Blogi

Ja huomenna on jo torstai. Se on hyvä juttu se. Se tarkoittaa sitä, että viikonloppu lähenee.

Tänään olin kieltämättä melko piipussa iltapäivästä, kun pitkästä aikaa tein ensimmäisen aamuvuoron. Duunit maistuvat ihan kohtalaisesti, ei siinä mitään.

Siltikin, kun tänään olin vähän aikaa rämpinyt pihalla lumihangessa, ajatus siitä, että 1,5 vuoden päästä minä olen kaukomailla koko talven, vahvistui vain entisestään. Nyt se ei vaadi muuta kuin päättäväisyyttä. No, ei mennä asioiden edelle. On vain todettava, että olen jo ehtinyt päässäni suunnittelemaan matkareitinkin. En minä mitenkään hurahtanut, en en.

Mutta onneksi kevät tulee. Tänään päivällä aurinko paistoi niin täydeltä terältä, että oikein hymyilytti. Ja oli lohdullista huomata, että tuo rakas plasmapallo jo lämmitti kasvojakin, vaikka on vielä helmikuu. Pieni lisärusketus ei ole laisinkaan pahitteeksi.

Ai niin, se mitä lopulta tulin sanomaan: En ole käynyt salilla yli kahteen kuukauteen. Reissussa tietenkään en ole voinut treenata ja ennen sitä olin liki kuukauden päivät kipeänä. Olo on nyt jo parempi kuin viime viikolla. Heti kun tunnen oloni riittävän hyväksi, alan rääkkäämään itseäni aivan huolella. Onhan se päästävä rantakuntoon perhana.

Arkiaskareet ja arkihuolet puskevat päälle. Rahaa ei ole koskaan liikaa ja niin edelleen. Siltikin, minulla on nyt jollain kummallisella tapaa vain aivan järjettömän hyvä mieli. Tästä elämästä vielä tulee jotain. Ja ei, ei ole mitään naisia. Tekisi mieleni sanoa, että ei tulekaan, mutta ei nyt sentään.

Hyvää viikonjatkoa vain kaikille mussukoille.

Ja seuraavana päivänä sitten pääsimme vihdoin jokiajelulle Gangesille. Sitä olin odottanut jo monta kuukautta. Siitäkin jo kirjoitin, joten en sen suuremmin toistele sanojani. Sanon vain, että kokonaisuudessaan se on varmasti yksi mieleenpainuvimmista asioista, mitä olen elämäni aikana tähän mennessä kokenut.

Varanasia kaupunkina muutoin emme järin paljon ehtineet nähdä, valitettavasti. Polkuriksalla paikkoja jonkin verran. Polkuriksa noin muutoinkin on paras väline Intiassa, jos tahtoo todella nähdä jotain. Moottorivehkeillä mennään aina niin kovaa, että maisemat vain vilistävät silmissä. Jatkoimme kuitenkin matkaa jo seuraavana päivänä, koska kaverini olo oli sen verran heikko. Varanasista otimme lennon Delhin kautta takaisin Mumbaihin, josta sitten tarkoitus oli suunnata Goalle.

Toinen kerta Mumbaissa saikin sitten sisälläni heräämään sen kuuluisan "ahaa"-elämyksen. Nimittäin meillä oli sinä päivänä kaupungissa hiukan asioita toimitettavana. Piti käydä hakemassa lentoaseman poliisilta kaverimme tyttöystävän reppu, joka oli reilua viikkoa aiemmin jäänyt taksin kyytiin ja kadonnut niille teilleen. Luultiin, ettei reppua enää ikinä näy, mutta kuski olikin palauttanut sen poliisien huomaan. Ja senkin repun saamisessa kesti miltei puolitoista tuntia. Byrokratia on siellä voimissaan.

Seuraavana aamuna lähdimme etsimään riksalla DHL:n toimistoa kaupungista ja siinä ajellessamme ristiin rastiin aivan yht'äkkiä tajusin, että tuon massiivisen kaupungin liikenne ei olekaan niin kaoottista, miltä se aluksi vaikuttaa. Kaoottista se toki tavallaan on, mutta tietty logiikka siinä kuitenkin piilee, kun sitä on riittävän pitkään katsellut. Tuolloinhan lupasinkin itselleni viilettäessämme riksalla pitkin motaria, että jos minä ikinä siihen kaupunkiin vielä palaan elämäni aikana, menen ja vuokraan sen prätkän. Sen lupauksen aion pitää. Ja minähän muuten sinne vielä palaan.

Saatuamme repun matkalle kohti Suomea, suuntasimme taas kohti Santa Cruzia, jossa IngiGo:n lento kohti Goaa odotti lähtöään, lopulta neljä tuntia myöhässä. Mutta perille päästiin ja ensikokemus Goan ilmastosta oli varsin kaksijakoinen. Ensinnäkin siellä oli aivan järkyttävän kuuma ja kosteus puski iholle myöskin. Se ei sinänsä harmittanut, mutta totuttelua se vaati. Kuitenkin positiivisin asia oli se, että Mumbain aivan järkyttävän pakokaasukatkun jälkeen tuntui Goan ilma kristallinkirkkaalta.

