Blogi

On jollain tapaa hassua tajuta, että tämän blogin pitäminen on kestänyt jo sen verta kauan, että eteen tuli tänään ensimmäinen vuosipäivä. Ei blogin vuosipäivä, vaan ensimmäisen sellaisen tapahtuman vuosipäivä, joka on mainitsemisen arvoinen. Tasan vuosi sitten olin melko huonoilla fiiliksillä monestakin syystä, vaikka nyt ne syyt toki tuntuvat jo hyvin kaukaisilta ja liki yhdentekeviltä. Kuitenkaan mikään niistä asioista, mitä päässäni liikkui sen päivän aamuna, ei ole tämän vuosipäivämerkintäni aiheena, vaan sen aiheena on Hugo.

Aikanaan, vuosia sitten, kun olin vielä lukiossa ja yläasteellakin, saattoivat vanhempani keksiä jonkin messevän tappelun jostain varmaankin ihan tyhjänpäiväisestä asiasta. Eroamassahan he olivat olleet jo vuositolkulla. Aina silloin, kun vääntö alkoi, kuului huoneeni ovelta raapivaa ääntä ja tiesin tietysti heti, kuka siellä on. Hugohan se sieltä tahtoi aina kömpiä huoneeseeni kyhjöttämään allekirjoittaneen kainaloon, kun eihän raukkaparka ymmärtänyt, että ei hänelle kukaan ollut vihainen. Ja vaikkeivät itseäni kyseiset väännöt koskaan sen kummemmin häirinneet, niin haukun läsnäolo siltikin paransi fiilistä.

Hugo eli kahta viikkoa vaille neljätoistavuotiaaksi, kun kaverin takajalat pettivät niin pahasti, etteivät kipulääkkeetkään enää auttaneet ja tein siis tasan vuosi sitten päätöksen, että on aika päästää kaveri haudan lepoon. Voin vain vieläkin muistaa parhaan kaverini läsnäolon ja muistan tiettyjä eleitä aivan elävästi, kun vain vähänkin mietin menneitä. Kuluneen vuoden aikana olen pari kertaa keskustellut kuolleesta koirastani ja molemmilla kerroilla on tippa tullut linssiin. No, nyt ei itketä, vaikka mietinkin menneitä samalla, kun tätä kirjoitan ja tietyllä tapaa kai fiilis alkaa hellittää siitä, että enää todella surisin tai harmittelisin sitä vääjäämätöntä seikkaa, että joskus me kaikki täältä lähdemme, olimme sitten ihmisiä tai koiria.

Nyt jos voisin, ottaisin uuden koiran, mutta en niin tee, koska en tahdo ottaa mitään sellaista huollettavaa itselleni, josta saattaisi itselleni tässä elämän tilanteessa olla liian suurta vaivaa. Hugo tuskin pahastuisi, vaikka hankkisinkin uuden kaverin, josta saattaisi tulla yhtä rakas, mutta minä en vain yksinkertaisesti jaksaisi nyt lähteä siihen rumbaan, mikä koiran hoitamisesta syntyy. Joskus kaupan pihoissa näkee haukkuja, jotka ovat oikein hellyttäviä, mutta se on vain osa kokonaisuutta. Joka-aamuista ja -iltaista lenkitystä, ruokaa, pesemistä ja niin edelleen. Ei mitään saumaa. Koiran aika on sitten joskus, jos on. Ja olihan minulla viikon verran taannoin naapurin koira hoidossa. Itse asiassa se minulle todellisuuden näyttikin ja selvästi tajusin, että ei. Ei koiraa. Hugon muisto saa edelleenkin riittää ja pitkälle se riittääkin.

Tein äsken järjettömän massiivisen aamiaisen ja nyt on ihan ähky olo. Aamiainenpa hyvinkin, kun kello on kaksi. Laitoin jauhelihan pöydälle ottamaan lämpöä. Olkoot siinä nyt tovin, koska kohta olisi tarkoitus tehdä tämän illan ja huomisen ruoat, eli jauhelihapihvejä. Materiaaliksi valitsin paistijauhelihaa, sipulia, jalapeñoja(mihin minä niitä en laittaisi?) ja pekonia sekä tietysti korppujauhot, kananmunat ja vedet ja mausteet.

