olisi ollut Atlantilla pikkuruisen ilmapatjan päällä - alla pohjaton, musta syvyys... Karmeaa.

En tiedä kauanko olin tajuttomana - jos nukahdin niin kesti se aikansa, ja jos nukuin niin max vartin verran. Olo oli melkein kohtuullinen, ja kykenin nousemaan ylös sekä tyhjäämään ruokaostokset kaappeihin. Muuripadan alle tulet, jos ystäväni tullessaan haluaisi vaikka "suihkuun". Saunomista ei tänään jaksa ajatellakaan.

Ei mennyt tämäkään työpäivä kyynelittä. Vaikka ns. kevennettyä työnkuvaa teenkin, ryöppyävät sähköpostit ja niiden vaatimat toimenpiteet hukuttavat, joten kun nuori trp tuli ovelle yhden tehtävän kanssa, hätääntyi hän kovin kun pillahdin itkuun. Se vaan on niin kammottavaa: olo on kuin juoksuhiekassa tai täydessä viljasiilossa jota seuraa hidas tukehtumiskuolema.