Blogi

Tulee puoliyö ja päivä vaihtuu seuraavaan. Tänään oli 30. syyskuuta ja tuli tasan puoli vuotta Hugon kuolemasta. Siihen on alkanut pikkuhiljaa tottua, ettei jätkään kompastele pimeällä käytävällä kun kävelee yöllä vessaan. Se laiskiainen kun nimittäin ei väistänyt. Pari kertaa en meinannut päästä kämppään sisälle ja naapureilla oli varmaankin ihmettelemistä, että mitä mä oikein meuhkaan rappukäytävässä, kun mä yritin suostutella sitä nousemaan ylös ulko-oven edestä. Mä en tänään käynyt sen haudalla, kun auto oli toisaalla käytössä. Menen varmaan ensi viikolla tai viimeistään ensi viikonloppuna tsekkaamaan, miten se pärjäilee. On varmasti jonkun mielestä tosi hassua, että mua kiinnostaa mun koiran haudassa lepääminen enemmän kuin yhdenkään kuolleen sukulaisen. No, koiran mä valitsin, sukulaisia en, hyvin simppeliä, no offence.

Babel, Ohjaus: Alejandro González Iñárritu

Lyhykäisyydessään elokuva kertoo kolmesta eri tarinasta, jotka koskettavat neljää eri perhettä ja siitä, että ei ihmisten kärsimys ole niin järin erilaista, olivat olosuhteet sitten minkälaiset tahansa. Amerikkalainen pariskunta Marokossa lomalla, heidän lapsensa kotona ja japanilaisen kuuron tytön paha olo ja näihin kaikkiin sitten liittyy omat ongelmansa ja traagisuutensa. Ja kaikki tarinat sitten myöskin tavallaan linkittyvät toisiinsa.

Elokuva toi itselleni ensimmäisenä mieleen Soderberghin Trafficin. Näissä kahdessa elokuvassa on tiettyä samankaltaisuutta. Toki erilaisia elokuvia tietyiltä osin ovat, mutta tyyli, millä elokuvat on tehty ja tarinankerronta ovat melkoisen samankaltaisia. Ja vaikka elokuvassa on useampi kerrottava juoni, kulkevat ne limittäin melko sujuvasti ja missään vaiheessa ei tarina jää junnaamaan paikalleen. Asiat etenevät sopivalla tahdilla, mutta myöskin tunnelmaa ehditään luomaan joka on kyllä tässä elokuvassa melko tärkeää. Koko elokuvan viehätys kun rakentuu tunnelman pohjalle, joka kieltämättä paikka paikoin on melko ahdistava.

Ja vaikka elokuva kertookin universaalista humaaniudesta, sen puutteesta ja vain ylipäätään siitä, että ihmiset ovat aivan yhtä heikkoja joka puolella tätä palloa, niin jotain lievää sarkastisuuttakin tunsin löytäväni jostain paikoin. Erinomainen elokuva.

4/5

Death Proof, Ohjaus: Quentin Tarantino

QT:n mielihalu retroon on kyllä sitten kumma juttu. Ainahan 70-luku on ollut miehen elokuvissa läsnä musiikin ja ihan yleisen ilmeen ja miljöönkin myötä, vaikka elokuvat tapahtuisivatkin niinsanotusti tässä ajassa. Sinänsä siinä on jotain hienoa, mutta olisi kyllä joskus mukava nähdä miestä tekemässä jotain aivan toisenlaistakin materiaalia. Ehkä lähinnä siksi, että onnistuisiko se ylipäätään. Tämä retroilu kun vain on nyt mennyt jo siihen pisteeseen, että kun Kill Bill-duologia oli vielä melko kliinistä vanhojen elokuvien kunnioittamista niin nyt mies pyrki jo mahdollisimman autenttiseen tuotokseen filmikelan virheineen kaikkineen. No, ihan hauskoja yksityiskohtiahan nuo ovat, mutta en minä kyllä ymmärrä, mikä tuossa nyt niin mielenkiintoista on.

