Blogi

Globaali talous on niin massiivinen kokonaisuus, että siitä ei kenenkään tavallisen tampion pitäisi mitään kirjoittaa, koska ei lopulta siitä paljon mitään todella ymmärrä. Syy, miksi tätä asiaa nyt kuitenkin puin, on melko yksinkertainen ja myöskin sellainen, joka mielestäni antaa oikeuden puida sitä kelle hyvänsä. Jos nyt mitään oikeutusta todella edes kaivataan.

Vuosi 2008 on loppusuoralla ja pitkään kestäneen nousukauden viimeinen joulukin on takana. Vaikka lopulta, taisi vuoden 2007 joulu sittenkin olla viimeinen todellinen kulutuksen juhlahetki. Niin Suomessa kuin aivan globaalissakin mittakaavassa joulukaupan kasvu joko tyssäsi viimevuotisiin lukemiin, jos ei sitten jopa laskenut, kuten kävi Yhdysvalloissa. Rapakon takaa on kantautunut uutisia, joissa alennusprosentit ovat olleet rajuimpia vuosikausiin, mutta kas kummaa, myynnit siltikin jäävät odotettua pienemmiksi. Katteet jäävät pienemmiksi ja ainoa, kuka vielä hetkellisesti voittaa, on köyhä kuluttaja.

Kulunut vuosi on ollut melko erikoinen siinä mielessä, että vielä vuoden alussa olisi nykyiselle globaalille taloustilanteelle taatusti monin paikoin naureskeltu. Itse asiassa vielä syksy korvillakin olisi moni ekonomistikin todennäköisesti saattanut viitata kintaalla, jos joku olisi kertonut, että vuoden vaihteessa tilanne on se, mikä se nyt on. Niin, mikä se nyt sitten oikein on?

Sehän tästä kaikesta niin mielenkiintoista tekeekin. Ja myöskin siitä löytyy se syy, joka antaa moraalisen "oikeutuksen" asiaa pohtia aivan kelle hyvänsä. Kun nuo taloustieteen viisaudessaan ylivertaiset ekonomistitkaan ympäri maailman eivät tunnu tietävän, mikä meitä odottaa ensi vuonna, saatikka muutaman vuoden päästä. Tuntuu hassulta - ja jossain määrin pelottavaltakin - sanoa, että kukaan ei todella tiedä, miten tässä lopulta tulee käymään. Vaikka joku sanoisi, että ei edes kannata, niin ajatellaanpa nyt kuitenkin hieman.

Suomen Pankki ennusti aiemmin tulevalle vuodelle nollakasvua, mutta muutti sittemmin lukeman puoli prosenttia miinukselle. Ilmaan on heitelty lukemia ensi vuoden uusista työttömistä 30 ja 60 tuhannen välille. Hallitus tekee elvytyspaketteja eikä peru veronalennuksiaan.Lainaakin se ottaa pari miljardia euroa ja arvioi lainan tarpeeksi tulevien vuosien aikana noin kymmenkertaisen määrän. Kyseiset toimet ovat varmasti fiksuja ja vaikka eivät olisikaan absoluuttisesti parhaita mahdollisia, niin lopulta se ei kai ole niin kovin merkityksellistä. Ai miksei ole merkityksellistä, kun kuitenkin elvytys on se, mikä on kaiken idea ja ydin, nyt kun talous on vajoamassa syvään taantumaan?

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

90-luvun alussa Suomeen iski kasinotalouden vuosien jälkeen syvä lama, jonka aikana maassamme oli pahimmillaan yli puoli miljoonaa työtöntä. Tuolloin Suomen Pankin ennuste laman kynnyksellä meni aivan puihin ja todellinen talouskasvun lukema meni lopulta liki seitsemän prosenttiyksikköä enemmän pakkaselle, mitä ekonomistit olivat odottaneet. Silloin laman aiheuttivat monet seikat. Olennaista on huomata tässä se, että silloinkaan läheskään kaikkia seikkoja ei kukaan osannut ennustaa.

