Blogi

Torstaina kaveri töistä päästyään koukkasi meikäläisen pökötin kyytiin ja painelimme kuskin kämpän kautta tekaisemassa härän fileet punaviinimarinadiin ja suuntasimme mahdollisimman pikaisesti keulan kohti Pohjois-Karjalaa. Itsehän aloitin juhannuksen vieton jo keskiviikkoiltana.

Kahden ja puolen tunnin ajelun päätteeksi renkaat jarruttivat mökin pihaan ja bileet olivat jo täydessä käynnissä. Oluet auki ja sauna sekä grilli käyttöön. Ensimmäinen viskipullo kiersi kourassa ja jokainen, joka pullosta huikkaa otti, oli minulle täysin entuudestaan tuntematon tapaus. Kaksi naista ja yksi mies olivat minulle ennestään tuttuja. Mutta sehän ei tavanomaisesti ole ollut allekirjoittaneelle kuin menoa piristävä piirre juhlissa.

Keli oli toki kolea, vaikka torstaina vielä varsin hyvä. Seuraavat kaksi päivää sitten silloin tällöin satelikin vettä, mutta grillattua saimme eikä sateensuojassa tai saunassa kylmä tullut. Aattona illan kuljettua tasaisesti eteenpäin, pakkaannuimme isolla porukalla kaverin pakettiautoon ja painelimme lavatansseihin, pahennusta aiheuttamaan. "Mitä, eikö täältä saa edes viinaa!?"

Puheliaita ja sosiaalisia ihmisiä riitti ja sekös ei muuta kuin passaa. Lauantaina oli jo hieman väsynyt fiilis ja päikkäritkin olivat välillä mielessä, mutta lopulta ei tullut nukuttua silmäystäkään. Olimmepa jo muutamat kuvitelleet, että nyt vain chillaillaan sekä grillaillaan koko ilta, kunnes tulikin yllätyspaukku, kossu pöytään ja vähän myöhemmin auton nokka kohti Tuupovaaran paikallista karaokebaaria. Saavat pohjois-karjalaisen kylän nuoriso vähän uutta naamaa tiskin eteen. Aiheutetaanko taas pahennusta? No eihän nyt toki!

Kaverin poikaystäväksikin sain tekeytyä, kun meni sitten kännipäissään säheltämään, eli antoi tosiaan vähän ymmärtää, mutta ei sitten ymmärtänytkään antaa. Sitähän sattuu: hupsista saatana!

No, mitään sen vakavampaa ei muuten tapahtunut näin henkilökohtaisella tasolla, eikä kyllä ollut liiemmin tarkoituskaan. Pitihän se vähän yhtä tuupovaaralaista tyttöä jututtaa. Mikä juhannus se nyt on, jos tuppisuuna istuu ja vain ryyppää silmät soikeana. Tuntui todella siltä, että kesä lähti vihdoin ja viimein käyntiin. Toki sunnuntaina sitten jo kone lässähtikin, mutta kesän fiilistä se ei laskenut. Neljä päivää melko tiukkaa viinanottoa saikin riittää. Se toki tarkoittaa sitä, että tämän viikon salitreenit ovat jo kai takana, vaikka edelleenkin yritän pakottaa itseni raudan pariin viimeistään keskiviikkona.

Niin ja en kyllä aio sanoa, että mistä oli kyse, koska homma ei ole aivan niin vakava, miltä se kuulostaa; mutta kuten tuli juhannusketjussa keskustelujen puolella todettua, kyllä me Hassen kanssa tosiaankin hakattiin se naispappi, ja kunnolla hakattiinkin. Oltiinpa tekohetkellä vieläpä alasti. Kyllä kesä on kiva <3 Nyt vähän kyllä väsyttää, huomenna iltaan töihin...

Maamme mediassa tuli ilmi harvinaislaatuinen rikostapaus. Nuori nainen oli kidnapattu suuren lunnasvaatimuksen kera.

Poliisi järjesti suuren operaation kaapatun pelastamiseksi ja toteutti jopa ilmatilan sulkemisen, jonka syyksi sepitti medialle sotaharjoitukset.

