Blogi

Eräs ikiaikainen ja todennäköisesti ikuisuuksiin tapetilla pysyvä keskustelun aihe on, että kumpi on parempi, hyvä kirja vai hyvä elokuva. Harvemmin näiden keskelle kukaan on tuputtamassa televisiosarjaa. Televisioon päätyvää materiaalia tuskin koskaan pidetään maailman luokan elokuvien tai kirjojen tasoisina tuotoksina.

En ota kantaa kirjojen ja elokuvien paremmuuteen, koska niitä kai ei pitäisi edes verrata keskenään. Toinen asia on sitten tietysti jostakin tunnetusta kirjasta tehty elokuva. Tuolloin yleensä ihmisillä vaaka kallistuu kirjan puoleen, mikä on aivan ymmärrettävää. Elokuva kun on kuitenkin melko lyhyt dramaturgian muoto, jotta siinä yksinkertaisesti ehtisi luomaan suuria emotionaalisia siteitä roolihenkilöihin, toisin kuin kirjoissa. Kirjojen sivumäärää ei ole rajattu, vaikka tietenkin rajansa silläkin on, ainakin noin periaatteessa. Elokuvassa tunnesiteiden luominen katsojan ja roolihenkilöiden välille on taitolaji. Joskus se onnistuu, harvemmin ei. Mutta entäpä sitten televisiosarja?

Televisiosarjoja on ajan saatossa pidetty enemmän tusinatuotantoina, joiden ensisijainen tarkoitus on lähinnä viihdyttää vähä-älyistä kansanosaa, eikä suoranaisesti edes pyrkiä mihinkään taiteellisiin mestarisuorituksiin. Kuitenkin tässäkin dramaturgian lajissa aina silloin tällöin näkee valopilkkuja, joka selkeästi viittaisi siihen, että televisiossakin kilpaillaan nykypäivänä rajusti katsojista ja laatu on se sana, joka sielläkin takaa - ainakin osittain - menestyksen. Tokihan monenlainen aivan aivoton hömppä edelleenkin vetää katsojia ruudun ääreen ja tulee todennäköisesti aina vetämäänkin.

Mutta taidokasta draamaa, tunnelatauksia sekä loistokasta dialogia voi siis nähdä televisiossakin. Televisiosarjan ehdoton valtti on se, että elokuvaan verrattuna siinä voi niitä siteitä luoda ajan kanssa. Siis jos vain tuottajat ovat tyytyväisiä katsojalukuihin. Ainakin Amerikan mantereella tämä on se ehdoton edellytys. Ja samaiselta mantereelta tätä nykyä niitä laadukkaita sarjoja tuleekin, eikä pelkästään HBO:n tekemänä, vaikka joskus siltä ehkä saattaisikin vaikuttaa.

Eilen illalla päättyi omalla kohdallani taas yhden huikean televisiosarjan aikakausi. Sitä päätöstä oli sekä kihelmöivästi jännitetty, kuin myöskin kauhulla pelätty. The Shield, Los Angelesin esikaupunkialueelle sijoittuvan melko raa'an ja karun poliisisarjan ensimmäinen jakso näki päivänvalonsa vuonna 2002. Sarja perustui löyhästi tositapahtumiin, joiden mukaan pieni korruptoituneiden poliisien ryhmä, pitkään huseerattuaan, lopulta koki kohtalonsa. Näistä sarjan perustavista asioista en sen enempää tiedä, enkä tahdo tietääkään, koska fiktiivinen sarja on oma asiansa.

Seitsemän tuotantokautta ja 89 jaksoa kesti kertoa tarina Victor "Vic" Mackeyn ja hänen apuriensa noususta ja tuhosta huumekauppiaiden, kartellien, mafioiden ja muiden yhteiskunnan negatiivisten lieveilmiöiden keskellä. Samalla sarja kertoi tarinoita poliisiaseman muiden henkilöiden edesottamuksista ja kohtaloista. Osa niistä oli koskettavia ja osa ehkä vähemmän, mutta aina ja koko ajan sarja pysyi tiiviisti kiinni tämän parjatunkin kaljupään ja hänen ystäviensä edesottamusten mukana. Parjatun siksi, että Michael Chiklisin sopivuutta henkisesti ja miltei fyysisestikin murtamattoman miehen rooliin olen saanut lukea arvosteltavan.

Omasta mielestäni mies sopi osaan kuin nyrkki silmään ja sarjan roolivalinnat olivat muutoinkin alusta asti hyvin osuvia. Ja mikä tärkeintä, uskottavan oloisia hahmoja löytyi paljon ja niiden sisäänajaminen sarjan elämään kulki kuin vettä vain. Jo ensimmäisen kauden loppuessa sitä huomasi, miten tiettyjen hahmojen karaktääri oli jo hiukan iskostunut omaankin mieleen, jotta tunsi henkilöt omikseen. Ja mikä parasta, näitä hahmoja oli useita. Shane Vendrell, vastuuton ja elimensä perässä juokseva kukko, mikä aina luuli itsestään liikoja, vaikka paljon sai aikaiseksikin. Curtis "Lem" Lemansky, jossa oli hiukan samoja piirteitä kuin Shanessa, mutta joka oli kuitenkin hiukan varauksellisempi ja rauhallisempi. Mies, josta saattoi joskus havaita jopa pelkoakin. Ryhmän neljäs jäsen, Ronnie Gardocki pysyi pitkään lähinnä sivuhenkilönä, joka minua kieltämättä vaivasi ja voidaan pitää tätä seikkaa myöskin ehkä suurimpana miinuksena sarjassa, mutta eihän mikään ei ole täydellistä. Mies oli pitkään todellakin vain lähinnä statisti, lukuun ottamatta sarjan alkuaikoina tapahtunutta kasvojenpoltto-operaatiota. Tämän vuoksihan kyseisen ryhmän jäsenen kasvoja peittikin parta, aina katkeraan loppuun asti.

