Fysiikka tuntee kvarkit, jotka ovat jakamattomia. Näin lukion laajaa fysiikkaa enempää lukemattomalle syntyy käsitys, että ne ovat pienimpiä palasia maailmankaikkeudessa, joista kaikki muu näkyvä koostuu. Myöskin molekyylit. Voin olla väärässä, koska en jaksa asiaan sen suuremmin perehtyä. Ei minua fysiikka ole vuosikausiin sen suuremmin enää kiinnostanut.
Mutta oli materian pienimpien partikkeleiden nimi sitten mikä hyvänsä, se ei muutu miksikään, että lopulta kaikki on joko fysiikkaa tai kemiaa. Matematiikka toki on ainoa täysin eksakti tieteenala ja kaikki muu voidaan aina kyseenalaistaa. Tuohan on ollutkin aina yksi lempitoteamuksiani. Se on sinänsä hassua, kun en matematiikastakaan sen suurempia ymmärrä, vaikka sitäkin lueskelin - mutta nimenomaan lueskelin - pitkän lukumäärän verran lukiossa.
70 prosenttia ihmisestä on vettä ja sähkövirtaakin meissä kulkee kohtalainen määrä. Kaikki meissä ihmisissä tapahtuvat toiminnot ovat joko kemiallisia reaktioita tai sitten fyysisiä, joita nuo kemialliset ohjailevat. Silti tietoisuutemme on nykyään jotain aivan toista. Tai sitä se on tietysti ollut jo pitkän aikaa. Onhan todettu, että ihmisen erottaa muista eläimistä mielikuvitus ja kyky ennakoida asioita. Muut eläimet ajattelevat ehdollistetusti. Ihminen tekee valintoja. Mutta siis ihminenkin on eläin, vaikka toiset tuntuvatkin ajattelevan, että näin ei ole, vaan ihminen olisi jollain tapaa aivan eri asia.
Minulla oli aikanaan koira, jolla oli varsin vahvat tunteet. Ja olen kyllä nähnyt muitakin eläimiä, jotka tuovat esiin eri tavoin tuntemuksiaan. Eikä kyse ole pelkästään geneettisesti koodatuista reaktioista, jotka laukeaisivat tiettyjen ehdollistamisten myötä. Kuten vaikkapa se, että karhuemo käy kenen hyvänsä päälle, kuka vain menee liian lähelle pentua. Ihmiskunnassa lasten suojelemista kutsutaan rakkaudeksi, mutta miksi? Karhuemosta tuskin kukaan sanoisi, että se tuntee rakkautta, vaan yksinkertaista suojeluviettiä, jota sen ei tarvitse edes miettiä. Se tapahtuu täysin automaattisesti. Ihmislapsen vanhempi ei lyö kaikkia, jotka edes vahingossa koskevat koskevat pienokaiseen. Karhu käy päälle jo, kun edes lähelle tullaan. Näihin kahteen eroavaisuuteen on toki olemassa varsin yksinkertainen selitys.
Ihminen on ajan saatossa kehittynyt mielikuvituksessaan niin pitkälle, että se on todella luonut näitä erilaisia käsitteitä, kuten rakkaus, viha, katkeruus, onni ja niin edelleen. Mutta voiko sitten eläin tuntea katkeruutta, tai vaikkapa kateutta? Ei varmaankaan, vaikka jonkinlaista tunnetta se voikin kokea, kuten loukkaantumista. Ilmeisesti siihen ei tarvita mielikuvitusta, vaan sekin on primitiivinen reaktio. Vihaa taasen muut eläimet eivät voi tuntea, koska siihen tarvitaan mielikuvitusta. Koira puolustautuu, jos se tuntee itsensä uhatuksi, mutta vihaa se ei voi tuntea. Jos ei osaisi ajatella asioita ennakoivasti ja kuvittelemalla, ei voisi myöskään kadehtia tai katkeroitua. Koska ajattelisi vain juuri sitä hetkeä, missä milloinkin olemme. Näin siis muut eläimet toimivat.
Mutta ei ihminen. Ihminen on ylivertainen aivokapasiteetiltaan eläinkunnassa. Täten se on myöskin samalla haavoittuvaisin. Voi olla, että rakkaus käsitteenä - oli siitä sitten millainen näkemys ikinä itse kullakin - mielletään ihmisen ainutlaatuiseksi tunteeksi. Kuitenkin jos mietitään eroottista rakkautta eli himoa ja sitä rakkautta, joka ajaa puolustamaan lapsiaan, ei ihminen ole yhtään sen erityisempi kuin mikään muukaan eläinkunnan olio. Mielikuvituksemme vain pyrkii luomaan noille primitiivisille toiminnoille jotain nyansseja, joita ei todellisuudessa ole olemassakaan.
