Blogi

Tänään on keskiviikko, mutta takana on keksiviikko. Paino on viikossa noussut tosiaan normipainosta nelisen kiloa. Sen näkee kyllä jätkästä, mutta lopulta siihen on monia syitä ja se kyllä tuosta tipahtaa reilussa viikossa takaisin, kun vain tekee kuten on suunniteltu.

Tänään kävin salilla tekemässä yläselän ja vatsat ja vaaka siis näytti tasan 86 kiloa. Huomenna teen jalat ja kunnolla teenkin. Viime lauantaina kävin vetämässä vain yhden tiukan kyykyn, joten onkin jo aika päästä rääkkäämään reisilihaksia ihan kunnolla. Perjantaina on sitten rintatreenin aika ja kerta lauantaina pidän lepopäivän, on sunnuntaina sitten päästävä rääkkäämään olkapäitä ja alaselkää.

Tänään duunissa vitutti hetken aikaa melko paljon ja jo hieman mietin vakavasti, että olisin aiheesta kirjoittanut ihan pidemmän tekstinkin, mutta saa nyt jäädä, kun on jotenkin vähän mielenkiinto pois. Siihen on parikin syytä, mutta ei niistä sen enempää, voisi joku vielä kuvitella minua lapselliseksi.

Tuo termi muuten olisi liittynyt hieman tuohon kirjoituksen aiheeseen. Mutta kaikki tyynni, siitä aion vielä kirjoittaa, vain paremmalla ajalla ja huolella. Totean vain, että minua vituttaa luonnevikaiset ihmiset. Olipas se kiltisti sanottu. Kiltimmin kuin mitä nuo luonnevikaiset ihmiset itse muista todennäköisesti ajattelevat. Eniten vituttaa, jos sellaisten kanssa joutuu tekemään töitä ja varsinkin, jos ne ovat sinun käskyläisiäsi!

Eipä muuta. Kroppa kaipaa nyt rääkkiä, levätä ehtii sitten haudassakin.

Nykypäivään mennessä on ehditty elokuvakankaalla varioida jo ties kuinka monta kertaa George Orwellin teosta 1984. Elokuvia on lukemattomia, joissa kuvataan, jos ei suoranaista dystropiaa, niin kuitenkin sen partaalla olevaa yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa, jossa tietty teknologinen kehitys vie sen rakennetta äärimmäisyyksiin, vain juurikin siihen väärään suuntaan.

Elokuvat aina sijoittuvat tulevaisuuteen, juurikin sen teknologisen kehitysvaateen myötä. Orwellin romaanissa maailma on totalitarismin kourissa, mutta aivan kaikissa elokuvissa näin ei ole. Kuitenkin suurimmassa osassa elokuvia se totalitarismi on vain poissa ihmisten tietoisuudesta. Vapaus on lumetta. On katsottu, että tärkeämpää kuin individualismi, on kollektiivinen turvallisuudentunne. Kahlittuna ja holhottuna eivät yksilöt pysty tekemään hallaa yhteisölle.

Näissä elokuvissa harvoin näytetään sen suuremmin mitään tapahtumasarjoja, joissa tuohon yhteiskuntamalliin oltaisiin saavuttu nykypäivän vastaavasta. Siihen on yhtä kaikki kuitenkin tultu ja se on lähes poikkeuksetta esitetty jollain tasolla huonossa valossa. Se on tietysti täysin ymmärrettävää, koska kukapa ihminen todella tahtoisi elää totalitarismin keskellä, vaikka se olisikin verhottu taidokkaasti lumeen alle.

Ihmiset ovat monesti näissä kuvauksissa, jos eivät konemaisia, niin vähintäänkin apaattisia ja varsin suoritekeskeisiä. Ilman luontoa ja ilman iloa. Vain tyytyväisiä siihen, että elämä rullaa eteenpäin kuin luotijuna. Tämä seikka on tietysti ehkä hieman yliampuvaa, mutta ehdottoman ymmärrettävää, kun kyseessä on fiktiivinen elokuva. Tunnelmanluonti on tärkeää.

