Blogi

Väsynyt, mutta onnellinen. Kulunut lausahdus. Tai no, onnellinen ja onnellinen, mutta tänään vain pitkästä aikaa tajusin, että asiani ovat paremmalla tolalla kuin vuosikausiin ja onhan se kai jo jotain se?

Tietysti ne voisivat huomattavan paljon paremminkin olla, mutta ei nyt jaksa nipottaa. Homma rullaa ja sillä hyvä. Kesäkin on kohta jo edessä. Toki puuttuu vain se jokin, kenen kanssa sitä kesää mieluusti viettäisi. Mutta enpä jaksa senkään vuoksi ryhtyä mitään stressin oireita keräämään. Tulee mitä on tullakseen.

Työpäivä ohi ja koneella odotti Lostin viimeöinen jakso. Painelen kohta kauppaan ostamaan jotain, mikä hivelee makuhermojani ja lyyhistyn sängylle vajaaksi tunniksi nauttimaan huippuviihteestä.

Ja huomenna mennään kaverin kanssa Imatran kylpylään. Paikat ovat melko jumissa ja hirmuinen määrä elämän eliksiiriä erinäisistä tuuteista paineella kohti kroppaa tekee varmasti ihan hyvää. Tosin huomenna aamulla käyn vielä salilla tekemässä jalat. Meinasin mennä tänään vielä, mutta ei vaan jaksa.

Sunnuntaina onkin sitten edessä piirtelyä. Ainoa päivä, milloin oikeasti ehtii ja jaksaa, kun vaatii se kuitenkin hiukan keskittymistäkin. Toivottavasti jotain järkevää syntyykin, idea mulla on jo valmiina.

Mukavaa viikonloppua vain kaikille mussukoille. Kyllä se siitä.

Paino salin vaa'alla äsken 84,2 kiloa. Enemmän kuin kertaakaan noin vuoteen. Ja 10,4 kiloa enemmän kuin viime heinäkuussa! No okei, toki tuo oli iltapaino, eikä ole aivan suoraan verrannollinen joihinkin tilastoituihin lukemiini, mutta kyllä kai se on pakko kuitenkin olla vähän edes tyytyväinen. Usko on kova, että se paino käy vielä tänä keväänä yli 85:n, jonka jälkeen sitten alkaakin saman tien painonpudotus. :D

No joo, siis ei nyt mikään hillitön, mutta olin suunnitellut tuohon lukemaan päästyäni, tiputtaa varmaan sellaisen pari kiloa, siis rasvaa. Sen jälkeen olisikin tarkoitus tsekata, mitä lukemaa rasvaprosentin mittaus antaa. Ja en edelleenkään ota tätä järin vakavasti, mutta jotta todella motivaatio pysyisi, on se huomattavasti helpompaa, kun sen kuitenkin muuttaa ihan konkreettisiksi lukemiksi. Saas nähdä meneekö alle kympin. Toivottavasti.

Mutta se siitä, kun eipä tuo homma sen kummemmin tuosta mihinkään pohtimalla muutu, vaikka pakkohan se on vähän yrittää jonkinlaista päiväkirjan irvikuvaa edes tuosta asiasta pitää. Tosin viime aikoina se on jäänytkin hiukan vähemmälle, niin kuin on jäänyt treenaaminenkin. Nyt alkaneen treenikuukauden pyrin kyllä vetämään aika tiukille. Toivotaan, että paikat kestävät. Uskoisin niin.

Äh, rustasin tähän sitten valitusta, mutta päätin kuitenkin muuttaa hiukan ajatuksiani. Duunikuviot ovat tosiaan vähän auki ja voi olla, että pari kuukautta keväällä on hommia vähän vaihtelevasti, kun sitten kesällä taas saa kyllä varmasti paiskoa hommia ihan niin paljon kuin vain ikinä tahtoo. Raha on vain melko hyvä motivaattori ja kotona istumisesta sitä ei tule. No, ehkä mä sitten kevään korvilla ehdin paneutua piirtämiseen ja kirjoittamiseen ihan huolella. Aika näyttää.