Kävin äsken pitkästä aikaa facebookissa ja kunhan selailin niitä näitä. Silmääni pisti erään kaverini listalta nimi ja oli vain ihan pakko tökätä kyseistä henkilöä. Koska jos kyseessä on nainen, jonka nimi on muuten kokonaisuudessaan täysin sama kuin minulla, vain sillä erotuksella, että etunimen alkukirjain puuttuu, niin on se vähintäänkin tökkäisyn arvoista. Melkein säpsähdin, kun huomasin moisen yhteensattuman. Koska minulla ei tiettävästi ole olemassa tässä maailmankaikkeudessa yhtä ainutta kaimaa koko nimen suhteen, niin tuon lähemmäksi ei oikein voi päästä ja hauskaa on, että silloin vielä kyseessä on ihminen, joka on vieläpä toista sukupuolta. :D Olenkohan minä vähän väsynyt? :)

Ei jaksa mitään. Makaan sängyllä läppäri sylissä ja sivusilmällä katselen televisiosta lätkää. Kahvi tippuu Moccamasterissa, mutten ole ihan varma, jaksanko vääntäytyä keittiöön asti kaatamaan sitä kuppiin. Jääkaapistakin pitäisi maito ottaa. Raskasta.

Väsymyksen tilaan toki vaikuttaa se, että en ole varmaan yhtenäkään viimeisistä kolmesta yöstä nukkunut viittä tuntia enempää. Ihan hyvin olen kyllä pärjäillyt vähemmilläkin unilla, joskin tiedostin koko ajan sen, että perjantai lähestyy ja huomen aamulla saa nukkua pitkään ja kyllä myöskin niin aion tehdä, vaikkei se kyllä juurikaan aikomista vaadi.

Väsymyksen tilaan vaikuttaa hieman myöskin se, että tänään varmaan tein jonkinasteisen oman ennätykseni duunissa. Päivä oli ihan vetelää puurtamista, kunnes tunti ja vartti ennen päivän päätöstä tuli työnjohtaja kysymään, että näinkö me tahdottaisiin purkaa yksi nelikymppinen laivakontti, mutta jos sen haluaisimme purkaa, pitäisi se myöskin olla ajoissa valmis, koska ylitöihin eivät vakkarit halua jäädä. Toisin sanoen, jos menee haukkaamaan liian ison palan, niin siitä myöskin sitten kuullaan.

Mietin noin kaksi sekuntia ja totesin, että ei muuta kuin hihat heilumaan. Purettiin duunikaverin kanssa sitten 40-jalkainen kontti niin, ettei mitään tolkkua. Tunti ja kymmenen minuuttia aloituksesta, kun oli kontti tyhjä ja paperit sisällä. Olisi mennyt hiukan nopeamminkin, mutta kun meidän trukkikuski hyllytti hitaammin, kuin mitä me saatiin lavoja aikaiseksi! No, eipähän tarvitse edes miettiä, että menisikö sitä hommaamaan salikorttiin lisää virtaa. Rasva palaa ja silleen. Kukaan ei pakottanut, joten joku voisi sanoa giganttityyliin, että tyhmä. Joo, joskus on ihan kiva vain, kun tekeekin jotain.

Mutta siis nyt ei tänään tarvitse tehdä muuta kuin maata ja simahtaa jossain vaiheessa. Jos minä nyt sitten kuitenkin jaksaisin hakea sitä kahvia. Tsempatkaahan vähän.

Miettikääpä jos meidän planeettamme älyllinen rotu, ihminen, katoaisikin maapallolta ihan tuosta vain, jonkin yllättävän sattuman, kuten vaikka valtaisan meteoriitin voimasta. Sehän tulee aina ensimmäisenä mieleen, vaikka varmasti muitakin mahdollisia voimia, jotka voisivat vaikuttaa biodiversiteetiltään aivan valtaisan rikkaan planeettamme kohtaloon, voisi maailmankaikkeudessa hyvin kuvitella olevan.

