Blogi

Aurinko paistaa ja on kuuma. Katukuvassa näkyy noita dokaamisen jokavuotisia amatöörejä, teekkareita, pilvin pimein ja muukin väki on päättänyt kunnioittaa kansallista krapulapäivää hoitamalla itsensä kunnon tunneliin, vappubrunssia odotellen.

Ei voisi vähempää kiinnostaa koko juhla. Missähän mun ylioppilaslakkikaan ylipäätänsä on? Painelen kohta evakkoon kaverille ja hakataan koko ilta xboxia.

Krapula on taatusti jo ohi, mutta en tiedä, mitä tämä olotila oikein merkitsee. Mitä ilmeisimmin elimistö vieläkin palautuu viikonlopun riennoista.

Sen vetämättömyyden kunniaksi laitoin uuniin juustomakkaraa, kokonaisia sipuleita, pekoniin käärittyjä auralla täytettyjä herkkusieniä ja perunoita. Ihan tosi, tämä perseily saa kohta riittää. Viimeinen kuukausi on ollut ihan katastrofaalinen. Onneksi perjantaina alkaa itsensä rääkkääminen. Muutoin mä en ikinä pääse biitsikuntoon. Tosin se biitsikunto on varmaankin vähän suhteellinen käsite.

Nyt enää odottelen -Chris-:n tallennemateriaalia laivareissulta. Sen jälkeen on video- ja kuvakooste valmis. :)

Se on näköjään nykyään sitten aina niin, että jos dokaa kaksi päivää, on krapula saman ajanjakson pituinen. Tai no, toki eilen todella oli huono olo, mutta tänäänkin veto on ollut täysin poissa ja suurempi fyysinen duuni olisi ollut takuulla aivan tappavaa.

Vappu lähestyy ja minua vaan ärsyttää koko "juhla", varsinkin kun tuli juuri juotua pari päivää. Faijaa lupauduin jo kuukausi sitten muuttaa kuun vaihteessa, joten selvin päin menee nuo pari päivää. Pitänee vain pitäytyä neljän seinän sisällä, kun kaikki kadut ja puistikotkin ovat vain täynnä amatöörejä räkäkännissä.

Perjantaina menen hommaamaan sen salikortin. Nyt riittää tämä vetelehtiminen.

Kotona, väsyttää, on krapula ja niin edelleen. Sitä tavallista tarinaa.

Istuin äsken junassa reilun pari tuntia ja kerta VR:n mainiot pistokkeet eivät taas kerran antaneet mitään virtaa, en ehtinyt matkan aikana tehdä juurikaan mitään muuta kuin siirtää kaiken viimeisten kahden vuorokauden aikana tallennetun video- ja kuvamateriaalin puhelimen muistikortilta koneelle. Sitä materiaalia kun tuli kokonaisuudessaan noin 1,2 gigatavua. Tulevaa koostetta odotellessa.

Junassa istui toisella puolella käytävää tummatukkainen tyttö, parin rivin päässä vastakkaiseen suuntaan istuen, jonkin sortin koulukirjaa alleviivaillen. Välillä tyttö tuijotteli allekirjoittanutta ja viimeisen puoli tuntia ennen omaa pääteasemaani tuijottelin vain takaisin, aivan kuin vain sattumalta. Aivan kuin kumpikaan ei missään nimessä olisi käsittänyt, että toinen on tietoinen tästä seikasta. Mua väsytti, panetti ja vain koko ajan kelasin, että miltähän se neiti näyttäisi alasti. No, minä jäin junasta pois ja tyttö jatkoi matkaa jonnekin, minne sitten ikinä.

Toissa päivänä lähdimme älyvapaiden cityläisten kanssa laivalle Tukholmaan ja tiesin kyllä melko hyvin entisten reissujen perusteella, että mitä odottaa. Ja odotukset kävivät toteen ja minulla oli myöskin erittäin mukavaa. Tietyllä tapaa ehkä mukavin laivareissu tähän mennessä, vaikka koko trippi olikin ihan puhtaasti pelkkää tissuttelua, mutta sepä se kaiketi se idea olikin. Toiset harrastelivat kaiketi jotain rivouksiakin, enhän minä, kun kiltti poika olen.