Kesää odotellessa.

Väsyttää. Valvoin melko myöhään eilen illalla. Tuo sana, melko, on toki suhteellista, mutta itselleni arki-iltaisin nukkumaan käyminen kello kaksi on jo myöhäistä. Harvemmin sitä ennen puolta yötä kuitenkaan nukkumaan tulee käytyä, vaikka varmasti fiksua sekin joskus olisi.

Olin jo oikein ihanaisesti varautunut siihen, että nukunpa tänään pitkään ja sitten alan pikkuhiljaa viritellä piirustusvälineitä ja jonkin aikaa tuherreltuani lähtisin salille ja niin poispäin. Saattaisinpa jopa rustailla jotain aatoksiani blogiin. No, heräsin kello 7:10 aamulla siihen kun Randy Crawford alkoi humpata yöpöydälläni, eli toisin sanoen puhelimeni (kutsun sitä edelleen puhelimeksi, vaikka paras ystäväni, kodinelektroniikkamyyjä, sitä multimediapäätteeksi kutsuukin) pärähti soimaan. Ja mistäpä muualta sitä soitettaisiinkaan, kuin duunista. "Joo, onhan tää vähän paska juttu ja aika hätänen homma, mutta etsäpääsisitsä töihin kasiin, ku yks jamppa on kipeenä?" No, minä siihen unenpöpperössä, sen kummemmin mitään miettimättä, että "joo, tuuntuun."

Eipä mitään, ei edes vituttanut, keitin ison pannullisen kahvia ja hetken aikaa hölmistelin jääkaapin edessä, että mitähän sitä pakkaisi evääksi, pistin releet niskaan ja hyppäsin autoon. Olin kymmentä yli kahdeksan töissä, eli siis hyvin ehdin. Jos tahtovat mut sinne, niin vähän saavat kärsiä. Sitä paitsi aamulla oli muuten keli ihan jostain sieltä ja syvältä. Terveyssiteitä tuli taivaalta, märkiä sellaisia ja tie oli yhtä sohjoa. Mikä hienointa, iltapäivästä tuli taivaalta vettä. Haloo, helmikuussa!

Ai niin, en tiedä sitten, että oliko erikoisherätys syynä, vai mikä, mutta muistin hämärästi viimeöisen uneni. Minä kun en näkemiäni unia juuri ikinä muista. En muista lainkaan, että keitä unessa oli(tai sitten en vain myönnä :P), mutta kyseisessä tajunnanvirrassa kuitenkin olin seurustelevinani. Tai no, joka tapauksessa jonkinlainen ihmissuhde minulla oli. Hassua oli vain se, että muistan lähinnä sen, että kyseinen suhde ei minua juurikaan napannut. Tarviin uuden käsikirjoittajan!

Olin sitten melko hyvä arvioimaan eilen mun painoa. Salin vaaka näytti tasan 83 kiloa. Tein aika kauttaaltaan koko yläkropan melko kevyenlaisesti, kun taukoa oli takana sen verta paljon. Hyvä fiilis siitä.

Siihen ne hyvät fiilikset sitten jäävätkin. Tänään on kyllä mennyt ihan kaikki päin persettä, mikä vain voi mennä, tai ainakin siltä tuntuu. Ihme ärsytysvitutus ollut päällä pitkin päivää. Eikä edes raudan riuhtominen lopettanut agressiofiilareita. No, kaitpa tämä tästä. Ehkä eniten nyt vielä vituttaa läppärin virtajohto, jonka saan kaiketi käydä korvaamassa uudella, kun tuo vittuilee pienestäkin liikkeestä. Taitaapi olla melkein poikki, kun muutaman millin liike ja heti alkaa hirveä piipitys. Vittusaatana. Eihän siinä mitään, mutta noi virtajohdot on ihan saatanan kalliita. No, ehkä kaverilla on patenttiratkaisu asiaan, toivotaan niin.