Poliisiasemalla oli sitten monia muita loistavia hahmoja, kuten Holland "Dutch" Wagenbach, suurella älyllä ja äärettömän heikolla itsetunnolla varustettu rikostutkija. Sekä hänen ystävänsä, myöhemmin kapteeniksi ylennetty etsivä Claudette Wyms, jonka puolittaiseksi elämäntehtäväksi ajan saatossa muodostui haudata Vic Mackey, mies, joka huseerasi naisen silmien alla, hänen omalla asemallaan ja hänen omassa alaisuudessaan, mutta ei koskaan jäänyt kiinni. Molemmat tiesivät kyllä, mikä oli homman todellinen nimi, mutta koskaan ei nainen päässyt kaljupään leveän niskan päälle. Pääsikö lopulta, sitä en kerro, koska tämä ei ole spoileri.

Sarjassa oli monia muitakin hienoja hahmoja ja loistavia tarinoita, mutta aina lopulta sarja kääntyi Victoriin ja hänen oppipoikiinsa. Murhiin, huumeisiin ja rahaan. Isoihin synteihin ja pelkoon. Pelko olisi ollut vielä ehkä siedettävissä, jos uhan alla olisivat olleet vain pahantekijät itse, mutta kun kuvaan astui todellinen pelko siitä, että myös miesten omat vaimot ja lapsetkin jäisivät koston vyöryessä lyijynapin tielle, alkoi homma todella luisua käsistä. Ja lopulta luisuihan se, vieden mennessään jo ryhmän jäsenenkin ja lopulta toisenkin ja niin edelleen. Kuka selvisi vai selvisikö kukaan, on asia, jota siis en tietenkään paljasta. Sanonkin vain lopuksi, että sarja loppui eri tavoin, mutta myöskin paremmin, kuin miten sen olin itse kuvitellut loppuvan.

Paha sai todellakin palkkansa, mutta ei välttämättä aivan niin kuin olisi tosiaan uskonut. Myöskin moni viaton kärsi ja tässä tullaankin siihen seikkaan, johon viittasin tekstin alkuvaiheessa. Henkilökohtaisesti pidän erittäin hyvää televisiosarjaa sen vuoksi parempana draaman muotona kuin elokuvaa, koska se ehtii sitoa tunnetiloja niin, että sitten kun niitä hahmoja lopulta silvotaan riittävän tyylikkäästi pois elävien kirjoista, meinaa se todella jo tehdä pahaa. Hahmoilla on katsojan silmissä niin julmetun pitkä historia. Ja mikä tärkeintä, uskottava sekä koskettava historia.

Kuitenkin hienointa tässä yhdessä historian parhaista sarjoista oli se, että vaikka ehkä joku tavallaan selvisikin, ei tässä sarjassa lopulta ollut lainkaan voittajia. Ei näin loistavan sarjan olekaan tarkoitus päättyä onnellisesti. Sen tarkoitus on herättää ajatuksia ja niitä se toden teolla herätti. Vic Mackey - tuo fiktiivinen hahmo - jos ei kaiken kokemansa jälkeen miettisi sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää, ei sitten niin tekisi kukaan.

Ja miksi katsoja vielä lopussakin tuntee sympatiaa miestä kohtaan, joka on tehnyt enemmän pahaa kuin pieni rikollisryhmittymä yhteensä? Nostan hattua Shawn Ryanille, sarjan kirjoittajalle.

Idols, yksi historian nerokkaimpia markkinointikeksintöjä on taas loppumetreillään Suomen maassa.

Kisanhan pitäisi olla laulukilpailu, vaikka toisaalta ei formaatin nimi siihen muottiin kilpailijoita pakotakaan. Alkukarsinnoissa tietysti, koska tähtitaivaalle pyrkivien henkilöiden tulevaisuudesta päättävät puhtaasti tuomarit ja jatkoon päästäkseen pitäisi osata laulaa. Siis nimenomaan pitäisi.

En ole jok'ikistä lähetystä katsonut, jotta tarkkaan osaisin sanoa, millä tavoin tuohon finaaliryhmittymään on päädytty, mutta kaikki finaalilähetykset olen kuitenkin nähnyt, osan sivusilmällä ja osan jopa tarkkaan seuratenkin. Eilisen lähetyksen katsoin alusta loppuun saakka ja senpä vuoksi sanonkin, että tuo formaatin nimi, Idols, on varsin osuva.

Ohjelmassahan haetaan idolia, lähinnä teineille ja nuorille aikuisille. Ovathan kilpailijatkin melko nuoria ja sattumaa ei ole enää tässä vaiheessa kilpailua sekään, että ulkoiselta habitukseltaan ihmisten silmään kaikista miellyttävimmän näköiset henkilöt edelleen ovat kisassa mukana. Ei ole ylipainoisia, ei pulleaposkisia, eikä noin muutoinkaan millään tapaa muotopuolia yksilöitä. Yksi nainen, Anna Puustjärvi, jonka kannatus koki toki silmissäni inflaation eilen illalla, kun kuulinkin rouvan olevan naimisissa. Haaveet kaatuu, kuten laulussa sanotaan. Mitä sitä enää ihailemaan söpöä blondia hennolla äänellä, jos sillä on jo mies kotona odottamassa?!

Pojat nyt ovat poikia ja sikäli tietysti minulle on melko yhdentekevää, kuka heistä voittaa. Ainahan sitä ennemmin naiskauneutta katselee. Kukaan kilpailijoista kun ei ole esittänyt sillä tavoin vakuuttavaa laulua, että ihan puhtaasti sillä perustein saisi paikkansa omassa mielessäni. Tietyllä tapaa tietysti sitä soisi parhaan laulajan voittavan, koska ovathan koko kilpailun ainoat esiintymistilanteet, joissa heitä arvostellaan, kuitenkin lauluesityksiä. Siltikin eilen tuli selväksi se seikka, että laulamalla tämä kilpailu ehkä voitetaan, mutta pitkälle voi päästä ihan muillakin avuilla. Senpä vuoksi viikon päästä nähtävä finaali muodostuneekin melkoiseksi trilleriksi.