Goa muutenkin on paikkana aivan erilainen kuin kaikki muut paikat Intiassa. Jos on käynyt Goalla, ei tiedä oikeasta Intiasta vielä mitään. Goalla on melko vähän ihmisiä. Vaikka koko osavaltion alueella asuukin yli miljoona ihmistä, on esimerkiksi sen pääkaupungissa Panjimissa väkeä vain noin 60 tuhatta. Ja paikkana se on yllättävänkin viihtyisä. Niin Panjimin kuin muunkin Goan arkkitehtuuria sävyttää Portugalin edesmennyt hallinta alueella ja löytyypä sieltä jonkin verran portugalia puhuvia ihmisiäkin. Kirkkoja on joka kulmassa ja iso osa ihmisistä onkin ilmeisesti katolilaisia. Vaikka toki hinduja sielläkin on. Sekä muslimeja, joskin selkeänä vähemmistönä. Toisin kuin pohjoisessa. Delhissä ehti jo tottua aamuisiin rukouskutsuihin, jotka herättivät paljon ennen omaa puhelinta.

Goalla on taatusti aikanaan ollut paljon hippejä ja happopäitä pitämässä massiivisia ulkoilmabileitään, mutta ne ovat ilmeisesti vain muinaisjäänne jossain historiankirjoissa. Osissa Goaa on niin turistimeno, että alkoi miltei oksettaa. Minua kun ei saa pysymään hetkeä pidempään missään, missä on laumoittain idioottikännituristeja. No, lopulta me sellaisella alueella useamman päivän ajan sitten oleskelimme, mutta onneksi saimme vältettyä suurimpia loukkoja ja kävimmekin hiukan kiertelemässä paikkoja. Ja lopulta, vaikka turisteja olisikin, oikean rantapaikan kun kaivaa, saa olla melko rauhassa.

Viimeiset yhdeksän päivää oleskelimmekin sitten Anjunan ja Vagatorin alueella, joka oli entisaikojen hippien mekka. Vieläkin, kun niiden rantojen kuppiloihin meni istumaan ihan mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä, ei ketään kiinnostanut, jos joku rastapää rassaili piippuaan ja veteli sellaisia savuja, että nenässä tuntui kymmenien metrienkin päähän. Sieltä vielä löytyi todellisia elämäntapahengaajia ja valehtelisin, jos sanoisin, että näkemäni meno olisi ollut jollain tapaa vastenmielistä.

Kyllä minä olisin aivan hyvin voinut maata siellä vielä vaikka miten pitkään. Olut ja breezerit eivät maksaneet mitään ja itse asiassa mikään ei maksanut siellä mitään. Kuten ei ylipäänsä Intiassa juuri missään. Kiire ei ollut minnekään. Lämpöä 35 astetta ja mitä taivaalle tulee, niin mitä se vanha sanonta niistä pilvistä Goalla kertoikaan? No, sanotaanko niin, että siellä siis ei ollut taivaalla yhden yhtä pilvenhattaraa koko sinä aikana, kun me siellä olimme.

Kaikenlaisia tarinoita olisi vaikka millä mitalla, mitä matkan varrella sattui, mutta osa niistä ei ole julkaisukelpoisia ja kaiken kertomiseen menisi puoli elämää, joten jätän matkan spesifioinnin tähän. Goalta palasimme takaisin Mumbaihin ja kävimme vielä kerran taksilla Colaballa tekemässä hiukan ostoksia, ennen palaamista lentoasemalle, jossa odottelimme aamuun asti lentomme lähtöä kohti Helsinkiä.

Mitä Intiaan noin muutoin tulee, niin se on tietysti maana suuri ja siellä on valtavasti ihmisiä. Sen väkiluku kasvaa joka ikinen vuosi enemmän kuin pohjoismaissa on ihmisiä yhteensä. Se nyt ei kenellekään suomalaiselle koulut käyneelle ihmiselle ole mikään epäselvyys eikä yllätys. Minä kuitenkin luulin tietäväni, millainen Intia on, ennen sinne menoani. Minulla oli selkeä ennakkokäsitys siitä, millainen maa se on ja miten kurjaa siellä osalla ihmisistä on ja niin edelleen. Köyhyyttä siellä toki onkin, mutta paljon se silti poikkesi ennakkokäsityksistäni. Se on tietysti aivan päivänselvää. Ei mikään paikka ole lopulta sellainen, millaiseksi sen on vain kuvitellut.

