Blogi

Ihminen on äärimmäisen typerä eläin. Se kehittyi kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja on sittemmin eksponentiaalisella tahdilla - saavutettuaan riittävän älykapasiteetin - luonut ympäristönsä, jota se itse kutsuu sivilisaatioksi. Kuitenkin on olemassa seikka, joka tekee ihmisen älyllisestä kehittyneisyydestä sen kaltaisen, että tätä eläinkunnan hallitsijaa voi hyvällä omallatunnolla kutsua typeräksi. Se ei nimittäin pääse eroon omasta egoismistaan ikinä. Senpä vuoksi ihminen ei myöskään tule säilymään maailmassa ikuisesti. Kovasti se nytkin pyristelee tätä vääjäämätöntä tosiasiaa vastaan. Tämä egoismi ilmenee kahdessa eri muodossa, individualistisesti sekä kollektiivisesti.

Viime vuosisadan alussa käytiin ensimmäinen maailmansota ja sen jälkimainingeissa otti globaali ideologioiden kahtiajako ensiaskeleitaan. Syntyi massiivinen reaalisosialistinen kokeilu nimeltä Neuvostoliitto. Vasta myöhemmällä ajalla, kun kyseisen diktatuurin hallinto otti askeleita konkreettisesti vielä radikaalimpaan suuntaan sekä samalla haali etupiiriinsä puskurivaltioita, syntyi käsitteenä varsinainen rautaesirippu ja vähän myöhemmin virallisesti Varsovan liitto, vastine Natolle.

Varsovan liiton hajottua, jäi Venäjä käytännössä yksin, mutta se ei sitä näytä haittaavan. Viimeaikaisten tapahtumienkin valossa, se on varsin selkeästi ilmaissut, että sen arvovalta ja voima ei ole muuttunut mihinkään sitten kylmän sodan aikojen. Siirtymätalouden myötä sen voima notkahti, mutta entisen suunnitelmatalouden raunioilta parissa vuosikymmenessä noussut uusi valtava markkinatalous on ryhtynyt haalimaan itselleen sitä asearsenaalia, mikä sille sen mielestä suurvaltana kuuluukin. Ja sen myötä se haalii myöskin puhtaasti arvovaltaa, jota joku voisi kutsua kylmästi pelotteeksikin.

Tietysti maailma on muuttunut paljon siitä, kun Kuuban ohjuskriisit olivat lähellä aiheuttaa kolmannen maailmansodan ja myöskin Aasian valtiot ovat taloudellisilta realiteeteiltaan täysin erilaisessa asemassa nykypäivänä. Ei enää ole vain itä vastaan länsi, vaan on Yhdysvallat, Euroopan Unioni, Venäjä ja kaukoidän maat, kuten Kiina ja Japani, kaikki samassa karusellissa. Karusellissa, jossa kaikkien pitäisi pyrkiä pärjäämään ja jossa jokainen lopulta pyrkii huolehtimaan omista intresseistään. Emme taaskaan pääse eroon siitä egoismista millään. Vaikka jopa EU monesti tahdotaankin mieltää vain yhtenä joviaalina sovittelijana, jolla ei ole mitään todellista poliittista vipuvoimaa mihinkään, pyrkii sekin sitä koko ajan hamuamaan. EU mielletään kuitenkin muualla maailmassa todennäköisesti vielä liian kirjavaksi ja ristiriitaiseksi yhteisöksi, jotta sen poliittista tahtoa todella arvostettaisiin ja kunnioitettaisiin.

Ainoa merkittävä ero EU:lla muihin globaaleihin vaikuttajiin verrattuna on se, että sillä ei tule kuuna päivänä olemaan yhdenmukaista identiteettiä. Tällä mantereella on niin paljon eroavaisuuksia kulttuurien välillä. Ja on maa jos toinenkin aikanaan hyökkäillyt toisen alueelle historian kirjoissa. Euroopan Unioni tulee aina olemaan vain tietynlainen pinnallinen sidosnippu, jonka päättäjät hiukan ylipirteän näköisinä hymyilevät milloin minkäkin rakennuksen portailla kameralle. Venäläiset ovat patriootteja ja se on asia, mihin EU ei ikinä tule pääsemään kokonaisuutena. Isänmaallisuus suomalaisten silmissä pysyy Hangon ja Utsjoen sekä Vaasan ja Joensuun välimaastossa tästä päivästä ikuisuuteen. Niin se nyt vain on.

