Olen tässä nyt viime ajat ja itse asiassa jopa viimeisen vuoden päivät toden teolla aina välillä miettinyt sitä, että mikä on se syy, miksi minä täällä oikein elän? Aina puhutaan siitä kuluneesta lauseesta, että ”mikä on elämän tarkoitus?” Ei elämällä ole mielestäni mitään yksiselitteistä tarkoitusta. Mielestäni tuo kulunut lausahdus on retorinen ja turha. Mielestäni pitäisikin vain kysyä, että mistä saat tyydytystä elämässäsi eli toisin sanoen mitä me elämältä haluamme?
Toiset ovat jo melko nuorina hyvin tietoisia siitä, että mitä haluavat. Jotkut (ehkä yleisemmin naiset) ovat jo hyvin varhaisessa elämänvaiheessa täysin varmoja siitä, että he haluavat lapsen tai lapsia. Se on hyvin selkeää. Todennäköisesti jos heiltä kysyisi siinä vaiheessa, että miksi, niin tuskin osaisivat kovin hyvin asiaa perustella. Mutta en nyt sanokaan, että sitä tarvitsisi perustella. En minäkään osaa perustella sitä asiaa, että en halua lapsia, juuri mitenkään. (ainakaan tämän hetkisen tuntemukseni mukaan) En vain tunne minkäänlaista viehtymystä isyyteen.
Jotkut haluavat - ja myöskin ovat tietoisia haluamastaan melko nuorena – uran ja omakotitalon ja vakaan elämän ja turvallisuudentunteen siitä, että elämä on raiteillaan ja se puskee eteenpäin kuin höyryveturi. Sitä ei mikään horjuta. Grilli takapihalla ja vaimo/mies ja kesäloma ja sellainen perusturvallinen elämä. Se on sitä, mikä tekee jotkut onnelliseksi ja ovat tyytyväisiä. Ja sitten joissakin tapauksissa – tai useimmissa – tähän sitten liitetään myöskin tuo lasten hankkiminen.
Olen paljon miettinyt sitä, että mistä minä tulen onnelliseksi tai pitäisi nyt sanoa, että mitkä ovat niitä tavoittelemisen arvoisia asioita elämässä? Minkä asioiden eteen minä kulutan omia voimavarojani? Niitä asioita kun eivät ole auto, talo, kesämökki, eikä lapset. Mitä sitten?
Olen joskus sanonut, että olen hedonisti enkä sitä ole kyllä koskaan kieltänytkään. Tietysti nyt voitaisiin sanoa, että myös noiden edellä mainittujen seikkojen saavuttaminen voi olla jollekulle hedonismia, mutta mielestäni kuitenkin asia ei ole aivan niin selkeä. Tietysti lapset ja ura ja perhe voi tuottaa suurtakin nautintoa, en missään nimessä sitä ala kieltämään, mutta siltikin olen sitä mieltä, että sellaiset ihmiset ovat hiukan erilaisia kuin minä. Kuitenkin vähemmän nautinnonhaluisia.
Olenko minä sitten itsekäs kun en tahdo mitään noista seikoista? (vaikka en kyllä tosin sitä seikkaa mene kieltämään, ettenkö vakaan ja hyvän työpaikan vielä halua, mutta suoranainen ura-ajattelu ei kuitenkaan itseeni iskostu) Mielestäni en, koska lopulta tämä meidän aikamme tässä maailmassa on niin pirun lyhyt, että sen käyttäminen millään tavoin muuhun kuin omien halujen toteuttamiseen, on niin perin suurta tuhlausta. Siis tällähän en nyt tarkoita sanoa sitä, että ihmiset, jotka elävät kuten alussa sanoin, tuhlaisivat elämäänsä. En missään nimessä sano niin. Itse kuitenkin tuhlaisin, jos niin tekisin. Itse kuitenkin löydän todellista tyydytystä elämälle jostain aivan muusta. Niin, mitä se muu siis on?
En aivan tasan tarkkaan itsekään tiedä, mutta sen tiedän, että se ei ole tuota, mistä aiemmin olen maininnut ja mitä monet ihmiset hakevat. Sanoisin, että haluan vain olla ja kokea, jotain muuta. Matkustaa, olla, toteuttaa itseäni, maalaamalla, kirjoittamalla, lukemalla ja toki myöskin ajan myötä työtä tekemällä, koska ilman rahaa, mitään ei voi toteuttaa, se on selvä, mutta työ on itselleni vain välttämätön paha, vaikka toki kovasti pyrinkin siihen, että saisin joku päivä itseäni todella miellyttävän työn, koska se vähentää henkisiä paineita, jos voi tehdä työtä, joka tuntuu mielekkäältä.
Kerron lyhyen stoorin, joka voi jonkun mielestä olla naiivi ja yltiöromanttinen, mutta sanon suoraan, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, mitä muut siitä ajattelevat.
Mies makaa sängyllä selkä päätyyn nojaten. Nainen makaa nojaten selkä miehen rintaa vasten miehen sylissä. On järjettömän kuuma. Ulkona on hämärää, kuten heinäkuisena kesäyönä neljän aikaan on tapana ollakin ja ulkoa sälekaihtimen läpi tuleva valo valaisee huonetta hieman ja ikkunaluukku on auki, mutta se ei paljon auta, koska ilma ulkona on ukkoskuuron jäljiltä hyvin kosteaa ja kuumaa.