Kuulostaa niin kliseeltä, mutta niin se vain on. Jos tahtoo todella tietää, minkälainen joku paikka on, siellä on itse käytävä. Enkä tätä sano mitenkään ylenkatsovasti, että "te ette tiedä", vaan niin kai se vain yksinkertaisesti on. Siksi sanonkin, että minä en tiedä todella mitään monestakaan paikasta maailmassa. Olen vain lukenut niistä ja nähnyt uutiskuvia ja dokumentteja. Senpä vuoksi minä vielä aionkin käydä hyvin monessa kolkassa tällä pallolla, kunhan vain saan riittävästi rahaa kasaan.

Intialaiset ihmiset ovat kokonaisuudessaan varsin ystävällisiä. Tietysti se saattaa vaikuttaa aluksi siltä, että minua nyt vain yritetään huijata joka käänteessä, koska sitä siellä todellakin taksikuskien ja kauppamiesten toimesta yritetään. Mutta sitten kun asiaa on hetken aikaa sulatellut, ymmärtää, että mitä muuta vaihtoehtoa heillä oikeastaan edes on? Intialainen taksikuski tienaa kuukaudessa vähemmän rahaa kuin minä tienaan puolessa päivässä. Ja intialaiset taksikuskit ovat vielä varsin hyväosaisia. Agrassa meillä oli käytössämme yksi ja sama polkuriksa koko päivän. Mies kuskasi meitä päivän aikana noin kymmenen kilometriä ja mitä se maksoi? 90 rupiaa eli puolitoista euroa!

Mutta kuten totesin, intialaiset ovat varsin ystävällisiä. Eivät tosin kovin avoimia ja konservatiivisia he ovat. Intiassa on sukupuolten välillä hyvin suuri kuilu, eikä kyse ole pelkästään siitä, että siellä on myöskin paljon muslimeja. Kyllä hindunaisetkin keskustelevat länkkäreiden kanssa miehensä välityksellä. Se tuli todettua. Uskoisin, että se ystävällisyys ja ylipäänsä se, että siellä tuntuisi olevan kuitenkin varsinaista rikollisuutta melko harvassa, juontuu hindujen uskonnosta ja karman laista.

Siellä ihmiset todella uskovat, että elämällä hyvin ja oikeudenmukaisesti, pääsevät he kasteissaan ylöspäin. Se tuntuu tietysti näin länsimaisesta ihmisestä varsin surulliselta, kun ajattelee, että kastiton ihminen on kerjäläinen, eikä siitä asemastaan ikinä voi päästä mihinkään. Mutta ne ihmiset taasen uskonnostaan saavat sitä voimaa, jolla he sitä elämäänsä jaksavat. Varsin ristiriitaisia ajatuksia se koko elämänmeno ainakin minussa herättää.

Intiassa on siis valtavasti köyhyyttä. Isoissa kaupungeissa on slummeja toisensa perään ja maaseudulla näki, kun pienet lapset olivat töissä tiilitehtailla. Junaradan varressa hökkeliä hökkelin perään kilometritolkulla. Melko korutonta katsottavaa ja vielä aivan tuolloin sitä asiaa ei niin selvästi sisäistänyt. Kuten ei sisäistänyt montaa muutakaan seikkaa ennen kuin oli jo palannut Suomeen. Ensimmäinen varsinainen kulttuurishokki syntyi, kun ajaessamme autolla lentokentältä kohti Helsingin keskustaa, tajusin, etteihän täällä ole missään ihmisiä. Ja missä kaikki autot ovat!? Joka paikassa on niin siistiä ja väljää ja ravintolan vessakin oli aivan loisteliaan puhdas.

Noita eroja voisi pohdiskella niin kauan, että saisi aivonsa täysin solmuun, joten en sen enempää siihen nyt paneudu. Tiedän kyllä, että kaiken näkemäni prosessointi kuitenkin kestää vielä pitkät tovit, joskin koko ajan hitaammalla tahdilla. Kotimaan arkeen olen jo pikkuhiljaa tottunut ja takana on jo kolme työpäivääkin. Pakkanen puree edelleen ja nokkakin vuotaa. Silti oli hassua mennä ensimmäistä kertaa kuukauteen Prismaan, kun niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin koko Intiassa ei ole yhtä ainutta sen kaltaista kauppaa. Oli sitten porukkaa miten paljon missä tahansa. Ei siellä yksinkertaisesti ole supermarketteja.

Päätän nyt tällä kertaa ajatukseni tähän ja totean vain lopuksi, että jatkoa tulee maailman näkemiselle, heti kun vain taloudellinen tilanne niin suo. Päätin jo, että jos vain millään on mahdollista, niin 1,5 vuoden päästä syksyllä pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja painelen samoille suunnille koko talveksi. Aika näyttää, onnistunko projektissani. Se kun riippuu niin monesta asiasta. Tämänhetkinen maailman taloustilannekin näyttelee osaansa siinä. Minulla on edelleenkin töitä ja näyttäisi siltä, että on jatkossakin. Ja sitten taas pääsisin siihen seikkaan, mitä jo tuossa kotiin päästyäni pohdiskelin, että miten hyvin meillä asiat täällä ovatkaan. Oli töitä tai ei.