Venäjä taannoin hyökkäsi Georgiaan, maahan, joka on osa entistä Neuvostoliittoa. Venäjä oli provosoinut Georgian poliittista johtoa jo pitkään ja lopulta kun Georgia sitten itse aloitti sotilaallisen selkkauksen, vastasi Venäjä takaisin sellaisella voimalla, että lähti eteläisen naapurin miehiltä tukka päästä.

Venäjä halusi näyttää maailmalle, mihin se pystyy ja ketä se kuuntelee eli ei ketään. Se on varsin selvästi tuonut esille sen seikan, että sitä ei haittaa, vaikka tietty viime vuosisadan kaltainen kahtiajako syntyisi. Sen massiiviset luonnonvarat ja oman sisämarkkinansa kasvupotentiaali turvaavat sille hyvän taloudellisen tulevaisuuden vuosikymmeniksi eteenpäin. Vaikka monet suurvallat maailmassa asettaisivatkin sen osittain pannaan toimintansa johdosta. Ja kuin kirsikkana kakun päällä, se tietää Euroopan olevan osittain sen energiavarojen varassa. Venäjällä on niin paljon luonnonvaroja, että voi vain kuvitella, millainen talousmahti se tässä maailmassa nykypäivänä olisi, jos se ei olisi antanut puolta vuosisataa etumatkaa länsimaille kokeillessaan suunnitelmataloutta.

Venäjä on ilmoittanut, että se aikoo kasvattaa sotilaallista voimaansa tulevaisuudessa ja se myöskin saattaa varustaa Itämeren laivastonsakin ydinaseilla. Se myöskin siis ilmoitti, että mahdollisessa sotaskenaariossa, se iskisi kohti Puolaa, koska Nato Yhdysvaltojen johdolla on rakentamassa kuuluisan ohjuskilpitukikohdan kyseiseen maahan.

Tietysti jokainen järjellään ajatteleva ihminen tiedostaa sen seikan, että sota, jossa käytettäisiin ydinaseita, on melko absurdi. Sellaisesta sodasta ei hyötyisi kukaan, ei edes Venäjä ja senpä vuoksi sekään ei aio tehdä toimenpiteitä, jotka vaarantaisivat myöskin oman maan tulevaisuuden. Mitä rikaskaan kauppias myy, jos ei ole yhtään asiakasta.

Ydiniskuista puhuminen tiedotusvälineissä kuulostaa pahalta. Tietynkaltainen uhittelu ja retoriikka ovat kuitenkin aina kuuluneet suurvaltojen väliseen julkiseen dialogiin ja jossain määrin minusta tuntuu, että ihmiset vain ehtivät unohtaa, millaista se oli joskus vielä 80-luvullakin. Radio Free Europe. "Tähtien Sota" ja Ronald Reagan. Suunnitelma, joka lopulta pisti Neuvostoliitolle jauhot suuhun ja jossa se joutui myöntämään, että nyt loppuivat pelimerkit. Sen jälkeenhän kyseinen jättivaltio olikin jo käytännössä konkurssikypsä ja hajosi. Nyt Venäjä täysin uudessa maailmanpoliittisessa sekä -taloudellisessa tilanteessa aikoo jakaa kortit pullistelukisassa uusiksi. Ja uutisoinneista päätellen on ilmeisen selvää, että Yhdysvallat ei tästä tilanteesta pidä. Sitä egoismia, taas kerran.

Ihminen on eläin, joka pyrkii kasvattamaan omaa elintasoaan tietyin moraalisin ja eettisin rajoin. Toisilla se raja on korkeammalla kuin toisilla. Jotkut eivät tunne rajoja laisinkaan. Kiina pitää yllä massiivista talouskasvua, jonka se repii kansalaistensa selkänahasta epäämällä ammattiyhdistykset ja pitämällä yllä nimellistä kommunistihallintoa, jonka taloudellinen menestys kuitenkin tukeutuu globaaliin markkinatalouteen. Se myöskin vähät välittää ympäristöasioista.