Tänään katsoin Prisma - dokumentin, jossa kerrottiin geenitutkimuksesta ja siitä, miten ihmisen koko genomi on kartoitettu. Ensimmäinen ajatukseni ennen dokumentin alkua oli, että tuon kaltainen tutkimus taatusti hyödyttää ihmiskuntaa hyvin paljon, koska sellaisen kartoituksen myötä voidaan lisätutkimusten avulla ennustaa ihmisten geenien aiheuttamia riskitekijöitä eri sairauksien suhteen.

Tällöin voidaan tehdä johtopäätöksiä esimerkiksi siitä, mitä kyseisen ihmisen ehkä pitäisi välttää ja mitä painottaa ruokavaliossaan ja niin edelleen. Varsin fiksua ja ihmisten hyvinvointia parantavaa, en epäile hetkeäkään. Mutta kun dokumentin loppupuoliskolla käännyttiin tarkastelemaan genomin tutkimisen myötä mahdollisesti aiheutuvaa negatiivista osuutta, ryhdyin todella pohtimaan sitä, minkälaiseksi ehkä yhteiskuntamme vielä joku päivä muuttuu, jos ei asialle tehdä jo heti alkuunsa tarkkoja raameja.

Nykyäänhän jo joissakin länsimaissa, rikoksista tuomittuja ihmisiä kerätään DNA-rekisteriin, joskin rekisteriin oman DNA:n antaminen - dokumentin mukaan ainakin Ranskassa - on vielä ilmeisesti "vapaaehtoista". Vapaaehtoista siinä suhteessa, että kieltäytyessään saa ankarat sakot ja sen sellaista, mutta siis pakko ei omaa DNA:ta kyseiseen rekisteriin ole luovuttaa.

Tuleva Suomen poliisiylijohtaja Mikko Paatero taannoin ilmaisi halukkuutensa luoda maahan koko väestön kattava sormenjälkirekisteri. Tämä olisi nyt ilmeisen helppo ja halpa toteuttaa, koska ensi vuonna uusia passeja myönnettäessä, otetaan ihmisiltä biometriseen tunnisteeseen kasvokuvan lisäksi siis myöskin sormenjälki.

Biometrinen tunnistaminen; oletteko oikeasti miettineet, mitä kaikkea nuokin sanat pitävät sisällään. Vasta taannoin oli uutisjuttu Helsinki-Vantaan lentoasemalta, jossa voi passintarkastuksen hoitaa biometrisen tunnistimen avulla. Tuo uutisointi kertoi vain siitä, miten näppärää nykyajan tekniikka on, kun kone hoitaa sinun tunnistamisesi, eikä ihmistä tarvita tilanteessa laisinkaan.

Mutta oletteko ajatelleet, että meidän yhteiskuntamme ylimmällä toimivallalla on jo osasta kansalaisia kuvat rekisterissä ja jos vain tekniikka riittäisi, voitaisiin nuo ihmiset tunnistaa vaikkapa normaalista videokuvasta pankissa, ostoskeskuksessa, missä hyvänsä. Sehän joku kaunis päivä taatusti on mahdollista. Tuolloin kyse onkin vain siitä, että tahdotaanko niin tehdä vaiko ei. Ja vaikkei missään suoranaisesti ajatellakaan, että sitä voitaisiin käyttää tuon kaltaisiin toimenpiteisiin, rekisteriä kuitenkin kerätään jo.

Jokainen ihminenhän kyllä ymmärtää tuon kaltaisten rekisterien kollektiivisen hyödyn. Jos jossain tehdään rikos ja rikospaikalta löytyy useita sormenjälkiä, voitaisiin sormenjälkirekisteristä silmänräpäyksessä todeta, ketkä ihmiset ovat olleet paikalla. Joitakin vuosia sitten iltapäivälehtiä ja ihmisiä kuukausitolkulla kuohuttaneen imatralaisen Eveliina Lappalaisen murha oli pitkään pimennossa, kunnes poliisi kuin hieman lahjoituksena sai surmaajalta tunnustuksen. Jos surmaaja olisi ollut esimerkiksi joku ulkopaikkakuntalainen ja täysin asiaan kuulumaton ihminen, olisi tuon kaltainen surmatyö saattanut jäädä pimentoon ikiajoiksi.

