Blogi

90-luvun alussa lama-ajan koittaessa kaikesta säästettiin ja palkkaverotusta korotettiin. Maassa oli massatyöttömyyttä, joka hiljalleen lähti laskuun. Ja liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen on vihdoin päästy pisteeseen, jossa työttömyysluvut ovat maanlaajuisesti katsottuna kohtalaisella tasolla. Maan talous on paremmassa kunnossa kuin aikoihin ja ihmiset ovat reaalisesti varakkaampia kuin koskaan.

Jokainen vähänkään uutisia seuraava on saanut nähdä Yhdysvaltojen asuntoluottokriisistä alkaneen taantuman ensimerkkejä, jos ei sitten puhuta jo uudesta alkavasta lamasta. Se on huolestuttavaa, koska niiden kriisien vaikutukset heijastuvat aikanaan myöskin Suomeen. Kuitenkin tässä on eräs seikka, joka jos nyt ei ole surkuhupaisaa, koska asia on erittäin vakava, niin vähintäänkin se on ironista.

Vajaa vuosi sitten Tuusulan Jokelassa nuori mies ampui kahdeksan ihmistä ja itsensä. Tällä viikolla Kauhajoella toinen nuori mies ampui kymmenen ihmistä ja itsensä. Molempien surmatöiden taustalla oli harkittu suunnittelu ja mitä uutisoinneista ja läheltä asioita näkevien haastatteluista on voinut ymmärtää, myöskin molemmat tekijät olivat ulkoisesti melko rauhallisia ja sen kaltaisia, ettei ensimmäisenä olisi saattanut uskoa heidän ryhtyvän moisiin veritekoihin.

Vaikka psykologia käsitteleekin aihetta paljon tarkemmin, enkä ole alueen asiantuntija enkä todennäköisesti edes normaalia valveutuneempi, on kuitenkin melko helppo todeta, että kyseiset nuoret miehet kärsivät vakavista psyykkisistä persoonallisuushäiriöistä. Heitä voisi kutsua sosiopaateiksi tai psykopaateiksi. Henkilöiksi, jotka eivät tunne empatiaa, mutta osaavat kuitenkin käyttäytyä hyvin järjestelmällisesti ja harkitusti sekä pystyvät elämään tietynlaisessa valheessa melko helposti. Valheessa, joka menee läpi heidän lähipiirilleenkin. Mistä sitten tällaiset tapaukset sikiävät?

Nyt tällä viikolla nähdyn surmatyön jälkeen alkoi heti julkinen puinti siitä, että miksei aselakia ole tiukennettu, vaikka Jokelan surmien jälkeen asiaan kerrottiin paneuduttavan mahdollisimman ripeästi ja selvästi oli myöskin tiedossa, että lakiin todellakin pitää tehdä muutoksia. Ehkä ensimmäisen surmatyön jälkeen vielä kuitenkin ajateltiin, että kyseessä olisi vain yksittäistapaus.

Mutta sitten kuitenkin kyseltiin, että miksi Kauhajoen ampujan aseenkantolupaa ei peruutettu, kun oli ilmeisesti olemassa selkeitä viitteitä siitä, että jotain Jokelan kaltaista saattaisi kuitenkin tapahtua? Sisäministerimme on pala kurkussa päivästä toiseen saanut selitellä aseenkantoluvan jatkamista harkinneen poliisin huonoa arvostelukykyä sekä jaella lausuntoja siitä, miten lakia tosiaan on valmisteltu ja miten asiaa pitäisi nyt analysoida mahdollisimman ripeästi. Siihen vain kuluu aikaa.

Mutta kului tai ei, se ei ole asia, johon pitäisi tarttua, jos nyt enää tarttua edes voi. Sisäministeri on aivan väärä henkilö kantamaan vastuuta nyt nähdyistä asioista. Vastuun kantajat ovat jo suurin osa astuneet poliittiselta areenalta pois katsomon puolelle. Voisiko myöskin siitä juontua se seikka, että nyt katsotaan aivan väärään suuntaan? Eikö valtakunnan tason politiikassa vain viitsitä myöntää sitä tosiasiaa, että lasten ja nuorten henkinen hyvinvointi on romahtanut parissa kymmenessä vuodessa?