Tänään on kulunut tasan viikko siitä, kun kone laskeutui takaisin Suomen maaperälle. Hieman pelotti pakkasen kohtaaminen, koska viime lauantaina Mumbaista lähtiessämme aamuaurinko paistoi ja ulkona oli kolmisenkymmentä astetta lämmintä.

Mutta miten siihen hetkeen oli päästy? Mitä tapahtui aiempien neljän viikon aikana? Vaikka tässäkin asiat tulevat hyvin tiivistettynä, niin siltikin tekstistä tuli niin pitkä, että jouduin jakamaan sen kahdeksi eri merkinnäksi.

15. tammikuuta astelin Finnairin lennolle Helsingistä Mumbaihin. Tunnelma oli odottava, mutta se oli myöskin hyvin vapautunut. Reissua oli odotettu kuin kuuta nousevaa. Kaikki arkiset huolet jäisivät taakseen ja näin jälkikäteen saatan todeta, että kyllä ne melko hyvin jäivätkin.

Kone laskeutui öiselle lentokentälle Intian suurimpaan ja koko maailman kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin. Näkymä koneen ikkunasta ensimmäiseksi kertoi jotain muuta, koska siitä vähästä, mitä pimeässä näki, paikka näytti ilmasta kaatopaikan ja rakennustyömaan välimuodolta. Eikä Mumbain lentokenttä lupaillut sen kummempia sisältä päinkään. Oli vaikea uskoa, että olimme yhdellä maailman vilkkaimmin liikennöidyistä lentoasemista. Saimme myöskin tutustua heti kättelyssä Intian massiiviseen byrokratiaan ja sen valtavan populaation käyttämiseen mitä typerimmissä toimenkuvissa.

Aikaa asemalta ulospääsyyn kesti taatusti kolme kertaa niin kauan, mitä se Helsinki-Vantaalla vie. Olo oli väsynyt ja laskuhumalainen, koska Finnairin lennolla loppuivat viinat koneesta jossakin Afganistanin kohdilla. Ei kuitenkaan vituttanut. Ei voinut vituttaa, koska olinhan juuri siellä, minne olin niin pitkään jo haikaillut. Olin Intiassa.

Asemalta otimme pre-paid-taxin, joka kustansi majapaikalle 490 rupiaa. Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että rupian vaihtokurssi on noin 61 euroa kohden. Matkaa oli noin 35 kilometriä ja kerta kello oli noin kuusi aamulla, sujui matka vielä melko jouhevasti. Aikaa kului noin tunnin verran. Ihmiset olivat kohtapuolin heräilemässä uuteen päivään ja massiiviset määrät erinäköisiä kauppamiehiä ja -naisia jo virittelivät myyntipaikkojaan siellä täällä tien varsilla. Ennen lentokenttäalueelta poistumistamme, liimautui ensimmäinen nuori - ehkä noin yhdeksänvuotias - kerjäläistyttö taksimme oven ulkopuolelle. Olin hieman hämmentynyt, mutta toisaalta osasin sitä kuitenkin odottaa.

Taksikyyti siis oli melkoinen kokemus, kun ensimmäistä kertaa kaupungin liikennettä näki. Tosin näin jälkikäteen ajateltuna, se ei vielä ollut mitään, koska olihan varhainen aamu ja ruuhkat loistivat poissaolollaan. Oli vielä pimeää ja sitä vain mielessään mietti, että mihin ihmeeseen sitä on tultu.

Kolme päivää vietimme Mumbaissa ja kävimme katselemassa kaupungin menoa niin päivä- kuin ilta-aikaankin. Liikenne tuntui edelleenkin kaoottiselta ja oloni sen seassa oli välillä perin ahdistunut. Toinen asia, joka hieman ahdisti, olivat ne valtavat määrät ihmisiä, joilla oli koko ajan minulle jonkinlaista myytävää. Joskus se oli paita, joskus banaani ja joskus se oli informaatiota. Colaban kauppa-alueella saattoi joskus illansuussa joku vaivihkaa vihjaista, että hasista olisi kaupan.

Colaballa myöskin näki melko paljon länkkäreitä. Siellähän ne viime marraskuiset terrori-iskutkin tapahtuivat. Kävimme pariin otteeseen Leopolds Cafessa ja istuimme pöydässä, jonka viereinen ikkuna oli peitetty. Ikkunassa oli edelleenkin kolme melko isokaliberisen aseen luodinreikää. Mietin vain niitä katsellessani, että toivottavasti luotien lävistäessä ikkunan, ei kyseisessä pöydässä ollut kukaan juuri tuolloin istunut.