Eli tämä kemiallinen ketjureaktio aivoissa onkin aivan samankaltainen kuin kaikilla muillakin eläimillä. Sille on vain annettu ainutlaatuinen nimi. Kaikki muutkin eläimet ovat kiimassa ja myöskin rakastavat jälkikasvuaan puolustaen niitä henkensä uhalla. Itse asiassa ihminen taitaa olla ainoa eläin, joka ei välttämättä puolusta lapsiaan ja voi myöskin tehdä aivan päinvastoin. Taas tullaan mielikuvituksen ja siitä juonnettavan valinnan juurille. Toki ihminen on myöskin ainoa eläin, jolla on ainainen kiima. Kaikilla muilla eläimillä se rajoittuu tiettyihin ajankohtiin vuoden kierrossa. Onko sekin juontumaa huiman kehittyneistä aivoistamme? Voisin kuvitella niin. Nimenomaan kuvitella.
Nytkin minä kuvittelen kaikenlaista ja sepä sai minut tämänkin merkinnän kirjoittamaan. Mutta jos monenlaiset tunteet vaativat mielikuvitusta, onko ihminen myöskin ainoa eläin, joka kykenee ihastumaan? Onko ihastuminen mielikuvituksen aiheuttamaa aivojen kemiallista tuotetta, joka on erilainen reaktio konkreettisesti kuin rakkaus? Siis jos nyt ajateltaisiin, että rakkauden reaktio vaikkapa molekyylitasolla voitaisiin paikantaa. Olisiko ihastuminen jossain toisessa kohtaa aivoja ja ovatko vaikkapa hormonit jollain eri tavoin pelissä mukana? Kuitenkin noilla kahdella seikalla kun on selkeä yhteys. Vai onko ihastuminen lopulta täysin sama asia kuin kiima?
Olemmeko me vain mielikuvituksemme avulla luoneet sen kaltaisia ajatusmalleja, joilla käsittelemme yhtä ainutta primitiivireaktiota jotenkin paljon hienovaraisemmin? Molemmat ovat sukupuoliseen vetovoimaan liittyviä termejä, ihastuminen ja eroottinen rakkaus. Muut eläimetkö eivät siis voi ihastua, vaan näkevät yksinkertaisesti vain riittävän kykenevän yksilön jatkamaan sukua? Ihminen sivistyksessään on porrastanut tämän yhden ja saman konkreettisen kemiallisen ketjureaktion erilaisiin asteisiin.
Muut eläinkunnan oliot eivät myöskään pysty mielikuvituksen puutteen vuoksi pettymään tai tuntemaan katkeruutta, jos joku vahvempi uros vie naaraan hänen nenän edestään. Ihminen voi ja sitähän se tekee tuon tuosta. Muut eläinkunnan oliot joko kuolevat taistellessaan naaraasta tai häipyvät paikalta ja jatkavat elämäänsä, eivätkä taatusti pois pötkittyään murehdi sitä, miten se toinen saman lajin edustaja nyt pääsi astumaan juuri sen naaraan, mikä vielä hetki sitten oli hänen nenän edessään. Ihminen tekee sitten monenlaisia juttuja, joita saa lukea iltapäivälehdistäkin tuon tuosta. Ihmisen mielikuvituksella on taatusti ollut suuremmassa määrin positiivinen vaikutus lajin hyvinvoinnin kannalta, mutta ei käy kieltäminen, etteikö kolikolla olisi kääntöpuolikin.
Jos ihmisellä ei olisi mielikuvitusta, ei myöskään tarvitsisi pohtia tällaisia asioita. Eikä ihminen koskaan ihastuisi. Minäkin siis joko vain ottaisin jonkun naisen tai sitten en, riippuen lähinnä fyysisistä ominaisuuksistani. Nyt kun asia näin ilmaistaan, kuulostaa se toki karulta, koska yksi varsin hyvä puoli mielikuvituksen kehittymisessä on ollut esimerkiksi emansipaatio. En siis tietenkään tarkoita sanoa sitä, että mies se nyt päättäisi, että kuka astuu ja ketä. Muun eläinkunnan kohdalla näin kuitenkin on.
Mutta kun siinä mielikuvituksen kehittyneisyydessä ihmiselle piilee juurikin se toinen ulottuvuus, valinnan mahdollisuus. Ja vieläpä siis sukupuolesta riippumatta. Siis juuri se, mitä muilla eläinkunnan olioilla ei ole. Ei kummallakaan sukupuolella. Muut eläimethän eivät todellisuudessa valitse. Ne vain sopeutuvat vallitseviin oloihin ja luonto valitsee sitten sen, mitä tarvitsee. Ihmisen valinnan mahdollisuus onkin se asia, joka esimerkiksi porrastaa tämän primitiivisen reaktion, kiiman, eri tasoisiin tuntemuksiin. Ihastuminen siis on yksi niistä tasoista. Ja ihminen voi valita, mitä se sille tunteelle tekee.
Joskus sitä toivoo, että olisi vaikkapa syntynyt koiraksi.