Kuitenkin länsimaiden nykypäivän tekopyhä narina Kiinan rikkomuksista on naurettavaa. Syy Kiinan menestymiselle on länsimaisten suuryritysten tuotannon siirtäminen kyseiseen maahan ja vastaaviin muihin halvan työvoiman valtioihin kustannussäästöjen aikaansaamiseksi. Loppukädessä siis syy on meidän, länsimaisten kuluttajien. Egoistinen ihminen tahtoo itselleen materiaa, jos vain sen saa halvalla.

On helppo pakoilla vastuutaan ja vain sanoa, että "kun ne tuotteet nyt vain valmistetaan siellä". Se on myöskin osakkeenomistajien syy eli taas kerran meidän syymme. Kukaan ei pakota meitä siirtämään omia työpaikkojamme jonnekin, jossa ihmisten elinolot ovat täysin ala-arvoiset sekä teknologia sen kaltaista, että muutaman Euroopan maan hiilidioksidipäästöt ovat kuin kissan pieru niiden savupiippujen rinnalla. Mutta kun se paita siinä kaupassa vain maksaa niin vähän. Kotimaisesta saisimme maksaa vähintään kaksinkertaisen hinnan ellei paljon enemmänkin.

Ihminen siis hamuaa itselleen parempaa elintasoa ja samalla elää osana yhteiskuntaa. Kuitenkin ihminen on individualistinen egoisti. Yksi yhteiskunta elää taasen osana globaalia maailmantaloutta. Molemmissa tilanteissa on ideologinen lähtökohta sama, vain mittakaava on hyvin erilainen. Ajatellaan, että EU, Venäjä, Yhdysvallat ja Kiina ja Japani leikkivät yhdellä hiekkalaatikolla ja kaikki tahtovat itselleen enemmän hiekkaa kuin mitä muilla on. Lopulta Kiina tuskastuu ja ottaa pari tykinlaukausta ja räjäyttää koko laatikon, kun huomaa jäävänsä kisassa vääjäämättä viimeiseksi. Kaverusten leikkimistä laatikon vierellä seurannut YK ei voinut tehdä enää mitään, koska se sai myöskin osuman. Ei, kuulkaas nyt.

Kyllä ihminen vielä häviää tältä pallolta joku päivä. Siitä pitää huolen se yksinkertainen seikka, että elämä on rajallinen juttu. Miksi tehdä poliittisia päätöksiä, jotka eivät auta itseään, mutta ehkä jo lapsia tai lastenlapsia? Mistä johtuu, että aina on olemassa joku joka pullistelee? Joskus se on nakkikioskin jonossa, joskus YK:ssa. Tai kuten Yhdysvallat, ei edes YK:ssa. Meni ja käveli Irakiin, jotta kansalaisten energiansaanti olisi turvattu myöskin tulevaisuudessa. Ja millä hinnalla?

Ihmiset kyllä pyrkivät huolehtimaan omien lastensa tulevaisuudesta lähimailla, mutta mitä väliä sillä on, paljonko sillä kullannupulla on säästötilillä rahaa, jos ydintalvi tappaa mussukan kymmenen vuoden kuluttua tai Helsingin päällä on puoli kilometriä jäätä, koska kasvihuoneilmiö lakkautti Golfvirran kulun?

Kuten jo aiemmin totesimme, sosialismi on siis absoluuttisesti täysin toimimaton aate. Ihminen kun on niin egoistinen eläin, että se ei tee mitään, jos sen ei ole pakko tehdä. Puhtaassa kapitalismissa taasen ihminen saa kaiken tekemänsä itselleen ja materia kertyy lumipallon lailla tiettyihin pisteisiin ja suuri osa ihmisistä jää hyvin alhaalle. Suomi on valtiona näiden kahden ideologian välimaastossa kehittynyt agraarikulttuurista puolessa vuosisadassa melko hyvän elintason maaksi. Eikö voitaisi ajatella, että globaalissa mittakaavassa asia toimisi myöskin?

Ainoa ongelma taitaa olla vain se pikku seikka, että ihminen tosiaankin on eläin, joka perusluonteeltaan tahtoo kaiken itselleen. Mielestäni on suoranainen ihme, että ihmiskunta on selvinnyt näinkin pitkälle. Ja ainakin nyt näyttää siltä, että selviää vielä tovin verran lisääkin.

Mukavaa päivänjatkoa.