Sitten tuli aamu, jolloin suunnistimme kohti Santa Cruzia, Mumbain lentokentän kotimaan terminaalia. Spice Jet kuljettaisi meidät neljässä tunnissa Delhiin. Koneen noustessa valoisaan aikaan, näin kaupungin oikein kunnolla ikkunasta ja näkymä oli kyllä jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Mumbain kaupunki on pinta-alaltaan miltei puolet pienempi kuin Helsinki ja väkeä siellä on liki 19 miljoonaa. Uskoisin, että siihen näkymään ei ikinä täysin tottuisi. Ainoa, mikä tuota näkymää haittasi, oli se järkyttävä savusumu, joka peitti koko kaupunkia.

Päiväaikaan laskeutuessamme Delhin kansainväliselle lentoasemalle, näkymät olivat tietyllä tapaa valloittavat ja tavallaan myöskin masentavat. Kaupunkia peitti myöskin sankka savusumu. Kuitenkin päästyämme liikenteen sekaan, oli tunnelma hiukan erilainen. Tuntui siltä, ettei liikenne ollut aivan niin kaoottista eikä ihmisiä muutoinkaan näyttänyt olevan aivan niin paljon. Delhi ei toki olekaan niin tiheään asuttu kaupunki. Vain liki kymmenen tuhatta ihmistä neliökilometriä kohden.

Päästyämme kaupunginosaan, josta meillä oli tarkoitus ottaa yöpaikka, olimme kuitenkin jo taas aivan toisenlaisessa maailmassa. Sen kaltaista ympäristöä en ollut nähnyt vielä siihen mennessä Mumbaissakaan. Pääkadun nimi oli Main Bazaar ja se kertoo jo melko paljon. Hyvin tiheään asutettua ja kapeaa sokkeloista hökkeliä toinen toisensa perään ja kadut olivat aivan järkyttävässä kunnossa. Aivan kuin maanjäristyksen jäljiltä. Sai myöskin koko ajan katsoa, mihin sitä jalallaan astuu.

Miltei heti perille päästyämme, näin kadulla pari länkkärityttöä, joille huudahdin heidän selkänsä takaa, että josko heillä olisi hetki aikaa. Vastaukseksi sain tylyn "ei kiitos". Ymmärsin kyllä mistä oli kyse, joten jatkoin dialogia sen verran, että sanoin olevani Suomesta. Tytöt kääntyivät ja pyysivät anteeksi. Sanoin, että mitäpä tuosta, koska tosiaankin, tuossa maassa sitä perin nopeasti luo asenteen, että jokainen jotain sinulle ehdottava, on joko taksikuski tai kauppamies. Neidit olivat Ruotsista ja kysyttyäni neuvoa, opastivat he meidät ystävällisesti majapaikkansa respaan, josta sitten otimme huoneen kahdeksi yöksi. Paikka maksoi yöltä pienen tinkauksen jälkeen 250 rupiaa. Huone oli hyvin pieni, mutta se oli suhteellisen siisti. Ainoastaan kylppäri oli niin pieni, että suihkuun oli turha kuvitella menevänsä, eikä ainakaan minun kokoiseni mies mahtunut wc-pöntölle istumaan suoraan, koska polvet ottivat seinään kiinni.

Delhissä vietimme sitten kokonaisuudessaan kolme yötä. Kävimme katsomassa hieman kaupunkia ja kiertelemässä keskuspuiston länsimaisia kauppoja sekä toisena iltana baareja. Perinteiset lärvit siis. Oli melko vapauttavaa ajella yhden aikaan yöllä riksalla pitkin kaupungin katuja pienessä sievässä. Tosin seuraavan aamun krapula olikin sitten todella massiivinen. Ja olin vielä lupautunut hankkimaan heti aamusta meille kolmanneksi yöksi majapaikan, jossa pääsisi käymään suihkussakin. Pari limpparia, yksi kahvi ja parit paistetut kananmunat yhdessä basaarialueen kattoravintoloista hiukan helpottivat oloani ja aterioituani löysin kuin löysinkin säällisen nukkumapaikan. Ja tässä vaiheessa voisin todeta, että edelleenkään en ollut täysin tottunut niihin kaikkiin ihmisiin. Jossain määrin kauppamiesten ehdotukset kuitenkin jo kimpoilivat minusta kuuroille korville. Hermokontrolli oli jo paljon parempi.

Tuo Delhin basaarikaupunginosa oli yksi reissun rähjäisimmistä paikoista, missä aikaa vietimme, mutta silti se oli myöskin yksi mielenkiintoisimmista ja mieleenpainuvimmista. Niiden kujien keskellä sitä jollain kummallisella tapaa tunsi elävänsä ja en yhtään ihmettele, miksi siellä paljon pyöri länkkäreitä. Toisaalta paikallisten ihmisten ja travellereiden sekoittuminen katukuvassa saattoi sekin osaltaan muokata tunnelmaa tuolla alueella. Ensimmäisen kerran, kun näin yhdessä monista kattoravintoloista, joissa hygieniataso on kuitenkin jotain aivan muuta kuin Suomessa, nuoren pariskunnan, joilla oli mukanaan reissussa arviolta nelivuotias tytär, kelasin hetken, että mitähän hittoa. Mutta sitten tajusin, että niin ne toiset ihmiset lapsiaan kasvattavat. Ja tietyllä tapaa en nähnytkään asiaa enää lainkaan kummallisena.