Tapaus päättyi uhrin kannalta onnellisesti, kun poliisi onnistui paikantamaan hänet ja saattamaan turvaan ilmeisestikin ilman sen suurempia fyysisiä vammoja. Henkiset vammat toki ovat eri asia ja toivonkin vain voimia naiselle itselleen.

Sieppauksen tekijän henkilöllisyys tuli julkisuuteen ensimmäisenä Nelosen uutisten toimesta ja tuntui jollain tapaa melko absurdilta, että hyväpalkkainen yritysjuristi tekisi jotain tämän kaltaista. Raha motiivina tuntuu melko käsittämättömältä.

Olivat motiivit mitkä hyvänsä, se, mikä tässä nyt on todellinen inhimillisyyden ilmentymä, josta todella voisi tehdä pilkkaa, on siepatun naisen setä, Niklas Herlin.

Pilkkaa suoranaisesti tässä kukaan varmaankaan ei tahdo tehdä, mutta saako sitä ihmistä heittää takaisin omilla sanoillaan, tilanteessa kuin tilanteessa? Herlin kun lauantaina kirjoitti omistamansa Uusi Suomi - verkkolehden sivustolla seuraavaa:

"Tänä viikonloppuna suomalaisesta mediasta otetaan mittaa. Kesäisenä viikonloppuna ei ole tarjolla liikaa uutisia. Houkutus revittää sukulaisiani koskettavaa draamaa on suuri; kokemuksesta tiedän, että juttuun voisi olla helppo tarttua. Tiedän myös, että tilanne on ainutlaatuinen. Suomessa ei ole ensimmäistäkään toimittajaa, jolla olisi kokemusta tällaisesta uutistyöstä.

Tänä viikonloppuna toimittajien on syytä ymmärtää vastuunsa. Yksityiskohtien haaliminen tai niiden julkaiseminen olisi kohtuutonta paitsi sukulaisteni, myös yhteiskunnan kannalta. On syytä miettiä mitä kirjoittaa, mihin tai milloin, kun ollaan näin uusien ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä."

Olen samaa mieltä. Toimittajalla pitäisi olla moraalia, vaikka jutuilla lehtiä myydäänkin. Hieman yli vuotta aiemmin samainen mies kirjoitti seuraavaa:

"Toimittajaa syyllistetään. Nykyään ei voi lukea tai nähdä tai kuulla poliitikkoa, joka ei syyttäisi kohusta mediaa. Rupee riepomaan! Mediako käski valehdella uuden naisystävän ensitapaamisesta? Pahat toimittajat lähettivät eroottiselle tanssijalle 200 tekstiviestiä? Oliko se toimittaja joka Jokelassa ampui? Toimittajatko järjestivät Aasiassa hyökyaallon? Toimittajat pidättivät sisäpiirikaupoista epäillyn? Ei. Ei. Ei. Ei.

Toimittajien täytyy tehdä parhaansa saadakseen lukijoille, kuulijoille ja katsojille luettavaa, kuultavaa ja katsottavaa. Toimittajat, tai heidän työnantajansa kilpailevat lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien ajasta."

Kuten totesin, inhimillistä toki, että ääni muuttui kellossa kuin salamaniskusta. Olenko minä nyt perisuomalainen juntti ja paskiainen, kun kuitenkin minua ihan vähän myöskin hymyilyttää?

Miksi ihmiset ovat niin vaitonaisia? Miksi sanotaan, että "mennään bilettämään", jos kuitenkin tahdotaan sanoa, että "jos tulet, niin tahdon tutustua juuri sinuun"? Miksei sanota niin, kuin oli tarkoitus sanoa?

Miksi vihjaillaan ja vitsaillaan? Tai vitsailemalla vihjaillaan? Tai mikä pahinta, miksi vitsailemalla vihjaillaan, eikä millään tapaa tuoda ilmi sitä, onko kyseessä pelkkä vitsailu? Miksi ihmiset eivät tuo ajatuksiaan esille todella?