Mies kuuntelee kun nainen puhuu ja samalla kuunnellessaan vain katselee naisen hiestä kosteaa alastonta vartaloa ja rintakehää joka vieläkin kohoilee hiukan hengästyneenä. Nainen puhuu itselleen merkittävistä asioista ja mies vain kuuntelee, koska tietää, että hänen tehtävänsä on kuunnella.
Ja mies haluaakin kuunnella, koska nainen on nyt se, joka tilannetta vie. Hetkeä aiemmin mies oli vienyt. Hetkeä aiemmin mies oli rakastellut naista niin kuin ylipäätään vain oli pystynyt. Kovaa, mutta kokoajan vain ajatellen, että voi kun hän vain voisi tehdä hyvää toiselle. Niin kuin vain itse ikinä pystyy tekemään.
Nainen kertoo, kuinka hänellä on huolia elämässään ja kuinka hän niitä yrittää käsitellä. Samalla mies, naisen puhuessa, siirtää hänen hiuksiaan niskan päältä ja suutelee naisen niskaa, joka maistuu suolaiselta. Sen päätteeksi mies sanoo, että hän tekisi mitä tahansa, jotta naisen sen hetkinen olo paranisi johon nainen vastaa, että hän tietää sen. Nainen kuitenkin sanoo heti perään, että tärkeintä on, että hän vain tietää miehen olevan siinä, eikä koskaan siitä häviävän, tapahtui mitä tahansa.
Mies ei vastaa mitään vaan ottaa naista käsistä kiinni ja jatkaa niskan suutelemista. Suolainen iho maistuu tilanteessa aivan järjettömän hyvälle ja lopulta miehestä se maistuu niin hyvälle myöskin siksi, että tietää ettei hänen tarvitse miettiä sitä, että pysyykö nainen siinä vai ei, kun mies tietää hänen pysyvän. Ja se tieto saa miehen aivan järjettömän onnellisuuden valtaan. Hetken päästä mies sanoo, että hän ei koskaan lähtisi naisen luota, jos nainen vain niin tahtoo. Hetkeen kumpikaan ei sano mitään, mutta ei ole tarvekaan. Yhteisymmärrys on selvä vailla sen enempiä sanoja.
Hengitys on tasaantunut ja nainen kääntyy ympäri katsomaan miestä silmiin. Edelleenkään kumpikaan ei sano mitään. Ei tarvitse. Huomenna on taas yksi tavanomainen päivä, mutta sillä ei ole juuri nyt mitään merkitystä, koska hetki ja tunne, joka nyt vallitsee, on vain niin sanoinkuvaamattoman hieno. Tuo hetki on juuri yksi niistä asioista, minkä vuoksi nämä molemmat ihmiset ylipäätänsä elämäänsä elävät. Eivät rahan tai materian, eivätkä vallan vuoksi vaan sen vuoksi, että voisi vain jakaa läsnäolonsa jonkin toisen kanssa. Sen tunnetilan vuoksi kelpaa vaikka joskus vähän kärsiäkin tai vaikka vähän enemmänkin. Joskus sen vuoksi joutuu kärsimään hyvin paljonkin. Joskus siitä joutuu maksamaan sen hinnan, että toinen ei lopulta pysykään siinä toisen rinnalla, vaikka miten olisi juuri äsken niin sanonut. Se on se riski, minkä sekä mies että nainen joutuvat ottamaan. Kärsimyksen hinta, jos toinen lähtee, on kova. Mutta se palkinto on vieläkin kovempi.
Tuo äskeinen tarina nyt ei ole suoranaisesti mistään elävästä elämästä. Melko lailla tuonkaltaisia hetkiä olen joskus saanut elää ja kovin toivon, että joskus saan vielä elää uudestaankin. Noiden vuoksi minä elän. Voisi miltei sanoa, että kaikki muu on melko yhdentekevää. Vaikka joskus joku saattaisikin kuvitella, että keskusteluihin kirjoittamissani teksteissä olisin vaikka kuinka rationaalinen, niin kuitenkin elän lopulta miltei kaiken tunteitteni kautta. Senpä vuoksi joskus olenkin kirjoittanut aivan puutaheinää, koska en vain ole voinut antaa valtaa sille tosiasialle, että kärsisin. Tunteiden tukahduttaminen julkisesti on helpompaa. Mutta se ei ole totta. Se on valhetta. Ei tunteiden kautta elävä ihminen voi tappaa syvintä olemustaan, ei vaikka miten tahtoisi.
Voi olla, että tämän koko tekstin olennainen pointti ei aukea ihan jokaiselle, mutta lopulta se vain kait kertoo siitä, että me ihmiset olemme niin järin erilaisia. Lopulta siis haluan samaa kuin moni muukin, mutta jollain tapaa mielestäni kuitenkin eri tavalla kuin monet muut. En osaa tätä sen kummemmin selittää. Sanonkin vain, että moni asia maailmassa on minulle täysin yhdentekevää, mutta tietyt asiat juurikin päinvastoin.