Joskus kun alkaa jo miltei tuntua siltä, että QT osaa kyllä sen, mitä tekee, mutta pitäytyy linjassaan juurikin siksi, että ei ole muuntautumiskykyinen. Eri juttu tietysti sitten on se, että pitääkö olla. Hyvinhän tuo mies tekee sitä, mitä osaa.

Death Proof on melko simppeli raina, joka jakautuu kahteen eri osaan. Kahteen erilliseen tarinaan, joissa sekopää stunttimies Mike yrittää tappaa kauniita nuoria naisia autollaan. Ja mikä on melko harvinaista QT:n elokuvissa, tässä ei ole mitään takaumia ja muutoinkin juoni kehittyy täysin kronologisesti, jos nyt haluaa ylipäätään ajatella, että tässä mitään juonta onkaan. Elokuva rakentuu lähinnä vain pikkunäppärien dialogien ympärille, jotka sinänsä ovat ihan mielenkiintoisia, kuten yleensäkin miehen elokuvissa. Mutta vähän jäi valju fiilis kuitenkin. Elokuvan ajojahtikohtauksissakaan ei oikein tuntunut olevan sellaista paloa, kuin joissain muissa miehen tuotoksissa.

Ihan ok pätkä tämä oli ja normaaliskaalalla varmaan tulee kolme viidestä. QT-skaalalla kaksi. On se vain sanottava, että Jackie Brownin jälkeen ei mieheltä ole tullut yhtäkään oikeasti hyvää elokuvaa vaikka toki siis yleisellä skaalallahan kaikki miehen elokuvat ovat ihan hyviä, ei siinä mitään. Kyllä tuon varmaan vielä joskus katsoo uudestaankin.

3/5

Pää on pipi. Tahtoo lisää unta. Onneksi nelosen urheiluaamu alkaa ihan näillä näppäimillä. Pitää ottaa buranaa, niin ehkä tämä tästä.

Katsoin juuri The Shieldin 5. kaudennen loppuun. Kutoskausi odottaa katsomistaan.

http://www.youtube.com/watch?v=qSmTg6pS1fI

Parempaa tv-sarjaa saa etsiä.

Suomalaiselle koulutus- ja työvoimapoliittiselle järjestelmälle nimittäin. Tekisi mieli nauraa jos ei lievästi sanottuna hiukan myöskin vituttaisi samalla kertaa.

Mähän aiemmin kirjoitin, että ilmoittauduin poissaolevaksi koulusta lukuvuodeksi ja hain töitä. Nythän on niin, että oli kokoajan selvää, että mulla ei välttämättä tule olemaan töitä jatkuvan yhtäjaksoisesti läpi talven, mutta sen ei pitänyt olla mikään este millekään ja varsinkin kun keväällä oli kuitenkin tarkoitus miettiä ihan vakavasti sitä yliopistoon hakemista. No, nyt sitä voi sitten alkaa ilmeisesti harkitsemaan kyllä aivan tosissaan.

Nimittäin meidän järjestelmässämme yliopisto-opiskelija ja ammattikorkeakouluopiskelija ovat hyvin eriarvoisessa asemassa ja se ilmeni minulle tänään, kun tutkin vähän lakiasetuksia. Yliopisto-opiskelija jos ilmoittautuu poissaolevaksi lukuvuodelta, ei hän ole enää päätoiminen opiskelija, se on melko itsestäänselvää. Itsestäänselvää ei ole kuitenkaan sitten se, että AMK-opiskelija olisi myös. AMK-tutkintoa suorittava henkilö nimittäin on päätoiminen opiskelija työvoimapoliittisessa mielessä vaikka olisi ilmoittautunut poissaolevaksi lukuvuodelta. Täten myöskään AMK-opiskelija ei voi saada työttömyyspäivärahaa. Yliopisto-opiskelija voi. Kertokaa minulle viisaammat, että mikä vitun logiikka tässä oikein on?