Idols-tuomarit ihmettelivät julkisesti, että kuka sitä Kallea oikein äänestää. Joko tuomariryhmä on äärettömän tyhmä tai naiivi, tai vähän molempia, tai sitten vain provosoivat julkisesti katsojakuntaa. Ehkä takana onkin vain strategia saada vielä lisää euroja tuotannon kassaan. Veikkaanpa, että tuo jälkimmäisin vaihtoehto on kuitenkin lähimpänä totuutta. Ei kai kellekään voi olla epäselvää se, että aina kun lähetys alkaa ja äänestyslinjat ovat auki, ropisee Kallen laariin tiheään tahtiin ääniä tuhansista Hello Kitty - logolla varustetuista pinkeistä kännyköistä. Jotain nasevaa tähän perään voisi vielä heittää jostain pikkupöksyjen kastumisista, mutta annetaan nyt olla.

Kisassa on siis vielä mukana kolme miespuolista ja yksi naispuolinen esiintyjä. Kolme tästä porukasta osaa laulaa kohtalaisesti ja yksi on vähän niin ja näin. Eihän tänne asti kisaa tietenkään täysin laulutaidoton voi päästä, mutta onhan se yhdyttävä tuomariston näkemykseen ja myönnettävä Kallen olevan heikoin lenkki.

Yksi kaunis blondi nainen saa aina ääniä, joten viikon päästä tapahtuvan finaalin pudotuskisa käydään miesten kesken. Kolmikon kaikki henkilöt ovat varsin erilaisia. Pete ehkä on parempi laulaja kuin Koop, mutta riittääkö babyface ja tuskainen irvistys kertosäkeen kohdalla viemään pojan vielä eteenpäin, kun vastassa on parransängellä varustettu eurooppalainen ja toisella puolella teinityttöjen ehdoton päiväuni Kalle?

Miksi asia minua niin kovasti kiinnostaa? No, ei se suoranaisesti kiinnostakaan, mutta kieltämättä tuo asetelma, joka nyt on luotu seuraavaa sunnuntaita varten, on perin mielenkiintoinen. Kyseessä on ohjelma, jolla nyt ei pitäisi olla minulle sen suurempaa merkitystä, eikä sillä sinänsä olekaan, mutta siltikin seuraan asiaa viikon päästä mielenkiinnolla. Koska onhan se vain nähtävä, että tapahtuuko oikeusmurha vaiko ei.

Jos Pete Parkkonen tippuisi viikon päästä teinityttöjen tulittaessa Kallea jatkoon, nauraisin partaani, jos minulla sellainen olisi. Leikkasin sen nimittäin eilen tyystin pois, kun huomasin, että siloposkenakin voi olla suosittu.

Lopulta taitaa kuitenkin olla niin, että todellinen voittaja on tuotantoyhtiö. Voi sitä tekstiviestien määrää, joka ensi sunnuntaina kulkee äänestyslinjoilla.

Vähän sumuinen tuo toinen otos, mutta niinhän se on sumuinen koko jätkäkin.

Takana toinen viikko yhden päivän vapailla ja väsy meinaa iskeä. Avasin toisen oluen, kaadoin lasillisen viskiä ja laitoin punkun jämät hetkeksi viilenemään. Saa nähdä, tuleeko sitä edes juotua, kun jo jätkä tipahtaa. Ajatus kulkee, mutta silmät ovat asiasta eri mieltä. Väsymyksen tuntee luomissa saakka.

Mikä siinä onkin, että ihminen on vain niin perin levoton, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja mitä ilmeisimmin jo vuodestakin toiseen?

Vasta kun taannoin pääsin toteamasta, että olotilani on olosuhteisiin nähden varsin hyvä, niin jo tänään mielialani oli töistä päästyäni tipahtanut vähintäänkin pari pykälää alaspäin.

No, tietysti tiedän aivan konkreettisiakin syitä tälle fiiliksen laskemiselle ja osa niistä myöskin juontuu ihan minusta itsestäni, mutta myöskin toisista ihmisistä. Eri asia on sitten se, ovatko ne toiset ihmiset lopulta missään määrin tarkoituksellisesti aiheuttaneet juuri minulle mielipahaa, tai edes olleet välinpitämättömiä. Todennäköisesti eivät edes ole, vaan tämä koko tunteen kirjo on vain omassa isossa päässäni.

Mutta toisaalta, muuttaako se sitä tunnetta miksikään? Kyllä se itse asiassa muuttaa, kun asioita vähänkin joskus edes yrittää käsitellä aivan rationaalisilta lähtökohdilta. Vastaus omiin tuntemuksiini on, etten yksinkertaisesti saisi olla niin itsekäs. Mutta eikö jokaisen terveen ihmisen joskus pitäisikin olla itsekäs?

Kyllä, mutta se riippuu aivan siitä kontekstista, mihin se milloinkin osuu. Nyt se viistää kaukaa ja korkealta. Nyt minä olen vain lapsellinen. Tai hei? Olisinko sittenkin vain ihminen?

Tiedostan jo nyt, että tämä menee ohi melko piakkoin ja palaan taas siihen samaan tasaisen tyytyväiseen olotilaani, jossa vasta taannoin vielä taapersin. On vain jotenkin niin järin vaikea hyväksyä realiteetteja ja tietyllä tapaa myöskin on paha antaa anteeksi sellaisia asioita, joihin ei syyllistä edes löydy. Ei todella löydy, jos asiat tunnustaa niin kuin ne todellisuudessa ovat. Joillekin katkerille fantasioille voi aina antaa sielunsa, mutta se on varsin väärä tie se.