Yksi syy valtion merkittävän suurelle velanoton tarpeelle tuolloin oli 80-luvulla toimineen rahoitussektorin täysin holtiton luotonanto, joka kaatui lopulta veronmaksajien käsiin, pakosta, koska muutoin koko yhteiskunta olisi romahtanut. Neuvostoliiton hajoaminen samalla kertaa romahdutti maamme vientiä huomattavasti. Viennin parantamiseksi markkaa devalvoitiin rankalla kädellä, joka taasen koitui monien pk-sektorin yritysten tuhoksi, koska niiden rahoitus oli monin paikoin hoidettu valuuttalainoilla halvemman koron perässä. Suomi oli 90-luvun alussa todellisessa syöksykierteessä. Ja tässä kohden on taasen olennaista muistaa se, että tuolloin Suomen bruttokansantuotteesta viennin osuus oli vielä selkeästi pienempi kuin nykypäivänä.

WTC - iskujen jälkeen Yhdysvaltojen keskuspankki FED pumppasi hätäpäissään markkinoille julmetut määrät halpaa rahaa, koska pelko talouden romahduksesta oli suuri maailmantilanteen vuoksi. Pelko oli lopulta aiheeton ja maailma rullasi aivan kuin ennenkin. Ainoastaan sitä halpaa rahaa oli edelleenkin massiiviset määrät tarjolla. Ohjauskorko oli prosentissa. Koska sitä halpaa rahaa piti jonnekin syytää, lanseerattiin voitonhimoissa Yhdysvalloissa kovan riskin Subprime - lainoja. Noista lainoista ja niistä jalostettujen spekulanttien edelleen myynneistä alkunsa saanut rahoituskriisi on saanut tämän vuoden aikana aivan järjettömät mittasuhteet, joka nyt heijastuu reaalitalouteen jo aivan joka puolella maailmaa. Asioiden todellisen tilan valjetessa poliittiset päättäjät tekivät kyllä varsin ripeästi päätöksiä, joilla pyrittiin vakauttamaan rahoitusmarkkinoita vaivannutta ennennäkemätöntä epävarmuutta.

Talous perustuu luotolle ja ilman toimivaa pankkisektoria ei mikään pyöri. Rahoitus on talouden koko elossa pitävä elimistö. Nuo eri puolilla maailmaa tehdyt rahoitussektoria avittavat toimet eivät ole vieläkään ottaneet tuulta alleen ja investoinnit ovat jäässä. Rahan liikkumattomuuden jäljet ovat nyt jo valumassa eteenpäin tasaisella tahdilla ja valitettavasti kukaan ei tiedä, mihin asti mennään. Pohja taatusti saavutetaan, mutta miten syvä tämän kuilun pohja lopulta on, sitä ei osaa kukaan viisaskaan ennustaa. Yhdysvalloissa toteutettiin käytännössä sama kuvio kuin Suomessa pari vuosikymmentä aiemmin. Ongelma on vain se, että kun aiemmin myrsky oli vesilasissa, nyt se on aivan kaikkialla.

On julkisesti "tiedossa", että kukaan ei osaa ennustaa asioiden kulkua tästä eteenpäin. Tai sitten yksinkertaisesti joku, joka kuitenkin sen osaisi tehdä, ei sitä yksinkertaisesti uskalla julkisesti sanoa. Nimittäin markkinatalous kun on siitä niin perin kummallinen systeemi, että vaikka monet asiat ovatkin tiettyjen lainalaisuuksien puitteissa tapahtuvia ilmiöitä, on psykologialla suuri merkitys siinä vaiheessa, kun todella ryhdytään tarkastelemaan niiden isojen laivojen kääntämisiä. Yhtä yksittäistä ihmistä on helppo manipuloida, mutta kun se pitäisi tehdä vaikkapa parille miljardille ihmiselle, onkin tilanne aivan toinen. Valitettavinta tässä vain on kaiketi se, että vaikka ehdotonta pohjaa ei vielä olla lähellekään nähty, ovat nyt jo kuluttajien luottamukset pohjalukemissa. Vai olisiko sittenkin niin, että se ihmisten luottamuksen pohja on vielä paljon syvemmällä. Mitä se sitten merkitsee?

The Day of Reckoning: Obama Obama, pelasta meidät anarkialta!