Olen nähnyt Hubblen ottamia kuvia kahden galaksin yhteensulautumisesta ja niin edelleen. Tällä meinaan vain sitä, että maailmankaikkeudessa tapahtuu hyvin suuria asioita, joihin meillä ei olisi minkään sortin mahdollisuutta vaikuttaa, jos jotain intergalaktisesti suurta tapahtuisi. Täten ihminen on lopulta hyvin haavoittuvainen olento, vaikka se kovasti pyrkiikin kontrolloimaan kaikkea täysin ehdottomasti. Ihmisen miljoonien vuosien aikana kehittynyt, nykymaailman tuntemuksen mukaan järin harvinaislaatuinen äly ja kaikki muu sen mukanaan syntynyt valtavalla työmäärällä luotu sivilisaatio saattaisi pyyhkiytyä pois ikiajoiksi pahimmillaan minuuteissa tai sekunneissa. No, mutta ei mietitä sitä sen enempää, koska ajatus on hieman pelottava, vaikka se toki aika kaukainenkin on ja siis epätodennäköinen, onneksi.

Tänään aamulla heräsin kello 7:20 ja kun katsoin ikkunasta ulos, näin pihalla aivan valtoimenaan lunta ja sitä pöllysi ilmassakin suuntaan jos toiseen. Olin aivan mykistyneen ihastunut. Söin aamiaisen ja lähdin töihin. Kyytiä odotellessani mietin samalla toissa syksyistä myrskyä, jolloin lunta tuli varmasti yli puoli metriä melko lyhyellä aikavälillä ja kaikki maantieliikenne oli aivan sekaisin. Sekasorto ei sinällään ole kiva juttu, varsinkin jos myöhästyy töistä, kuten tänä aamuna itselleni sitten kelin vuoksi tapahtui. Tai siis keliähän ei sinällään voi syyttää, koska ihminen on niin fiksu olento tänä päivänä, että se osaa kyllä jo myrskyt ennustaa ja täten voisi lähteä töihin vaikkapa varttia tai puoli tuntia normaalia aiemmin. Ehkä ihminen ei lopulta olekaan niin perin fiksu olento?

Mutta matkalla töihin näin tien poskessa auton jos toisenkin sekä yhdessä rampissa oli tukkirekka poikittain ja toisessa parikin kuorma-autoa, jonka vuoksi jouduimme kiertämään melko pitkän pätkän. Tiet olivat karseassa kunnossa ja tiesin, että töissäkin takuulla hommat seisovat kelin vuoksi. Siltikin fiilikseni oli aivan mainio, suorastaan meinasin hymyillä välillä.

En millään tavoin suoranaisesti rakasta sekasortoa, jota myrskyt aiheuttavat joskus, mutta rakastan myrskyjä sekä myöskin tietyllä tapaa kuitenkin se kaikki tuho ja ylimääräinen työ ja ihmisten aherrus asioiden normalisoimiseksi aiheuttaa minussa jotain primitiivistä kunnioituksen sekaista hyvää fiilistä. Aina kun luonto riehuu sillä voimalla, millä se vain miltei ikinä suinkin kykenee, tunnen eläväni.

Lapsena aina tykkäsin istua naapurini avoimella parvekkeella ja katsella syysmyrskyä mahdollisimman läheltä. Nähdä, kun viereinen orapihlaja-aita liki taipuu maata myöten tuulen voimasta, vaikka onkin hyvin sitkeä ja vahva kasvi. Ja miten aina meidän omakotitaloalueellamme jossain päin kaatui joku vanha mänty ja miten sähköt olivat poikki koko alueelta monesti lyhyitä aikoja. Salamoita rakastin ja rakastan yhtä. Aivan vieressä räjähtävällä voimalla kuuluva ukkonen, aivan kuin taivas repeäisi, on ehkä kaunein ääni, mitä tiedän. Siinä on vain jotain sellaista, mikä saa minut ihailemaan luontoa ja lopulta toteamaan, että vaikka miten paljon kehittyisimme, emme voi tietyille tosiseikoille ihmisrotunakaan yhtään mitään.

