Pitkästynyt...

olen tänä viikonloppuna, oikein kunnolla ja syvältä. Jonkinlainen alakulo lienee iskenyt, sillä edes ulos ei ole huvittanut lähteä, vaikka keli olisi ollut mitä parhain pyöräilylle tms. Toivottavasti kysymyksessä on ohimenevä mielenhäiriö, en haluaisi kaikkia viikonloppuja näin hiljaiselossa viettää.

Sinänsä hyvä että poju asuu luonani, vaikkakin pikkuruisen yksiön ilmakuutiot eivät aina tunnu riittävän kahden aikuisen elämiseen. Kumpainenkaan ei saa ns omaa rauhaa, joka sallisi olla ketään huomioimatta. Sillä: jokaisella ihmisellä on perustuslaillinen oikeus ja velvollisuuskin huilauttaa aivojaan täysin omassa tilassa ja rauhassa. Epänormaali tai valehtelija on sellainen henkilö, joka väittää ettei moista tarvitse.

Hyvää tässä kanssa-asumisessa on se, että puhe-elimeni säilyvät jonkinlaisessa käyttötilassa. Yksin asuessa voi käydä niin, että perjantain kotiutumisen jälkeen seuraavan kerran tulee äänihuulille käyttöä vasta maanantaina töihin mentyä. Jolloin kurkusta tulee ensimmäisen puolen tunnin aikana vain korinaa ja käheää murinaa. Siitä se sitten vertyy, kunnes on jälleen perjantai ja sanaisen arkun lukitsemisen aika viikonlopuksi.

Ehkä alan kokeilla kotikaraokea...