Paavo Lipponen muutama viikko takaperin puolittain leikillään tokaisi Ylen Ykkösaamun haastattelussa, että edessä ovat apokalyptiset ajat. Olin yllättynyt, että niinkin arvovaltainen taho uskaltaa heittää naama hymyssä moisia letkautuksia. Pari päivää sitten eräs maailmalle aiemmin tuntematon venäläinen professori julkaisi ennusteensa Yhdysvaltojen hajoamisesta vuonna 2010. Huima ennuste ja taatusti miltei jokaiselle järjellään ajattelevalle ihmiselle varsin utopistinen skenaario. Kuitenkin se noteerattiin jopa rapakon takanakin.

No, minä en ota varsinaisesti kantaa moisiin väitteisiin, vaikka Neuvostoliitonkin hajoaminen ennustettiin melko tarkasti jo 70-luvulla. Tuon tekstin mukaan kun Yhdysvalloissa pitäisi olla sisällissota jo puolentoista vuoden kuluttua. Ainoa seikka, joka pistää mietityttämään, on tosiaankin se, että kukaan ei tunnu todella tietävän, missä se pohja on. Niin reaalitaloudessa kuin kansalaisten luottamuksessakaan. Onko kukaan koskaan todella istunut alas ja pohtinut sitä, että mitä jos se pohja meneekin niin syvälle, että maailma sellaisena, miten me olemme sen nähneet, ei koskaan palaakaan? Millä todennäköisyydellä länsimainen elintaso missään säilyy, jos maailman talouden veturi ajautuu sellaiseen kriisiin, mistä se ei koskaan enää palaudu ennalleen? Ja vaikka käytännössä jollain aikavälillä asiat normalisoituisivatkin, koska ihmiset lopulta ymmärtävät, että väkivalta ja anarkia ei kuitenkaan ratkaise mitään, niin mikä se aikaväli sitten voisi olla? Sitten, kun minä olen jo kuollut ja kuopattu? Toisaalta sitähän me emme voi tietää, miten kauan me elämme.

Suomi siis taannoin oli syvässä lamassa ja sieltä suosta maa nousi, vaikka jälkeen jäikin paljon tappioita, niin valtiollisia kuin henkilökohtaisiakin. Mutta entä jos koko maailma ajautuu tilanteeseen, jossa ruokaa ja vaurautta on vain niille, joilla on isoimmat aseet? Talvisodan henkeä, sitä talvisodan henkeä. Niinkö?

Käytännössä miltei jokainen alle eläkeikäinen suomalainen on elänyt koko elämänsä yhteiskunnassa, jossa on vallinnut tietynkaltainen vakaus, sosiaalinen turvaverkko ja ainakin näennäinen yhdenvertaisuus. Maassamme on ollut jo pitkään, jos ei kansalaiselle ilmainen, niin hyvin huokea terveydenhuoltojärjestelmä, miltei maksuton koulutus, hyvä yhteiskuntajärjestys, vakaa sekä turvallinen infrastruktuuri ja niin edelleen. "On lottovoitto syntyä Suomeen", kuuluu vanha sanonta. Jos meillä täällä lintukodossa lähtee työpaikka alta, voi olla, että elämä on tiukkaa ja köyhää, mutta katto on aina pysynyt pään päällä ja ruokaakin on joka päivä saatu. Siitä on yhteiskunta aina pitänyt huolen. Suomessa ei todellista köyhyyttä ole nähty sitten toisen maailmansodan lähivuosien. Kuinkahan moni suomalainen on sisäistänyt tämän asian takaraivoonsa niin vahvasti, ettei käytännössä ikinä edes ajattele mahdollisuutta sille, että näin ei enää joskus tulevaisuudessa ehkä olisikaan? Siis todella olisikaan.

Muistakaa kuitenkin, ennen kuin alatte haukkua ihan tyhmäksi, että minä en tosiaankaan ennustele mitään. Minä vain ajattelin. Sitä voi onneksi tehdä, vaikkei olisi töitäkään. Minulla niitä onneksi vielä on. Hyvää uutta vuotta 2009 itse kullekin.

Tänäänkin on krapula. No, se ei kaiketi sinänsä ole mikään järin suuri yllätys, kun eilen vielä tasoittelin kolmen päivän ränniä neljällä isolla tuopilla olutta.

Fiilis on kai joskus ollut parempikin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vaikka tämä alemmuusfiilis todennäköisesti johtuukin vain alentuneista serotoniinitasoista, jota tuo armoton alkoholin tinttaaminen tunnetusti aiheuttaa. Fyysisestihän olo on vain hiukan väsynyt ja kuten jo tuli todettua, krapulainen.