Vanha sanonta toteaa, että ihmiset tappavat ihmisiä, eivät aseet. Tietysti asia ei ole noin yksioikoinen, vaikka siinä totuuden siemen onkin. Nimittäin kun nyt joka tuutista mediassa puidaan aselakia ja sitä, miten tuon kaltaisille psyykkisesti vakavasti häiriintyneille nuorille miehille myönnetään aseenkantolupia, pitäisi sen kaiken hälyn ja mölinän kohdistua siihen, miksi sen kaltaisia nuoria miehiä on parissa kymmenessä vuodessa tähän maahan ylipäänsä ilmestynyt.

Miettikääpä sitä, että kun viime vuosikymmenellä vähennettiin terveydenhuoltoon käytettäviä varoja huomattavasti ja niin sanotusti "tehostettiin toimintaa", luotiin ympäristö, jossa nuoret eivät saaneet psyykkisiin ongelmiinsa riittävässä määrin hoitoa. Ja vaikka hoitoakin vielä olisi jollain tapaa ollut saatavilla, ei niitä oireita missään pystytty tunnistamaan, koska ei ole ollut ketään, joka niitä tunnistaisi.

Tietysti voidaan helposti todeta, että mikään turvaverkko ei ole riittävän pitävä ja aina nyt nähdyn kaltaisia tilanteita voisi tulla eteen, vaikka mitä tehtäisiin. Se on täysin päivänselvä asia. Mutta se, että nuoret viettävät ison osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan ilman todellista vanhempien läsnäoloa ja purkavat sitten ajatuksensa internetissä, josta saavat oman "vertaistukiryhmänsä", kuten vaikkapa irc-gallerian misantropia-yhteisön, voi jälki olla sen näköistä kuin mitä se nyt on ollut.

Internet on sosiopaattien ja narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän nuoren paratiisi. Siellä voi olla juuri sitä, miksi itse itsensä tahtoo määritellä. Ja kun riittävän kauan niin määrittelee, menee homma niin sanotusti överiksi ja voidaan paneutua konkreettiseen toimintaan, jonka jäljet ovatkin sitten jo peruuttamattomia.

Mutta siihen ironiaan. Talouskriisi uhkaa rapakon takana ja pahimmassa tapauksessa on Suomen valtion talous kohta taas pienen kriisin partaalla. Onneksi ei ole enää määrärahoja, joita voisi poistaa nuorten mielenterveystyöstä. Edellisessä budjetissa kun hallitus niitä edelleenkin pienensi. Ja sitten Jyrki Katainen ihan pokkana miettii televisiossa, että miten ihmeessä tällaisia murhenäytelmiä voi syntyä.

Ei, se ei ole Kataisen syy, että tilanne on nyt tämä, mikä se on. Mutta nyt ne, ketkä hallituksessa istuvat, voisivat miettiä, että pitäisikö asialle jotain tehdä, ettei vuonna 2025 nähdä samankaltaisia uutisointeja. Politiikassa kun on se ikävä puoli, että ei viitsittäisi tehdä sellaisia päätöksiä, jotka heikentävät juuri nyt omaa asemaa, vaikka tehdyt päätökset näkyisivätkin positiivisena lopputulemana sitten, kun itse istutaan jo eläkkeellä.

Ironisena anekdoottina tähän loppuun voisikin sanoa, että jos joukkotyöttömyys vielä joku kaunis päivä maatamme uhkaa, pitäisikö etukäteen sanoa kaikille niille isille ja äideille, jotka kotiin joutuvat työn loppumisen myötä jäämään, että jos vaikka silloin istuisivat alas ja kysyisivät siltä lapseltaan, että "mitä sinulle kuuluu?" Voisi loppua se ihmisviha ja joukkomurhan hautominen. Kunhan nyt ajattelin.

Ajattelin viikonloppuna, että minulla olisi näillä main jotain todellista sanottavaa asiasta, josta tuolloin kerroin. No, ei tavallaan nyt sitten kuitenkaan ole.

Sinkun statuksellahan tässä on pyöritty jo palttiarallaa 1,5 vuotta ja samalla meiningillä mennään siis vast'edeskin. Statukselle oli selkeästi tulossa muutosta tuossa aiemmin, mutta nyt sitten ei.

Ainoa mainitsemisen arvoinen seikka on se, että yllätin tavallaan itsenikin. Kävi nimittäin niinkin kummasti, että sain pidettyä ajatukseni sellaisella mallilla, jossa edelleen olemme tekemisissä. Emme säännöllisesti, emme mitenkään välttämättä emmekä sovitusti, mutta kuitenkin olemme.

Ehkä se johtuu siitä, että lopulta minunkin oli parempi vain vähän miettiä asioita laajemmalta kantilta. Ja se todellakin on paljon se, koska minä jos kuka olen ehdoton ihminen.