Edellinen merkintä on viime keskiviikolta. Aika on mennyt tuhottoman nopeasti ja vaikka tietyllä tapaa olenkin koko tämän ajan tiedostanut sen, että kirjoittamaankin pitäisi päästä, en vain yksinkertaisesti ole joutanut. Tai olisin toki joutanut, jos vain olisin raivaamalla raivannut itseni kaikkien muiden asioiden seasta koneen ääreen - edes hetkeksi - ja sitten kirjoitellut niitä näitä ja vähän mitä sattuu. Vaikka toisaalta, niinhän minä nytkin aion tehdä. Sattuipa nyt kuitenkin vain niin hassusti käymään, että se ratkiriemukkaan kuuluisa IRL-merkkinen toimintamalli vei tämän pojan mennessään. Vaikka toki sillä viejällä ihan etunimikin on. Ja on sillä hymykin.

Melko kauan on kulunut siitäkin, kun jossain määrin näin tunsin, miten nyt siis tunnen.Tietynkaltaista levollisuutta toisen ihmisen seurassa. Ei kai tämä edelleenkään maailman vakavinta ole, vaikka toisaalta niin mieleni tekisikin sanoa. Jollain tapaa vain uskallus puuttuu. Eihän siitä ole kuin reilu vuosi, kun viimeksi teloin itseni totaalisesti rakkauden valtatiellä. En osannut väistää oikealta tulevia yllätyksiä. Meni lunastuskuntoon koko jätkä kertaheitolla tuolloin ja jälki oli myöskin sen näköistä. No, tietyllä tapaa ne vanhat aaveethan eivät enää minua ole häirinneet aikoihin, mutta entäs sitten se kuuluisa heittäytyminen?

Sepäs se, kun sitten taas tiputaan korkealta ja kovaa, jos toinen ei otakaan kiinni, vaikka on niin luvannut ja vakuuttanut tekevänsä. Minä kun kuitenkin tahtoisin heittäytyä. Elämä on siitä merkillinen paikka, että täällä ihmiset voivat sanoa vaikka mitä asioita, mutta se ei vielä tarkoita sitä, että he niin välttämättä tekisivät. Silloin esiin astuvat asiat nimeltä uskallus ja halu. Jos on riittävästi halua, on myöskin uskallusta. Ei ihmissuhteissa kyse ole mistään muusta kuin riittävästä halusta. Sitä joko on tai sitä ei ole, siis riittävästi.

No, kuten sanoin, olin hieman yllättynytkin siitä, miten havainnoin joitakin päiviä sitten tuntevani. Se on myöskin siinä mielessä melko erikoista, että siitä on himpun reilut kaksi viikkoa, kun kyseisen henkilön ensi kerran tapasin. Tässä mielessä ei tietenkään voi sanoa, että kyseessä olisi maailman vakavin tilanne, mutta voisi kaiketi sanoa niin, että asia on harkintapisteessä. Singulariteetti häämöttää. Piste jonka jälkeen ei paluuta enää ole. Up is Down ja silleen. Mutta katsellaan nyt ihan rauhassa.

Minulla on vapaapäivä ja tänään aamulla kun vein kaappaajani autolla töihin, sanoi hän minulle ensi kertaa, että hän minusta tykkää. Sanoin, että varoisi sanojaan, etten aja autoa kohta Saimaaseen, kun keskittymiskykyäni häiritään melko voimakkaasti. Sen jälkeen hän minulle totesi, että hänellä on edelleen hieman skeptinen olo siitä, että joku kiva poika todella tahtoisi hänestä muutakin kuin sitä, mitä löytyy jalkovälistä. Vastasin siihen, että niin, en tiedä, sitä pitäisi varmaankin kysyä joltain kivalta pojalta.

Mieleni halajaa kirjoittaa.

Michael Phelps on kaikkien aikojen olympiaurheilija, näin on todettu jo monen monituista kertaa. Näinhän tietysti on, kun katsotaan voitettujen kultamitalien määrää. On sanottu, että Phelps on täysin ylivertainen uimari. Tämäkin on melkoisen helppo todeta paikkansa pitäväksi, koska mies ui kahdeksan mestaruutta(joista toki kolme viestimestaruuksia) ja seitsemän uutta maailmanennätystä. Matti Rajakylä sanoi taannoin radiohaastattelussa että Phelps on maailman kovin urheilija. No, Matilla on tietysti puheissaan hiukan uimarilisää. Pitäähän se omaa lajiaan korostaa, täysin ymmärrettävää.

