Epätodellista

3,5 vuotta kestänyt mies/ihmis/parisuhde päättyi miehen ilmoitettua, ettei halua jatkaa kanssani. Myönnän: olin järkyttynyt. Olen yhä. Eniten järkytti se, että kertomansa mukaan hän on jo viime vuodesta pohtinut eroasiaa. En ole ajatustenlukija, joten en voinut aavistaakaan, sillä mies käyttäytyi kuin ei mitään vikaa missään.

Olin pitänyt häntä vakaana ja luotettavana, sillä me puhuttiin monia hiertäviä asioita auki näiden vuosien aikana. Myöskään me ei riidelty - kumpikaan ei pidä rähisemisestä. Asuttiin omissa osoitteissamme, ja minä kävin siellä viikonloppuisin, usein viikollakin, tai hän täällä. Elämämme oli viime aikoina "seesteistä" ja "vakiintunutta".

Ilmeisesti liian seesteistä. Liekö alakerrassa asuvan nuoriparin toiminta ollut yksi erovaikuttimist? Alakerrasta kuuluu nimittäin kiihkeää iloittelua monesti viikossa, vapaapäivinä jopa 2-3 kertaa vuorokaudessa, ja äänet kuuluivat huoneistooni, porraskäytävän ulko-ovelle ja jopa ulos kadulle näin kesähelteillä.

Joka tapauksessa, eromme ensisijaiseksi syyksi mies kertoi, että haluaa elämäänsä enemmän intohimoa kuin mitä nyt tuntee saavansa. Alussahan meilläkin sitä oli, intohimoa. Sitten tuli pitkäaikainen selkäkremppani, työvaikeudet, kahdet yt-neuvottelut joista toisista lensin pihalle, pienemmistä ongelmistani puhumattakaan. Kaikissa hän oli tukena ja turvana, jaksoi kuunnella ja keskustella - joskus liikaakin. Sanoi ymmärtävänsä ajoittaisen väsymykseni tai haluttomuuteni. Mutta: ymmärtäminen on ollut ilmeistä sanahelinää, sillä tuntuu että kaikki nuo vaikeat ajat ovat patoutuneet seksikuplaksi jonka hän nyt puhkaisi.

En tässä kerro, mitä itseeni vaikutti hänen orjallinen työnsä työnantajalleen (yötä myöten), tai ikääntymisen mukanaan tuomat ongelmat varsinkin rakastellessa. Nehän EIVÄT kuulu stooriin, eiväthän?

Ottaa vain niin pattiin tuo, että puhutaan toista (empatia kriisitilanteissani) ja laukaistaan sitten tällainen, elämänsuunnan kääntävä uutinen, minkä on aiheuttanut intohimon puute!!! Hän lähtee ilmeisesti etsimään elämänsä Naista. Mies sanoi, jo ovella ollessaan: "Olen pahoillani". Siinä meinasi kattila lentää kohti!!!

Lähtönsä jälkeen (eilen) olen moneen kertaan miettinyt, että toki me ollaan kaikki yksilöitä, mutta: voiko oikeasti luottaa keneenkään? Onko ihan sattumasta kiinni, jos löytyy ihminen, jonka kanssa yhteiselo kestää tästä ja ikuisuuteen?

Tämä viikko mennyt ulkosalla. Isojen ja pienien puutarhakoneiden käytön opettelua ja treenausta, sekä kasvillisuuden tunnistamisoppia. Myönnän: ensinmainittu on helpompaa ja siksi mieluisampaakin. Ehkä voisi jopa harkita uutena alana työtä, jossa työskennellään annettujen ohjeiden mukaan koneella - ilman kauheata tietomäärää kohteen taustoista.

Mikä viittaa siihen, että oppimiskeskukseni on edelleen ilmeisen vaurioitunut viimeisen, 1999-2000 opiskeluvuoteni traumasta. Tuolloin koin burn-outin aiheuttaman osittaisen, työteknisen muistinmenetyksen eikä muisti ei ole sittemmin palautunut eri ammattiosaajien yrityksistä huolimatta.

Havaitsin seikan, kun tällä viikolla aloin päntätä kasvien latinankielisiä nimiä ja heimoja. Luettu ja treenattu tieto ei löydä ajukopassani tilaa. Olen saanut erilaisia opiskeluvinkkejä ja -ehdotuksia, ja pakkohan nämä on saatava haltuun, muuten opiskelu katkeaa kuin kanan lento. Eikä maanantainen tentti ole ainokainen, vaan niitä tulee parin viikon välein...

Parin tunnin kuluttua hakemani työssäoppimispaikan haastatteluun. Meitä on siellä 2 hakijaa, joista toinen oli suht'näreissään kun hain samaan paikkaan kuin hän. Paikan sijainti on itselleni tuttu vuosien takaa, ja vain parin km:n päässä. Hänellä n. sama etäisyys. Näreisyys ei ole mukava vieruskumppani...

Yes: vaikka koko viikon epäilin putoavani porukasta, joka näytti niin älyttömän energiseltä ja minä täysin nuupahtaneelta, niin tässä mennään! Iltapäivällä tuli tieto, ketkä kuuluvat siihen kolmannekseen jotka pudotetaan. 8kk opinnot alkavat maanantaina koneiden ja laitteiden haltuunottamisella.

Siinä ovat traktorit, päältäajettavat, moottori- ja raivaussahat ihmeissään kun taas uusi noviisien joukko hyökkää kimppuun. Onneksemme ollaan kaikki niin motivoituneita, etten epäile etteikö kaikilta luonnistaisi sun vaikka minkä härvelin käyttö. Traktori on itselleni vielä vieras tuttavuus, muut jossain määrin tuttuja.

Toivottavasi opet tekivät kohdallani oikean ratkaisun. Itse pähkäilin vielä tänään, onko ala omani, jaksanko ja opinko uusia asioita. Nyt on pakko pystyä; muuten harmittaa itseäni jos olen suotta vienyt jonkun toisen paikan. 40km sivu ei ole matka eikä mikään, sillä se menee työmatkaruuhkaa vastavirtaan.

Saapi nähdä. Ehkä se innostuskin vielä puhkeaa kukkaan!

Viime syksyn jälkeen tapahtunutta: alkuvuoden yt-neuvottelut -> poispoispotkittiin (ei työvelvoitetta irtisanomisaikana); rahaselkkaus sisarusten kanssa (menetys 14t); miesystävän halu lopettaa 3,5v seurustelu. No, olenhan sentään takaisin Helsingissä ja kohta alkaa työvoimapoliittinen, toivottavasti kevääseen kestävä opiskelu...

Huoh. Mieluusti jo haluaisi jonkinlaista varmuutta ja vakautta elämäänsä. Jatkuva pelko toimeentulemisesta, arkirutiinien säilymisestä ja edes yhden tärkeän ihmisen pysymisestä lähellä - se syö ihmistä! Peiliin tulee katsottua harva se päivä, enkä kauhean isoa syyllistä siellä näe.

Pikkurikkeitä, totta kai: rahan säästäminen on ollut lapsesta saakka täysin mahdotonta, mutta toisaalta olen ollut myös ollut antelias kun on rahaa kysytty - vaikka omien laskunmaksujeni kustannuksella. Ja minkä sille voi, että tykkään tehdä koko ajan, useaakin hommaa yhtä aikaa (juu, puuro palaa joskus kattilaan) jotta ei vaan mikään roiku keskeneräisenä - tämä on liikaa monillekin sohvaperunatyyppisille miespuolisille.

Siitä huolimatta jaksan ihmetellä, miksi taas näin.