Mitähän hittoa sitä tekisi viikonloppuna?

Ajantappaminen on ollut koko viikonlopun nimi. Heräsin puolisen tuntia sitten ja on pakko todeta, että todelliset pitkät yönunet ovat nyt takana ensimmäistä kertaa ties moneenko viikkoon.

Aikaa on tapettu katselemalla kaverin kanssa eilen ja toissa päivänä Band of Brothersia ja tänään olisi tarkoitus päättää sarja vielä muutamalla katsomattomalla jaksolla. Toinen projekti, jonka olin jo aikonut eilen toteuttaa, mutta joka sitten jäi tälle päivää, on auton siivoaminen. Se on niin paskaisessa kunnossa, että otan imurin ja pesuvehkeet ja putsaan koko kärryn. Jotain yleishyödyllistä edes viikonlopun aikana jos saisin aikaiseksi.

Salin passaan, kun eilen kävin tekemässä kyykyn. Laiskasti, mutta ihan riittävällä teholla, että reisissä parhaillaan tuntuu pientä poltetta olevan.

Kävin myöhään eilen illalla kaverin kanssa messengerillä keskustelun ihmissuhdeasioistani ja sen keskustelun tulos ei ainakaan helpottanut ajatuksiani. Minä kun tulin osittain aatoksissani jo hieman katumapäälle, jos nyt niin voi asian ilmaista. Vaikka mitään kaduttavaa ei suoranaisesti olekaan. Se on enemmänkin vain sitä, että en osaa olla pitkävihainen. Jotkut kutsuvat sitä hyväksi piirteeksi ihmisessä. Voi olla tai voi olla olemattakin. Mutta se siitä. Kuten jo aiemmin totesin, maanantaina totean jotain, jos totean.

Nyt menen suihkuun ja painelen keskustaan kaverin kanssa kahville. Kaverin, jota olen nähnyt viimeisien viikkojen aikana aivan liian vähän - ehkä kaksi kertaa - kun kuitenkin puhutaan ihmisestä, joka on minun elämässäni ehkä merkittävin ihminen. Kaveri? Ystävä. Ei, vaan kaveri sekä ystävä. Ihminen, joka on aina minua auttanut, kun tilanne on sitä vaatinut, eikä koskaan ole sanonut ei. Neljävuotiaasta ollaan tunnettu ja ensi tammikuussa samaisen ihmisen kanssa olen menossa neljäksi viikoksi Intiaan samoamaan.

Ja siitä sen myöskin hyvin huomaa, että miten hyvä ystävä on kyseessä, koska aina kun on ollut tämän kaltainen tilanne, jossa minä olen selvästi vähemmän mukamas ehtinyt näkemään, käytännössä aina jonkin naisen vaikutuksen ansiosta, ei asiassa ole koskaan ollut mitään ongelmaa. Näkee sitten kun näkee ja aina asiat ovat samalla tavoin. Ne eivät ikinä muutu.

Eipä minulla muuta. On ehkä vähän levollisempi mieli juuri nyt.

Jos eilinen oli kaunista, niin mitähän tämä sitten on.

Vapaapäivän kunniaksi se on nyt avattu. Syyskausi nimittäin. Kävin äsken hankkimassa salikorttiin virtaa ja ainakin reiluksi viikoksi muutun askeetiksi. Tai no, miten sen nyt ottaa. Kuitenkin tulee selvästi kurinalaisuutta ruokavalioon ja alkoholinkäyttö saa jäädä ja rautaa revitään sen, minkä kroppa vain jaksaa. Lepoa on takana jo enemmän kuin tarpeeksi. Ja varsinkin takana on tarpeeksi juopottelua ja mässäilyä. Paino salin vaa'alla tänään oli tasan 82 kiloa. Aika odotettu lukema.

Asketismi voisi muutoin jatkua pidempäänkin, mutta olen melko varma, että viikon päästä perjantaina ajelen kohti Helsinkiä. Melko varma olen siitä siksi, että koska olen hölmö, niin edelleenkin mietin sitä, että jos kuitenkin näkisin naista ensi maanantaina. Se kun on toiselta taholta ilmoitettu näkemisen ajankohta. Nimittäin kun eilen totesin, että jos tänään en saa asiaan mitään selvyyttä keskustelemalla, on asia paketissa.