Jos Suomessa olisi tuolloin ollut DNA-rekisteri kaikista kansalaisista, olisi tuo surmatyö selvinnyt hyvinkin nopeasti, täysin riippumatta surmaajan asuinpaikasta. Tuolloin jos ihminen itsestään geenijäljen jättäisi, olisi yhteys rikokseen todistettu täysin armottomasti.

Mutta olisiko se ihmisten tietosuojan ja yksilönvapauden rajoittamisen katoamisen arvoista? Ja kuka vastaisi siitä, että rekisteri taatusti pysyisi vain niiden ihmisten nähtävissä, joilla siihen olisi valtuutus? Kuka valvoo niitä, jotka valvovat?

Vakuutusyhtiöt esimerkiksi olisivat äärettömän onnellisia saadessaan tietoonsa ihmisen genomin heikkoudet. Miten ihanaa olisikaan evätä ihmisiltä sairausvakuutus tai henkivakuutus sillä perustein, että jokin tietty perinnöllinen sairaus odottaa piilossa puhkeamistaan. Kaupallisessa mielessä soveltamismuotoja olisi lukemattomia.

Onko joskus tulevaisuudessa ihmisillä mukanaan käyntikortti, josta ilmenee ihmisen geneettinen luokitus? Ihan vain siksi, että niin voidaan tehdä. Eugeniikkaan ei nyt jaksa ottaa edes kantaa.

Monet seikat, joista tässä nyt mainitsin, tuntuvat tietyllä tapaa melko kaukaisilta, mutta tuolla seassahan on asioita, joita tehdään jo tänä päivänä ja aivan taatusti ihmisten yksilönvapaus ja tietosuoja tulevat olemaan niitä seikkoja, joista väännetään kättä vielä kauan ja armottoman kovaa.

Ehkä pelottavin asia tässä on se, että ihminen on inhimillinen olento joka tekee myöskin virheitä. Kaikki tietävät sanonnan, että mitä internetiin joskus kirjoittaa, ei sitä sieltä koskaan saa pois. Entä jos meidän genomimme tiedot ajautuvat jonnekin, mistä niitä ei enää koskaan kokonaan saa pois? Mitä sitten?

28.7.2007 painoin 73,8 kiloa.

Tänään, 27.7.2008 painoin aamulla salin vaa'alla 85,2 kiloa.

Eroa vuodentakaiseen siis 11,4 kiloa. Siitä voi päätellä kuka mitä hyvänsä.

Perjantai-lauantai-sunnuntai meni salilla, joten nyt olisi edessä kaksi lepopäivää. Vielä kun malttaisi levätäkin.

Eiköhän tämä tästä.

Hassu paljastus, tai no, oli mikä oli, kuitenkin.

Tänään salilta päästyäni painelin Myllysaaren uimarannalle ja pois kävellessäni silmääni pisti nainen kävelytien vierustalla. Tämä nainen pisti silmääni ihan jo pelkästään siksi, että se kroppa paistoi pidemmänkin matkan päähän, sen verta upea se oli.

Suurin rytmihäiriö tuli vasta sitten, kun kyseinen nainen ohi kävellessäni hieman kääntyi ja näin kasvotkin. Tuttu naama vuosien takaa. Olin toki nähnyt tämän ihmisen vuosien myötä jossain välissä ainakin ohimennen, mutten ihan hetkeen kylläkään. Voisin melko varmasti olettaa, ettei kyseinen henkilö asu enää täällä. Tämä nainen taatusti minut ohi kävellessäni tunnisti ja mikä huvittavinta, myöhemmin päivällä kaupungilla tuli vielä toistamiseen vastaan ja katseesta päätellen tunnisti tuolloinkin.

Nuoruudestani löytyy kaksi naista - vaikka siis toki he vielä silloin olivat pikemminkin tyttöjä - joihin olin aivan äärettömän ihastunut, mutta suoranaista vastakaikua ei toiselta puolelta löytynyt. Selväksi taatusti tein omat ajatukseni molemmille tuolloin, että ei se siitä kiinni jäänyt. Siitä toisesta nuoruuden ihastuksesta en enää ole niin varma, mutta oli vain hassua tänään todeta päässään itselleen, että vielä kymmenen vuoden jälkeenkin sitä olisi poika varmasti valmis antamaan vaikkapa muutaman sormen, jos saisi edes mahdollisuuden.