Mutta se, mitä minä en reissulta odottanut, oli se seikka, että jotain mielekästä tapahtui. Eräs tietty ihminen oli kaiketi päättänyt, että menneet ovat menneitä ja turhan takia on typerää ihmisiä inhota. Minä toki olin aivan samaa mieltä ja vaikka ehkä jossain määrin tämän erään ihmisen kanssa ei mitään sen suurempaa harmoniaa koskaan tulisikaan löytymään(eikä sille oikeastaan ole tarvettakaan), niin siltikin se ajatus, että skismat ovat menneitä juttuja ja kaikki voivat vain olla ja elää ilman, että pitäisi miettiä, että onko jotain hampaan kolossa, on oikein mainio juttu. Tälle kyseiselle ihmiselle toivon kuitenkin vain kaikkea hyvää.

Eli reissu meni oikein hyvin. Oli paljon bileitä, paljon olutta ja viskiä sekä fisua. Hiukan rivoa videomateriaalia ja siis myöskin sovinnon eleitä. Nyt minua väsyttää aivan törkeästi, mutta muuten fiilis on varsin leppoisa. Yritän vain koko ajan saada päästäni pois sen junassa istuneen tytön kasvot, koska olotila tosiaankin - taas kerran - on varsin eläimellinen.

Pienoinen ihme, että saan näinkin selkokielistä tekstiä juuri tällä hetkellä aikaiseksi.

Tiedättekö, mistä tietää, että kesä on täällä? Heräsin aamulla ja kädessäni oli itikanpurema. :)

Juna ja laiva kutsuvat. Hyvää viikonloppua mussukoille. :)

Olipahan päivä. Maailman pisin työpäivä nimittäin. 8 tuntia ja mitään en käytännössä tehnyt. Tämä ei olisi vielä ainutlaatuista, mutta kun siihen ympätään lisäksi se seikka, että noin viiden minuutin välein mietin, että huomenna olen älyvapaiden cityläisten seassa nauttimassa runsain mitoin alkoholia laivassa matkalla Tukholmaan, niin tämän myötä päivästä kehkeytyi maailman kaikista tähänastisista päivistä pisin.

Pitäisi pyykätä, silittää, pakata, tarkistaa, että kaikki reissuun tarvittava materiaali on varmasti mukana ja sen jälkeen tarkistaa vielä uudestaan. Huomenna, hyvät naiset ja herrat, ollaan jurrissa.

Cloverfield, Ohjaus: Matt Reeves

Tehoste-elokuvia on nähty pilvin pimein, varsinkin sen jälkeen, kun tietokonegrafiikka yleistyi elokuvien tehostekeinona. Tämän kaltaista tehoste-elokuvaa ei kai aiemmin ole tehty, joskin leffan heti nähtyäni vain mietin, että miksi ihmeessä.

Cloverfield on melko simppeli elokuva juoneltaan Se eroaa suurimmasta osasta elokuvia vain sillä, että se on kuvattu kokonaan käsivarakameralla ja käytännössä koko elokuvan ajan saman roolihenkilön kuvaamana. Elokuvan idea on vain katsoa läpi kuviteltu löydetty videonauha, jonka materiaali on kronologisesti asioiden edetessä kyseisen kuvaajan kuvatessa nauhalle tallentunut.

Ainoa vertailukohta, joka tulee mieleeni tässä mielessä, on The Blair Witch Project. Siihen näiden elokuvien yhtäläisyydet sitten jäävätkin, koska aihe ja miljöö ovat täysin erilaiset, vaikka molemmissa toki ihmisiä kuoleekin. Mörkö on vain hyvin erilainen. Kyllä Cloverfieldin mörkö taitaa viedä voiton.

Manhattanilla on ison kaveriporukan pitämät läksiäisbileet, jotka katkeavat dramaattisesti ja samoin tein alkaa ihmisiä kuolla ja niin edelleen. Loppuaika edetään paikasta toiseen ja yritetään paeta läsnä olevaa uhkaa. Elokuva rullaa kohtuullisen nopealla tempolla ja pitää otteessaan yllättävänkin hyvin. Täydellinen realistisuus on heitetty toki romukoppaan, vaikka rainassa on pyrittykin varsin dokumentaariseen otteeseen. Kolmestasadasta metristä putoavasta helikopterista, josta on roottori särkynyt, ei selviä hengissä.