Jotkut näyttelijät ovat haastatteluissa sanoneet, että he myöntävät olevansa hiukan narsisteja, koska pitävät siitä huomiosta, mitä saavat esiintymislavalla ja tavallaan myöskin elävät siitä tunteesta. Kuitenkaan nämä ihmiset eivät ainakaan ulospäin tunnu laisinkaan pahoilta ihmisiltä. Sanoin tuon vain siksi, että kun tosiaankin sana narsisti aina liitetään johonkin negatiiviseen. Eikö sekin voisi olla kuitenkin asia, jonka taso vaihtelee riippuen ihmisestä, tai että jopa terveen psyykeen omaavan ihmisen narsismi on vielä terve asia. Jotkut toiset hyvin erilaisen persoonan omaavat terveet ihmiset eivät vain sitten ehkä tule niiden toisten ääripäiden kanssa toimeen? Koska kuitenkin persoonallisuushäiriöhän on sitten ihan eri juttu, enkä minä sitä nyt tahdo tässä ruotia.

Olen aikanaan saanut kuulla läheiseltä ihmiseltä, että olen narsisti. Viittasin kintaalla asialle, koska enhän ole. Pidän kyllä huomiosta, mutta niin pitää moni muukin ihminen, eivät toki kaikki. Jos osaisin laulaa tai näytellä, olisin varmuudella halunnut jompaankumpaan ammattiin, koska kuten totesin, kyseiset ammatinharjoittajat ovat, kertomansa mukaan, luonteeltaan hiukan narsisteja. He pitävät siitä, että ovat esillä. Ja on melko paljon mahdollista, että olisin itsekin päätynyt moiseen ratkaisuun, jos siis lahjoja olisi joskus ollut.

Eräs melko mielenkiintoinen seikka tässä asiassa kuitenkin on. Ihan pienestä pitäen olen jännittänyt esiintymistä aivan hillittömästi. Niin peruskoulussa, kuin lukiossakin käteni tärisivät aina, kun menin luokan eteen esitelmöimään tai puhumaan mistä hyvänsä. Eikä se jännitys koskaan hävinnyt. Ja mitä enemmän sitä tulevaa jännittämistä ajatteli, sitä enemmän vain jännitti ja sitä vaikeammaksi se homma aina meni. Todennäköisesti jos opettelisin ja kävisin jossain terapeutilla, jännittämiseni vähenisi. Sehän ei kaiketi ole hirmu harvinaista. Omaanpa jonkinasteisen kahvikuppineuroosinkin. Mutta miten ihmeessä sitten voin pitää huomiosta?

En itse asiassa tiedä. Siis kun en - siis omasta mielestäni - ole mitenkään huomiohuoraava persoona enkä pyri mitenkään yltiöpäisesti esille, mutta kuten olen joskus todennut, kuitenkin tietynlainen huomio tuottaa jonkinlaista tyydytystä. Onko se sitten narsismia? Ehkä se sitten on.

Narsismi on sana, joka käytännössä aina kalskahtaa kuulijalleen negatiivisena. Kaitpa sitä voisi pitää melko hyvänä synonyyminä sanalle itserakkaus, en tiedä, kun en ole mikään terminologian asiantuntija. Jotkut ovat, mutta minä en. Pidän enemmän käytännönläheisestä verbaalisesta ilmaisusta.

Mistä tämä koko ajatus lähti liikkeelle, oli se seikka, kun äsken mainitsin, että ehkäpä lähiviikkoina yrittäisin piirtää erään hiilityön ja antaa sen lahjaksi. Sitä asiaa ajatellessani vain mietin sitä seikkaa, että mitkä ovat ne syyt, jotka saavat itseni todella hyvälle mielelle antaessani jonkin piirustuksen lahjaksi jollekulle?