Miehen saa kyllä polvilleen, kun vain on oikea nainen kyseessä. Olisi varmaankin parempi, kun yrittäisin vain nukkua. Huomenna on päivä uusi ja uudet kujeet ja mikä tärkeintä, uudet ihmiset.

Tein äsken aamupalaa. Kolme paahtoleipää, joiden päälle kolme paistettua kananmunaa ja juustoa. Lautasellinen jugurttia ja kaurahiutaleita sekä pari kuppia kahvia ja puolisen litraa tuoremehua.

Hetken aikaa jos antaisi ruoan painua ja sen jälkeen painuisi itse salille ja sieltä suoraan rannalle. Keli näyttäisi olevan aivan loistava. Hyvää viikonloppua mussukoille. :)

On muuten päivä numero 31, vaikkei sillä mitään väliä sinänsä olekaan, kun en minä laske. Huomasin vain, että tasan kuukausi on oltu polttamatta.

Takana on raskaita päiviä, teillä molemmilla. Seksistä ei ole ollut tietoakaan muutamaan päivään ja sitten kun tänään aamulla päätitte hoitaa yhteisen puutostilanne pois, niin toinen sitten ei tule, vaikka mitä tekisit ja siinä se vain vääntelehtii ja kääntelehtii ja yrität ja yrität ja lopulta kun saat kommentiksi sängyn toisesta päästä jotain sen kaltaista, että "koeta nyt helvetti vähän edes yrittää..." niin silloin vihdoin ja viimein jousi napsahtaa, nouset ylös ja toteat; "tule saatana itseksesi!".

Siinä sitten istut hetken aikaa sängyn laidalla ja tuijotat seinää ja mietit, että voi helvetti tätä elämää. Samalla myöskin tiedät, että silmät selkäsi takana poraavat niskaasi kahta syvää reikää ja se ajatus ei yhtään helpota. Kuitenkin mielessäsi toteat, että sinä et nyt ole mihinkään syyllistynyt, vaan voisi se taliaivokin siinä selkäsi takana joskus vähän tuntea empatiaa. Selväähän on, että ajatukset ovat melko identtiset molemmin puolin ja valitettavasti myöskin molemmat sen tietävät, sitä ei vain todellakaan sanota ääneen. Eikä sanota yhtään mitään muutakaan.

Kun molemmat ovat olleet paikallaan hiiren hiljaa viisitoista minuuttia, toinen nousee sängyn laidalta ja painuu suihkuun, koska iholle kuivunut hiki ei ole niitä miellyttävimpiä asioita maailmassa. Ja *naps*, kylpyhuoneen ovi varmuuden varalta lukkoon, ettei taatusti toinen pääse häiritsemään. Siinä sitten makaat kylpyhuoneen lattialla suihkun alla ketarat levällään ja vain vihaat, vihaat vähän kaikkea, mitä vain tulee juuri nyt mieleesi. Sitten kun olet päässyt vihaamasta sitä, kuka sinne sänkyyn jäi, käännyt sikiöasentoon siinä lattialla ja alat vain itkeä. Itket kuitenkin niin, että taatusti sitä ei kukaan kylpyhuoneen ulkopuolelle kuule.

Kun olet aikasi itkenyt, annat valuvan veden kastella kasvojasi hetken aikaa, ettei silmiin vain vahingossakaan jää merkkiäkään kyyneleistä. Kylpyhuoneen oven avattuasi, toinen makaa edelleen sängyllä ja vain tuijottaa ulos ikkunasta. Tiedät sen sängyllä makaavan ihmisen sen verran hyvin, että tiedät mistä narusta vetää, jos hänet vain tahdot saada raivon valtaan. Ja kun sitten lopulta se toinen suunsa avaa, osittain tehdäkseen sovintoa, mutta osittain myöskin sälyttäen menneitä asioita sinun kontollesi, menetät siitä sitten taas malttisi ja lopulta sanot sen, mitä ei taatusti pitäisi sanoa.

Ei mene kuin hetki, kun toinen on jo pukenut päällensä ja astelee kohti ovea. Sen avatessaan hän toteaa vain, että sinun olisi parempi olla siihen mennessä, kun hän palaa, löytänyt uusi osoite. Ja kuin salamana, oven pamahtaessa kiinni, kurkkuusi tarttuu kiinni vaikka mitä etkä saa ääntä ulos suustasi. Ryntäät vain perään ovelle ja yrität kakoa kurkustasi ulos sanoja, "anna anteeksi."