Delhistä suuntasimme junalla kohti Agraa. Delhin rautatieaseman edusta oli pullollaan melko aggressiivisesti palvelujaan kauppaavia taksikuskeja, matkatoimiston "agentteja" ja muita joppareita. Kuitenkin löysimme virallisen turismitoimiston, josta hankimme liput. Matka Agraan junalla kesti kuutisen tuntia. Vain kaksi tuntia pidempään, mitä sen aikataulun mukaan piti kestää.

Agra oli todellinen loukko ja fiilistäni ei ainakaan parantanut hiukan reistaileva vatsanikaan. Kyseessä on parimiljoonainen teollisuuskaupunki, josta intialaiset ymmärsivät joitakin vuosikymmeniä sitten tehdä turistikohteen, koska siellä sijaitsee Taj Mahal, tuo massiivinen marmorista rakennettu mausoleumi. Ilman laatu kaupungissa oli huono, kuten vähän kaikissa maan kaupungeissa. Ei niin huono kuin Mumbaissa, mutta huono siltikin. Mieleni oli jostain syystä melko maassa ja mikään ei oikein tuntunut innostavan. Onneksi vatsa alkoi palautua ennalleen jo seuraavana iltana ja fiiliskin hieman siitä sitten parani. Seuraavana päivänä lähdimme katsomaan valkoista rakennusta ja se oli kokemuksena ihan hieno. Siltikin on edelleen todettava, että se ei ollut niin vaikuttava, kuin monesti tunnutaan kuviteltavan. Oli se silti varmasti ihan vierailun arvoinen. Muuta sanottavaa Agrasta ei juuri sitten olekaan. No, ensimmäiset apinat minä näin siellä, kun ajoimme polkuriksalla. Ja ainoat kamelit koko matkan aikana.

Pari päivää Agrassa oltuamme ja vastaavasti kaverini oksennettuaan vatsalaukkunsa edellisenä yönä tyhjäksi, ryhdyimme suuntaamaan katseemme kohti Varanasia. Odottelimme hiukan ennen puolta yötä lähtevää junaa koko päivän. Rautatieasemalla oli paljon porukkaa ja ihmisiä nukkui pitkin laitureita ja kodittomia lapsia pyöri jaloissa ruokaa kerjäämässä. Astuimme junaan, jossa sitten tapahtui episodi, josta taannoin jo kirjoitinkin. Juna oli lopulta perillä seitsemän tuntia myöhässä aikataulusta. Positiivista oli se, että näki valoisaan aikaan Intialaista maaseutua. Negatiivista oli se, että kello oli seitsemän illalla, kun saavuimme Varanasiin ja sinä päivänä ei voinut käytännössä enää tehdä juuri mitään muuta, kuin odotella seuraavaa päivää.

Tanaan on siis keskiviikko. Reissussa ollaan oltu kolme ja puoli viikkoa ja viimeisia paivia viedaan. Lauantaina lennetaan pois Goalta ja Mumbaista lahteva kone on Helsingissa sunnuntaina kahden aikoihin iltapaivasta.

Valehtelisin, jos sanoisin, etteiko ihan jo pelkastaan Suomen pakkasiin totuttautuminen jannittaisi. Tahan lampoon on jo niin tottunut ja elaman menoon noin muutoinkin. Taman kahden viikon aikana, mita Goalla olemme viettaneet, olen aivan vakuuttunut siita, etta tanne tulen viela toisenkin kerran.

Ei, se ei johdu siita, etta Goa olisi paikkana jotenkin erityisen ihmeellinen. Tai on se sitakin, mutta lopulta Intia on paikkana melko ihmeellinen ja jos taman maan rajojen sisapuolelle itsensa hommaa, ei tata paikkaa voi sivuuttaa. Ja Intiaan mina hommaan itseni viela toisenkin kerran, se on aivan varmaa. Mutta kaikesta tasta kirjoittelen myohemmin lisaa, kunhan olen ehtinyt hieman hengahtaa.

Kaksi viikkoa Goalla on aiheuttanut ensinnakin huimat rusketusrajat. Paljon makaamista varjossa, koska tuo aurinko hoitaa tehtavansa paremmin kuin tehokkaasti. Se on myoskin tarjonnut monia kertoja hyvaa ruokaa, jonka myota tanaan kavin keskiviikon markkinoilta ostamassa hirvean maaran paikallisia mausteita. Tikka Masala paistuu joku paiva tamankin jatkan pannulla, niin kalan kuin kanankin puitteissa. Haita olisi ravintoloissa tarjolla, mutten ole viela viitsinyt kokeilla. Pari paivaahan tassa on aikaa ja katsotaan, jos viitsin testata.