Totesin vain, että vaikka kyse on siis tosiaankin antamisen ilosta, on se myöskin tietynlaista narsismia. Sitä ensinnäkin toivoo, että toinen pitäisi siitä työstä ja se myöskin on tavallaan osa itseään, minkä antaa pois. Sitä ajattelee jollain kummallisella tavalla alitajuisesti, että jos lahjan saaja pitää työstä, pitää hän myöskin työn tekijästä, vaikka rationaalisesti toki ihminen tajuaa, että eihän se ole niin.

Mutta toisaalta, jos antaa itsestään palan pois, niin ei kai silloin taasen voi olla hirmu itserakas, vai voiko? En ainakaan tunne itseäni yhtään sellaiseksi. Silloin, kun minulle todettiin ykskantaan, että olen narsisti ja viittasin tälle sanojalle kintaalla, oli minulla siihen hyvät syyni.

Minä kun satun olemaan melko ekstrovertti persoona ja tykkään sosiaalisista tilanteista, mikä sinänsä on myöskin hiukan hassua, kun pelkään ja jännitän esiintymistä. Näissä tilanteissa kun on kuitenkin hirmu iso ero, esiintyä yleisölle tai vain seurustella ison joukon seassa. Se on alitajuisesti aivan eri juttu. Mutta siis, kun minulle sanottiin tämä sana, narsisti, olin sitä mieltä, että kyseinen sanoja ei todella tuntenut minua, vaikka ehkä ennen sitä tilannetta niin kuvittelinkin. Olen siis sitä mieltä edelleenkin, eikä se tilanne toki siitä miksikään enää muutu. Ja onko sillä lopulta mitään väliä? Varsinkin jos kuitenkin suurimman osan ihmisistä, joiden kanssa olen elämäni varrella tavannut, olen tullut varsin hyvin toimeen. Eikö se nyt riitä empiiriseksi näytöksi?

Huomenna alkaa rääkki. Kolme viikkoa huilailua takana. En oikein edes tajua, miten sitä onkin pystynyt pysymään noinkin pitkän pätkän poissa salilta. Eiköhän nuo kädet taas vähän aikaa menossa pysy mukana, ainakin nyt seuraavan kuukauden. Toukokuun tulostavoitteeseen kun on vielä paljon matkaa. Mielenkiinnolla odotan huomista painolukemaa. Kunhan se nyt ei jäisi ainakaan alle 83:n kilon. Niin, ja kun on kyllä syöty hyvin, ei se ainakaan siitä jää kiinni.

Saas nähdä, mitä muuta tuleva viikko tuo tullessaan. Mikähän ihme siinä on, että ei vain sitten millään synny valmista. Olen nyt jo parin kolmen viikon ajan kirjoitellut kaikennäköistä, mutta hiukan tyngäksi tuppaavat tekstit jäämään. Hmm, aikanaan kun kirjoiteltiin pöytälaatikkoon, niin pitäisikö näin tietoteknisellä aikakaudella sanoa, että kirjoitan työpöydälle. :D No, jos minä sitten saisin jotain aikaiseksikin.

Piirtäminenkin on ihan jäissä ja se mua harmittaa, koska olin hiukan ajatellut saada pääsiäiseksi erään jutun valmiiksi. Pääsiäiseksi sen vuoksi, että siitä voisi tulla jonkinlainen lahja. Katsotaan nyt, enhän ole vielä edes aloittanut sitä.

Ei ole flunssasta tietoakaan, napit ja loitsut ja auringonhattu-uutteet ja muuta taisivat auttaa. Tai sitten oon vaan niin happo. Minähän en sairastu, jos en niin itse päätä!

Paistijauhelihat ovat valurautapannulla juurikin valmiita. Päätin sitten herkutella koko viikonlopun, mutta kuitenkin niin, ettei mitään ihan törkeitä kaloripommeja tule ahmittua, vaikka ahmimiseksi tuo varmaan jossain vaiheessa menee kuitenkin.