Minua hiukan vituttaa nyt. Eräs aikanaan totesi, että hän vihaa myöhästeleviä ihmisiä. Minä vihaan ihmisiä, jotka eivät pidä sovituista asioista. Nehän ovat tietyllä tapaa yksi ja sama asia, jos tarkemmin ajatellaan. Mutta siis, tänään ei nähdä ja on viikonloppu edessä. Ja jotta en miettisi asioita liikaa, on aatoksilleni jotain tehtävä ja se valitettavasti tarkoittaa sitten sitä, että maanantainen mahdollinen tapaaminen tullee jäämään melko lyhyeksi. Olen elänyt ihmissuhdekoukeroissa sen verta kauan jo, että tiedän, miten tunteita kuoletetaan. Jälki sitten vain voi olla melko rumaa. Toivotaan, ettei niin käy.

Vaikkei kyseistä ihmistä enää maanantain jälkeen tarvitsisikaan ikinä nähdä, en silti tahdo mennä ovet paukkuen koskaan. Se ei vain ole minusta mukavaa. Vaikka tietysti tähänkin joku sanoisi, että elämä on rumaa, siitä voi vain yrittää tehdä niin kaunista kuin mahdollista. Ja silloinkin pääosan vievät kaikki muut. Ihminen yksin voi elämälleen lopulta melko vähän, vaikka miten individualistit toisin sanoisivatkin. Ja lopulta, jos kirjan sivun kääntää, niin eihän sen teksti enää paista silmille eikä sitä kirjan käännettyä sivua koskaan enää tarvitse avata, jos ei tahdo. Paitsi jos ei siellä sitten ole sellaisia asioita, jotka alkavat elää omaa elämäänsä. Kaikeksi onneksi näin ei nyt ole.

Voisiko sanoa, että on hiukan hyväksi käytetty olo? Ehkä, ehkä ei. Rattopoika, vaikka tietysti termejä viilatessa pitäisikin sanoa, että se on eri asia. Mutta kun siinä on vain se pointti, että myöskin henkinen pääoma on pääomaa. Ja pääomalla saa vastikkeita. Tässä tapauksessa hinta oli aika pirun halpa. Minulle ei paljoa tarvinnut maksella.

Mutta minä tässä ja nyt lupaan sen, että maanantaina, kun asian tiimoilta vielä jotain kirjoitan, niin se on taatusti viimeinen merkintä, joka asiaa millään tapaa koskee, jos ei sitten tosiaan ihmeitä tapahdu. Henkinen voima, kyky työntää tietyt asiat pois mielestään. Joku sanoisi sitä kuoren alle piiloon pujahtamiseksi, mutta minä en. En ainakaan nyt. Se on puhdasta järjenkäyttöä. Tunteet on jokaisen mieleltä terveen ihmisen joskus käsiteltävä ja niin siis minunkin. Prosessointitapoja on vain monenlaisia. Ja ei, se ei tarkoita mitään laastareita.

Elämä on siitä jännä tapahtuma, että kuten vanha sanonta toteaa, "kuin kaloja vedessä", on lopulta myöskin siinä ihmisen elämässä juuri niin monta sivua kuin hän itse siinä vain tahtoo olevan. Siihen ei vaikuta kustantaja eikä myöskään paperin saatavuus. Ne sivut eivät lopu ja taidan kääntää kohta uuden. Ja ei muuten jää kala haisemaan sinne sivujen väliin. Siitä minä pidän huolen.

No, katsellaan. Minä odotan.

Kuten on tullut todettua viime aikoina, törmäsin aivan sattumalta kivaan ja kivan näköiseen ihmiseen, jonka kanssa hommat etenivät melkoisen rivakasti. Ensimmäiset treffitkin kestivät sen legendaariset 30 tuntia ja vaikkei tarkoitus ollutkaan - niin hupsistaheijaa, kuin itsestään - olin huomannut parin viikon päästä viettäneeni enemmän vapaa-ajastani naisen kanssa kuin muihin aktiviteetteihin minulla oli edes allokoida.

Nainen välillä sanoi, että mitäs jos ei nähtäisi muutamaan päivään. Ajatus ei tietysti tuntunut houkuttelevalta, koska olen kieltämättä sellainen päätä pahkaa tyylinen persoona, mutta täysin reaalisesti itsekin päässäni totesin sen, että ehkä olisi hyvä, ettei heti alkuunsa näe ihan koko ajan, vaikka siis mieli olisikin tehnyt. Näin ollen, myönsin itsekin, että joo, pidetään vain parin päivän breikki. Arvatkaa pitikö se koskaan?