Jos sitä nyt olisi selvin päin reissuun asti. No, ainakin sitä voisi yrittää. 20 päivää. Ei paha rasti. Ajatusta vaativa kirjoittaminen on edelleenkin melkoinen mahdottomuus. No, huomenna on päivä uusi. Lauantainen viisumien saapuminen toki nosti fiilikset ihan uudelle tasolle, kuten jo tuli todettua.

Taas tietysti voisi avautua henkilökohtaisista fiiliksistä ihmissuhderintamalla, mutta jääkööt. Eilinen treffiseura oli varsin mukavaa, muuta siitä en oikein osaa sanoa. Nyt ei taida pystyä ajattelemaan edes senkään vertaa.

Viisumi tuli!! Ei minulla muuta. :) Tasan kolme viikkoa.

On ollut koko päivän sellainen fiilis, että pitäisi vain päästä salille. Mutta kun ei pääse. Ei toki nyt pääsisi muutoinkaan, koska olo on melko auvoisa. Joulun pyhien saldo kolmeen henkeen 12 pulloa punkkua, pari laatikkoa kaljaa ja yksi pullo Tapio-viinaa. No okei, kaveri hiukan eilen illalla jeesasi tuhoamisessa, mutta silti. Ai niin ja siihen päälle eilisen baarikierroksen muutamat tuopit.

Mutta siis se todellinen syy sille, miksei sinne salille voi mennä, on tuo nyt onneksi jo aika hyvin taakse jäänyt angiina. Lekuri vain sanoi, että ennen uutta vuotta ei ole minnekään salille mitään asiaa. Pakko se on kai uskoa ja ei tosiaan viitsi riskeerata reissua tietenkään. Silti hinku olisi kova.

Se hinku myöskin vain lisääntyy, kun tänään aamulla katsoin itseäni peilistä. No, eihän sitä nyt yksi mies hetkessä kuihdu, mutta kieltämättä tämä sairastelu ja liikkumattomuus ovat jotenkin kummasti sitten karistaneet jätkästä ylimääräisiä kiloja pois. Ei, en ole käynyt vaa'alla, enkä mene.

Eilen ja toissa päivänä kovasti olen kyllä yrittänyt tankata kroppaan rasvaa noilla jouluruoilla, mutta vähän heikosti tuo tuntuisi tarttuvan. Vatsalihakset näkyvät, pitäisikö sitä olla nyt sitten tyytyväinen, kun rasvaprosentti hipoo jotain ennätysalhaisia lukemia. Mieluummin olisin vain vähän painavampi. No, minkäpä tälle teet. Kun laihtuu, niin laihtuu. Ja sitten alitajuisesti ajatukset koko ajan jotenkin kummasti kulkeutuvat siihen, että voi kun nyt olisi pään päällä talja ja taljan toisessa päässä kasa rautaa.

Sen verran tuo ärsyyntyminen tähän kropan kuihtumiseen kuitenkin takaraivossa jyskytti tänään aamulla, että sen kunniaksi ajoin sen takaraivon sitten paljaaksi. Ja samalla toki kaikki muutkin kohdat isosta kallostani. Tuntuu jotenkin hassulta, kun ehtivät nuo hiukset olla päässä jostain heinä-elokuusta asti.

Että sellaista.

Mittasin äsken kuumeen. Tasan 37. Sikäli melko positiivista, että edellisen särkylääkkeen otosta on aikaa jo tuntitolkulla. Juu ei olo vielä ole mikään maailman paras, mutta on se ollut paljon pahempikin. Tänään aamulla vielä hikoilin kuin eläin, jo toista kertaa vuorokauden sisällä. Sai vaihtaa tyynyliinoja, kun ei viitsinyt pistää päätään mihinkään litimärkään.

Nyt minä ristin virtuaalisesti käteni ja tanssin kaikenmaailman poppatansseja, jotta tämä olo ei huomenna enää olisikaan niin paha. Nielu on vähän arvoituksellinen. Se on nyt yllättävän hyvä, mutta kun on se sitä joskus aiemminkin ollut hetkittäin. Pahaa pelkään, että aamusella taas saa niellä takiaisia. No, sen näyttää huominen.