Elämä potkii aina silloin tällöin ihmistä päähän. Ikävintä siinä on vain se, että yritäpä potkia takaisin. Ei se näkymätön vihollinen ole, koska se ei ole vihollinen laisinkaan. Se on vain kasa sattumia, joiden takana tietysti fysiikan lakien mukaan on olemassa jonkinlaista kausaliteettia, mutta lopulta jos joskus osuu, niin sitten osuu.

Ehkä ainoa asia, joka tietyssä määrin sitten todella voi tuntua epäreilulta, ovat ihmisten aivoitukset. Miksi joku valitsi toisin, kun itse olisi antanut vaikka mitä, ehkä kaiken? Sekin on toki sattumaa, mutta kuitenkin silloin se pahuus, epäreiluus, katkeruuskin, on helppo henkilöidä. Järkeväähän se ei tietenkään ole. Inhimillistä se on.

Kyse on siitä, millä tavoin itse niitä osumia pystyt kärsimään. Se onkin ainoa asia, jossa meillä on valinnan mahdollisuus. Ja itse koko ajan yritän kovasti hoitaa haavani niin hyvin kuin vain voin. Nytkin minuun tietyssä määrin sattuu. On sattunut jo jonkin aikaa. Siltikin koko ajan kuitenkin elän.

Kohtaloa se ei ole, se on vain sattumaa. Kaikki on sattumaa. Sen asian toteaminen ei sinänsä ole kovin miellyttävää, koska tuolloin myöskin myönnän, etten yksinkertaisesti voi hallita elämääni täysin. Toisaalta taas se on jossain määrin helpottavaakin, koska silloin tiedän, ettei elämä ole minua kohtaan paha. Maailma voi jossain määrin olla paha, mutta se on myöskin hyvä. On vain sattuman kauppaa, millä tavoin ja missä suhteessa nämä entiteettien kaksi eri olomuotoa kenenkin kohdalle osuvat. Ja taas päästään siihen resistenssiin.

Voisi olla helpompaa, jos en ajattelisi asioita niin paljon. Toisaalta tiedän senkin, että jos en ajattelisi asioita, olisin aivan eri ihminen. Katkera minä nyt en ole. Olen itse asiassa tietyllä tapaa hieman toiveikas, mutta kuitenkin vain niin pirun surullinen. Koska tiedän, että minulle on myöskin valehdeltu.

Mutta sekin, kuten niin moni muukin asia, on vain inhimillistä, eikö?

Vuosia sitten, kun olin armeijassa ja kävin läpi ensiapukoulutusta, jota minulle ja kurssikavereilleni annettiin EA 1:n, 2:n ja 3:n verran, mietin isossa päässäni, että näinköhän näillekään opeille koskaan on mitään käyttöä.

No, sitä käyttöä ei niille opeille ole tähänkään päivään mennessä vielä tullut, mikä tietysti on ihan hyvä juttu, koska eiköhän tärkeintä ole se, että vakavia onnettomuuksia ei satu ylipäänsä?

Tänään oli kyllä uskomattomin työpäivä, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Se alkoi tietysti sillä, että tilttasin jo tunnin jälkeen ensimmäisen kerran tuon kelin kanssa. Trukilla ajo sliksien kanssa keskellä jäistä pihaa ei muuten ole maailman mukavinta puuhaa, kun pitäisi vielä saada ne piikitkin osumaan niiden lavojen kohdalle. Mutta se siitä.

Myöhemmin illalla tapahtui jotain sellaista, joka kyllä hetkeksi pysäytti miehen aatokset ihan totaalisesti.

Illan suussa kuulin erään hallimme palohälyttimen ulvovan tuttuun tapaansa. Tätähän oli käynyt joskus aiemminkin ja aina oli kyseessä ollut väärä hälytys. No, väärä hälytys palomielessä se oli nytkin, mutta erään ihmisen kannalta hälytys oli kaikkea muuta kuin väärä ja turha.

Minun lähtiessäni ajamaan hirmuisessa kiireessä lavoja toisella hallille lähti työkaverini katsomaan mielenkiinnosta, mikä aiheutti moisen palohälytyksen, kun savua ei missään tietenkään näkynyt. Palatessani juoksi samainen kaveri hirmuhädässä trukkini luokse ja kertoi jotain, joka sai ainakin minut aivan tolaltani.

Eräs toinen trukkikuski oli vielä tuolloin tuntemattomasta syystä, joka myöhemmin osoittautui epilepsiakohtaukseksi, ajanut trukin päin rengaslavoja ja kyseisen kuskin jalka oli jäänyt kaasulle. Trukki oli ilmeisesti useiden minuuttien ajan sutinut tyhjää miehen ollessa tajuttomana ja savun määrä jo tuolloin lähistöllä oli melkoinen. Uskoisin, että ei ollut kaukana tilanne, jossa tulipalo olisi jo syttynyt. Eturenkaat olivat liki sulaneet. Oleellisinta oli tilanteessa kuitenkin se, että savukaasujen aiheuttama tappava myrkytys tuskin oli kaukana.

Onnena onnettomuudessa, mies saatiin ulos trukista, kylkiasentoon maahan ja samoin tein saatiin myöskin todettua, että kaveri hengittää ja siinä vaiheessa huokaisin helpotuksesta, koska vitaalitoimintojen ilmeneminen oli todettu. Ambulanssi oli toki soitettu, joka tuli vasta palokunnan jälkeen. Olihan palokunta sentään lähtenyt hälytyksen tultua liikkeelle jo paljon aiemmin, ennen soittoamme hälytyskeskukseen.