Mielenkiintoisen tästä asiasta tekee se, että vaikka se en koskaan ollut minä, joka ehdotti breikkiä, en se ollut myöskään minä, joka viimeistään seuraavan päivän aamuna ehdotti aina, että mitä jos kuitenkin nähtäisiin tänään. Suostuin, koska miksi en olisi suostunut? Jos kuitenkin luvassa oli mukavaa seuraa ja läheisyyttä, niin kuka siitä kieltäytyisi?

Ja siis ei mitä tahansa läheisyyttä. Ei sellaista, mitä saa kun nukkuu vain jonkun vieressä, vaan jotain sellaista, mikä nostaa jo yleistä fiilistäsikin sillä tavoin, että mieli vain hymyilee. Se on enemmän kuin vain kosketus. Se on ajatus. Naisen keho puolittain oman vartalosi päällä. Naisen, josta todella välittää. Jos tietää, että sitä saa, niin kuka siitä kieltäytyy? Niin, ei kukaan.

Ajan kuluessa sitten nainen alkoi miettiä, että asiat ovat edenneet liian nopeasti ja kun hänellä on muutoinkin tietynkaltainen sitoutumiskammo, lähtivät käsijarrut päälle, koska homma oli liian vakavaa, liian nopeasti ja siis liian ahdistavaa. Hän ehdotti, että jos otettaisiin ihan uudestaan alusta ja kun ryhdyin kyselemään pelisääntöjä asian tiimoille, lankesi myrsky. Myrsky, johon en mitään järkevää tyynnytystä missään vaiheessa löytänyt ja sitten lopulta tänään duunissa hirveässä kiireessä ja paineessa kävin ties kuinka monta tekstiviestiä läpi hänen kanssaan. Olin melko varma, että se oli nyt siinä.

En ollut täysin varma omista aatoksistani, koska en nähnyt asiassa omalta kohdaltani mitään ongelmaa, mutta hyvin selkeäksi oli muutaman viime päivän aikana minulle tullut se seikka, että toinen tahtoo vain mennä ja olla eikä sitoutua. Ainoa asia, joka minua vain kummeksuttaa, on se pieni juttu, että jos näin on, miksi sitten edes näinkään pitkään (about 1,5 kuukautta) joku jaksaa leikkiä toista, mitä lopulta tahtoo.

Toinen oli minulle alun alkaen hyvin rehellinen ja kertoi ihmissuhdehistoriastaan, joka saattaisi jopa jonkun mielestä olla melko karmaisevaakin kuultavaa, ja minä arvostin sitä. Minä kun en nykyään enää ylläty mistään ja mikään ei ole liian kummallista tai outoa, jotta karvani nousisivat pystyyn. Ainoa, mikä todella ratkaisee, on nykyisyys ja ne valinnat, joita kukakin tekee tästä sekunnista eteenpäin. Ne määrittelevät ihmisen.

Nyt on vain niin, että minä en voi enää varmasti tietää, että voinko tuohon toiseen ihmiseen ikinä täysin luottaa, kun jos käy niin, kuten oli meinattu, eli tulee aikalisä ja molemmat menevät tahoilleen. Tahdoin saada yhteen yksinkertaiseen asiaan yksinkertaisen vastauksen, mutta en sitä näinä parina viime päivänä sitten lopulta millään saanut. Se kysymys oli, että onko olemassa mitään pelisääntöjä siinä vaiheessa, kun molemmat menevät tahoilleen. Hiljaisuus on mielestäni riittävän kertova vastaus. Minä olen tässä kaksi päivää kuolettanut tunteitani ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että en mene sitten rikki, kun aikanaan onkin täysin varmaa, että koko homma oli siinä ja kiitos.

Muuten olisin jo viheltänyt pelin poikki ajat sitten ja vain todennut, että kiitos ei. Ainoa syy, miksen näin ole tehnyt, on se, että sen kovan ja säröilevän kuoren alla on ihana ihminen, jonka vain niin kovasti tahtoisin tulevan kokonaan sieltä ulos. Voi olla, että minusta ei ole sitä kuorta sitten rikkomaan. Toivon, että hänellä on huomenna aikaa nähdä, ennen kuin painelee viikonlopun viettoon. Koska jos ei ole, niin se oli sitten minun osaltani siinä. En yksinkertaisesti jaksa kokonaista viikonloppua ilman mitään todellista selvyyttä asian tiimoilta.