Miksi ihmiset menevät toistensa ohi kuin iltapäivän junat Helsinki-Joensuu-radalla? Vaikka kuitenkin molempien oli mielestään tarkoitus törmätä?

Miksi molemmat todella epäröivät? Miksi kumpikin miettii, mitä toinen ajattelee?

Siksi, että toinen ei lopulta voi tietää, mitä toinen ajattelee. Siksi, että toinen ei voi tietää, oliko toisella tarkoitus törmätä, vai oliko kyse lopulta vain puhtaasti mielenkiinnosta kivaa tyyppiä kohtaan.

Siksi, että vitsailu on helppo tapa keventää tunnelmaa. Ja mikä pahinta, vitsailu on helppo tapa keventää tunnelmaa, jossa kuitenkin tahtoisi sanoa jotain konkreettista.

Ja siksi molemmat epäröivät, koska kumpikaan ei ole kuin koira. Siksi ihmiset ovat vaitonaisia. Ja siksi ihmiset sanovat, että he tahtovat bilettää, vaikka he todellisuudessa tahtoisivat sanoa, että "tahdon tutustua juuri sinuun".

Mistä moinen avautuminen? Siitä kai, että en siis ole koira. Nyt on diibadaaballe luotu piste. Tästä on hyvä jatkaa.

Fysiikka tuntee kvarkit, jotka ovat jakamattomia. Näin lukion laajaa fysiikkaa enempää lukemattomalle syntyy käsitys, että ne ovat pienimpiä palasia maailmankaikkeudessa, joista kaikki muu näkyvä koostuu. Myöskin molekyylit. Voin olla väärässä, koska en jaksa asiaan sen suuremmin perehtyä. Ei minua fysiikka ole vuosikausiin sen suuremmin enää kiinnostanut.

Mutta oli materian pienimpien partikkeleiden nimi sitten mikä hyvänsä, se ei muutu miksikään, että lopulta kaikki on joko fysiikkaa tai kemiaa. Matematiikka toki on ainoa täysin eksakti tieteenala ja kaikki muu voidaan aina kyseenalaistaa. Tuohan on ollutkin aina yksi lempitoteamuksiani. Se on sinänsä hassua, kun en matematiikastakaan sen suurempia ymmärrä, vaikka sitäkin lueskelin - mutta nimenomaan lueskelin - pitkän lukumäärän verran lukiossa.

70 prosenttia ihmisestä on vettä ja sähkövirtaakin meissä kulkee kohtalainen määrä. Kaikki meissä ihmisissä tapahtuvat toiminnot ovat joko kemiallisia reaktioita tai sitten fyysisiä, joita nuo kemialliset ohjailevat. Silti tietoisuutemme on nykyään jotain aivan toista. Tai sitä se on tietysti ollut jo pitkän aikaa. Onhan todettu, että ihmisen erottaa muista eläimistä mielikuvitus ja kyky ennakoida asioita. Muut eläimet ajattelevat ehdollistetusti. Ihminen tekee valintoja. Mutta siis ihminenkin on eläin, vaikka toiset tuntuvatkin ajattelevan, että näin ei ole, vaan ihminen olisi jollain tapaa aivan eri asia.

Minulla oli aikanaan koira, jolla oli varsin vahvat tunteet. Ja olen kyllä nähnyt muitakin eläimiä, jotka tuovat esiin eri tavoin tuntemuksiaan. Eikä kyse ole pelkästään geneettisesti koodatuista reaktioista, jotka laukeaisivat tiettyjen ehdollistamisten myötä. Kuten vaikkapa se, että karhuemo käy kenen hyvänsä päälle, kuka vain menee liian lähelle pentua. Ihmiskunnassa lasten suojelemista kutsutaan rakkaudeksi, mutta miksi? Karhuemosta tuskin kukaan sanoisi, että se tuntee rakkautta, vaan yksinkertaista suojeluviettiä, jota sen ei tarvitse edes miettiä. Se tapahtuu täysin automaattisesti. Ihmislapsen vanhempi ei lyö kaikkia, jotka edes vahingossa koskevat koskevat pienokaiseen. Karhu käy päälle jo, kun edes lähelle tullaan. Näihin kahteen eroavaisuuteen on toki olemassa varsin yksinkertainen selitys.