Ja siis joo, näillä näkymin ei tämä tauti olekaan enää mikään bakteerin aiheuttama, vaan ihan virusperäinen, kun ei kuulemma nielunäytteen viljelystäkään mitään ollut sitten löytynyt. Se toisaalta harmittaa, koska tuolloin hommaan olisi löytynyt todennäköisesti yksinkertaisempi ratkaisu. Nyt se ratkaisu on vain lepo, lepo ja lepo. Edelleenkin vituttaa aivan armottomasti.

Huomenna pitäisi olla passi ja viisumi postissa matkalla takaisin. Kaverin paperit olivat tänään jo menneet postiin. Hiukan aiheutti ihmetystä, koska samaan aikaan olivat Intian konsulaatille kuitenkin saapuneet. No, mitään hylkäämisperusteitahan ei noille käytännössä ole, joten todennäköisesti asiaan on selitys vain se, että olivat hitaampia kuin niiden alkuaan piti olla. Menihän kaverinkin paperien käsittelyyn päivä enemmän kuin olivat luvanneet.

Mutta kuitenkin, niin kauan, kun en ole vielä papereita kouraani saanut, en koske tähän lettiin. Sitten kun näen viisumin omin silmin, otan koneen ja ajan tämän letin. Toivotaan parasta. Taisin jo todeta, että vituttaa aivan armottomasti.

Muuten minulta palaisi pikkuhiljaa jo käämi. Olotila oli tänään aamusella niin perseestä, että painelin suoraan polille ja ilmoitin, että nyt olisi saatava jotain ratkaisua tähän helvetin flunssaan. Tai oikeastaan totesin vain, että kurkku on taasen yhtä kipeä kuin mitä se oli pari viikkoa sitten angiinassa.

Eivät löytäneet mitään suoranaista, mutta tulehdusarvot olivat sen verta koholla, että jonkinlainen bakteeri kai on kyseessä ja kun oireet ovat samat kuin parisen viikkoa sitten, niin lekuri tällä kertaa löi kylkeen eri antibiootin kuin aiemmin. Toivotaan, että tehoaa. Samalla pisti reseptin panacodeille. En valita.

Eipä minulla muuta. Lähinnä vituttaa tämä olo ja se, että salille ei pääse. Muutenhan hommat ovat ihan kohdallaan ja Intian aurinko lähestyy lähestymistään.

Heräsin puolisen tuntia sitten. Vietettiin kaverin syntymäpäiviä eilen hillitysti pelaamalla pokeria. Pari kaveria joi olutta ja minä tinttasin limpparia ja pohdiskelin samalla, että onko minulla kuumetta, vai onko kyseessä vain ultimaattinen väsymys, joka siis tietysti olikin, koska en ollut nukkunut kahteen yöhön yhteensä kuin noin kahdeksan tuntia.

Olin varma, että olotila johtui vain ja ainoastaan väsymyksestä. No, herättyäni mittasin kuumeen, 37,8. Nappasin äsken pari särkylääkettä ja painelen kohta lekurille. Katsellaan, mitä se sanoo. Tämä jätkä ei mene enää töihin ennen joulua, se on varmaa.

Vituttaa ihan urakalla, koska nyt jäi salitreenien aloittaminen taas jonnekin hamaan tulevaisuuteen, ihan vitun hienoa...

Eilen ja tänään on tullut väännettyä mukavan pitkiä päiviä. 14 tunnin päivä aiheutti sitten sen tasoiset ylikierrokset kroppaan, että kun pitäisi todellakin väsyttää, koska kuitenkin viime yön unet jäivät neljään tuntiin, ei vieläkään väsytä. Kuudelta pitäisi olla taas töissä.

No, mutta lopulta se on pieni harmi, koska huomenna pääsen onneksi vaihtamaan vapaalle jo hyvissä ajoin ja kolmelta olisikin oltava terveyskeskuksella keskustelemassa malarialääkityksestä reissuun. Sen jälkeen kaikki asiat turneen suhteen ovatkin jo hoidossa. Viisumihakemuksetkin olivat päässeet perille asti, joten niitä voi odotella takaisin jo ennen joulua.