Koko tuon insidentin jälkeen, tajusin, että meidän työurakkamme oli vielä aivan kesken. Ja kun olin todennut, että pelastushenkilökunta kyllä tekee hommansa loppuun ja olin myöskin nähnyt miehen jo silmät auki ja pystyssä, toki melko tokkuraisena, mutta silti tilassa, jossa tiesin kaiken päättyvän hyvin, päätin lähteä jatkamaan töitäni.

Hetken aikaa siinä kuitenkin pysähdyin paikoilleni ja mietin töitteni mielekkyyttä. Tietysti ne työt täytyisi tehdä ja tietysti ne tehtäisiinkin.

Ei maailma ja elämä pyöri jos ei töitä tehdä tässä maailmassa. Siltikin vain hetken ajattelin, miten vähäistä sekin on, kun trukkini ei meinaa pysyä kuosissa keskellä lumista ja jäistä pihaa ja miksi minä siitäkin niin hermostun, kun hommat eivät menekään ihan aina niin putkeen?

Hyvää yötä.

Aamulla herätessäni koin iloisen yllätyksen ulos katsoessani, kun maahan ja puiden oksille olikin satanut useita senttejä vielä melko märkää nuoskalunta.

Viimeisen viikon on ollut jo niin äärettömän pimeää, joten tuota valkoista veden olomuotoa on jo kaivattukin ja kas kummaa, kuin tilauksesta, oli se yön aikana maahan laskeutunut.

Lumen tulo on itselleni siitä aika erikoinen asia mentaalisesti, että jollain kummalla tavalla se tuo mieleeni edelleenkin asioita, jotka kumpuavat pintaan aina vasta silloin, kun sitä maassa on.

Tämä seikka toki tapahtuu aina myöskin kesän tullessa, kun ensimmäiset lehdet ilmestyvät koivuihin. Sen suuremmin en sitä osaa selittää. Ympäristön muuttuminen aivan toisenlaiseksi tuo mieleeni vanhoja tunnelmia ja nytkin niin siis kävi. Hetken aikaa en oikein tiennyt, pitäisikö sitä nyt olla iloinen vai ei.

Talvi ei itselleni enää tätä nykyä ole kovinkaan mielekäs vuodenaika. En itse asiassa edes tiedä, että miksi, mutta näin vain on. Lumi on kuitenkin positiivinen asia, koska se tuo edes hieman valoisuutta tähän muutoin niin pimeään vuodenaikaan.

Ilmatieteenlaitos lupaa sunnuntaille asti pakkasia, joten näillä näkymin lumipeitteestä saan nauttia ainakin tovin verran. Ymmärrän, jos jollekulle tuo lumi tuo iloa muutoinkin kuin värimaailmallisesti, mutta minulle se ei merkitse enää muuta kuin sitä valoa. Joskus lapsena lumen kanssa oli kiva peuhata, mutta nykyään sitä vain toivoisi, että olisi ainainen kesä.

Jostain kummasta syystä lumen tulo kyllä tänään myöskin sitten assosioitui päässäni jouluun ja sen lähestymiseen. Sikäli huvittavaa, että omat jouluni ovat olleet jo vuosikaudet melko säälittäviä.

Älkää kuitenkaan kuvitelko, että minä täällä masennun. Totesin vain, että lumen funktio on heijastaa valoa. Muuten se on melko yhdentekevää. Toivottavasti se ei sitä teille ole!

Kevättä odotellessa.

Aika raskas viikko oli lauantaina töistä päästyäni takana, kun painelin Alkoon ja ostin tosiaan tapoihini nähden melko eri hintaluokan viinaa, kuin mitä normaalisti omassa hyllyssäni on tupattu viime vuosina näkemään.

Joku voisi nyt ajatella, että onpas tosiaan ihme jätkä, kun tekee oikein numeron tuon kaltaisesta ostoksesta. No, tavallaan en edes tehnyt, ei kyse ole siitä. Kyse on enemmänkin vain tietynlaisista henkisistä irtiotoista. Asiaa on melko vaikea selittää. Ja tavallaan voisi jättää selittämättäkin, mutta kerta nyt aloitin, niin sanotaan sitten sana jos toinenkin siitä, miten tuokin ostos kaikkeen liittyy.

Viikonloppu ei ollut lopulta sellainen, kuin sen olisin ehkä toivonut olevan. Osittain se johtui siitä, että olin vain niin rättiväsynyt. Baarireissu jäi kesken, kun päätin painua takaisin kotiin ja nukkua kunnolla. Unten mailla olin kaiketi viimeistään joskus kahden aikoihin. Tavallaan siis viime viikonloppu ei ladannut akkujani henkisesti juurikaan, mutta miksi siltikin olotilani on varsin hyvä?

Se on hyvä yksinkertaisesti siitä syystä, että noin muutoin elämä hymyilee. Jos joku tietäisi asioitani tarkemmin, saattaisi hän ehkä todeta, että on taas miehellä halvat huvit ja syyt olla onnellinen, mutta niin se nyt vain on.

Kauas on tultu viimeisen kolmen vuoden aikana niistä päivistä, kun minusta joskus tuntui siltä, että elämälläni ei ole mitään määränpäätä, ei mitään tarkoitusta eikä lopulta ollut oikeastaan edes uskoa siihen, että asia siitä enää ikinä mihinkään voisi muuttuakaan. Kärsin masennuksesta ja henkilökohtainen elämäni oli yhtä helvettiä, aamusta toiseen ja viikosta toiseen. Miksi se sitten muuttui?

Eräs syy sen muuttumiselle oli tietysti se, että lopetin kaikista muista ihmisistä huolehtimisen päässäni ja keskityin vain ja ainoastaan itseeni. Tietenkään se ei täysin ole toteutunut, kerta edelleenkin omien läheisieni ahdingot ja ongelmat joskus tulevat ajatuksiini ja aiheuttavat päänvaivaa, mutta kuitenkin suurimmilta osin osasin olla itsekäs. Se oli äärimmäisen tärkeää. Varsinkin, kun lopulta en enää niiden ihmisten asioihin olisi voinut edes vaikuttaa. Kyllähän omia perheenjäseniäänkin kohtaan saa tuntea sympatiaa, mutta rajansa kaikella. Ja lopulta, eikö esimerkiksi vanhempien pitäisi huolehtia lapsistaan eikä päinvastoin?