Ihminen on ajan saatossa kehittynyt mielikuvituksessaan niin pitkälle, että se on todella luonut näitä erilaisia käsitteitä, kuten rakkaus, viha, katkeruus, onni ja niin edelleen. Mutta voiko sitten eläin tuntea katkeruutta, tai vaikkapa kateutta? Ei varmaankaan, vaikka jonkinlaista tunnetta se voikin kokea, kuten loukkaantumista. Ilmeisesti siihen ei tarvita mielikuvitusta, vaan sekin on primitiivinen reaktio. Vihaa taasen muut eläimet eivät voi tuntea, koska siihen tarvitaan mielikuvitusta. Koira puolustautuu, jos se tuntee itsensä uhatuksi, mutta vihaa se ei voi tuntea. Jos ei osaisi ajatella asioita ennakoivasti ja kuvittelemalla, ei voisi myöskään kadehtia tai katkeroitua. Koska ajattelisi vain juuri sitä hetkeä, missä milloinkin olemme. Näin siis muut eläimet toimivat.

Mutta ei ihminen. Ihminen on ylivertainen aivokapasiteetiltaan eläinkunnassa. Täten se on myöskin samalla haavoittuvaisin. Voi olla, että rakkaus käsitteenä - oli siitä sitten millainen näkemys ikinä itse kullakin - mielletään ihmisen ainutlaatuiseksi tunteeksi. Kuitenkin jos mietitään eroottista rakkautta eli himoa ja sitä rakkautta, joka ajaa puolustamaan lapsiaan, ei ihminen ole yhtään sen erityisempi kuin mikään muukaan eläinkunnan olio. Mielikuvituksemme vain pyrkii luomaan noille primitiivisille toiminnoille jotain nyansseja, joita ei todellisuudessa ole olemassakaan.

Eli tämä kemiallinen ketjureaktio aivoissa onkin aivan samankaltainen kuin kaikilla muillakin eläimillä. Sille on vain annettu ainutlaatuinen nimi. Kaikki muutkin eläimet ovat kiimassa ja myöskin rakastavat jälkikasvuaan puolustaen niitä henkensä uhalla. Itse asiassa ihminen taitaa olla ainoa eläin, joka ei välttämättä puolusta lapsiaan ja voi myöskin tehdä aivan päinvastoin. Taas tullaan mielikuvituksen ja siitä juonnettavan valinnan juurille. Toki ihminen on myöskin ainoa eläin, jolla on ainainen kiima. Kaikilla muilla eläimillä se rajoittuu tiettyihin ajankohtiin vuoden kierrossa. Onko sekin juontumaa huiman kehittyneistä aivoistamme? Voisin kuvitella niin. Nimenomaan kuvitella.

Nytkin minä kuvittelen kaikenlaista ja sepä sai minut tämänkin merkinnän kirjoittamaan. Mutta jos monenlaiset tunteet vaativat mielikuvitusta, onko ihminen myöskin ainoa eläin, joka kykenee ihastumaan? Onko ihastuminen mielikuvituksen aiheuttamaa aivojen kemiallista tuotetta, joka on erilainen reaktio konkreettisesti kuin rakkaus? Siis jos nyt ajateltaisiin, että rakkauden reaktio vaikkapa molekyylitasolla voitaisiin paikantaa. Olisiko ihastuminen jossain toisessa kohtaa aivoja ja ovatko vaikkapa hormonit jollain eri tavoin pelissä mukana? Kuitenkin noilla kahdella seikalla kun on selkeä yhteys. Vai onko ihastuminen lopulta täysin sama asia kuin kiima?