Kansamme on rakentanut maahamme melkoisen toimivan infrastruktuurin, joka ei petä järin pahasti luonnonmullistustenkaan alla, mutta aina se kuitenkin joltain osin pettää. En siis todellakaan toivo mitään ihmiskuolemia enkä tietyllä tapaa toivo edes sitä, että joku romuttaisi autonsa sen vuoksi, että tiellä on metrin verran lunta, mutta se ajatus siitä, että kuitenkin nyt vain menemme vähän kuin puolittain silmät ummessa kansakuntana kohti seuraavaa päivää ja toivomme, että se luonnonmullistus hellittäisi, koska emme lopulta sille loputtomalle lumentulolle voisi mitään, saa minut hyvälle tuulelle. Olenko vähän outo?

Maapallolla tapahtuvat myrskyt ja luonnonilmiöt ovat vielä pientä siihen verrattuna, mitä maailmankaikkeuden mittakaavassa tapahtuu. Minulle kuitenkin siis riittää ihan nämä meidän omat lumimyräkät ja kesäiset ukkosmyrskyt. Mutta siis ilman niitä, olisi elämäni paljon tylsempää. Nyt on tämäkin talvi pelastettu.

Minulle on joskus sanottu, että kirjoitan joskus henkilökohtaisella otteella ja joskus avaudun melko tavalla. Tästähän tietysti olen monen monituista kertaa todennut joissakin kirjoituksissani, etten avaudu mistä hyvänsä asioista tänne. Mutta siis kuitenkin ajattelutapani ilmaisu on kuulemma jo tietynlaista itsensä paljastamista, rohkeaa ehkä. Näin siis minulle on sanottu pari kertaa, parin eri ihmisen toimesta. Tietysti pari ihmistä, nyt ei ole vielä paljon, mutta kuitenkin heidän sanomisensa minuun jollain tasolla vaikuttivat. Vaikuttivat ainakin sen verran, että olen sittemmin pohtinut tuota seikkaa. Olen takuulla pohtinut tätä jossain blogimerkinnässäni ennenkin. Se ei olisi millään tavalla yllättävää, ja hämärästi muistelen, että näin olisin tehnytkin, mutta kun en saa päähäni mitään tarkkaa muistikuvaa asiasta, niin siksipä nyt tätä kirjoitankin. Ehkä jonkinlaista uutta versiota vanhasta jutusta. No, meni syteen tai saveen.

Tänään ihan puhtaasti vain heittona totesin yhteen keskusteluketjuun, että ihmiset voisivat tehdä vaikka mitä asioita, mutta eivät kuitenkaan niin tee. Siis asioita, jotka eivät ole suotavia toteutettaviksi. Tässä tapauksessa kyse oli pettämisestä. Itse en ole koskaan ihmissuhteessa eläessäni kumppaniani pettänyt. En koe olevani millään tasolla juurikaan sen parempi ihminen kuin ihmiset keskimäärin, jos tätä seikkaa nyt millään voitaisiin edes mitata. Mutten kyllä sinänsä tunnusta olevani sen huonompi tai pahempikaan ihminen. Toki kyse on siitäkin, mikä on kenenkin mielestä pahaa ja mikä hyvää. Pettäminen on lähes kaikkien ihmisten mielestä paha asia, niin minunkin mielestäni.

Olen joskus sanonut, että en voi mennä toteamaan seuraavanlaista lausetta, joka on aika yleinen; "en ole koskaan pettänyt, enkä koskaan tule pettämään." Miksi en, jos mielestäni pettäminen on väärin ja en ole niin tähänkään päivään mennessä tehnyt? Koska minä tiedän, että olen vain ihminen ja ihmiset ovat inhimillisiä olentoja ja tekevät joskus virheitä. Minäkin olen tehnyt paljon virheitä elämässäni, enemmän kuin monet muut, mutta pettänyt en ole. Kuitenkaan en siis voi mennä toteamaan, että aivan varmasti niin en koskaan tekisi.