Istuin reilu tunti sitten television ääressä ja katselin Pekingin olympiakisoja. Alkamaisillaan oli yleisurheilun ehkä odotetuin laji. Radan puolikkaasta tuli odotetuin laji heti sen jälkeen, kun Jamaikan Usain Bolt oli muutamaa päivää aiemmin juossut täysin suvereenilla suorituksella sadan metrin uuden ME:n. Tuon juoksun jälkeen ensimmäinen ajatus oli mielessäni se, että rikkooko Bolt Michael Johnssonin täysin epäinhimillisenä pidetyn kahdensadan maailmanennätyksen.

Ilmassa oli sähköä. Jopa YLE:n kommentaattori uskalsi todeta, että ei juoksussa taida olla kyse siitä, kuka matkan voittaa. Kyse olisi vain siitä, mikä tulee olemaan Boltin voittoaika. Olin itse täysi varma, että jos ei uutta maailmanennätystä syntyisi, niin taatusti kaikkien aikojen toiseksi kovin aika kuitenkin ja varmasti mentäisiin lähelle Johnssonin Atlantassa juoksemaa aikaa 19:32. Mutta ei, ali mentiin. Niukasti, mutta ali kuitenkin ja miettikääpä, metrin vastatuuleen! Bolt todellakin oli nimensä veroinen.

Olen aina ollut kova penkkiurheilija ja yleisurheilusta pidän erittäin paljon. On toki paljon muitakin mielekkäitä lajeja, mutta jollain tapaa tiettyjen yleisurheilulajien täydellinen yksinkertaisuus ja brutaalius vain vie voiton kaikista muista. Kun miehet ovat vierekkäin lähtötelineissään ja ainoa keino, millä toisen voi voittaa, on vain juosta kovempaa kuin muut, on kyseessä jotain primitiivistä. Sellaista, mitä mikään välineurheilu ei koskaan tule saavuttamaan. Ja tänään Bolt oli niin ylivertainen, että tuon kaltaisia näytöksiä harvoin näkee.

Michael Phelps kauhoi monen monituista mestaruutta 50 metrin altaassa. Nimenomaan kauhoi. Ja liukui ja sätki ja potki. Minä en missään nimessä väheksy miehen suorituksia, eihän niitä kukaan voi väheksymään ryhtyä. Phelps on taatusti yksi kovimpia urheilijoita kautta aikain, mutta silti, jos erilaisia uintilajeja ja matkoja ryhdytään luettelemaan, voitaisiin aivan hyvin pistää Bolt juoksemaan myöskin 150 ja 250 metriä sekä juoksemaan ne etu- ja takaperin ja ehkä myöskin yhdellä jalalla hyppien. Tai sitten voitaisiin juosta sata ja kaksisataa metriä, mutta samalla käsillä huitoen eri suuntiin, vain mielikuvitus voisi olla rajana.

No, lopulta tällaisten asioiden vertaileminen ei kuitenkaan ole mielekästä. Minä kuitenkin näin tänään ehkä kovimman urheilusuorituksen, mitä olen koskaan eläessäni tähän mennessä nähnyt. Lohduttavinta tässä tilanteessa on se, että jos Usain Bolt vain pysyy terveenä, tulen täysin varmasti näkemään samalta mieheltä vielä kovempia urheilusuorituksia tulevien vuosien aikana. Eipä minulla muuta.

Onko se liian kova?

Vapaapäivä. Alkoi kivasti aikaisella aamuherätyksellä, jonka jälkeen suunnistin autolla kotiin. Lupauduin hakemaan neidin lounaalle töistä, kunhan ensin olisin käynyt salilla.

Eikä sekään vielä pilannut päivääni, että jouduin hiukan käymään kädenvääntöä aikatauluistani toisaalla tämän lounasepisodin vuoksi. Koska olinhan sinne lupautunut ja täten myöskin lupaukseni pidän.

Mutta mitä vielä. Kävelin tuossa tunti sitten autolle ja olin astumassa jo sisään, kun sivusilmällä huomasin, että vasen eturengas oli puhki. Tyhjä se oli ja toki minä tiesin, että kesärenkaat olivat jo vaihtokunnossa(lue: sakkokunnossa), mutta olin päättänyt, että en niitä vaihda ennen ensi kevättä, koska rahaa kuluu niin tuhottomasti koko ajan muuallekin. No, nyt minä sitten lähden niitä vaihtamaan!! Eihän tuota nyt kukaan enää paikkailemaan ryhdy.

