Blogi

Mutta en nyt sitten kirjoittanut. Jää huomiseen.

Senpä vuoksi teenkin harvinaislaatuisen poikkeuksen ja postaan vain linkin Youtubesta.

Pakko sanoa, että joku on tehnyt ihan mukavaa jälkeä. Niin turhaa, mutta hetkellisesti viihdyttävää. :)

http://www.youtube.com/watch?v=z6MVKnU-UJA

Pakko ihan vähän hehkuttaa. Koska olenhan sinkku, niin saan tehdä mitä tahdon.

Mun juhannuksenviettopaikka varmistui juuri äsken, vietän sen Haminassa, meren rannalla, hyvien ystävien seurassa, grillaten, saunoen ja olutta juoden.

Mutta siis, ehkä jossain muussakin seurassa. Ei mitään vakavaa, mutta ei tätä kesää viitsi ihan yksinkään haaskata, jos vaihtoehtoja on muitakin? Hyvää alkavaa viikkoa mussukoille, mun viikkoa ei pilaa enää mikään!

Taas on saanut lukea keskusteluissa mielenkiintoista tekstiä. On aloitettu ketju sellaisellekin aiheelle, kuin yhteisölle, jossa naiset voivat keskenään puida deittiensä huonoja ominaisuuksia ajatuksena, että muut naiset voisivat täten välttyä kokemasta samoja sudenkuoppia. Kätevää eikö totta?

Ja tokihan miesten tässä vaiheessa pitäisi vain hymyillä. Toisin sanoen pistää kommenttinsa perään jonkin sortin hymiö, niinhän kyseisestä aiheesta kirjoittavat naisetkin tekevät, kun ensin ovat kirjoittaneet aiheeseen, että nyt voi sitten omassa yhteisössään kertoa, kellä oli liian pieni pippeli ja kuka haisi pahalle ja kenen kanssa ei vain tullut juttuun.

Ainoa seikka, joka tässä toki hieman ehkä kummeksuttaa, on se vähäpätöinen seikka, että panevatko naiset aina deittiensä kanssa, koska mistä he muutoin tietäisivät, minkä kokoinen pippeli kelläkin miehellä on? Hajuhan on toki hyvin helposti todennettavissa, jos ei sitä sitten tahdota tuoksuksi jopa kutsua. Jutun juuresta ja keskustelun sujuvuudestakin voi tietenkin antaa oman arvionsa, mutta se kun sattumoisin on melko subjektiivinen asia. Se, mistä joku muu ei pidä, voi jonkun toisen mielestä olla vallan viehättävää. Huumorintajuja kun on melkoisen monenlaisia ja henkilökemia asia, jota ei voi tietää toisten kertoman mukaan sitten millään. Mutta entä ne hymiöt sitten? Tämänkin kappaleen ensimmäisen lauseen jälkeen olisi kaiketi pitänyt laittaa hymiö, niin minua ei nyt heti alkuunsa ymmärrettäisi tosikoksi.

Jos minä nyt sanoisin, että perustaisin ketjun, jossa miehet voivat keskenään puida vaikkapa sellaisia seikkoja, kuin naisten ylipaino, selluliitin määrä, huono luonteenlaatu, seksuaalinen rajoittuneisuus, joustamattomuus ja muu kaikenlainen mäkätys ja mökötys, niin minähän olisin heti seksistinen sovinistipaska, eikö totta? Mutta entä jos laitan perään jonkin veikeän hymiön? Olisinko silloin vain humoristi ja ns. "jolly good lad"?

Ehkä olisin, tai sitten en, koska nykypäivänä, miessukupuolen vuosisataisen dominanssin jälkeen, ollaan ilmeisesti tultu tilanteeseen, jossa naisilla on oikeus ja miehillä ei. Tai pikemminkin tuntuu siltä, että enemmän kuin oikeus, on se jonkinlainen ehdoton velvollisuus. Meinaan lähinnä sitä, että naisilla tuntuu olevan tänä päivänä jokin pakottava tarve pyrkiä tuomaan esille jonkin sorttinen dominoiva karaktääri, vaikkei sitä todellisuudessa edes olisikaan. Toki sitä joillakin on, mutta ei kaikilla, kuten ei ole kaikilla miehilläkään. Tuntuu ilmeisen vaikealta joskus massojen mittakaavassa ymmärtää, että peruskäsitteinä miestä ja naista ei ole olemassakaan, jos katsotaan vain määrääviä luonteenpiirteitä. Ei sinänsä, onhan tämä miesten maailma edelleen ja tietysti nyt tässä kohtaa tekstiä pitäisi asiaa painottaa jollakin megalomaanisella hymiöllä. Tokihan mies ja nainen fyysisesti erottuvat toisistaan ja hyvä niin. Mutta mitä sellaisia henkisiä ominaisuuksia on lopulta olemassa, joista voisi sanoa, että ne ovat ehdottomasti naisten ominaisuuksia ja jotkut muut täysin selvästi miesten ominaisuuksia?