Tavallaan joku voisi tähän todeta, että sanoessani taas näin, syyllistyisin jeesusteluun. Koska tietyllä tapaa minä nyt sitten rivien välistä saattaisin jonkun mielestä väittää, että olen kuitenkin fiksumpi ja parempi ihminen, kuin monet muut. Ne muut, jotka suoraan toteavat, että "en ole pettänyt, enkä petä." No, jos joku niin haluaa asian tulkita, niin tulkitkoon. Minä kuitenkin pysyn sanoissani ja totean edelleen, että en ole koskaan pettänyt kumppaniani ihmissuhteessa ja todella pyrin siihen, etten tule niin tekemään koskaan tulevaisuudessakaan. Myöskin sanon siihen perään, että itselläni on hyvin varma tunne siitä, että en tule pettämään. Olen siis lähes varma asiasta, mutten täysin ja itselleni tässä ilmaisussa on vain niin perin suuri ero, ehkä kaikille ei sitten niin vain ole. Ja mikä tämän koko jutun pointti nyt oli?

Tämä esimerkkiasia oli vain yksi seikka muiden joukossa. Maailma on asioita pullollaan. Johan niin Ultra Brakin lauloi. Mitä minä tahdoin sanoa, oli se, että itse monesti ilmaisen itseäni hyvin suoraan, niin blogissani kuin keskusteluissakin. Sillä tavoin suoraan, että tosiaankin sanon mitä ajattelen ja siis juurikin niin kuin ajattelen. Tiedän, että en ole ainoa. En väitä olevani jollain tapaa erilainen. Tavallaan väitänkin olevani vain vähän typerä. Eilen kun kirjoitin, että krapulan primitiivisessä olotilassa, mielen syövereissä, kelpaisi kaikki kanoista tikapuihin, niin sehän ei lopulta tarkoita sitä, että niihin kuitenkaan koskisin. Tai että koskisin ylipäätänsä yhtään mihinkään.

Sanat ovat sanoja ja teot ovat tekoja. Jos sanon, että en voi olla sataprosenttisen varma, etten koskaan tule pettämään, niin enhän minä vielä ketään ole pettänyt. Ei varmaankaan uponnut nyt teille?

En ole koko päivänä jaksanut kirjoittaa muuta kuin jotain tyhjänpäiväisiä heittoja sinne tänne. Ennen pääsiäistä vaivannut flunssa ei sinänsä mihinkään ollut kadonnut, vaikka niin jo ehdin kuvitella. Parin päivän alkoholintäyteinen elämä ja sitä seurannut krapula vain mitä ilmeisimmin ohitti sairaustuntemukset. Tänään aamulla oli varsin hyvä olo, mutta tuntien kuluessa alkoi duunissa tuntua koko ajan enemmän siltä, että flunssahan se sieltä kuitenkin kropan tuntemuksissa pilkistää, vaikka siis jokin lievä osa menneiden päivien riekkumisella takuulla myöskin tähän olotilaan edelleen on syynä. Kai se on vain sitä kuuluisaa väsymystä. Viime yön saldo noin kuusi tuntia.

Mikä hienointa, tuo autonromu sitten sippasi kesken työmatkan. Ongelma on jo kartoitettu ja hoidettu huomisiltaan mennessä, mutta tänään aamulla ei fiilis ollut aivan yhtä lohdullinen ja kirosin kuin riivattu yksin autossa valtatien varressa. Vedin syvään henkeä ja soitin lafkalle, että ei sieltä joku ystävällisesti viitsisi tulla koukkaamaan mua duuniin. 1,5 kilometriä! Ja kyllä, autoa sai sitten hinailla korjaajalle töiden jälkeen. Kiinnosti aivan kympillä, varsinkin kun olo oli muutenkin niin loistava. Niin siis auto sammui, koska akku tyhjeni nopeammin, mitä laturi ehti syöttää virtaa. Ei ole kallis homma, mutta sitäkin ärsyttävämpää.