Tiedän, että ihmiset kyllä ymmärtävät, mutta oli muuten aika täydellinen ajoitus, kun kerta vielä lupasin noutaa neidin töistä lounaalle viikon tuntemisen jälkeen, niin sitten sain laitella viestiä, että joo, auto seisoo pihassa kunnes saan jeesiä renkaanvaihdossa. Vitun hienoa.

Ja rahanmenoa ei voi taas kerran estää. Kyllä auton omistaminen on sitten hienoa puuhaa.

Jos nyt ei helteitä, niin melko lähelle liippaavia kelejä kuitenkin tuo rakkahin siskoni sitten näköjään toi mukanaan, kun viimeiset pari viikkoa on vähän väliä satanut lähinnä vettä ja ilmat ovat olleet miltei syksyiset. Mutta mitä näyttävätkään nyt ennusteet? No, eivät helteitä, mutta ei paljon puutukaan. Sunnuntaille on ennustettu 24 astetta varjossa.

Viikon saliurakka on takana ja hartiat melko kipeät. Kolmeen treenikertaan jäi tämä viikko ja kuten todennäköisesti jää tulevakin viikko, mutta mikäpä siinä, kun on nyt vähän tuota ohjelmaa. Tänään muuten salin vaaka näytti tasan 86 kiloa. Enemmän kuin se ehkä pitäisi olla, mutta jos nyt maailma ei kiloon tai pariin kaatuisi. Pääasia, että treeni kulkee ja kulkeehan se.

Tiistaina oli ehkä paras fiilis salilla aikoihin, mikä on sinällään hieman hassua, kun kuitenkin takana oli äärimmäisen pahat kaksi alkoholinhuuruista päivää vain yhtä päivää aiemmin. Ilmeisesti tuo kroppa kun kuitenkin vain sai pitkästä aikaa täydet neljä päivää lepoa, oli sillä positiivinen vaikutus. Toivottavasti olisi tällä tulevallakin viikonlopulla. Huomenna todennäköisesti siskoni raahaa minut avomiehensä kanssa jonnekin ravitsemuslaitokseen ja useampaankin.

Viime viikonloppuista treffiseuraa tapasin viikolla kertaalleen ja erinäisistä kiireistä johtuen tulevana viikonloppuna näkeminen jäänee. Mutta pitää nyt vielä katsoa. Mitään järin vakavaa ei ole toistaiseksi kyseessä. Kuitenkin ajatus välillä pyörii päässäni. No, aika näyttää. En vain yksinkertaisesti halua ottaa mitään nyt perin vakavasti, vaikka en missään nimessä ihmisten tunteillakaan leiki. Uskoisin asiassa vallinnevan yhteisymmärrys ja hyvä niin.

Viime yönä se sitten saapui, matelijoiden kavalkadi. No, eihän siinä mitään, kohtalaisen hyvä olo oli aamulla, vaikka heräsinkin yön aikana vähintäänkin neljä kertaa. Hiukan väsytti ja vähän enemmän väsyttää nyt.

Mutta sen kunniaksi voinkin samoin tein painella salille. Prisman kautta pitää koukata, koska läppärissäni ollut kannen hiusmurtuma sitten illalla rusahti auki hiukan enemmän ja vaatii korjaustoimenpiteitä toisen nivelen kohdalta. Epoxilla se hoituu. Rakkahin siskoni on illan suussa täällä. :)

Mitähän ihmettä sitä oikein kirjoittaisi. Viikonloppu oli ja meni ja on ihan kohtalainen olo. Perjantaina kun tosiaankin kaverini kanssa läksimme ihan rehellisesti baariin juomaan viinaa, asteli myöhemmin illalla terassin pöytäämme neiti ja juttuahan siinä sitten piti vääntää. Sitä lopulta väännettiin vielä sen verran lisää, että matka jatkui kolmistaan läheiseen yökerhoon. Humalatila oli melkoinen ja täysin rehellinen jos olen, niin on vain ykskantaan todettava, että ilmeisesti sitä ihmeitä elämässä vieläkin joskus näkee.