Kuluu päiviä, kuluu viikkoja ja lopulta kuluu vuosia ja edelleen sinä välillä makaat siellä suihkun lattialla ja itket ja edelleen se toinen makaa välillä siellä sängyssä katsellen ikkunasta ulos, milloin vesisadetta ja milloin lumisadetta. Miksei se toinen suuttunut, kun et ollut hankkinut uutta osoitetta, vaikka hän niin kiven kovaan sitä tuolloin tahtoi?

Koska rakkaus on niin kummallinen asia, että se joskus itsessäänkin aiheuttaa riitoja. Ne riidat vain saavat aina jonkun käytännön elämän syyn ja muodon. Joskus kun pitää riidellä, että huomaa rakastavansa. Ja joskus myöskin pitää riidellä, jotta huomaisi kaipaavansa. Joskus harvemmin, joskus useammin, mutta kuitenkin joskus.

Kyllähän sitä hyvää fiilistä ihmeen kauan kestikin. Melkein jo aloin kummastella, että mikä on, kun ei paskaa tipu niskaan, mutta tulihan se sieltä. Toki tämä asia oli osittain odotettavissa, mutta kun se nyt sitten päälle lävähti, niin ei sitä vain tullut ajatelleeksi, että se näinkin pahasti lopulta vituttaisi.

No, kyseessähän on käytännössä vain raha-asiat, että ei näiden nyt pitäisi maailmaa kaataa, mutta kun jos rahaa ei ole lainkaan, niin se nyt kaataa aika paljonkin. Se kun ei paljon lohduta, että perjantaina on tilipäivä, kun huomiseen mennessä pitäisi jostain taikoa himpun vajaat 500 euroa rahaa, tai ei hyvä heilu, yksityiskohtiin en jaksa nyt paneutua. Sanon vain, että huomiseen mennessä minulla ne rahat on oltava.

Onneksi on kaveri, joka todennäköisesti jeesaa, kunhan nyt saan sen ensin kiinni, kun ei se ole vielä töistäkään päässyt. Perjantaina saan sille tietysti maksettua koko paskan takaisin, kun tili tulee, mutta en minä kyllä tätäkään menoerää ollut ihan lähiviikoille budjetoinut, joten saa nyt sitten nähdä, että millähän vitulla minä sinne Helsinkiinkin silloin 1. päivä itseni raahaan. Vitun vittu.

Niin ja kerta tilanne on päällä, niin todettakoon nyt sitten eräs asia. Aiemmin asiasta jo mainitsin, mutten valottanut mistä oli kyse, ihan tarkoituksellisesti. Tänään on päivä numero 25 siitä kun lopetin tupakanpolton. Niille tiedoksi, jotka olivat siinä käsityksessä, että se viime syksynä loppui, niin paskat. Minä en yksinkertaisesti vain tahdo enää puhua koko aiheesta, enkä siis myöskään kirjoittaa. Koko asia vituttaa niin yli kaiken joten sanonkin vain, että nyt se kyllä loppui kun ei se tällä kellonlyömälläkään enää ala uudestaan. Tähän vitutukseen jos se ei ratkea, niin ei sitten saatana mihinkään!!

Vittu!

Ulkona on melko kolea keli, ilmatieteenlaitos ilmoittaa lämpötilaksi seitsemäntoista astetta. Tämän seikan jo eilen tiedostaen, kävin Myllysaaren hyppytornin juurella grillaamassa itseäni kolmisen tuntia ja nyt ovat vihdoin ja viimein, koko kesän tilauksessa olleet selvät uikkarirajat saavutettu.

Eilen oli aivan loistokeli. Veden pintalämpötila oli 20 astetta ja se on meikäläiselle vielä liian vähän, jotta järvessä pidempiä aikoja viihtyisin, eli täten uimareissut jäävät vain pulahduksiksi. Kunhan nyt vähän auringon paahteessa edes viilentää.