Voin ihan hyvin sanoa, että jos minä voisin kulkea joka ikiseen paikkaan maailmassa julkisilla kulkuvälineillä, niin tekisin niin aivan mieluusti. Ajokortti minulla on ollut kohta kymmenen vuotta ja kun en ole tähän mennessä vielä elämäni aikana koskaan pimppirallia ajanut, niin ehkä en sitä tule tekemään tulevaisuudessakaan. Minulle auto on siirtymistä paikasta A paikkaan B varten. Se on aivan yhdentekevää, miltä se näyttää ja miten kovaa se kulkee. Nykyiseen duunipaikkaan kun ei vain pääse millään muulla kuin henkilöautolla. Tai no, pääseehän sinne vaikka kävelemällä, mutta 15 kilometriä ei kovin kovasti houkuttele. :D

Joo, eipä minulla muuta.

Junamatkalla yritin nukkua, muttei siitä oikein mitään meinannut tulla. Pari lyhyttä torkkua taisin ottaa. Ja leffan katsomisestakaan ei tullut mitään kun Valtion Rautateiden pistokkeista ei tullut minkään tasoista jännitettä. Konnari yritti selvittää asiaa, mutta selvityksen tasolle se sitten jäikin. Paskan myivät. No, onneksi tuo junamatkustus on niin pirun halpaa, että ei palvelun tason ajoittainen tippuminen juurikaan harmita. Sarkasmia? Ai oliko?

Päivällä Weeruskassa krapulapizzaa ja kolme isoa tuoppia limua. Teki oikein hyvää, joskin ensin tuli hirveä ähkyällötys, mutta rasva ja suola ajan myötä nosti krapulafiiliksen miltei normaalille tasolle. Liskojen yötä toki odotellessa. Pizzaa syödessäni samalla seurailin ravintolan ihmisvilinää ja mielessäni totesin, että nyt kyllä varmaan kelpaisi ihan mikä tahansa kaksijalkainen ja melko normaalipainoinen. Naapuripöydän neiti tai tarjoilijatyttö, aivan sama. Hyi minua.

Jos sitä kohta yrittäisi nukkua. Olotila toivottavasti aiheuttaa senkin, että kirjoittaminenkin on ihan sitä ja tätä.

Luulin, että Helsingistä ei löytyisi niin naurettavaa baaria kuin Lady Moon. Onko se paikka oikeasti ihan todella olemassa? Koska en varmaan nähnyt mitään hallusinaatioitakaan. Ihan mukavat bileet oli, joskin olin aivan hirveässä kännissä ja olo on sen mukainen. Haluaisiko joku mennä mun puolesta huomenna töihin?

Vaikeuksien kautta voittoon. Rantauduin Helsinkiin. Juon kuumaa punaviiniglögiä, vaikkei ole enää kovin jouluinen fiilis. Maku on loistava ja tähän hieman flunssaiseen oloon tekee varsin hyvää kuuma juoma. Pöperökin on juuri valmista, ja ruokailtuani painelen kaverini kanssa baariin juomaan kurkkua desinfioivaa viskiä ja ehkä pari olutta. :)

Oikein mukavaa pääsiäistä kaikille. :)

Flunssa ei ole täysin parantunut, nokka vuotaa ja välillä vähän aivastuttaa, mutta kuumetta ei ole, joten matka vie kohti Helsinkiä tänään, tosin vähän myöhemmin, kuin olin ajatellut. Aikomus kun oli jo lähteä tänään aikaisin aamulla, mutta nyt siis juna starttaa vasta illan suussa.

Olisihan se ollut perin huvittavaa, että järkkäilee jotain keilauksen jatkotapaamisia Sporttiin, muttei itse saapuisi lainkaan paikalle. :D

Joo, kyllä täältä tullaan.