Suomalaisia taalla on yllattavankin vahan. Kuten aiemmin kirjoitin, uskoisin ihan vakaasti, etta tanne ei tehda Suomesta enaa niin paljoa matkoja, kuin joskus aiemmin. Turkulainen hotellin naapuri jatkoi matkaansa kohti Keralaa ja menimme hanen kanssaan paivaksi Panjimiin, Goan paakaupunkiin. Seka pariin helsinkilaiseen naiseen tormasimme biitsilla, joiden kanssa juttelimme tovin jos toisenkin. Muutaman kerran sitten siina sivussa olen saanut kuulla rakasta kieltamme ihmisvilinan joukossa.

Meilla on vielakin kova pyrkimys paasta luonnonpuistoon katsomaan villielaimia maasturilla, mutta se on hieman vaakalaudalla, ihan puhtaasti saamattomuudestamme johtuen. Huomenna olisi tarkoitus herata hyvissa ajoin ja ottaa taksi ja painella metsaan. Katsotaan miten kay. Toisaalta, olisihan se kiva nahda todellista Intian luontoa. Mutta en mina suoranaisesti pety, vaikka tama reissu tahan jaisikin ja loput hetket viettaisimme aivan puhtaasti ihoa karytellessamme. No, aika nayttaa.

Nelja viikkoa on tietylla tapaa lyhyt aika. Siltikin, nelja viikkoa poissa arkirutiineista, taysin toisenlaisessa ymparistossa, aiheuttaa hiukan jannitysta. En epaile hetkeakaan, ettenko tottuisi tavalliseen elamaan Suomessa, tavallisten toiden ja arkihuolien parissa, mutta siltikin, hiukan janskattaa.

Haikeutta on myoskin ilmassa. Jos ihan rehellisia ollaan, niin vaikka kotimaassakin olisi kiva kayda, niin kylla mina taalla olisin vaikka viela toisenkin kuukauden. Jos en sitten jopa monsuunisateisiin saakka. No, mutta se onkin sitten se juttu, joka kuuluu tulevaisuuteen. Ja siita enemman sitten joskus. Tama jatka palaa netin aarelle, kunhan on paassyt takaisin Suomeen. Siihen asti hyvaa viikonjatkoa kaikille mussukoille.

Tosiaankin, todelliset filosofiset ajatukset ja muisteloinnit on vakisinkin jatettava jonnekin kotisuomen pimeyteen. Taalla juuri asken laskikin aurinko ja siihen punaisen hehkuvan pallon mereen sukeltamiseen ei muuten ikina tunnu tottuvan. Joko huomenna tai ylihuomenna mina kiipean tuohon laheiselle kukkulalle, korkeimmalle paikalle lahikilometrien sateella ja pistan soimaan Nightwishin Meadows of Heavenin ja kaadan lasiin kunnon setin hyvaa viskia ja katselen hetken aikaa Arabian merta.

Arki taalta tullaan.

Sita tama Goa kai kokonaisuudessaan melko pitkalti on. Alue, jossa me olemme samoilleet, on melko pieni. Noin viidentoista kilometrin patka tata koko Goan aluetta, joka on jotakuinkin nelisen tuhatta neliokilometria.

Anjunalla siis ollaan, tai tarkemmin Vagatorilla, mutta kuitenkin. Taalla on paljon nuorempaa porukkaa, mita Candolimissa oli. Vaikka venalaisia taallakin on. Vain nuorempia.

Tanaan ja eilen olemme nahneet enemman sita Goaa, missa viela viimeiset todelliset hipit pyorivat ja ei ole enaa edes ihme, etta beach shackilta loytyy muutama kaveri, joiden ulkoasu on sen oloinen, etta taalla on hengailtu viimeiset vuodet ja ketaan ei tunnu kiinnostavan, jos joku karistelee piipusta jamat maahan ja ilmassa leijuu mukavan kirpea tuoksu.

Mutta, jollain tapaa - vaikken edes tieda, mita tama joskus on ollut - on sellainen tunne, etta Goa on parhaat paivansa jo nahnyt. Tama paikka alkaa pikkuhiljaa hautautua turismiin ja tietynlainen rauha taalta on melko piakkoin katoamassa.

Kylla taalla edelleenkin on paikkoja, joissa voi olla yksinaan ja niin edelleen, mutta Kanariaksi tamakin todennakoisesti muuttuu ajan myota, eika siihen valttamatta mene edes kovin kauaa. Venalaiset massaturistit pitavat siita taatusti huolen loppukadessa.