Tämä kun nimittäin tarkoittaa sitä, että mun pitänee kait vakaasti harkita koulusta eroamista, jos mä nyt en sitten jostain yht'äkkiä taio itselleni vakaasti pysyvää työpaikkaa kevääseen asti. Ei jeesus.

Tämän saman järjestelmän hienouksista tosin pääsin myöskin aikanaan nauttimaan eräässä toisessa yhteydessä, kun lukion jälkeen olin hakenut LTY:lle, silloiselle LTKK:lle lukemaan sähkötekniikkaa ja pääsin. Intin jälkeen työkkärissä kysyivät, että olenko hakenut ammattikorkeakouluun yhteishaussa. Sanoin, että en, koska minulla on opiskelupaikka yliopistolla. Ei kelvannut. Koska en ollut hakenut yhteishaulla, en saanut työttömyyspäivärahaa, vaan jouduin hakemaan toimeentulotukea, joskin sitten sain kyllä töitä melko piakkoin, mutta kuitenkin. En usko, että olen ainoa ihminen tässä maassa, joka tuon saman virheen aikanaan teki. Virheen heidän mielestään, minun mielestäni se oli ihan puhdasta maalaisjärkeä, mutta milloin byrokratia maalaisjärjellä olisi toiminut.

Mun on nimittäin pakko sanoa, että vaikka miten mulla tekisi mieleni mennä opiskelemaan vaikka minne, niin hiukan tuo nykyisen opinahjon totaalilopetus henkisesti kirpaisee, koska olen mä sen parissa kuitenkin tovin jos toisenkin jo viettänyt. Joku nyt miettii, että miksen mä käy sitä sitten loppuun. No asiat eivät aina ole vain niin yksinkertaisia ja syitä tähän on olemassa, mutta mä en nyt valitettavasti viitsi niitä täällä alkaa puimaan.

Katsellaan, on mulla tässä nyt vielä hetki aikaa miettiä asiaa eri kanteilta ja myöskin vähän vielä tutkailla ja hakea konsultaatiota eri virastoilta, mutta tuo mainitsemani seikka tuosta opiskelun päätoimisuudesta ei kyllä mahdu kaaliin ei sitten millään. Ei jeesus.

Aamupaino 81,1 ja kroppa huutaa lepoa. Mutta sitä onkin nyt luvassa. Vähän suunnittelin, etten harrasta mitään liikuntaa ensi keskiviikkoon asti.

Hitto, että tekisi mieli illan suussa käydä alkosta hakemassa punkku ja vähän chillata. No, harkitaan vielä, mutta ehkä mä olen sen ansainnut. Risteilyn jälkeen kun en ole ottanut alkoholia kuin kerran ja vaikka se nyt olikin parisen viikkoa sitten, niin eipä tämä tahti nyt varmaan mua tapa. Mä nimittäin tein ihan lyhyen välitilinpäätöksen salilta saunaan kömpiessäni. Vilkaisin peiliin ja vaikka toki yläkroppa olikin pumpattu täyteen maitohappoa ja sikäli kuva valehtelee, niin kyllä mä olen ihan tyytyväinen. Hyvä tuosta on ainakin jatkaa.

No, mietitään nyt. Santa Carolina Cabernet Sauvignon Reserva kuulostaa jo korvaan hyvältä, se kyllä maistuisi suussa vielä paremmalta.

Spider-Man 3, Ohjaus: Sam Raimi

Lupaan, että tämä on melko pitkälti viimeinen elokuvakommentti, jonka kirjoitan Marvelin sarjakuvaan perustuvasta elokuvasta, jos en sitten tosiaan törmää johonkin ilmiömäisen hyvään rainaan, jota syvästi epäilen. Tällä en tahdo sanoa, että maininnan alla oleva elokuva olisi ollut huono, mutta tulen kyllä vielä siihen, että miksi on näin ja siksi myöskin tästä nyt ehkä tulee hiukan pitkä teksti, kun sanon sanasen ylipäätään tästä genrestä.