Ostin kaksi 400 gramman pakettia paistijauhelihaa ja pari pakettia kanan fileesuikaleita, joista siis paistoin ensimmäisen paketin jauhelihaa, siinä runko. Pohjalle kun tulee siis läpi viikonlopun tortillakuoria. Lisämateriaalina mainittakoon, kurkku- ja tomaatti- ja sipulilohkoja, maissia, jäävuorisalaattia, paprikalla täytettyjä oliiveja, fetakuutioita sekä tietenkin maustoin kevytkermaviilin pippurilla ja makealla chilikastikkeella sekä toki sitten kaiken kruunaa salsa, jota tuli aikamoinen läjä. Se sisältää tomaattia, kurkkua, avocadoa, sipulia, valkosipulia ja tietysti paljon jalapeñoja. Ja noista saatavia yhdistelmiä aion mässäillä ihan koko viikonlopun.

Kuitenkin, kun aamulla oli vähän epävarma olo, niin passasin salikortin hankkimisen, katsotaan sunnuntaina uudestaan, huomenna kun ei varmaankaan treenailla. Hieman oli puhetta, että jos sitä olutta sitten tänään vielä illalla kuitenkin hiukan hörppisi, katsellaan.

Mutta nyt, syömään!! Nasevaa viikonloppua mussukoille. :)

..ko? Saas nyt nähdä.

Siis joo, vapaata on. Olisin voinut olla töissäkin, mutta nyt meni näin. Ensi kerralla toisin.

Aamulla herätessäni tunsin kurkussa perin tutun maun. Ihan oli sellainen fiilis, että nyt pukkaa flunssaa. No, eikun kaapista kaikki mahdolliset napit naamariin kalanmaksaöljyä ja luontaistuotteita myöten ja parit loitsut päälle. Mulla ei ole nyt aikaa tulla kipeäksi!!

Eikä siinä vielä kaikki, mulla on naamassa finni. Prkl.

Tätä tekstiä ei koskaan pitänyt syntyäkään, tai ainakaan ihan juuri nyt, eikä ihan lähitulevaisuudessakaan. Tämä muodostui päässäni, kun tuli lueskeltua erinäisiä keskusteluketjuja ihastumiseen liittyen ja tulipa kirjoitettua jotain lyhyttä kommenttiakin niihin. Keskusteluja lueskellessani vain sitten aloin pohtia sitä seikkaa, että miksi olen niin monesti ilman parisuhdetta. Ja ei pidä ymmärtää väärin, en todellakaan nyt kirjoita mitään valitusvirttä, koska mitään syytä moiseen ei edes ole. Olen monen monituista kertaa todennut, että ihmisen on ihan hyvä elää yksinkin, jos vain on sinut itsensä kanssa ja niin nyt kohdallani onkin, ehkä enemmän kuin vuosiin. Viime vuodet kun ovat olleet melkoista henkistä myllerrystä, mutta niistä enemmän joskus muulloin, varsinkin kun aion kyllä niistäkin vielä avautua. Kaikki aikanaan, joten, aiheeseen:

Tuli taannoin reissullani eräälle ystävälleni mainittua tai pikemminkin kysyttyä häneltä, että olenko minä pinnallinen ihminen, kun naiset, joiden kanssa olen ollut suhteessa, ovat olleet omasta mielestäni suhteellisen kauniita. Tähän hän hieman yllätyksekseni vastasi, että hänen mielestään asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Siis tietäen kahden ihmisen ulkonäön, oli hän sitä mieltä, että eivät he hänen mielestään niin järin ihmeellisiä ole. Itseasiassa hän totesikin siihen, kun olin maininnut hänelle sitten eräästä henkilöstä, jonka kanssa taannoin kävin kahvillakin, että siinä on oikeasti kaunis nainen. Itse kun olin juurikin päinvastaista mieltä. Siis, että tämä henkilö, joka minua toki kiinnosti sen verran, että halusin hänet tavatakin, ei taasen omasta mielestäni ollut sillä tavalla kaunis, kuin pari ihmistä, joiden kanssa olin ollut ihmissuhteessakin. Meneekö vaikeaksi?