Viime vuoden syksyllä tein ison päätöksen. Lopetin kesken koulun, jota olin jo kahlannut jonkin matkaa. Sen askeleen ottaminen oli aivan äärettömän raskas juttu, mutta tietyllä tapaa tuntemattomaan astuminen kuitenkin oli helpotus. Tiesin, että sen jälkeen kaikki asiat ovat täysin omissa käsissäni ja mitä ikinä teenkään, on lopputulos vain ja ainoastaan minusta itsestäni kiinni. No mihin lopputulokseen nyt on sitten oikein päädytty?

Se syy, miksi olotilani on nyt hyvä, vaikka viikonloppukin meni lopulta aika penkin alle, on yksinkertaisesti se, että iso kuva vain näyttää hyvältä. Minulla on töitä ja niitä on jatkossakin. Mikä sikäli on huojentavaa, kun katsotaan tulevaisuuden näkymiä maassamme seuraavan parin vuoden periodilla. Konkreettisen elämäni olen pikkuhiljaa paikkaillut melko hyvälle mallille, eivätkä talousasiatkaan enää juurikaan paina mieltä. Yksi iso syy tietysti tälle hymyilevälle mielelle sitten on myöskin tasan kahden kuukauden päässä häämöttävä kuukauden reissu Intiaan.

Jos nyt ihan rehellisesti katsotaan asioita, ei tuo kyseinen reissu mikään maailman fiksuin veto ole juuri nyt, koska rahaa se syö aika tavalla ja rahaa voisin käyttää muihinkin asioihin. Mutta toisaalta kun tiedän, että se on vain rahaa ja lopulta asiat ovat nyt sillä tavalla elämässäni järjestyksessä, että tuon reissun kustantaminen ei minua konkurssiin vie. Se vain syö konkreettisesti rahaa vajaat kolme tuhatta euroa, joka kuitenkin on vielä minulle melko iso raha. Mutta aikanaan päätin, että se on sen arvoista. Tämä kyseinen reissu, parhaan ja vanhimman ystäväni kanssa, on jotain sellaista, joka on minulle henkisesti äärettömän tärkeää. Ja sen vuoksi myöskin aion aikanaan kyllä kirjoittaa siitä reissusta ja paljon. Sen jälkeen voin sitten aivan rauhassa keskittyä koko tulevan vuoden vain muiden asioiden hoitamiseen ja mihin sitten ikinä.

Opiskellakin vielä pitäisi ja pääsykokeethan ne ovat edessä vielä keväällä. Niitäkin odotan mielenkiinnolla. Ja vaikka kävisikin niin onnekkaasti, että minulla ensi syksynä olisi opiskelupaikka jossain, niin siltikin aion jatkaa noita töitäni, joita nyt teen. Olen tietyllä tapaa päättänyt rakentaa tulevaisuutta hiukan perusteellisemmin kuin ehkä joskus aikanaan olisin vielä tehnyt. Jollain tapaa en enää tunne, että minulla olisi mikään kiire minnekään.

Mutta silti, joskus sitä miettii, että kun on tämän ikäinen ja elämä vielä aika lailla alkutekijöissään, mitä sitä olisi joskus aikanaan pitänyt tehdä toisin? Vai olisiko kuitenkaan mitään? Miten minusta tuli minä? Tuskin millään muulla tavoin kuin näin. Paljon on vielä tehtävää. Positiivista tässä on se, että en aina välillä malttaisi edes odottaa sitä kaikkea tekemistä. Vain se yksi asia lopulta puuttuu elämästäni, mutta arvatkaapa mitä. Puuttuu jos puuttuu, elämässä on muutakin sisältöä kuin parisuhteet.

Mutta siis mitä tekemistä sillä viskipullolla oli nyt minkään kanssa? Sitä tekemistä sillä on kaiken kanssa, että minä tuossa taannoin tajusin, että olen vapaa tekemään mitä ikinä tahdon! Ja se minua hymyilyttää.

Seisoin tänään Alkossa viskihyllyn edessä noin kymmenen minuuttia ja pohdin kuumeisesti. Valinta on aina vaikea, kun ei kotona ole ennestään mitään, mitä suuhunsa siemailla. Minun tuloillani kun ei ole yleensä ollut varaa mitään baarikaappia ryhtyä väsäilemään. Nyt kun tilanne on hieman muuttunut, päätin ykskantaan tehdä asialle jotain.

Lopulta päädyin kuin vaivihkaa, enkä oikeastaan laisinkaan vastahakoisesti pulloon, jota olin silmäillyt jo jonkin tovin. Glenfiddich 15 ja yksi punaviinipullo korissa kävelin kohti kassaa. Olo oli huojentunut ja itse asiassa jopa varsin tarmokas. Voittajafiilis. Kerrankin ymmärsin maksaa laadusta. Miksi ostaa paskaa, jos hieman enemmän rahallisesti panostamalla saa jotain todella hyvää?

No, viskeistä voi kiistellä ikuisuuksiin asti ja varsinkin siitä, onko viski ylipäänsä ihmisen juomaa. Sehän kun tuppaa jakamaan meidät älylliset olennot aika tavalla kahteen eri leiriin. No, minä kuulun niihin, jotka pitävät viskeistä ja nimenomaan hyvistä viskeistä. Ostaessani tuota pulloa, tajusin myöskin tulevan baarikaappini peruskiven tulleen juuri hankittua.