Sam "The Evil Dead" Raimi on nyt siis ohjannut kolme hämähäkkileffaa. Marvelin sarjakuviin perustuvat elokuvathan eivät ole koskaan olleet mitään suuria tunne-elokuvia eikä niitä sellaisiksi toki ole pyritty tekemäänkään. Niistä ei kukaan odota suurta draaman kaarta eikä häikäisevän hyvää metodinäyttelemistä. Kyllä kait jokainen elokuvaa alkaessaan katsoa, tietää suunnilleen, mitä ruudulle on kehkeytymässä. Tehostetta tehosteen perään, jotka on kiedottu jonkin melko löyhän juonen ympärille. Sitähän tämäkin oli. Ehkä ainoa pieni ero Raimin hämisleffoilla moniin muihin tehostepläjäyksiin on se, että niissä on kuitenkin ollut aina jonkinlainen teema ja niin oli tässäkin.

Ensimmäisissä kahdessa elokuvassa käsiteltiin hiukan naiivisti suuren voiman tuomaa suurta vastuuta ja niin edelleen. Naiivisti sikäli, jos niin tahtoo ajatella, koska kuitenkin asiaa käsitellään jonkin fiktiivisen miltei puberteetti-ikäisen pojan näkövinkkelistä. Tällä pojalla nyt sattuu siis vain olemaan ultimaattiset voimat ja näkö- ja reaktiokyky. Mutta kuitenkin näitä teemoja voi, jos vain tahtoo, myöskin käsitellä ihan noin ylipäätänsä. Eri juttu on sitten tietysti se, että kuinka moni niin tekee ja näinollen voi kyseenalaistaa sen, että onko jonkin moraalikäsityksen paasaaminen järin fiksua jonkin efektipläjäyksen välityksellä.

Näin nyt kuitenkin on ja tässä kolmannessa osassa sitten pohdittiin sitä, että kerta rakas hämiksemme on suosionsa huipulla ja selkääntaputtelijoita, tyttöystäväehdokkaita sun muita on vaikka muille jakaa, niin miten pystyy supersankarimme välttämään tilanteen, jossa ego ei pullistuisi trikoiden läpi ja keltainen neste valuisi korvistakin jo ulos. Ja varsinkin kun oma tyttöystävä on vielä omassa henkilökohtaisessa elämässään vastoinkäymisissä, niin tekemistä riittää ja kuten arvata saattaa, niin päin persettähän hommat menevät. On siis itsetutkiskelun paikka.

Ja kun sankarimme pitäisi vielä kosia naistaan ja isoäidin ohjeistus oli, että mies ei voi kosia naista eikä siis todella rakastaa häntä, ennen kuin on valmis pistämään kaiken muun toiselle sijalle. Onko nuoresta hämiksestämme siihen? Isoja kysymyksiä, alkaa jo housut tutista. Nojoo, kuten tuli jo todettua, niin eihän kaiken sen tehostemylläkän keskellä ole välttämättä kovin fiksua alkaa pohtimaan kovin syvällisiä, mutta nyt kuitenkin ainakin yritettiin hiukan tuoda noita ajatuksia esille. Ei onneksi liikaa, koska sitä elokuva ei olisi kestänyt. Kyse kun lopulta kuitenkin on enemmän siitä, että miten hämiksemme tällä kertaa pistää isoja pahoja poikia turpaan. Mutta se teema siinä kuitenkin oli ja hyvä niin, koska parituntinen elokuva ei kyllä kanna millään pelkällä mättämisellä.

Elokuva ei meinannut kyllä kantaa heti alun alkaenkaan, koska jonkin aikaa katsottuani aloin jo miettiä, että mitenhän tämä oikein kestää, mutta loppua kohden hiukan meno parani ja intensiteetti nousi juurikin näiden teemojen myötä. Eräs kohtaus elokuvassa, jossa sankarimme pisti todella egonsa haisemaan, oli kieltämättä jo vähän överiksi vedetty, mutta tavallaan se kuitenkin toimi. Sai siitä ainakin hyvät naurut. Vaikeahan näistä on tehdäkään mitään mestariteoksia ja siinä tullaankin siihen seikkaan, että miksi sanoin alussa, että tämä jää viimeiseksi kommentiksi Marvel-elokuvista. Onhan nämä jo niin nähty.