Olemmeko me vain mielikuvituksemme avulla luoneet sen kaltaisia ajatusmalleja, joilla käsittelemme yhtä ainutta primitiivireaktiota jotenkin paljon hienovaraisemmin? Molemmat ovat sukupuoliseen vetovoimaan liittyviä termejä, ihastuminen ja eroottinen rakkaus. Muut eläimetkö eivät siis voi ihastua, vaan näkevät yksinkertaisesti vain riittävän kykenevän yksilön jatkamaan sukua? Ihminen sivistyksessään on porrastanut tämän yhden ja saman konkreettisen kemiallisen ketjureaktion erilaisiin asteisiin.

Muut eläinkunnan oliot eivät myöskään pysty mielikuvituksen puutteen vuoksi pettymään tai tuntemaan katkeruutta, jos joku vahvempi uros vie naaraan hänen nenän edestään. Ihminen voi ja sitähän se tekee tuon tuosta. Muut eläinkunnan oliot joko kuolevat taistellessaan naaraasta tai häipyvät paikalta ja jatkavat elämäänsä, eivätkä taatusti pois pötkittyään murehdi sitä, miten se toinen saman lajin edustaja nyt pääsi astumaan juuri sen naaraan, mikä vielä hetki sitten oli hänen nenän edessään. Ihminen tekee sitten monenlaisia juttuja, joita saa lukea iltapäivälehdistäkin tuon tuosta. Ihmisen mielikuvituksella on taatusti ollut suuremmassa määrin positiivinen vaikutus lajin hyvinvoinnin kannalta, mutta ei käy kieltäminen, etteikö kolikolla olisi kääntöpuolikin.

Jos ihmisellä ei olisi mielikuvitusta, ei myöskään tarvitsisi pohtia tällaisia asioita. Eikä ihminen koskaan ihastuisi. Minäkin siis joko vain ottaisin jonkun naisen tai sitten en, riippuen lähinnä fyysisistä ominaisuuksistani. Nyt kun asia näin ilmaistaan, kuulostaa se toki karulta, koska yksi varsin hyvä puoli mielikuvituksen kehittymisessä on ollut esimerkiksi emansipaatio. En siis tietenkään tarkoita sanoa sitä, että mies se nyt päättäisi, että kuka astuu ja ketä. Muun eläinkunnan kohdalla näin kuitenkin on.

Mutta kun siinä mielikuvituksen kehittyneisyydessä ihmiselle piilee juurikin se toinen ulottuvuus, valinnan mahdollisuus. Ja vieläpä siis sukupuolesta riippumatta. Siis juuri se, mitä muilla eläinkunnan olioilla ei ole. Ei kummallakaan sukupuolella. Muut eläimethän eivät todellisuudessa valitse. Ne vain sopeutuvat vallitseviin oloihin ja luonto valitsee sitten sen, mitä tarvitsee. Ihmisen valinnan mahdollisuus onkin se asia, joka esimerkiksi porrastaa tämän primitiivisen reaktion, kiiman, eri tasoisiin tuntemuksiin. Ihastuminen siis on yksi niistä tasoista. Ja ihminen voi valita, mitä se sille tunteelle tekee.

Joskus sitä toivoo, että olisi vaikkapa syntynyt koiraksi.

Avasin tuossa äsken jo taannoin korkatun Bowmoren Caskin ja kaadoin lasillisen. Savun tuoksu tuntuu varsin vahvasti nenään ja maistuu vielä sitäkin enemmän. Sanotaan, että se ei ole Islay-viskeistä lähellekään savuisimpia. Näinhän ei toki olekaan, mutta minun makuuni se on kyllä aivan loistavaa. Aivan kuin viski olisi sitä parempaa, mitä savuisempaa se on.

Näitäkin koulukunnan ihmisiä on ja joskus tekisi mieleni heiltä kysyä, ovatko he viski-ihmisiä laisinkaan, jos miltei fundamentalistisesti vain vannovat savun ja vain savun nimeen. No, oli miten oli. Vahva alkoholipitoisuus vain jollain kummallisella tavalla korostaa makua. Se ei särähdä makuhermoihin, vaikkei kaikista vanhimmasta päästä olekaan. Kuitenkin sen verta hyvin se on saanut tynnyrissä levätä, että pehmeyttä löytyy juuri sopivasti.