Parisuhteettomuus on jollain kummalla tapaa jännä flow-tila. Siihen putkeen kun pääsee, niin lopulta se ei pahasti enää edes häiritse. Ei oikeastaan häiritse milloinkaan muulloin kuin silloin, kun näkee aivan optimaalisen näköisen naisen, sellaisen, mitä voisi vain tuijotella tuntitolkulla ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että omasta mielestään siitä näkymästä ei löydy virheen virhettä.

(Tässä kohtaa pitää sitten kuitenkin painottaa, että kyseessä ei ole sama asia kuin julkisesti todetut virheettömät ihmiset, vaan asiaan vaikuttaa persoonallinen maku ja joskus hyvinkin moninainen sellainen.)

Kyllä noita aina välillä vastaan tulee ja uimaranta ei ole välttämättä paras mahdollinen paikka, jos näiltä tilanteilta tahtoisi välttyä, siksipä tämä seikka nyt mieleeni tulikin, kun tosiaan eilen aurinkoa ottaessani näin pari hyvinkin potentiaalista naisihmistä.

Sellaisen naisen näkeminen, mikä omaa silmää hivelee, aiheuttaa yleensä haikeutta, koska sitä helposti sitten vain kelaa, että mitä jos. Kuitenkin sitä on sen verta saamaton, että ei kovin herkästi ketään lähesty normaaliympäristössä. Se on sikäli sääli, koska ihmisten luonteenpiirteistä johtuen jää taatusti maailmassa monen monituista suhdetta syntymättä ihan vain siitä syystä, että ei saada aikaiseksi tai ei uskalleta, joka on kaiketi melko pitkälti sama asia.

No, oli miten oli, niin kunhan nyt totesin, että tässä flow-tilassa oleminen sujuu melko hyvin. Ainoastaan siis mentaalisia turhauma/harmitus/ärsytys- piikkejä syntyy siis silloin, kun vastaan tosiaankin tulee tilanne, jossa todella tekisi mieli sanoa jollekulle jotain tai ainakin ottaa selvää että onko sillä joku körmy jo kotona odottamassa.

En minä tiedä, olen tietysti siis ihan saatanan nirso. Ja muuten ylpeä siitä. Tiedetään, on vähän ylimielinen ja itsensä tiedostava olo, mutta ei muuten kiinnosta. Illan suussa jos sitä painelisi salille. Tosin se on se toinen paikka, missä niitä täydellisen näköisiä naisia sitten näkee. No, ehkä minä kestän.

Lentoliput on varattu ja siis samalla ostettu. Lähtö on päivää vajaa tasan puolen vuoden päästä, 17. tammikuuta. Sinne on vielä sinänsä melko pitkä aika, mutta onneksi sitä ennen on tehtävääkin. Ei välttämättä niin järin mielekästä tehtävää, mutta pakollista ja tietyllä tapaa sellaista tehtävää, että ne kun olen saanut suoritettua, niin tuleva reissu tulee olemaan senkin puolesta niin mukava, että fiilis lähtiessä, henkilökohtaisen elämän solmujen auettua, on taatusti varsin erilainen kuin nyt.

Se kun on jännä juttu, että vaikka tiedostan aivan hyvin, että asiat tulevat menemään niin kuin ne olen suunnitellut ja täten voisin tavallaan huokaista helpotuksesta jo nyt, niin siltikin olen aina ollut sillä tavoin melko periaatteellinen ihminen, että en niin tee.

Koska vaikken aina olekaan ollut niin hirmu fiksu, niin siltikin, jos minä tiedän edessäni olevan sekä hyviä että huonoja asioita, hoidetaan ensin ne huonot alta pois ja sen jälkeen voidaan nauttia niistä hyvistä ilman huolia ja murheita. Tuo periaate on aina ollut osa mentaliteettiani. Ja niin siis nytkin tehdään.

Sitä on vain niin vaikea selittää, että miksi ihmeessä siltikin on välillä niin kova stressi ja ahdistus. Siihen kun vaikuttaa niin moni muukin asia, kuin ne, jotka nyt ovat työn alla ja jotka siis poistuvat painamasta mieltä vuodenvaihteeseen mennessä.

