Tulipa käytyä risteilyllä ja varsin mukavaa aikaa nuo pari päivää taas kerran olivat. Vaikka ehdinkin jo irtautua arjesta päivää aiemmin matkaamalla jo torstaina Lahteen ystävän luo.
Rahaa paloi taas melkoinen kasa, jonka toki selittää osittain nuo neljä kaappiin laittamaani viskipulloa - yksi irkku ja kolme skottilaista - joita sitten availlaan pikkuhiljaa talvipakkasten koittaessa. Ennen reissua vietin kolmekymmentäkaksi päivää absolutismin tiellä ja näillä näkymin vierähtävät taas seuraavat neljä viikkoa nenää valkaisten.
Ajatus kirjoittaa jotain syntyi, kun viikonlopun aikana keskustelin useamman ihmisen kanssa liikunnasta, salitreenistä, suhtautumisesta omaan kehoon, elintavoista ja siitä, miten lopulta itseensä ei ikinä taida olla täysin tyytyväinen.
Yhdelle ystävälleni asiasta puhuminen on omalta kantiltani katsottuna varsin luontevaa, koska onhan tämä toinen osapuoli sentään käynyt koulujakin liikunnan saralta. Eräälle toiselle taas tuppaan asioista käymään debattia siksi, että hän on taasen vasta taannoin löytänyt kipinän tehdä keholleen todella jotain ja näin ollen ajatusmaailmamme tässä kohtaa yhtyvät kohtalaisen hyvin.
Todellinen kipinä kirjoittaa kuitenkin syntyi siitä pohdinnasta, jota päässäni kotimatkalla asian tiimoilta kävin. Lauantai-iltana kun laivan porealtaassa lilluessamme huomasin, että vaikka saunakaverinikin urheilua kontollaan harrastavat, ymmärsin heidän puheistaan hiukan sen kaltaista sävyä, jolla annettiin minun ymmärtää, että heidän mielestään minä taidan ottaa tuon treenaamisen, syömisen ja näistä koostuvan tavan elää melko tosissaan tätä nykyä.
Muutaman sekunnin verran tuolloin mietin, että oliko tarkoitus sanoa, että liian tosissaan, mutta kyllä ymmärsin sitten, että ei kai se kenenkään keskustelun osapuolen mielestä sinänsä väärin ole. (Ja tässä kohden on todettava se seikka, että en miellä itse itseäni urheilijaksi millään mittarilla)
Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana olen treenannut varsin säännöllisesti miltei koko ajan. Ainoa pidempi tauko osui viime tammi-helmikuulle, viettäessäni kuukauden Intiassa. Ja ajan saatossa olen koko ajan omaksunut treenaamiseeni enemmän tarkkuutta, kovuutta ja tietynkaltaista kurinalaisuutta. Koskien niin itse treeniä, lepoa kuin ruokavaliotakin.
Yksi sen ilmentymä nyt onkin juuri se, että asetin itselleni rajaksi tulevan talven ajalle sen, että voin ottaa alkoholia kerran kuukaudessa. Se on juuri nyt kohtalaisen sopiva tahti, jotta mielenterveys ei kuitenkaan järky. Omalla kohdallani on ainakin joskus päästävä niin sanotusti nollaamaan tilanne ja siksi toiseksi, sinkkuihminen kun olen, eivät nuo naiset tule minua kotioveltakaan kosimaan.
Painoni on noussut reilun kahden vuoden aikana miltei 11 kiloa, joka koostuu oletettavasti kohtalaisen hyvällä prosentilla lihaskudoksesta, koska suoranaista ihraa ei kuontaloni päälle juurikaan ole päässyt muodostumaan. Olen siis varsin tyytyväinen tähän asti saavuttamaani tilaan, mutta paljon olisi vielä tehtävääkin. Ja tästä seikasta sitten sain hieman noottia keskustellessani treenaamisesta ja siitä, miten siihen suhtaudun.
Minulle kun todettiin miehen taholta, että moni kaveri olisi jo tuohon nykyiseen kroppaani varsin tyytyväinen ja taatusti moni olisi kateellinenkin. Naissukupuolen näkemys asiasta on sitten taasen paljon kaksijakoisempi. Kommenttia on tullut siltä kantilta, että vähänkin enemmän lihasta olisi jo pahasta ja sitten se toinen ääripää on ollut se, jossa minun on kerrottu olevan siro poika, joka pikkuisen laihduttamalla voisi mennä suoraan catwalkille.
Mutta nyt on todettava tässä kohden se seikka, että jos joku olettaa minkäänlaisen kommentoinnin vaikuttavan suhtautumiseen omaan tekemiseeni, on varsin väärässä. Haluni keskustella treenaamisesta ja itse asiassa tätä nykyä enemmänkin ruokavaliosta, johtuu puhtaasti siitä, että tunnen asiaa kohtaan paljon mielenkiintoa.