Tämä lievä realismin oikominen näkyy myöskin asioiden etenemistahdissa sekä tiettyjen tapahtumien jouhevuudessa. Mutta itseäni moiset seikat eivät ainakaan häirinneet, vaikka ne rekisteröinkin jo elokuvaa katsoessani. Mielestäni tunnelmaa elokuvassa kuitenkin oli ja se on pääasia. Toki jos elokuvaa lähtee katsomaan alkuaankin asenteella, että "mitähän tästäkin tulee", niin voi olla, että se jää laimeaksi. Itse lähdin täysin ilman ennakko-odotuksia ja yllätyin positiivisesti. Vaikkakin on todettava, että leffa on kertakäyttökamaa, kuten jotkut tietyt elokuvat vain ovat. Mutta sen yhden kerran se itseeni iski. Osittain myöskin siksi, että se oli melko lyhyt. Tässä ei edes pyritty sen suurempiin turhiin venytyksiin. Ainoa miinuspuoli on se, että leffalle on hyvin helppo tehdä jatkoa, jos niin tahdottaisiin. Itse kyllä jättäisin aiheen tuohon.

Ja kohta jo ihmettelen itsekin, että miten pystyn edelleen pitämään itse leffaa hyvänä, vaikka paljon lopuksi negatiivistakin ajatusta löytyi. Leffa leffana ja tulevat jatkot tulevina jatkoina.

3/5

Parvekkeella ollessa on viime päivinä kantautunut korviini ihan outoja ääniä.

Äsken räkättirastaat räksyttivät pihalla. Noin puolitoista viikkoa takaperin kuulin naurulokkien kirkuvan ensimmäistä kertaa. Kaiken maailman linnut tuolla huutelevat omiaan. Kesä tulee.

Olen kyllä jo monen monituista kertaa kirjoittanut siitä, miten hienoa on, kun kesä tulee. Tänään duunista lähtiessäni tunsin kasvoillani, miten aurinko on tehnyt tehtävänsä. Pari tuntia pihalla kirkkaassa auringonpaisteessa hommailtuani, oli kevään säteiden annostus vähintäänkin riittävä. Se tekee tälle minun perunapeltonaamalleni aina varsin hyvää.

Mutta se, mitä tahdoin sanoa, on se yksinkertainen seikka, että minulle tuli ensimmäistä kertaa tuossa äsken pihalla ollessani tietynlainen mielleyhtymä viime kesään ja en voi sanoa, että kauttaaltaan olisin ollut järin onnellinen. Viime kesä ja kevät kokonaisuudessaan oli minulle jotain melko merkityksellistä aikaa ihan koko elämänkaartani katsottaessa.

Siihen mahtui niin pettymyksiä, hienoja kokemuksia, rakkautta, seikkailuja, taas pettymyksiä, vihaa, surua, oman itsensä löytämistä ja itsestään toiselle todella avautumista ja sen myötä syntynyttä seesteistä tilaa itsensä kanssa ja sen jälkeen taas surua. En usko, että olisin kokenut koskaan niin paljon tunne-elämässäni kuin viime kesänä.

Ja nyt kun vain huomaan, että kesä on tuloillaan ja mieleeni tulvii liki vuoden takaiset tapahtumat, meinaan vain itkeä. Olen minä niistä yli päässyt ja tietyistä asioista olen edelleenkin iloinen. Ei kaikki ole ollut vain pelkkää itkua ja hammasten kiristystä, mutta nyt kun mietin tulevaa kesää, niin odotukseni ovat vain niin järjettömän korkealla. Haluaisin kokea jotain sellaista uudestaan, mitä elin viime kesän kuukausina. Eikä kyse ole pelkästään ihmissuhteista, vaikka osansa silläkin on tässä kaikessa. Kuitenkin niin moni asia muuttui viime kesän aikana, että on jotenkin vaikea edes kuvitella, että samanlaista kesää enää ikinä tulisikaan. Tunne-elämän suhteen se toki on mahdollista.

Tiedän, että varmasti moni teistäkin on kesän lapsia. Kesä on se aika, jolloin suomalainen ihminen todella elää. Niin elän minäkin.

Niin ja minähän olen kesän lapsi! Syntynyt 5. kesäkuuta. :)

Huomenna on maanantai ja Orbitalin Out There Somewhere Part II alkaa tutusti puhelimessa soimaan kello 6:50 ja nousen ylös, tyrkkään television auki, kävelen keittiöön, pistän kahvin tippumaan, laitan kananmunat valurautapannulle ja teen aamiaisleivät. Sitten juon kahvia ja katselen aamun uutiset töllöstä ja painelen töihin.