Tietenkin tuo pullo tuosta ajan saatossa hupenee, eli ei mene aikaakaan, kun nyt hankkimani mallasjuoma on jo historiaa ja toiset pullot ovat asettuneet sen tilalle. Mutta sen ajatuksen sydän tuo nyt on. Baarikaapin perustava henki. Ja hyvänmakuinen henki muuten onkin, jos niin nyt voi asian ilmaista. Cheers!

Syy sille, miksen ole mitään useampaan päivään kirjoittanut, on yksiselitteisesti ja hieman oiotusti sanottuna se, että en ole ehtinyt. Seuraavassa on tekstiä, joka on sisällöltään ehkä hieman sekavaa ja ei todennäköisesti aukea sellaiselle, joka ei minua jollain tasolla tunne. Harmi tietysti, mutta minkä teet, kun asiat ovat liian henkilökohtaisia.

Koska syvemmin jos paneuduttaisiin niihin syihin, miksen ole kirjoittanut, löytyisi sieltä jotain sen kaltaistakin viittausta, että olen yksinkertaisesti pidättäytynyt toteamasta täällä jotain sellaista, mitä voisin jälkikäteen katua. Ehkä liian voimakas termi, mutta tietyllä tapaa kuitenkin tahdoin vain rauhoittaa mieleni, ennen sanaisen arkkuni avaamista.

Ja hyvä oli, kun niin tein. Oloni on nyt rauhallisempi kuin mitä se oli vielä joku päivä sitten. Toisaalta mieleni on myöskin melko kylmä, jähmettynyt ja varautunut. Ei tätä tarvitse tulkita niin, että jollain tapaa nyt taas kerran kiukuttelisin kuin pahainen kakara. Ei sinne päinkään.

Olen vain käsitellyt päässäni menneen viikon aikana tunteitani ja tuntemuksiani. Niitä käsitellessä tunsin hetken aikaa suurta kylmyyttä. Se ei kohdistunut suoranaisesti kehenkään, vaan taas kerran, ihan puhtaasti vain elämään itseensä. Tunsin oloni vain niin järjettömän epäreiluksi.

Konkreettisia syitä sille epäreiluuden tunteen aiheutumiselle en aio teille paljastaa. Sen tietäkööt se tai ne ihmiset, jotka asiasta jotain tietävät ja piste. Mainittakoon tähän perään heti sekin seikka, että niitä ihmisiä kohtaan, jotka tätä tunnetta ovat kontolleni olleet jollain tapaa aiheuttamassa, en tunne pahaa, en vihaa, en katkeruutta, enkä mitään muutakaan negatiivista. Tietynlaista kylmyyttä ja empatian puutetta ehkä tunnen ja siis tunnenkin. Mutta se menee aikanaan ohi.

Päätin olla nyt niin itsekäs, että tulevien viikkojen aikana tuskin kukaan minusta saa irti mitään. Tätä voisi edelleenkin joku ulkopuolinen ainakin mielessään hetken aikaa arvostella siksi kakaramaiseksi kiukutteluksi, mutta edelleenkään se ei sitä ole. Tämä on ennemminkin vain jonkinlaista itsesuojelua.

On olemassa ihmisiä, jotka minuun ovat tehneet suuren vaikutuksen elämässäni ja jotkut ovat tehneet sen valtavan nopeastikin. Jotkut toki hitaammin. Jotkut näistä ihmisistä eivät ole kuuluneet elämääni enää pitkiin aikoihin, jotkut kuuluvat edelleenkin. Toiset näistä ihmisistä ovat aina olleet minulle täysin platonisia otuksia. Toiset eivät.

Minä en ole koskaan ollut siltoja polttavaa tyyppiä, vaikka tunteenpuuskissani olen pahojakin asioita sanonut. Aina ne asiat on jälkikäteen puitu ja korjattu, jos siihen vielä on mahdollisuus ollut. Kuitenkaan mitään suoranaista ja täysin itsestään selvää raunioiden luontia en siis harrasta. Ja miksi harrastaisin? Se ei lopulta ketään auta, eikä varsinkaan sitä sytyttäjää itseään. Se tekee vain kylmemmäksi.

Kylmyys on joskus hyvästä ja nyt se minusta on minulle paras mahdollinen vaihtoehto. Tiedän sen lakkaavan ajan saatossa, eikä siihen välttämättä mene edes kovin kauaa. Sikäli tässä on ehkä hassuinta se, että lopulta tämän asian toistelu on aivan yhdentekevää. Nimittäin ei minulla tietyllä tapaa edes ole kohdetta, jolle olla kylmä. Koska minulle ei itse asiassa suoda sitä mahdollisuutta. Se muuten tietyllä tapaa ärsyttää, mutta sitten kun sitä edes hetkenkin ajattelen tarkemmin, rauhoitun. Minä nyt vain olen, sattui siihen lähistölle sitten milloin kukakin.

Ärsyttävintä minussa itsessäni on oman itseni kannalta se, että siltikin, vaikka miten minä yritän työntää joitakin tunteitani pois ajatusteni keskiöstä, se empatia sieltä kuitenkin nostaa päätään. Eikö helvetti sitä joskus voisi vain olla kuin kone!?

Päätin ensi lauantaina mennä tekemään ylityövuoron, koska matkarahoja ei koskaan ole liikaa. Se on eräs konkreettinen syy, miksi pikkujoulut jäävät osaltani väliin. Mutta lauantaina, kun pääsen työvuorosta, vedän päälleni uudet vaatteet, menen baariin, olen hetken aikaa kylmä ja katson, mihin se johtaa.

Yhdysvaltojen kansa on äänestänyt ja lopputulos on selvillä. Valkoiseen taloon kävelee tammikuussa musta mies. Mitä se merkitsee kenenkin kannalta?