Huomenissa taidan ottaa toisenkin lasillisen ja tarjota pari samanmoista jokuselle vieraalle. Litran pullosta kyllä riittää, eikä tavara ole lopulta edes järin kallista. Ainoa syy säästellä moisia jalojuomia on niiden saatavuus. Jos tahtoo hyllyynsä lisää armottoman loistavaa tavaraa, on aina lähdettävä kirjaimellisesti merta edemmäs kalaan.

Blogini kesäloma loppui juuri nyt ja samalla kertaa alkoi armon vuosi. 365 päivää voin vielä nautiskella olostani kakkosella alkavalla numerolla. Sen jälkeen iskee kriisi ja elämä alkaakin olla pikkuhiljaa ohi.

Viimeisimmässä lauseessa oli ehkä vähän enemmänkin sarkasmia mukana, mutta totta puhuen sitä taas näinä hetkinä miettii, mitä sitä pitäisi tai varsinkin olisi pitänyt tehdä ja vielä oleellisempaa on kai se, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Mutta sitten taas toisaalta, pitäisi ymmärtää vain katsoa eteenpäin, vaikka toki menneistä tapahtumista, tilanteista ja niihin sisältyvistä virheistäkin voisi ja pitäisikin ottaa opiksi.

Aikanaan kirjoitin siitä, miten aloitin projektin, jonka lopullinen päämäärä oli muuttaa elämän suunta niin henkisesti kuin konkreettisestikin. Projekti on edennyt varsin hyvin. Edelleen se etenee liian hitaasti, koska olenhan äärettömän kärsimätön ihminen. Nyt jos vihdoin olisin sen verran viisastunut, että tajuaisin ottaa irti kaiken niistäkin hetkistä, kun ei isoille asioille voi mitään muuta tehdä, kuin vain odottaa.

Ja pitää nyt sanoa, että olen tosiaan sen oivaltanut. En muista milloin viimeksi olen esimerkiksi viettänyt syntymäpäiviäni. Siitä on ties kuinka monta vuotta aikaa. Tänään minä pidän syntymäpäivät. Pienimuotoiset, mutta syntymäpäivät kaikki tyynni. Jokunen kaveri ja loppuillasta baariin.

Sinä aikana, kun olen pitänyt kesälomaa blogin pidosta, on täällä tapahtunut paljon. Hirmuinen määrä julkisuuden henkilöitä on näköjään saapunut foorumille "parantamaan maailmaa". En ota asiaan nyt sen suuremmin kantaa. Voin vain luvata, että tulen vielä ottamaan. Eurovaalit taitavat tulla liian nopeasti eteen. On varsin mahdollista, että tulosten valjettua, vielä jonkun sanan asiasta sanon.

Taidan kuitenkin kaataa vielä toisen pienen lasillisen. Edelleen elämä ja arkiset asiat välillä huolettavat ja vieläpä varsin paljonkin. Siltikin, siitä, mistä taannoin lähdettiin; siitä, kun kirjoitin, että muutos lähtee kulkemaan eteenpäin, on tultu jo melko kauas. Nyt on hyvä fiilis ja aion viettää mukavan syntymäpäivän. Juuri nyt minusta vain tuntuu siltä, kuin siitä olisi ihan todella vain muutama vaivainen hetki, kun kirjoitin ylioppilaaksi, pääsin armeijasta ja niin edelleen. Siitä on kuitenkin kymmenen vuotta. Mihin ne kymmenen vuotta oikein katosivat?

Toki aivoihini on rekisteröitynyt paljonkin muistoja ja hyviäkin sellaisia, vaikka huonojakin sieltä monta löytyy. Kuitenkin tästä hetkestä eteenpäin, kuten äsken jo totesinkin, tuleva kymmenen vuotta käytetään monella tapaa hyvin eri tavoin. Ilmeisesti sitä piti elää tähän pisteeseen asti, kunnes todella tajusi, mistä elämässä ja varsinkin sen elämisessä on kyse. Hymyilyttää.