Minusta on joskus ihan kiva heittää seksistisiä vitsejä ja aika ajoin olen jonkun sellaisen heittänyt tällä palstallakin. Kuitenkin elävässä elämässä kahdesti mietin, ennen kuin lauon suustani mitä hyvänsä, koska ikinä ei voi tietää, mikä on vastaanotto. Tietysti voisi ajatella niinkin, että omapahan on kuulijan ongelmansa, jos ei huumoria ymmärrä, näinhän kyseisessä keskusteluketjussakin todettiin. Mutta pitääkö kaikkea ymmärtää ja onko väärinymmärryksen vastuu aina lukijalla tai kuulijalla? Se kun on niin, että jos istun jossain baarissa kaljatuoppi kourassani ja ympärilläni on ihmisiä, joita en täysin läpikotaisin tunne ja kerron siinä puheen tuoksinassa vaikkapa vitsin, että "mikä on fiksuinta, mitä on koskaan tullut naisen suusta? vastaus: Einsteinin vehje", niin joku toinen sille naurahtaa ja joku toinen ei. Todennäköisesti joku loisi minusta vähintään melko pitkään pysyvän mielikuvan, joka ei olisi järin mairitteleva.

Mutta entäpä jos asia ratkaistaisiinkin niin, että seuraavan kerran, kun menen baariin ja pohdiskelen, viitsisikö sitä kertoa jotain härskiä ja seksististä, joka ihan todella on vain vitsailua, eikä kerro minun vakavasta ajatusmaailmastani mitään, ottaisinkin mukaani jonkin kepin varteen liimatun hymiölapun, jonka nostaisin aina sitten lauseeni perään, jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, että vitsiähän se vain oli eikä juttujani pidä ottaman perin juurin vakavasti? Vähän samaan tapaan kuin Amerikan Yhdysvalloissa on televisio-ohjelmien kuvauksissa katsojilla lamppuja, joissa heitä kehotetaan nauramaan tai antamaan aplodeja. Toimisikohan se?

Olen jo joskus aiemmin kirjoittanut siitä, että tällä palstalla on olemassa kirjoittajia, jotka kirjoittavat tietynlaisen roolin mukaan, eivätkä taatusti todellisuudessa ole samanlaisia ihmisiä, kuin mitä heidän tekstinsä täällä heistä ilmentävät. Se on heidän oma valintansa ja ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, jos se viedään loppuun asti ja kunnialla ja todellakin, se toimii vielä, kun ei viljele niitä hymiöitä. Mutta joillakin ihmisillä on nähtävästi ilmeisen vaikea käsittää sitä, että kaikkien kirjoittavien nimimerkkien takana on kuitenkin jokin toinen ihminen. Ja tällä palstalla myöskin ihmiset oikeasti tapaavat toisiaan ja siis myöskin deittailevat.

Mietin tuossa aiemmin, että jos joku nainen kysyisi minusta joltain eksältäni, että millainen tyyppi olen ja kannattaisiko minuun tutustua, niin uskon vakaasti, että useampi todennäköisesti toteaisi, että eivät ainakaan näe mitään järin suuria seikkoja, mitkä estäisivät heitä antamasta myöntävää lausuntoa. Treffeillähän en juurikaan käy, joten sellaisia ihmisiä on paha löytää, keneltä kysyä.