Minä en nyt edes tunne omaa tunnetilaani. Se on surullinen, vähän toiveikas, hieman vihainen ja on siinä ripaus ilkeyttäkin, mutta ennen kaikkea se on haikea ja jollain tapaa herää vain päähäni koko ajan kysymys, että miksi asioista pitää ihmisten tehdä niin helvetin vaikeita, kun niiden ei välttämättä niin tarvitsisi olla.

Mietelauselma:

Kun toinen ei ota kontaktia, joskus ihmisillä on paha tapa mennä mukaan ja apinoida. Koska he ovat itsepäisiä idiootteja.

Toteamus:

Valitettavasti kuulun edellä mainittuun ihmisryhmään.

Tilannekatsaus:

Ottaa jossain määrin kupoliin se, etten ehdi kirjoittamaan, kun on muuta. Se on sinänsä ihan hyväksyttävää, koska tiedän, että ehdin kyllä raivaamaan sitä aikaa vielä. Ehkä minulla on koko ensi viikonloppu aikaa kirjoitella. Katsellaan.

Viideltä aamulla ylös ja kuudeksi töihin. Onneksi on radio, että pysyy edes vähän kärryillä siitä, mitä tässä maailmassa tapahtuu.

Hyvää yötä.

Aamuherätys oli melko ärsyttävä, koska en oikein tiennyt, onko oloni flunssainen vai krapulainen vaiko niitä molempia yhtä aikaa. Torkuin koko aamupäivän vain toivoen, että jollain ihmeen kaupalla elämääni astelisi hyvä haltia ja taikoisi tulevan iltavuoroni pois. No, näinhän ei tietenkään käynyt, vaan kiltisti starttasin auton puoli kahdelta ja painelin töihin tekemään fyysisesti pitkään aikaan raskaimman duunivuoron. Raskaimman varmasti moneen kuukauteen. Sitä oli jotenkin ehtinyt tottumaan kevyisiin hommiin ja välillä tosiaan jopa muiden pomotteluun. No, ainakin teoriassa.

Mutta eihän siinä mitään, tietyllä tapaa tuo duunivuoro oli ihan positiivinenkin juttu, koska se vähän palautti maan pinnalle allekirjoittanutta. Se kun nimittäin on kaiketi melko kummallinen juttu. Päästäkseen mielessään kosketuksiin elämän realiteeteista ja tietynlaisiin tunnelmiin ja ajatuksiin, joissa todella voi luoda paloa sisälleen siitä, miten minä olen se, joka ohjaa tätä kuuppaa, eikä kukaan muu. Tuolloin on aina välillä tehtävä jotain sellaista, mikä repii ja raastaa ja pakottaa niin sanotusti vittuuntumaan. Tämän päiväinen työpäivä oli varsin mainio juttu tätä seikkaa ajateltaessa.

Ja mihin minä moisia tunnelmia sitten oikein tarvitsen? No, en kai sinänsä oikein mihinkään, mutta pakko kai se on tietyllä tapaa todettava, että se Panu, joka ei anna periksi, eikä myöskään nöyrry, on vihdoin taas löytynyt. Pahaiseksi kakaraksi toiset sellaista kutsuvat, mutta minä en. Olen riittävän monta kertaa jo tähän ikään mennessä nähnyt tilanteita, joissa minulta taatusti odotettaisiin jotain. Siis jotain sellaista, mikä ei mielestäni kuulu minun sen hetkiseen toimenkuvaani. Siinähän ei olisi mitään pahaa suoranaisesti, jos tuolloin myöskin oltaisiin valmiita tulemaan vastaan. Sehän olisi jopa mielekästä. Tilanne, jossa voi parhaimmillaan kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Mutta miksi pyytää jotain, jos ei lopulta ole valmis laisinkaan toteuttamaan niitä asioita, kun tietää, että molempien panosta sillä hetkellä asian tiimoilla vaaditaan? En tiedä ja rehellisesti sanottuna nyt ei edes kiinnostakaan tietää. Onneksi huomenna on uusi päivä ja uudet fiilikset. Nyt käyn kuitenkin nukkumaan tiedostaen sen, että tämä hyvä paha fiilis, joka minun sisälläni juuri nyt vallitsee, on kokonaisuudessaan hyvä fiilis. Se paha osa siitä köntästä, joka siellä velloo, on vain voimavara. Hyvää yötä.