Tähänhän on olemassa hyvin yksinkertainen selitys, ne ovat makuasioita. Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Kyllä, näin on. Kuitenkin olen siis tehnyt eräässä vaiheessa talvella itsetutkiskelua ja olen vain pohtinut. Pohtinut sitä, että haenko minä jotain kuuta taivaalta. Koska siis vaikka nainen on minulle kokonaisuus ja jokainen nainen, kenen kanssa olen seurustellut, ollut suhteessa, kutsutaan sitä kontaktia sitten miksi hyvänsä, on mielestäni ollut fiksu ja olen aivan ehdottomasti pitänyt heidän ajatuksistaan ja se on aina ollut minulle tärkeää. Mutta sitten toisaalta myöskin, kun tapaan naisen, joka vetoaa minuun, pohdin joka kerta sitä seikkaa, että todellakin, pysyisinkö tuon ihmisen rinnalla, nyt ja tulevaisuudessakin, siinäkin mielessä, että hän vain vetoaa minuun fyysisesti, eroottisesti.

Tätä nyt varmasti jokainen pohtii, tuskin olen järin poikkeava, mutta siis lähinnä vain tulin siihen johtopäätökseen pohdinnoissani, että olen vain aivan helvetin nirso. En osaa sitä asiaa sen kummemmin pistää omassa päässäni pakettiin kuin vain sanomalla, että kaiken pitäisi natsata niin pirun hyvin.Enemmänkin kuin pirun hyvin, täydellisesti. Pienikin virhe kokonaisuudessa ja mielenkiintoni uuteen tuttavuuteen laskee kuin se kuuluisa Ammun häntä. Ja se tietysti pätee sitten molemmissa seikoissa. Oli ihminen miten fiksu tahansa, mutta jos ei hän minuun vetoa fyysisesti niin, että tulee se kuuluisa "tulpaton mopo"- efekti, homma tyssää siihen. Ja myöskin, vaikka olisi miten kaunis nainen tahansa, mutten löydä yhteistä juonta keskustella monista syvällisistäkin asioista, innostukseni lopahtaa. Ihan taatusti lopahtaa, koska itselleni kun sitten lopulta tuo fyysinen ja henkinen vetovoima tavallaan elävät tietynlaisessa symbioosissa. Rakasta ihmistä rakastellessa kun kuitenkin tuppaa samalla miettimään sitäkin, millainen se ihminen on, ketä rakastelee. Ei toki aina, koska seksiäkin on monenlaista, mutta monesti kuitenkin.

Ja edelleen, nämäkin mainitut seikat ovat varmasti monelle aivan itsestään selviä ja en edelleenkään siis ole mikään poikkeus. Mutta sitten tullaan siihen konkreettiseen argumenttiin, millä väitän kuitenkin tavoittelevani sitä kuuta sieltä taivaalta ja tämä juttu tuli mieleeni eräästä eilen avatusta keskusteluketjusta, jossa pohdittiin sitä, montako prosenttia kukakin on aikuisiästään elänyt parisuhteessa. Omalla kohdallani se prosentti kun viilettää varmaankin jossain kohta alle kahdenkymmenen paikkeilla.

Onko minussa sitten jotain vikaa? On toki, minussa on paljonkin vikoja, olen aika mahdoton ihminen ja joskus todella ärsyttäväkin ja sopivan konfliktin tullen osaan olla todella pirullinen ihminen. Toisaalta osaan myöskin pyytää anteeksi niin, että tarkoitan sitä ja yleensä jopa pyrin sen osoittamaan jollain tapaa konkreettisesti. Osaan madella ja osaan todellakin näyttää tunteeni, vaikka myönnänkin, että joskus puhuminen jopa minulle on vaikeaa, en väitäkään olevani superihminen puhumisen saralla. Eli voisi kai kuitenkin sanoa, että olen melko tavanomainen tyyppi, aika monessakin suhteessa. Kuitenkin se pitkä parisuhde, jota olen haikaillut jo monta vuotta, vain odottaa tulemistaan, edelleen. Ja en edelleenkään valita, kunhan vain ihmettelen tätä maailman menoa. Parisuhde ei tee elämääni täydelliseksi, mutta kyllä silti soisin sen olevan osa elämääni. Niin ja se tärkein pointti, kriteerejäni en aio laskea, koska sitten vain kärsin. Eikö olekin ihana dilemma?