Ja nyt jos joku ajattelee, että tämän tekstin kirjoittaessani otin jollain tapaa herneen nenään kyseisen ketjun aloituksesta, niin en ottanut. Oikeastaan siitä syystä, että tiedän, ettei minusta ole sinne mitään kerrottavaa. Halusin kirjoittaa tämän tekstin lähinnä siksi, että ihmissuhteissa yksi ehdottoman mielenkiintoisin puoli on se, että aina uuden ihmisen tavatessaan, ei millään voi tietää etukäteen, minkälainen se toinen on. Se on kiehtovaa ja en voi käsittää, miksi joku tahtoisi etukäteen kuulla toisilta ihmisiltä subjektiivisia näkemyksiä toisista ihmisistä. Tässä piilee vähän sama juttu kuin kaikissa muissakin juoruissa ylipäätään. Fiksu ihminen aina tekisi johtopäätöksensä vain omien näkemiensä ja kuulemiensa asioiden perusteella. No, harva meistä on niin fiksu, että aina näin tekisi enkä ole aina minäkään, vaan jonkin itselleni läheisen ihmisen kertoman mukaan olen luonut joistakin toisista ihmisistä ennakkokäsityksiä. Niin taatusti tekevät kaikki joskus. Mutta tuo heitto siitä, että pitäisi jossain suljetussa yhteisössä juoruta deiteistään ja eksistään, kertoo mielestäni lähinnä mielikuvituksen puutteesta ja huonosta tilannetajusta. Ja kai sen vuoksi myöskin niitä hymiöitä pitää aina tyrkätä sinne perään, jottei kukaan kolmijalkainen nyt vain kuvittelisi, että kyseiset naiset olisivat jotenkin empatiakyvyttömiä ja vain pyri tietynlaiseen dominanssiin miessukupuolen suhteen. Kokeillaanpa...

Kiitos ja anteeksi. :)

Ei jestas on tämä kyllä helppoa.

Ai niin, ja jos joku nyt ymmärtää tekstini väärin, varsinkin kun joskus viljelen hymiöitä keskusteluissa paljonkin, voidaan se pistää ihan puhtaasti teidän lukijoiden piikkiinne, koska eihän se ole minun vikani, jos joku ei huumorintajuani ymmärrä, eihän?

Tämä lähtee kohtapuolin ajamaan kohti Haminaa ja palailee joskus illan suussa. Menen kaverin ja hänen vaimonsa luokse käymään, kun ovat rouvan kotipaikalla käymässä.

Ja ihan syykin minulla sinne on mennä, kun käyn ottamassa valokuvia paikasta ja jonkin valokuvan pohjalta sitten teen yhdistetyn hiili- ja lyijykynätyön. Aikataulua ei ole, kunhan joskus kesän mittaan valmistuu.

Kaveri soitti äsken ja kysyi, että mitä ruokaa tahdon grillattavan. :)

Koko viikko iltavuoroja. Iltaisin työskentelyssä ei sinänsä ole mitään uutta, kerta jo vuosia sitten olin duunissa, missä olin iltaisin töissä useastikin. Mutta silloin duunin kuva oli vain hyvin erilainen, henkisesti ehkä rasittavampi, mutta fyysisesti paljon rennompi. Itse asiassa on varmasti jossain määrin vaikea kuvitella duunia, mikä olisi välillä fyysisesti raskaampi kuin tuo, mitä nyt teen. Eikä siinäkään ole mitään pahaa, koska tykkään kyllä fyysisyydestä ihan kaikin puolin. Sehän ei ole kuin vähän hikeä ja hapoille menneitä lihaksia. Mutta tuohon unirytmiin se kieltämättä hiukan vaikuttaa.

Kympiltä kun tulee töistä, ei tuppaa saamaan unta ennen kahta oikein millään. Siinä mielessä voisi ajatella, että viikko menee aika hukkaan vapaa-ajan suhteen, kun kukkuu vain öisin ja nukkuu pitkälle päivään. Mutta kun ei mene. Onneksi on internet ja joku ihminen, kenen kanssa höpötellä yöt läpeensä niitä näitä. :) Onneksi huomenna on jo perjantai.

Eilen tosiaan saavuin pienten mutkien kautta kotiin puolilta öin Helsingistä ja olo oli melkoisen väsynyt. Ei vaatinut järin suuria ponnisteluja saada unta. Ja kahdeksaksi aamuun töihin. En voi sanoa, että kovin suuresti olisi kiinnostanut. Ei edes pitänyt mennä tänään töihin, mutta soittivat sitten eilen alkuillasta ja kysäisivät, että kun oli sattunut pikku häppeninki, niin jotta kuitenkin pääsisin ja minähän toki pääsen. Ei tuota rahaa koskaan liikaa ole ja toisaalta jos on vielä pientä krapulaa ilmassa, niin mieluummin sen ajan sitten vaikka hassaa duunissa kuin himassa maaten ja käytännössä kuitenkaan siis tekemättä mitään.