Taas kerran mainitsin tästä ja en edelleenkään aio sen suuremmin valottaa sitä, mistä seikoista on kyse. Ainoastaan sen sanon, että joskus, sitten joskus paljon paljon myöhemmin, kun asiat ovat olleet ja menneet ajat sitten ja aikaa on tosiaankin kulunut hyvin paljon, saatan kertoa ihan julkisesti kaikenlaisia mielenkiintoisia juttuja. Nyt niiden aika ei vielä ole.

Lento siis lähtee puolen vuoden kuluttua ja silloin olen valmiina lähtöön. Nyt pitäisi vain keksiä jotain järkevää tekemistä odotusajalle. Jos sitä vaikka aloittaisi siitä, että sunnuntaina kävisi lataamassa salikorttiin kuukaudeksi virtaa. Johan tässä on monta päivää laiskoteltu. Huomenna menen rannalle grillaamaan itseäni. On luvattu hyvää keliä ja se on käytettävä hyväksi. Rantakelit ovat olleet kortilla tänä kesänä.

Eli eipä taaskaan mitään järin tähdellistä, ainakaan niin, että kukaan tästäkään merkinnästä mitään kostuisi. Mielenkiintoista siltikin huomata vain se todella erikoislaatuinen seikka, että näitä kuitenkin kerrasta toiseen jotkut omituiset ihmiset lukevat.

Minulla oli tänään koko päivän eräs kirjoituksen aihe päässäni ja se on siellä edelleen. Nyt olen vain aivan liian väsynyt kirjoittamaan mitään ajatusta vaativaa, joten jos se huomenna sitten näkisi päivänvalon. Pohdiskeleva kirjoittaminen on ollut viimeisten parin kolmen viikon aikana aika vähissä ja se ei johdu vähiten siitä, että olen ollut vain välillä niin järjettömän poikki fyysisesti. Hyvää viikonloppua vain mussukoille. :)

Olen väsynyt fyysisesti. Henkisesti en ole väsynyt, vain vähän hermostuneessa tilassa ja se on oikeastaan melko rassaavaa. Minä aina murehdin asioita liikaa, tiedän, mutta toisaalta pidän sitä myöskin hyvänä ominaisuutena. Ainakaan eivät asiat yleensä tule yllätyksenä. Miinuspuoli tosiaankin sitten on vain se, että alituinen murehtiminen aiheuttaa myöskin stressiä.

Kun ties jo monettako kertaa palaan kuluneeseen vuoteen, niin se on todellakin ollut raskas, mielenkiintoinen, välillä hyvinkin ahdistava, mutta kaikenkaikkiaan toivoa antava. En sano kuluneesta vuodesta sen enempää, koska olen puhunut elämästäni taatusti kyllästymiseen asti täällä, mutta siltikin vain totean, että vieläkin vain välillä ahdistaa ihan käytännön elämä niin pirusti, vaikkakin on sanottava se, että se selkiintyy päivä päivältä ja tietyllä tapaa tullaankin nyt siihen juttuun, mistä tahdoinkin sanoa tänään jotain. Se on asia, josta vasta puhuin enemmänkin.

Kaveri varaa todennäköisesti huomenna lentoliput Mumbaihin ja takaisin. Se käytännössä tarkoittaa sitä, että ne myöskin samalla maksetaan ja niitä ei voi peruuttaa. Parin tonnin matkakassan kasaaminen syksyn aikana ei ole ihan itsestään selvä juttu, mutta selvä se on, koska tähän asti elämässäni, jos minä olen jotain todella tahtonut tehdä, niin aina olen sen myöskin jollain ilveellä tehnyt. Niin nytkin. Ja lopulta, ei tuo tule olemaan mikään äärettömän iso ponnistus, se vain hieman ahdistaa nyt, koska elämä on aina epävarmaa.

Jos minä nyt sitten samaan syssyyn toteaisin sen, että tietyllä tapaa tuo tammikuun puoliväli on hyvä päivämäärä muutoinkin. Noin kuukausi ennen reissun alkamista, olen saanut jotain sellaista aikaiseksi, joka on ollut To Do - listallani odottamassa jo pari vuotta. Ja voin sanoa, että tuolloin helpottaa ja paljon.

Eli siis täysin merkityksetön merkintä. Lähinnä tässä kirjoittelin tuntemuksiani ylös itseäni varten. Pahoitteluni, jos joku jaksoi lukea tänne asti.