Perjantaina töiden jälkeen hirmuisella kiireellä pakkasin tavarat kasaan ja suunnistin bussipysäkille, josta nousin autoon kohti Kotkaa ja Santalahtea. Edessä oli jo toukokuussa sovittu kesän lopetusviikonloppu. Hirmuinen röykkiö yltiösosiaalisia ja muutenkin hiukan kaistapäisiä ihmisiä, joita edelleenkin yhdistää vain yksi asia, City. Tai toki tarkemmin sanottuna sinne enemmässä tai vähemmässä määrin kirjoittaminen. Siinä vaiheessa, kun itse pääsin paikan päälle, oli talolla jo täysi hälinä päällä.

Ja sitä hälinää ja melskettä sitten riittikin sen verran hyvin, että ensimmäisenä iltana tuli noottiakin naapurimökkien asukkailta. Ja kuinka ollakaan, kerrankin kävi niin päin, että kun mökissä käytettiin ääntä, ei siitä todellakaan vastannut allekirjoittanut, vaan aivan jotkut muut. Juomaa riitti ja Monopolia sekä Trivial Pursuitia tuli pelattua ja kuten aina, niin myös tälläkin kerralla, ei yksi viikonloppu ole riittävän pitkä aika jutella kaikkien tuttujen ja kavereiden ja tuntemattomienkaan kanssa, niin paljon kuin mitä sitä todellakin tahtoisi. Se on tuon kaltaisen miitin aksiooma numero 1. Aika on rajallista.

Sauna taisi olla päällä liki vuorokaudet ympäri ja hulluimmat kävivät meressäkin uimassa. Lauantaina tuli sitten haasteltua - tapaani kuuluen - vakaviakin ja se kieltämättä oli viikonlopun ihan parasta antia. Se noissa sosiaalisissa ja kaistapäisissä ihmisissä on hyvä, jotka tuollaiseen härdelliin tuppautuvat mukaan, että niistä aina löytyy jokaiselle sopivaa keskusteluseuraa eikä aika käy missään välissä tylsäksi. Ja kuten nytkin, niin parhaimmillaan sitten syntyy melko henkeviäkin juttutuokioita. Jos viikonloppu siis oli fyysisesti rankka, varsinkin näin sunnuntaina liskoja odotellessa, oli se henkisesti taasen hyvinkin rentouttava. Voisi jopa sanoa, että aivoni hetkellisesti nollautuivat täysin, vain jotta voin ne nyt sitten taas kalibroida uudelleen valitsemallani tavalla.

Nollausta ne selvästi kaipasivatkin. Perjantainen päivä ennen reissua kun oli nimittäin todella henkisesti raskas, ihan työpäivän suhteen, mutta muutenkin. Se oli osittaista juontumaa aiempien aikojen tapahtumista ja tietynlaista eskaloitumista oli havaittavissa fiilisrintamalla. Nyt fiilikset ovat hyvät, joskin odottavat. Minulla on huomenna iltavuoro töissä, joten näen ihanaisen aikaisintaan vasta tiistaina. Se voi toisaalta olla ihan hyväkin juttu, koska tämän lyhyen viiden viikon tuntemisen aikana emme tietääkseni ole olleet täysin erossa toisistamme lähellekään näin pitkää aikaa kuin mitä nyt tulee perjantaista tiistaille. Itse kyllä tiedän omat tuntemukseni ja ne ovat ihan hyvät, mutta ilmeisen kysyvät. Kuitenkin kun maailmassa on asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, pitäisi ihmisen oppia tuolloin jättämään ne asiat oman onnensa nojaan ja vain kohdentaa energiansa niihin seikkoihin, joihin vaikutusmahdollisuuksia on.

Menipäs filosofiseksi. Senpä vuoksi voisinkin näin lopuksi keventää tätä kirjoitusta yhdellä valokuvalla, jonka _Turska_ ystävällisesti oli kansioonsa laittanut ja josta siis sen itselleni kopioin. Kyseessä on lauantai-illan viimeinen drinkki ja tekijänä minä.

Tuosta otsikosta sitten sen verran, että aika näyttää, tuleeko näitä miittejä vielä kohdalleni vaiko ei. Kun olin vielä vasta valmistautumassa lähtemään Santalahteen, totesi ihanainen minulle ykskantaan, että "menet omiesi pariin". Kirjoittaminen ei ikinä lopu, mutta kuten jokainen noissa porukoissa pyörivä tietää sen vanhan viisauden; ken joku päivä kerrankin pääsee kiinni tavallisten ihmisten elämään, siihen surullisen kuuluisaan IRL-malliin, älköön hän sieltä suurin surminkaan palatko. No mutta, kuten jo tuli todettua, kaikkiin asioihin ei voi itse vaikuttaa. Aikansa kutakin, kunhan aina on jotakin. Liskoja odotellessa.