Mutta se reissu. Hieno reissu, loistava reissu, itse asiassa paras reissu vähään aikaan. En tietyllä tapaa edes osaa sanoa, että miksi ihmeessä tämä menisi yli joidenkin muiden bilejuttujen ohi, mutta jotenkin kummasti mentaalisella tavalla vain menee. Tapasin loistavia ihmisiä, niin uusia kuin vanhoja ja niin suomalaisia kuin irlantilaisia ja englantilaisiakin. Ja juttua riitti, joskin syntymäpäiväsankari oikein muisti toisena päivänä mainita kaikkien kuullen, että hän oli oikein hämmentynyt, kun saavuin perjantaina paikalle ja olin hetken aikaa aivan hiljaa, vaikka muut pälättivät niitä näitä. Nyt kun tuossa oikein mietin asiaa, niin en meinannut edes muistaa, milloin viimeksi olisin ylipäätään puhunut englantia, mutta se tosiaan oli viime joulukuussa. Vaikka itse sanonkin, että englanninkielen taitoni on ihan kohtuullinen ja pärjään sillä sujuvasti, niin silti vain se otti muutaman minuutin orientoitumisvaiheen, että pääsee taas sille aaltopituudelle, jossa Panu vain on flowssa ja puhuu ja puhuu ja vielä kerran puhuu. Niin rasittavaa joskus, tiedän, vaikka kaikki vieraskoreasti aina väittävätkin, että se on vain hyvä juttu. Minä en olisi tästä seikasta laisinkaan niin varma! Joten siis olin toden totta hetken aivan hiljaa. Että sellaista.

Molly Malones'issa olivat sitten lauantaina itse bileet ja koko illan aivan loistava meininki. Muutamia cityläisiä saapui paikalle, muut toki entuudestaan tuttuja ja yksi uusikin tuttavuus. Olutta vedin kuin pesusieni ja seura oli mitä mainiointa ja tietyllä tapaa aina harmittaa se, kun ei vain millään ikinä koskaan missään ehdi juttelemaan kaikkien kanssa niin paljon kuin tahtoisi. Kuka voisi ne kuuluisat kellot seisauttaa, edes hetkeksi?! Ja kävinpä jopa tanssilattialla jammaamassa, kun lähti George Baker Selectionin Little Green Bag soimaan. Oli varmasti joillakin naurussa pitelemistä, mutta kai se on vain niin, että mitä vanhemmaksi sitä tulee, niin sitä paremmin sitä osaa suhtautua huumorilla itseensäkin. Tuohon brittein saarten tapaan tanssia penkeillä ja pöydillä, en vielä tarttunut, mutta tallennettua materiaalia siitä kyllä on ja lupasin heille vielä sähköpostilla ne jossain välissä lähettää.

Sunnuntaina sitten hiukan haikein mielin poistuin keskustan Hemingwaysistä, mutta kun on pakko mennä niin vain on ja kaikki kiva loppuu aikanaan. Tietyllä tapaa minä jopa ehkä ymmärrän, millainen haikeus itse synttärisankarilla oli, kun hänen vieraansa seuraavana päivänä poistuivat maasta ja varsinkin, kun kyseessä on niin joviaalia ja mukavaa väkeä. En tahtoisi kopioida liikaa toisten ajatuksia ikinä, mutta pakko itsekin todeta, että en ihmettele, miksi kyseinen ihminen niin kauan ulkomailla oli pysynyt. Mutta se siitä. Tavallaan tämän tekstin voisikin omistaa vain kyseiselle juhlakalulle, koska ilman häntä ei noin mukavaa viikonloppua olisi koskaan syntynyt ja vielä pakko ilmaista kiitokset siitä, että minut kutsuttiin mukaan. Kun lauantaina kajahti soimaan hiukan murtaen "Paljon Onnea Vaan" ja näin eräällä olevan hiukan emotionaalisen hetken meneillään, en voi sanoa muuta kuin, että tietyssä määrin itsekin kyllä liikutuin.

Nukuin iltapäivästä tunnin ja vieläkin vähän väsyttää. Huomenna pitäisi kai pitäisi jo päästä salillekin. Elämä on yhtä arkea, mutta onneksi siihen kuitenkin mahtuu niitäkin hetkiä, päiviä ja viikonloppuja, jolloin siitä arjestakin pääsee erkanemaan totaalisesti. Ilman niitä, ei mistään tulisi kai lopulta mitään.

Mulla oli aivan järkyttävän kiva viikonloppu ja nyt ei vain jaksa puida mitään suurempaa. Toteankin vain lyhykäisesti, että olen jauhanut paskaa kahteen päivään englannin kielellä takuulla enemmän kuin viimeiseen vuoteen yhteensä. Ja tarkoituksettomasti myöskin aiheutin hiukan hämmennystä. Ilmeisesti eri kulttuureissa ei olla totuttu aina aivan yhtä suoraan puheenparteen, kuin mitä itse toissa päivänä toteutin. Ei mitään järin vakavaa, mutta hiukan minua ainakin jälkikäteen hymyilytti. :) Ja mukavaa oli. Huomenna voisin kirjoitella jonkin raportin tapahtuneesta.