Kevät on täällä ja kesä puskee väkisinkin päälle. Enää puuttuu lehdet puista ja niitä odotan innolla. Kaverit pariutuvat ja vaikka ihan todella olenkin iloinen heidän puolestaan, niin kai sitä joskus toivoisi samaa omalle kohdallekin, mutta kuten todettua, se nyt ei tapahdu ihan tuosta vain. Tänään kävin keskustelun erään ihmisen kanssa, jota taannoin treffasin ja puhuttiin siitä, miten kumpikin on ilmeisen samaa mieltä siitä, että toinen on ulkoisesti oikein vetoava tapaus ja ajatuksenjuoksukin on ihan mallillaan. Se, että onko sitten lopulta sitä, mitä vaaditaan siihen, että tahtoisi pariutua kyseiseen ihmiseen, on kaiketi melko epäselvää kummallakin osapuolella.

Miksei vain olisi jotain sellaista kytkintä, mitä painamalla voisi löytää sen jonkin siitä ihmisestä. Kun harmittaa tavallaan niin vietävästi, koska järjellä tietää sen ihmisen olevan liki täydellinen, mutta jos sitä jotain tiettyä kipinää ei ole, niin sitten sitä ei vain ole. No, aika näyttää.

Tämä viikko siis vielä pitäisi puristaa pois alta ja sitten risteilylle. Fiilikset kaipaavat vähän tuuletusta joten toivotaan, että sitä on siellä luvassa. Ainoa asia mitä minä siltä reissulta voin muille osallistujille luvata, on paljon puhetta, vähän asiaa ja humalaista olotilaa. Toivottavasti kelpaa. Perjantaita odotellessa.

Te kaikki sinkut, jotka siellä hyöritte ja pyöritte, olette tuon arvonimen mukaisia.

Oletteko koskaan miettineet, ollessanne pidemmän ajan jakson verran sinkkuna, että miten te menette hukkaan? Ja miten on elämän hukkaan heittämistä, kun ei pääse jakamaan omaa rakkauttaan ja niitä tukahdutettuja tuntemuksia, jotka kuitenkin kytevät arkielämän ja sen tavallisen taaperruksen alla koko ajan?

Siellä ne kytevät, vaikka et niitä mitenkään esille toisikaan. Etkä päivästä toiseen sitä ihmisille toistelisikaan, että miten paljon sinulla on varastossa halua rakastaa, välittää, helliä ja ympäröidä halulla suojella ja tukea jotain ihmistä. Etkä tosiasiassa sitä siis toistelekaan, koska olet todennäköisesti ihminen, joka vain on ja elää.

Toki näytät tunteesi, jos tilanne niin sallii ja vaatii, mutta kuitenkin aina silloin, kun ei ole sitä kohdetta, jota rakastaa ja josta välittää yli kaiken, on elämäsi kuitenkin tietynlaista kynttilän piilottelua ja tietyssä mielessä kun se ei ole sinulle enää edes mikään kynttilä vaan mitä kauemmin aikaa kuluu, alkaa se olla enemmänkin jonkinasteinen supernova, joka vain odottaa räjähtämistään.

Ja mikä voisi enemmän harmittaa kuin se, että vain päivästä toiseen, viikosta toiseen, ja lopulta kuukaudesta toiseen toteat itsellesi, että on se vain niin harmi, kun se kaikki ruutivarasto on ollut ladattuna jo pidemmän aikaa, mutta kun ei vain ole mitään eikä ketään, mihin sen kohdentaisi. Ja juuri silloin, kun sen toteat, tunnet elämäsi valuvan hukkaan. Hukkaan siksi, että elämämme on rajallinen asia. Eikö näin olekin? Voitko olla asiasta eri mieltä?

Ajatelkaapa huviksenne, miten uskomattoman naiivilta tuo kaikki kuulosti, kun mietitään ihmisten puheita arkielämässä. Mutta se on lopulta totuus.

Taatusti jokainen on joskus kokenut hetkiä, milloin on ajatellut juurikin noin, kuten tuossa äsken totesin. Minä en oikein jaksa uskoa, etteivätkö kaikki olisi tuolla tavalla joskus ajatelleet. Senpä vuoksi meistä jokainen on joskus ollut oman elämänsä rakkauden lähettiläs. Vain odottaen kärsimättömästi sitä hetkeä, jolloin voisi valjastaa sen kaiken patoutuneen tunnelatauksen jonkin toisen ihmisen hyväksi. Jonkin toisen ihmisen iloksi. Ja sen myötä itsekin vain vaipua euforiaan.

Ihmisellä on biologisesti katsottuna tietynlainen pakonomainen vietti pariutua. Jos jollain ihmisellä ei sellaista ole, on kyseessä selkeä poikkeustapaus. Joku kutsuisi sellaista ihmistä jopa ehkä luonnonoikuksi. Siinä suhteessa sitten ihmiset eroavat toisistaan hyvinkin radikaalisti, jos miettimään sitä, miten herkästi kukakin pariutuu. Toisilla on kovemmat kriteerit kuin toisilla ja toisilla niitä kriteereitä ei tunnu olevan laisinkaan.