No, mutta ei minulla pelkastaan huonoa sanottavaa ollut. Tai ei oikeastaan laisinkaan. Tuo huomio tasta paikan ilmapiirista on vain jollain tapaa vaistottavissa. Raha tanne on tulossa ja sen myota tietty henki haipyy. Mutta se siita.

Meidan hotellin partsilta nakee suoraan Arabian merelle ja auringonlaskua voi tuijotella ovelta. Hotellin ravintolan terassilta on niin jarjettoman hienot nakymat, etta sita on vaikea edes kasittaa. Siina voisi istua vaikka lapi vuorokauden.

Eli vaikka tanne jatkossa tulisikin enemman massaturismia, niin ei tama tietenkaan paikkana mihinkaan hetkessa muutu. Luonto ja maisemat ovat jotain sellaista, mita itse en ole koskaan ennen elamassani kokenut. No, enhan ole koskaan aiemmin taalla asti maapalloa kaynytkaan, etta ei ihme. Valokuvia Goalta tulee todennakoisesti vasta, kun olen paassyt takaisin Suomeen. Tyrkkasin tosiaan galleriaan yhden kuvan Varanasista, kun onnistuin nettikahvilan koneen kautta sen sinne pistamaan.

Nyt tama jatka lahtee ostamaan kioskilta muutaman oluen ja painelee suoritaan kampan terassille ja siita pikkuhiljaa nukkumaan. Huomenna olisi tarkoitus menna vahan kylille, kun naapurikampassa asuva turkulainen nainen tahtoisi menna samalla kyydilla.

Eli taaskaan ei mitaan asiaa. Ihan todella, tassa kuumuudessa ei oikein jaksa miettia kovin syvallisia. :P

Paivista menee edelleen ihan sekaisin. Tosin se ei valttamatta ole huono juttu, koska hieman mielenrauhaahan taalta kai tultiin hakemaankin.

No, mika paiva me ikina tanne saavuimmekaan, oli jo miltei auringonlasku, kun koneemme oli myohassa nelisen tuntia ja buukkasimme suoraan lentokentan turismitoimistolta hotellin pariksi yoksi, mutta paikan viihtyvyyden ollessa huippuluokkaa, paukkasimme respaan tinkimaan hintaa alaspain ja kun hinta tipahti viisisataa rupiaa yolta, otimme viela viisi paivaa lisaa samaisesta hotellista.

Hotellihuoneen ulko-ovelta on uima-altaalle matkaa noin 50 metria ja rantaan kymmenisen kertaa enemman. Vaikka Mumbaissa oli kuuma ja tuntui kostealtakin, oli Goan ilmastoon tottuminen kuitenkin viela ihan oma lukunsa. Itse asiassa ei tahan lampoon ole tottunut vielakaan. Uskoisin, etta jossain vaiheessa ehka viela, ennen kuin on jo palattava takaisin Suomeen.

Eilen kavin ensimmaista kertaa kunnolla biitsilla ottamassa aurinkoa ja vaikka vetelin itseani ihan huolella 30 kertoimen rasvalla ja olin varjossakin parin tunnin stintista kohtalaisen ajan, meinasin palaa. Tuo aurinko kylla tekee tehtavansa, vahan liiankin tehokkaasti. Mutta en siis palanut, ei tunnu lainkaan silta, vaikka iho hiukan punoittikin.

Lahdemme kohta tsekkaamaan Anjunan biitsialuetta, jossa pari paivaa sitten kavimme jo lyhyesti pyorahtamassa. Sielta olisi tarkoitus loytaa uusi majapaikka. Vanhassa ei ole mitaan vikaa, mutta ymparisto ei ole ehka aivan meidan ikaisillemme suunnattu. Ai niin, ja venalaisia taalla on aivan helvetin paljon.

Goalla on sikali melko halpaa, etta olutta juomalla taalla ei koyhdy, kun biitsilla tai ravintolassa 650ml pullo lageria maksaa about 70 rupiaa eli himpun yli euron. Jos lansimaisia viineja tai jaykkia alkoholijuomia tahtoisi juoda, niista saisi sitten kylla maksaa miltei lansimaisen hinnan. Joskaan tassa ilmanalassa ei tulisi kovasti mieleenikaan alkaa tinttailemaan mitaan suurempia maaria alkoholia. Nestetta kuluu ihan muutenkin jo vaikka milla mitalla.

Ei minulla siis juurikaan asiaa ollut. Kunhan nyt kirjoittelin. Ai niin, hassua, mutta en muista koskaan ennen nahneeni norsuja livena, niin uskomattomalta kuin se monesta ihmisesta ehka kuulostaakin. Taalla niita nakee tuolla jo muutenkin kapeilla ja ahtailla autoteilla. On ne vaan komeita elukoita.

Mutta joo, Anjunassa on paikka, jossa voisi rauhassa maistella viskia. Kunhan tahan lampoon tottuu, niin sitten.