Väsyttää ihan helvetisti. En muista, mikä päivä olisin viimeksi nukkunut kunnon yöunia. Joskus viime viikolla. Mutta siihen on syynsä ja se syy saa kyllä pojan vähän hymyilemään. Vähän, paljon, kuitenkin. Huomen aamulla on herätys kuudelta, kuten todennäköisesti koko loppuviikonkin. Sekä huomen illalla aion olla kiltisti kotona koko illan ja keskittyä kirjoittamaan. Ja perjantaina onkin sitten lähtö kohti Santalahtea.

Viikonloppu meni Helsingissä vähän erikoisissa merkeissä. Niin erikoisissa, etten oikein välillä meinaa edes tietää, mitä ajatella. Ja koska en tiedä, mitä ajatella, en myöskään siitä sen suurempia nyt kirjoita. Kivaa lopulta kuitenkin oli.

Jos asiaa enemmän mietin, niin melkein voisin tulla siihen johtopäätökseen, että en sen vuoksi tiettyjä asioita kirjoittamalla nyt pohdi, koska eräskin ihminen niitä lukee, mutta en kuitenkaan tule. En tule siihen johtopäätökseen siksi, että se ei minua millään tapaa häiritse. Minua ehkä enemmänkin häiritsee pitkästä aikaa se, että mitä joku muu niistä pohdinnoistani ehkä voisi olla mieltä.

Koska tosiaankin, voisi kai sanoa, että vaikka tietyt aatokseni eivät olekaan järin radikaaleja, on niiden taustoissa kuitenkin jotain hieman sen kaltaista. Pelkään kaiketi sitä, että jos niistä mainitsisin, toteaisi joku minulle jotain sellaista, mitä en sittenkään tahtoisi kuulla. Totuuden kuuleminen toki on lopulta aina hyvästä, kun järjellä ajatellaan. Mutta milloin näitä asioita järjellä olisi rakenneltu. Eikä siis nytkään.

Olen ihastunut ihmiseen, jonka seurassa minulle on hyvä olla. Muuta en nyt aio asian tiimoilta siis sanoa. Sanon sitten, jos on jotain sanottavaa. Sanoinko jo, että minua väsyttää?

Maanantaina tosiaan iski kuume, joka ei ollut kova, mutta riittävä pitämään miehen poissa töistä. Tänään menin töihin ja olo oli ihan kohtalainen. Nyt vain sitten alkoi ilmeisesti taudin "toinen osa", kun nenä ryhtyi puskemaan räkää ulos ihan urakalla.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä autolla Helsinkiin neidin kanssa katsomaan ilotulituksen SM-kisoja. En ole moisia kinkereitä koskaan käynytkään katsomassa ja siinä mielessä odotan tapahtumaa melko suurella mielenkiinnolla. Aikanaan oli puhetta, että jos ottaisi vähän alkoholia reissulla, mutta rahatilanne sekä myöskin tämä lentsu muuttivat kyllä omia suunnitelmiani ja melko pitkälti selvin päin mennään koko matka.

Ja selvin päin ollaan kohta noin muutoinkin. Viikon päästä edessä häämöttää Kotkan miitti Santalahdessa ja siellä toki saunomisen ja muun harrastetoiminnan lisäksi tulee otettua olutta kohtalaisia määriä, mutta sitten saa kyllä hetkeksi riittääkin.

Viimeisten neljän viikon aikana on tullut otettua enemmän alkoholia kuin koko aiempana kesänä yhteensä. Se toki ei ole älyttömän paljon, kun katsoo, että toukokuulta tuohon elokuulle ryyppyreissuni kertamäärät mahtuivat tasan kolmeen sormeen. Kesä olikin varsin loistavaa treeniaikaa ja nyt se sitten vähän lässähti, mutta antaa lässähtää vaan.

Kyllä sitä jossain vaiheessa vuotta vähän voi ottaa rennostikin. Salilla en ole käynyt puoleentoista viikkoon ja vieläkin tulee menemään melkoinen tovi, kunnes sinne raahaudun. Ja sitten kun raahaudun, niin se on menoa taas. Treenataan sinne tammikuulle asti, kunnes tulee kuukauden paussi kaikesta raudan nostelusta. Mutta sitä paussia on sitten myös odotettukin, sattuneesta syystä. :)