Barack Obama ilmestyi valtakunnalliseen politiikkaan vasta jokunen vuosi sitten ja niistä lähtökohdista katsoen on perin merkittävä seikka, että mies nousi jo nyt presidentiksi. Toki joku voisi sanoa, että se on merkittävää, että afroamerikkalainen ylipäänsä nousi presidentiksi, mutta vaikuttavamman tästä tekee se seikka, että neljä vuotta sitten demokraattien puoluekokouksessa aloitellessaan puhettaan, harva yhdysvaltalainen edes tiesi, kuka Barack Obama on. Hänhän on ensimmäisen kauden senaattori.

Ja myöskin viimeisen. Harvemminhan presidentiksi valittu henkilö missään päin maailmaa enää palaa oman maansa poliittisessa järjestelmässä alemmalle portaalle, vaikka poikkeuksiakin tietysti ihan lähihistoriastakin löytyy. Ei tarvitse kuin katsahtaa rajan yli itään. Mutta kaikki tyynni, Yhdysvallat ovat valinneet itselleen uuden presidentin, jonka ulosanti on edeltäjäänsä nähden tyystin erilainen ja ihan kautta historiankin katsottuna melko sujuva ja intellektuelli. Harvardin käynyt lakimies ja samaisen yliopiston oman lehden historian ensimmäinen musta päätoimittaja on nyt Yhdysvaltojen historian ensimmäinen musta presidentti.

Se, millä tavoin tämä historiallinen valinta vaikuttaa todella maan sisällä vallitseviin rotujen välisiin seikkoihin, on ainakin minulle liian vaikea pala kirjoittaa. Koska en ole uuden mantereen rotukysymyksiin koskaan niin suuresti perehtynyt. Ainoastaan tiedostanut sen, että maassa edelleenkin on olemassa punaniskoja ja liberaaleja ihmisiä, joilla molemmilla ryhmittymillä on omat periaatteensa myöskin rotukysymyksissä. Kai voisi tähän seikkaan lyhyesti vain sitten todetakin sen, että kerta rotukysymyksestä pitää edelleen puhua, on se silloin myöskin olemassa. Onhan tuolla valinnalla ainakin symbolinen merkitys, jos ei muuta.

Yhdysvallat on, Kiinan ja muun Aasian voimistuessa, edelleen maailman talouden veturi ja jokainen, joka vähääkään asioita seuraa, on saanut nähdä tämän veturin nyt yskivän todella. Surullisenkuuluisien Sub Prime - lainojen myötä maa on ajautumassa todella pahaan rahoitusmarkkinoiden ja sitä myöten reaalitalouden kriisiin. Tai siellä se jo on, vain todelliset seuraukset eivät vielä lähellekään täysin ole realisoituneet.

Tähänhän tuleva presidentti otti vahvasti kampanjassaan kantaa ja vakuutti, että valtio aikoo tehdä järjestelmän, jolla pystyttäisiin avittamaan pahimmissa tilanteissa olevia asunnonomistajia. Valittiin pallille kuka hyvänsä, ei Barack Obamakaan ihmeisiin pysty ja valitettavasti Yhdysvaltojen talous tulee vielä kokemaan kovia. Mutta ajan kanssa se kääntyy kyllä nousuun ja nyt valittu presidentti avustajineen mahdollisesti pystyy luomaan sellaista talouspolitiikkaa, joka avittaa maan talouskasvun käyrää ylöspäin niin hyvin kuin se vallitsevassa tilanteessa ylipäänsä on mahdollista.

Bushin aikakaudella tuloverotusta laskettiin jatkuvalla syötöllä ja maan talous oli alijäämäinen vuosikaudet. Maa lähti soitellen Irakiin ja kyseinen sotilasoperaatio on kohta maksanut saman verran kuin mitä valtio nyt myönsi rahaa tukipaketissaan pankeille. 700 miljardia dollaria. Tietysti ajan saatossa sotiminen on maan taloudelle ollut osittain myöskin tulonlähde, koska maassa on paljon sotateknologiaa valmistavia yrityksiä. Mutta tyhmempikin käsittää, että tuon rahasumman allokoiminen julkisen talouden sekä kotitalouksien tilanteiden parantamiseen olisi ollut maan kansantaloudelle parempi asia.

Menetettyä ei saa takaisin, joten sitä on turha itkeä. On mielenkiintoista katsoa tulevia vuosia ja nähdä, millä tahdilla Obama aikoo sotilaansa Irakista kotiuttaa. Projektin tavoite tuskin toteutunee kunnolla koskaan, joten kannattavampaahan ne sieltä on pois vetää. Jos maahan olisi valittu vielä toinen punaniskapresidentti suoraan Bushin perään, oltaisiin siellä suossa todennäköisesti ryvetty vielä pitkään ja syvällä. Mutta ylpeän patrioottisesti ja jääräpäisesti.

Yhdysvaltojen presidentin valinta on suomalaisen kannalta monin tavoin melko yhdentekevä juttu. Jos sillä meidän kannaltamme on jonkun mielestä merkitystä, että soditaanko Irakissa tai Afganistanissa, niin sitten sillä on. Tietysti onhan sillä jotain merkitystä, mutta lopulta ainoa asia, joka meidän jokapäiväiseen leipäämme vaikuttaa, on Yhdysvaltojen talouden elpyminen. Tätä tietysti sotien vähentäminen edesauttaa, joten tällä tavoin voidaan vetää viiva Irakin ja meidänkin välillemme, jos niin välttämättä tahdotaan.

Toivon, että Barack Obaman kausilla Yhdysvaltojen talous todella kääntyy takaisin nousu-uralle, koska se suoraan vaikuttaa meidänkin talouskasvuumme. Se on lopulta ainoa asia, jolla on minulle henkilökohtaisesti merkitystä tässä koko nyt tapahtuneessa historiallisessa asiassa. Valehtelisin, jos väittäisin, että sillä mitään suurempaa väliä minulle on, että minkä värinen kaveri siellä valkoisessa talossa oikein istuu. No okei, ei ehkä kuitenkaan tämän näköinen.