Tää lähtee just kaupan kautta ajelemaan kohti Helsinkiä. Rengaspaineet voisi käydä tsekkaamassa. Tajusin juuri, että olen tainnut unohtaa tarkistaa ne kokonaan silloin, kun taannoin kesänakkeja vaihtelin koslaan. Hyvää viikonloppua mussukoille. :)

Kun olen saanut jonkin kuvan 80 prosenttisesti valmiiksi, pistän sen sivuun ja aloitan koko projektin uudestaan. Mitä sitä muutakaan voi tehdä, jos tuntuu siltä, että hommasta ei tule millään sellaista, kuin mitä siitä pitäisi tulla.

No, onneksi mulla on huomisaamuun asti aikaa ja lopulta, toinen kerta menee aina nopeammin, kun johonkin kuvaan on edes vähän ehtinyt rutinoitumaan.

Onneksi huomenna on jo perjantai, vaikka tiedänkin, että tälle päivälle se aiheuttaa lievää päänvaivaa, koska synttäreille lähteminen ilman lahjaa ei ole hyvä idea.

Tulin juuri salilta. Paino 82,7 kiloa. Tein selän ja runttasin pari sataa vatsaa siihen päälle. Jos, siis jos, olisi rasvaa vähemmän, niin kai tuossa jonkin näköinen päkki alkaisi hahmottua talven rehkimisen tiimoilta. Mutta taitaa olla niin, että ei mulla taida olla motivaatiota itseäni kevään tiimoilla niin paljoa rääkätä, että paria kiloa puhdasta ihraa kropasta pois ottaisin. Joten se siitä. Hyvä fiilis on kuitenkin.

Piirustusprojekti perjantaille on pahasti, hyvin hyvin pahasti kesken, mutta ainakin vielä tiedän, että sellaisen viitisen tuntia kun vielä kunnolla jossain välissä siihen paneudun, on se enää loppusilausta vailla. Kyllä se siitä, ei vieläkään edes stressaa koko asia.

Mutta siis, sali, piirtäminen, kirjoittaminen, kaikki kivoja harrastuksia. Kuitenkin välillä tuntuu siltä, että jotain puuttuu. En vain yhtään tiedä, että mitä. Siis minulla kun on välillä vain liikaa aikaa! En olisi uskonut, että sanoisin noin nyt kesän korvalla, mutta niin vain tuntuu välillä olevan. Ja se ärsyttää aivan suunnattomasti. Toisaalta kyllä tiedän, mihin minun pitäisi sitä ylimääräistä aikaa käyttää. Lukemiseen.

Minulla kun on aina koko ikäni ollut sellainen huono ominaispiirre, että olen äärimmäisen huono ryhtymään koskaan mihinkään, vaikka sitten kun kerran johonkin ryhdyn, myöskin sen teen loppuun. Jos nyt ei lasketa monen monituisia kirjoituksia, jotka lojuvat edelleen tuossa koneeni työpöydällä kuin odottamassa valmistumistaan. Mutta se on hiukan eri juttu. Olen vain päättänyt, että ne odottavat siinä niin kauan, kunnes saan niihin lisää jotain sisältöä. Mutta noin muutoin kyllä teen sen, minkä aloitan, se aloittaminen ei ole aina kaikista helpoin juttu ja sen olen saanut todeta viimeisen vuoden aikana piirtämisprojekteissanikin monen monituista kertaa.

Se on melko hassua sinänsä, kun kuitenkin kaikki nämä asiat, mitä teen, piirrän, kirjoitan, ovat hyvinkin mielekästä puuhaa sitten, kun siihen todella paneudun. Salilla käyminen on lopulta ainoa seikka, joka tulee kuin selkärangasta. Sitä ei onneksi tarvitse edes pohtia, että lähtisikö vaiko ei.

Mutta siis, esimerkiksi huomenna minulla olisi iltapäivästä takuulla useampi tunti aikaa jollekin. Tokihan voisin piirtää, mutta siihen minulla on myöhemminkin aikaa, enkä tykkää piirtää päivänvalossa kovin usein, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Päätin jo ainakin alustavasti, mitä huomenna teen. Otan auton, ajan kaupungille, linnoitukseen ja Myllysaareen ja otan kasan valokuvia. Tuossa päivänä eräänä tajusin, että en ole oikeastaan koskaan tallentanut kameralla omaa kotikaupunkiani, kuin muutamaan hassuun otokseen, jotka taitavat galleriassanikin olla. No, katsotaan, jos sitten vaikka lähtisin napsimaan niitä kuvia.