Nimittäin en muista aikoihin tilannetta, että joku täysin uusi tuttavuus jaksaisi katsella tätä junttia sievoisen kymmenen ison tuopin humalatilassa, vaikka näin jälkikäteen tulimmekin siihen yhteisymmärrykseen, että kai minä melko skarppina olin. Vaikka aamulla pitikin ihan hetki kelata, että mitä ihmettä sitä olikaan yömyöhään tapahtunut. Taksilla kaikki kolme lopulta matkasimme iloisesti omiin koteihimme ja tosiaankin sitten lauantaina heräsin hyvin virkeänä uuteen päivään.

Olotila oli eilen niin kauhea, että sitä ei pysty kunnolla edes sanoin kuvailemaan. 150 metrin matka lähikauppaankin teetti jo tuskaa ja ensimmäinen sekä käytännössä ainoa ajatus oli sydänpysähdys. Lohdutus ja lievä sellainen oli se, kun tajusin, että edellisyönä alustavasti sopimani treffit alkaisivat "vasta" neljältä. Aikaa oli syödä rasvaista krapularuokaa ja olipa aikaa vielä ottaa ruhtinaalliset päiväunetkin. Mieleni oli melkoisen skeptinen tulevasta illan olotilastani, mutta luotin ainaiseen hyvään tuuriini. Ja tuuri piti.

Tuli kierrettyä niitä näitä paikkoja ja baareja ja seura oli mukavaa. Se oli sen verta mukavaa, että ne treffit sitten kestivät suunnilleen 30 tuntia. Nyt olen kotona ja väsyttää aika hyvin, joskaan en yhtään tiedä, milloin nukahdan. Koko päivä on tullut torkuttua. Muusta vaakatasossa tapahtuvasta aktiviteetista jätän kirjoittamisen sikseen. En yhtään tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sanon vain, että stressaamaan en ala. Ei muuten pätkääkään kiinnostaisi herätä huomen aamulla vartin yli kuusi ja lähteä töihin, mutta pakkohan se on.

Niin hyvä väsymys, että kirjoittelenkin jo ihan mitä sattuu.

Mä menen neljältä treffeille! Elämä on kumma paikka. On muuten vähän krapula.

Aika odotettu sellainen. Henkisesti rankka viikko takana, vaikka tuo painolasti onkin nyt jo pyyhitty pois mielestä. Tänään duunissa kaikkialla muualla kusivat kaikki asiat, joten en tehnyt koko päivänä juurikaan yhtään mitään. No, eipä ollut minun ongelmani. Lähinnä se vain tarkoitti sitä, että oli aivan äärettömän pitkä päivä, koska tiesi koko ajan, mitä tuleman pitää.

Käyn pikaisesti suihkussa, vaihdan vaatteet ja painelen kävelemällä kaverin duunipaikalle, josta jatkamme matkaa jonnekin juomaan olutta. Päivää vaille neljä viikkoa tulikin jo taas oltua täysin tipatonna. Nyt on aika hyvä fiilis. Huomista krapulaa odotellessa, hyvää viikonloppua mussukoille. :)

Joskus minua itseänikin miltei huvittaa oma aivotoimintani. Eilen todellakin oli huonoin päivä miesmuistiin, tai no, ainakin hyvin pitkään aikaan. Huonompaa päivää ei taatusti tämän vuoden aikana ole ollut, kuin mitä eilinen oli. Tuohon huonoon päivään kuitenkin oli syynsä. Ei se taivaalta tupsahtanut. Kuitenkaan se syy ei ollut suoranaisen konkreettinen. Todellinen se silti oli.

Kuitenkin tämä päivä toi valon, kunhan olin aamukahvit ensin saanut juotua. En jaksa enää koko asiaan paneutua sen suuremmin. Toteankin nyt vain, että lähden salille. Viimeisetkin eilisen adrenaliinipiikin jämät on syytä mennä hikoilemaan rautatangon alle.

Perjantaina lähden kaverin kanssa rehellisesti juomaan olutta. Jos ihan totta puhutaan, niin se tulee todella tarpeeseen. Johan tässä on neljä viikkoa oltukin kuivin suin. Ja kuten jo niin moneen kertaan todettua, sisko tulee ensi tiistaina. Se jos mikä nostattaa mielialaa. :)