Hassua, kun pitäisi väsyttää, mutta ei sitten kuitenkaan. Niin joo, ne salihommat sai sitten ihan rauhassa unohtaa maanantailta. Huominen on vakaasti harkinnassa. Pitää katsoa, millainen fiilis on illansuussa. Sen kortinhan voisi kuitenkin käydä lataamassa. Ihan vain ja ainoastaan siitä syystä, että myöhempi lataaminen olisi puhdasta kankkulan kaivoon heittämistä. Tuskin minä nimittäin mitään teen millään salikortilla Intiassa. Vuorokausi kun vaihtuu, on reissuun aikaa tasan kuukausi <3

Ai niin. Firma oli päättänyt olla todella antelias ja sponsoroida seitsemän kilon joulukinkun. :D No, nyt minulla on sille itse asiassa jopa käyttöäkin. Mutta ei siitä nyt vieläkään sen enempää. Sanon vain, että aika hassuja juttuja sitä onkin sattunut viimeisten viikkojen aikana. En rehellisesti sanottuna vielä aivan tiedä, mitä kaikesta ajatella.

Niin siis juu, ei mitään sellaista, mitä joku nyt taasen saattaisi luulla. Löysin vain mukavan joulunviettopaikan, hyvinkin yllättävältä taholta. Mutta se siitä.

Takana hyvin nukuttu viikonloppu. Lauantaina oli ihan pientä krapulan poikasta ilmassa, kun tuli sitten käytyä tosiaan kaljalla ja kaljalla.

Kaveria pitää jeesata, kun tarvitsee ja tällä kertaa se sitten tarkoitti istumista olutlasin ääressä. On sitä pahempiakin rasteja ollut. Muuten sitten on tosiaan tullutkin nukuttua ties miten paljon. Siihen oli syynsäkin.

Tuo toissa viikolla kurkkuun iskeytynyt angiina oli ehkä jo mennyttä elämää, mutta muuten olo oli välillä melko flunssainen vielä perjantainakin. Sitten kävi niin kummasti, että tänään aamulla ei ollut huonosta olosta, väsymyksestä, eikä mistään muustakaan flunssan oireista tietoakaan. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan yhtä asiaa, pitää päästä salille!

Katsotaan, saanko hilattua itseni aamusta rehkimään. Koska huominen työpäivähän kestää kuitenkin aamukymmenestä iltakymmeneen. Kroppa tuntuisi oikein huutavan rääkkiä, koska onhan tätä lepoa ollut jo aivan hävyttömän pitkän aikaa. Ja siksi toiseksi, nyt kun lataan korttiin virtaa, ehtii se kestää juuri siihen hetkeen asti, kun olenkin jo matkalla kohti Intiaa.

Kaksi viikkoa tässä on ollut enemmän ja vähemmän huono olo. Toivotaan, että huomenna fiilis on sama kuin nyt. Erittäin mainio. Tahtoo salille! Sen jälkeen sitä voikin sitten värjätä itseään auringossa hyvällä omalla tunnolla.

Mistä tietää, että on vihdoin ja viimein vanha?

Ennen kuin kukaan viskin ja tupakan polttama kulmakuppiloiden raspikurkku, joka on reissannut festarit ja bileet ympäri maailman, tai lähikaupan menestyvä "yrittäjä" ja perheenisä ryhtyy kommentoimaan, että minä en ole vanhaa nähnytkään, totean, että en toki olekaan.

Siis sanan varsinaisessa mielessä. Vaikkeivät ole noihin kahteen esimerkkiin lukeutuvat henkilötkään. Eihän mikään nelikymppinen vielä todella ole vanha. Vanha on vanha. Minä olen alle kolmekymppinen, joten en tietenkään millään mittarilla voi olla vanha, enhän?

No en tietenkään. Mutta jos leikitelläänkin sillä ajatuksella, mistä aina on väännetty ihmiskunnan historiassa huumoria, eli mitkä erinäiset tilanteet tai maneerit saattaisivat luoda ihmiselle itselleen sellaisen tunteen. "Nyt se tapahtui! Elämä on pilalla! Nyt se vanhuus iski!" Niin mitkä? Tai mikä?