Siis kyllä näitä katsoo viihdykkeenä, mutta jotenkin itsestäni alkaa tuntua siltä, että ihan takuulla tulee vielä aika, jolloin ei yksikään box officen myyntitykki vuoden sisällä Pohjois-Amerikassakaan tule olemaan mikään tämänkaltainen tehostemylläkkä. Kaikkeen turtuu. Koneilla voidaan tehdä ihan mitä vain ja mikään ei enää yllätä ja mikään ei ole enää julmetun massiivista. Kaikki on sitä samaa. Jos näistä elokuvista tahtoo tehdä mielenkiintoisia, niin niihin pitää saada sisältöä. Raimi on yrittänyt kaikissa kolmessa sitä tehdä ja on niihin sitä hieman saanutkin, mutta ei tällä tasolla kuitenkaan ihan hirveän pitkälle pötkitä enää jatkossa. Nelososaa nimittäin odotellessa, kait minä sen kuitenkin katson, mutta en siitä kyllä tule mitään kirjoittamaan, se on melko varma.

Aamupaino 80,7. Wuhuu!! Tapasin salilla kyseisen lafkan entisen saliohjaajan, joka on sittemmin ryhtynyt yksityisyrittäjäksi personal trainerina. Edellisen kerran kun tuolla salilla kävin, niin tuli aina silloin tällöin juteltua niitä näitä ja kävin sitten ihan huvikseni kysymässä, että onko hänellä vehkeitä rasvaprosentin mittaukseen. Sanoi, että jos mä sille muutaman euron heitän, niin se voisi joku päivä ottaa mukaan salille pihdit. Pitää soitella sille joku kerta. Multa ei ole rasvaprosenttia koskaan mitattu ja olisi kyllä hyvin mielenkiintoista tietää totuus ja toisaalta kun nyt sen mittaisi niin voisi keväällä sitten todeta ihan konkreettisesti sen, mitä on tapahtunut.

Siinä hetken aikaa kun juteltiin, niin samalla kyselin, että mikä on ns. ammattilaisen mielipide siitä, että paljon voi ihminen treenaamalla vuodessa kasvattaa lihasmassaa ja vastaus oli toki se, että se on hyvin yksilöllistä. Kuitenkin uskalsi sanoa, että keskimäärin ehkä noin neljästä viiteen kiloon, mutta kroppatyyppejä on niin erilaisia ja eräs hänen asiakkaansa oli saanut noin seitsemän kiloa. No, katsotaan miten äijän käy. Massaahan tässä kuitenkin tavoitellaan. Niin ja sain mä sentäs tänään mun penkkitreeninkin yli tavoitteen. Piti tehdä kolme kymppiä, mutta vikalla meni yksitoista eli ensi viikolla sitten vaan lisää rautaa tankoon.

Next, Ohjaus: Lee Tamahori

Hollywood on pullollaan toiminta- ja terroristielokuvia ja kun niissä on kaavakin yleensä melko samanlainen niin yleensä osaan jo etukäteen sanoa, että mitä seuraavaksi tapahtuu milloinkin. Elokuvan musiikeistakin osaa esim. yleensä sanoa, että milloin elokuva loppuu. Ja tietysti elokuvissa on hyviksiä ja pahiksia ja se yksi tyttö, mikä sankarin pitää pelastaa. Näitä elokuviahan on triljoona.

Nämä kaikki seikat noin suunnilleen mahtuvat myöskin tähän Lee Tamahorin, melko tunnetun ohjaajan, rainaan. Ainoa poikkeus tässä on se, että elokuvan päähenkilö näkee itseään koskevien tapahtumien kulun kaksi minuuttia etukäteen.