Minä todellakin tiedän ihmisiä - jopa siis useampia kuin yhden - jotka ovat seurustelleet miltei koko elämänsä. Tässähän ei ole mitään ihmeellistä, mutta kun he ovat seurustelleet hyvin monen ihmisen kanssa. Aina entisen suhteen päättyessä ovat käytännössä samoin tein löytäneet toisen suhteen ja tätä on sitten jatkunut vuodesta toiseen.

No, tällaisissa ihmiskohtaloissa on varmasti jossain määrin kyse psyykkisistä ongelmistakin, enkä minä nyt tahdo sen suuremmin siihen paneutua. Sanoin nyt vain, että näitä ihmisiä on. Ääripäitä on molempiin suuntiin. On ihmisiä, jotka sitoutuvat aina ja heti ja koko ajan ja on niitä, jotka vaativat joskus kai vähän liikaakin. Mutta mitä he vaativat?

Minä kun olen monen monituista kertaa sanonut, että olen aika kranttu. Kuitenkaan moni, kuka minut jollain tapaa jopa tuntee, ei pysty tietämään, että mitä minun kranttuuteni todella on. Se on tunne. Se ei ole mitään konkreettisia fyysisiä ja henkisiä kriteereitä pelkästään, vaikka jossain määrin voitaisiin tietysti niistäkin puhua. Kuitenkin se on siis tunne.

Jos joku luulee, että minä pidän vain tiettyyn hyvin suppeaan painoluokkaan menevistä naisista, niin luulee väärin. Nainen on kokonaisuus ja sellaisena sitä myöskin käsitellään. On olemassa jotain sellaista, mitä ei voi sanoin selittää. Joko johonkin ihmiseen vain ihastuu ihan totaalisesti tai sitten siihen ei ihastu. Välimuotojakin tästä on olemassa, mutta sen "ei ihastumisen" kyllä aina tietää.

Tahtoisin jatkuvasti toteuttaa itseäni muutenkin kuin kirjoittamalla ja piirtämällä ja elämällä arkielämää. Tahtoisin tehdä sitä kaikkea niin, että olisi jokin ihminen, kelle ja kenen kanssa elää. Mutta kerta se ei juuri nyt ole mahdollista, niin elän sitten yksin. Ja kuten tuli todettua, en aio joustaa siitä tunteesta. Tunteesta, että tämä ihminen on lähes täydellinen. Tunteesta, jossa aina kun vain ajattelenkin sitä ihmistä, pyörivät ne kuuluisat sukat jaloissani. Ja se syy, että miksi minä en aio joustaa siitä tunteesta, on yksinkertaisesti se, että jos minä siitä joustaisin, en minä enää voisi räjähtää supernovan lailla. Minä lakastuisin alta aikayksikön.

Koska vaikka miten olisi tukahdutettuja tunteita piilossa odottamassa vastaanottajaansa, eivät ne ole aitoja, jos ei ensin ole sellaista ihmistä, joka herättää sen tuntemuksen, mikä on perin harvinaista. Sen tunteen, että juuri tuon kanssa minä tahdon elää.

Voisin teeskennellä olevani todella kiinnostunut ja ihastunut, mutta silloin minä vain löisin itse omaa päätäni kiviseinään ja koko ajan tuntisin tietynlaista ahdistuneisuutta. Siksi minä olen yksin. Kuitenkin minä myönnän, että ne piilossa olevat toiveet ja haaveet siitä, että voisi jakaa itsensä jonkun kanssa, ovat koko ajan olemassa. Ja täten myöskin myönnän sen, että tavallaan minä ajattelen niin, että nyt minä heitän itseäni hukkaan. Mutta mitä vaihtoehtoja minulla muka on? Ei niin yhtään mitään. Koska se toinen vaihtoehto on lakastuminen jossain sellaisessa, mihin minua ei ole tarkoitettu.

Ainoa lohtu on se, että minä tiedän senkin päivän koittavan, kun räjähtää. Jos en tietäisi, olisin jo roikkumassa katosta. Valitettavasti joskus kaiketi jotkut ihmiset eivät ole siihen enää uskoneet.

Tämän vuoksi me kaikki sinkut olemme omia rakkauden lähettiläitämme. Olipas naiivia. Joskus elämän kuitenkin pitää olla naiivia.