Hitto, kun olisi taas ties kuinka monta asiaa, mitä voisi, jos tahtoisi, miettiä sekä päättää ja tietysti ostaa.

Huomenna on tilipäivä ja painelen saman tien ostelemaan vähän sitä ja tätä. Ensinnäkin, mulle kun käy tasan yksi ihorasva, tai kävisi varmaan useampikin, mutta yhden olen todennut sopivaksi ja sitä sitten olen jo liki vuoden päivät käyttänyt. Ja uskokaa tai älkää, niin se löytyy Lidlistä. Hintaakin purkilla on ainakin kaksi euroa ja se riittää varmaankin muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan.

Tuohon ihorasvaan ja ihon kuivamiseen liittyen pitääkin sitten mainita, että himpun verran olen kahden vaiheilla nyt. Päätin tuossa päivänä eräänä aloittaa parran kasvattelun, koska kerta hiukset eivät tahdo päässäni pysyä, niin johonkin suuntaan niitä ihokarvoja pitää kuitenkin näköjään saada kasvattaa. Ainoa ikävä asia on se, että pärstävärkin käytännöllinen rasvaaminen on paljon vaikeampaa, kun tiellä on kaiken maailman karvoja. No, saa nyt nähdä, pitääkö mun hermo vaiko ei.

Ja sitten tuo parta kun tuossa nyt kasvaa, niin siltikin pitäisi käydä ostamassa partakoneen teriä, niitä helvetin kalliita. Niitä kun nyt tarvitsee moneen muuhunkin hommaan, kuin itse parran ajelemiseen. Säästän teidät nyt yksityiskohdilta, joskin totean, että tuossa päivänä eräänä, hyvin pitkään aikaan ensimmäistä kertaa, kokeilin ajaa tuon pään höylällä. Saa nyt nähdä, jääkö vain hetkelliseksi villitykseksi, koska sinänsä pidän kyllä parin millin sängestä ehkä enemmän kuin ihan totaalikaljusta. Vaihtelu kaiketi se vain tuo jotain sisältöä elämään. Huomatkaa, kuinka sisältörikasta elämäni siis on.

Vaatteitakin pitäisi ostaa, mutten oikein tiedä, että mitä. Ehkä mä yksinkertaisesti passaan ja kuljen vielä hetken aikaa rääsyissä, koska en vain osaa todellakaan päättää, että mitä vaatteita edes tahtoisin.

Ja sitten vielä toiseen aiheeseen. Lisää päätöksiä, vaikeita sellaisia. Kaverini tulee huomenna Helsingistä täällä käymään ja oli hiukan puhetta, että jos sitä sitten lähtisi hiukan humaltumaan mallasjuoman parissa. No, en tiedä. Tavallaan se kaiketi olisi vähän pakko, mutta mietin vielä ja hartaasti mietinkin. Kun olin jo ennen tuota kaverin tuloilmoitusta hiukan suunnitellut, että huomenna olisin käynyt hankkimassa salikortin ja olisin ihan kiltisti vain treenaillut koko viikonlopun. Ja varsinkin, kun tavoite oli hiukan säästellä rahaa tulevia koitoksia varten. Ei ole helppoa taas ei. Tavallaan mua kyllä kieltämättä melko mukavasti haluttaisi lähteäkin hiukan rentoutumaan ja kyllä osaan jo nyt ajatuksissa maistaa oluen suussani ja muistaa sen fiiliksen, kun vain alkoholi käy hitaasti mutta varmasti päähän ja on vain rento olo. Ei helvetti, en mä tiedä.

Joo, olisihan tuota kaikennäköistä.