Nicholas Cage ei ole koskaan oikein iskenyt minuun näyttelijänä eikä tälläkään kertaa, mutta jollain tapaa ehkä sopii tähän rooliin kohtalaisen hyvin, ehkä parhaiten sitten Leaving Las Vegasin. Muiden näyttelijöiden castauksella ei sitten olekaan niin väliksi. Jessica Biel on kyllä ihan ok hemaisevana tyttönä, joka siis pitää pelastaa ja samalla pitäisi siis pelastaa myöskin 8 mijoonaa ihmistä ydinaseen räjähdykseltä jonka estämiseen Cagen näyttelemää päähenkilöä tarvitaan hänen ilmiömäisen ennustuskykynsä vuoksi.

Kuten sanoin aluksi, niin leffassa on paljon klisheitä, tai ainakin juonellisia sellaisia. Ei siis siinä mielessä mikään järin ihmeellinen elokuva, mutta tuo ajan ennustusaspekti tuo kyllä ihan mielenkiintoa leffaan ja onneksi sitä seikkaa on vielä ohjaajan toimesta ymmärretty käyttää hyvin. Eli kauttaaltaan ei elokuvassa pysty sanomaan, että milloin rullaava tilanne on lopullista ja milloin vain päähenkilön ennustusnäkymää, mielenkiintoista. Tästä tuli jollain tapaa mieleen Butterfly Effect joskaan ei tämä ehkä aivan yhtä hyvä elokuva kokonaisuudessaan ole. Ei tämä itseasiassa mene edes hyvien tekeleiden kastiin, mutta viihdyttävyysarvo on kuitenkin ihan kohtalainen. Hiukan niinkuin aivot narikkaan ja silleen, viis veisataan kaikkien tämän tyyppisten elokuvien juonien vuotamisista, koska kyllähän niitä tässäkin on, jos niitä tahtoo välttämättä alkaa kaivelemaan.

2,5/5

Kiss Kiss Bang Bang, Ohjaus: Shane Black

Hämärä elokuva, mutta viihdyttävä ja humoristinen. Elokuva kun lyhykäisyydessään kertoo kaverista, joka vahingossa eksyy Los Angelesiin bileisiin, koska kaupasta leikkikalua ryöstäessään ja sieltä paettuaan vahingossa säntää elokuvan castinghuoneeseen ja tietämättään esittää roolia raadin mielestä järjettömän hyvin. Ja sitten tapetaan tyttö ja esitetään yksityisetsivää ja niin edelleen. Ymmärsitkö, hyvä, koska meni minultakin muutama juttu ihan ohi elokuvaa katsoessani, sen verta hatara juonen kehittely oli, ilmeisesti tarkoituksella, mutta jollain kummallisella tapaa se ei haitannut ja lopussa kyllä sitten selvisikin seikkoja ja pahat saivat palkkansa.

Elokuvaan oli yritetty saada vähän erikoisempaa otetta Robert Downey Jr.:n ollessa kertojana ja samalla myöskin pääosanäyttelijänä ja samalla sitten käytettiin hieman kikkoja, joilla tuotiin ilmettä, että elokuva on todellakin elokuvaa, mutta sitten kuitenkin ihan todellisuutta, hämärää edelleen. Mutta vaikka ihan ei jaksanut keskittyä siihen, että mikä on homman juju aina, niin viihdyttävyys oli kohdallaan ja sai myöskin nauraa. Suoranainen komedia tämä nyt ei puhtaasti ollut, mutta ei tätä nyt ihan vakavissaankaan ollut tehty. Val Kilmer oli kyllä vain niin vaisu, että ei mitään rajaa eikä hommaa pelastanut edes homopusu.

Ai niin, ja tissitkin näkyi ja vielä nätti tyttö. Joo, kyllä tämä oli ihan toimiva setti, mutta kuten sanoin, vähän sekavuutta mukana, tarkoituksellisesti. Voi olla, että joskus vielä katson uudestaan, niin ehkä pysyn toisella kerralla paremmin kärryillä. Ei paskempi lainkaan.

3+/5