Joskus parinkymmenen ikävuoden virstanpylvään ohitettuani leikilläni totesin, että tunnen itseni vanhaksi, kun jokavuotisten missikisojen kaikki osallistujat ovat minua nuorempia. Joskus teininähän semmoiset yltiökauniit tytöt olivat aivan jumalaisia, eivätkä pelkästään siksi, että olivat niin kauniita, vaan myöskin siksi, että se ikäaspekti toi vielä oman momenttinsa ajatusmaailmaan. Siis minähän en tietenkään teininä haaveillut mistään misseistä. Tämä oli puhtaasti spekulatiivista ajatusten esilletuomista. Älkääkä nyt hemmetissä ainakaan luoko mitään mielikuvia Anttilan alusvaatekuvastoista!

Niin, vanhuus iskee. Sitä aikanaan tunsi jossain määrin itsensä vanhaksi, kun tajusi, että ei kaupungista löydy yhtä ainutta kuppilaa, jonne ei sisään pääsisi ikärajojen puitteissa. Mutta ei se ollut mikään todellinen mittari. Sehän on vain puhdasta matematiikkaa.

Sitä paitsi tuossa taannoin tunsin oloni miltei hölmistyneeksi, kun isolla köörillä olimme menossa erääseen baariin ja joukon seasta tuli ilmoitus, että emme me sinne voi mennä, kun ei eräällä ryhmän jäsenellä ollut ikää. En ollut ties mihin aikoihin edes ajatellut, että baareilla on ylipäänsä olemassa sellaisiakin juttuja kuin ikärajat. Olin siis hölmistynyt, en tuntenut oloani vanhaksi. Lähinnä ärsyyntyneeksi siitä seikasta, että baari rajoituksillaan rajaa meidän illanviettomahdollisuuksiamme.

Ikärajat tai toisten ihmisten iät eivät siis ole mitenkään toimiva mittari, kun mietitään puhtaasti sitä, että milloin se vanhuus iskee omassa päässä. Ja siis edelleen painotan, että turha on minua vuosikymmenet vanhempien kurttunaamojen räyhätä siitä, että väitän edelleen tuntevani itseni vanhaksi. Vanhentuminen ja vanhuus ovat henkilökohtaisia juttuja!

Mikä sitten on hyvä mittari, kun eivät ikärajat, ajokortti, armeija, parisuhteet tai mitkään vastaavat kelpaa? Eikä lapsikaan ole mikään sen suuntainen seikka, joka tähän pätisi. Olisin voinut tyrkätä ensimmäisen ipanan tulille jo yläasteella, mutta en niin ole tähän päiväänkään mennessä tehnyt. Sitä toki joku voisi kutsua aikuisuudeksi, mutta ei siitä sen enempää. Koska tässähän se juurikin piilee, ei nyt puhuta aikuisuudesta, vaan vanhuudesta!

Tai no, tavallaan voitaisiin puhua, mutta ei kuitenkaan. Se kai sitten on vähän niin ja näin. Riippuu siitä, miten kukakin asioita päässään suodattaa. Niin, suodattaa. Tulihan se sieltä! Nyt päästiin asian ytimeen.

Ja senpä vuoksi sanotaan sittenkin vielä sananen siitä, että miksi juuri vanhuus, eikä aikuisuus. Tai että miksi joillakin se voisi olla juuri toisinkin perin. Aikuisuushan mielletään kaiketi jollain tapaa synonyymiksi vastuuntunnolle. Sen vuoksi voitaisiin myöskin ajatella, että kun jättää ne lapset tekemättä, on myöskin vastuuntuntoinen. Toisethan taasen ajattelevat asian niin, että se on vastuunpakoilua.

Oli miten oli ja ei siitä sen enempää. Nuo asiat pitää vain osata erottaa toisistaan. Luodaan nyt katse siihen, mihin olen juurikin tulossa. Joku saattaisi ajatella, että kyseinen maneeri, jonka huomasin tehneeni kuin vaivihkaa, täysin alitajuisesti, olisikin pikemminkin aikuisuutta, eikä vanhuutta. Mutta kun minähän en ole aikuinen, uskokaa se! Tajusin, että olen tullut vanhaksi. Elämäni on lopullisesti pilalla.

Minä nimittäin tuossa päivänä eräänä, kuin salamana kirkkaalta taivaalta, tajusin tulleeni vanhaksi. Tajusin sen vasta hetken päästä. Tehtyäni sen, mitä minä en koskaan kuvitellut tekeväni. Nähtyäni todella mielenkiintoisen näköisen naisen, tarkistin ensimmäiseksi sen tärkeimmän seikan.

Hyvää yötä.