En ole yhtenäkään kertana salille mennessäni ajatellut sitä, miltä minun "pitäisi" näyttää tai paljon minun "pitäisi" painaa. Tahdon vain painaa jatkossa vielä vähän enemmän. Tahdon, että jatkossa minulla olisi enemmän lihaksia. Tahdon olla jatkossa vahvempi. Ja tahdon myöskin, että minulla on joku päivä vielä ihan oikea kasipäkki keskivartalon kohdalla. Tahdon, että edes kerran elämässäni, ennen kun aineenvaihduntani hidastuu paljon nykyisestään ja hormonitasoni tippuu, näyttäisin edes hetken oikeasti hyvältä. Se, mikä on kenenkin mielestä "hyvän näköistä", on sitten toinen juttu, mutta kuten totesin, teen todellisuudessa tätä asiaa itseäni varten.
Ja kyllä minä sen tiedän, että ei minun tarvitse asiaa sinänsä kellekään todistella. Ja voi olla, että tietynkaltainen "keskimääräinen ihmisten ymmärtämättömyyden kyllästämä kohdistamaton vastarinta" onkin vain minun omassa päässäni? En todella tiedä. Tiedän vain sen, että on vain kaksi tapaa treenata. Hyvin ja huonosti. Siihen työmäärään nähden, mitä viikoittain käytän kroppani rääkkäämiseen, pitäisin itseäni aivan idioottina, jos en enää mitenkään muutoin kiinnittäisi huomiota asiaan.
Ikinä minusta ei saa mitään minuuttiaikataululla syövää kontrollifriikkiä. Joku raja. Mutta joskus tuntuu siltä, että parin salilla käyvän kaverini lisäksi melko harva ihminen todella käsittää, että sillä on minulle oikeasti merkitystä kokonaisvaltaisesti. Ei kropan rääkkääminen ole pelkkä harrastus. Mutta ei se ole myöskään pakkomielle. Se on vain elämäntapa, johon olen pikkuhiljaa kasvanut. Ja se pitää sisällään sen, että katson nykyään paljon tarkemmin sitä, mitä suuhuni kulloinkin pistän.
On myöskin todettava sitten se, että missään nimessä en ole niin typerä, että nykyään ajattelisin, että olisi sitten vain kaksi tapaa syödä, hyvin ja huonosti. Ei toki. Mutta joskus minusta rehellisesti tuntuu siltä, että vaikka melko harvoin keneltäkään olen kuullut mitään hyvin suoraa mielipidettä, joka ei ymmärtäisi sitten millään tapaa ns. kurinalaista elämää, jossa todella katsotaan, mitä syödään ja eletään kropan eteen, niin kyllähän sellaisiakin ihmisiä on olemassa. Ja vaikken tahtoisikaan kuulostaa tylyltä, niin jollain tapaa minusta silti tuntuu siltä, että sellaiset ihmiset eivät itse yksinkertaisesti vain pystyisi ikinä rajoittamaan omia opittuja ruokailutapojaan. Ja kun siihen ei itse pysty, on se tällöin turhaa ja jopa ehkä naurettavaakin.
Viikonloppuna erään keskustelun päätteeksi, puhuin siitä, miten eri kansakunnat ovat erinäköisiä. Ruotsalaiset ovat eri näköisiä kuin suomalaiset ja niin edelleen. Asia tuli mieleeni, kun katselin ihmisvilinää Tukholman keskustassa. Sanoin myöskin, että oman kokemukseni mukaan norjalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Keskustelun päätteeksi toinen osapuoli totesi, että taidan olla varsin ulkonäkökeskeinen ihminen.
En loukkaantunut toteamuksesta, koska se pitää osittain varmasti paikkansa. Olen visuaalinen ihminen ja varmasti jollain tasolla myöskin mieltymykseni oman kroppani kohentamiseen myös liittyy tähän seikkaan. Asiaa ei sen suuremmin puitu, mutta en silti näe, että olisin sen pinnallisempi ihminen kuin ihmiset keskimäärinkään, jos nyt mitään keskimääräisyyttä voidaan edes määritellä tai pinnallisuutta millään mittarilla mitata. Pidän kauneudesta ja pidän myöskin siitä, että voin hyvällä omalla tunnolla todeta itselleni, että olen tehnyt jotain sen eteen, miltä itse näytän.
Tunteista, tuntemuksista ja siitä, millä tavoin itse esimerkiksi koen ihmissuhteet, olen kirjoittanut joskus taannoin niin paljon, että tyydyn vain toteamaan sen, että millään tapaa ihmisen pelkkä ulkokuori ei tee siitä vielä mielenkiintoista. Ulkokuori tekee ihmisestä kauniin katsella ja kukapa ei tahtoisi kauneutta katsoa, jos voi valita.
Seksuaalinen vetovoima taatusti muodostuu ihmisille varsin eri tavoin ja itselleni se muodostuu lähinnä naisen persoonasta, ei siitä, minkälaiset reidet toisella on. Enkä myöskään ajattele sitä treenatessani, olisinko enemmän ihanteellinen kumppani jollekulle, jos minulla olisi isommat reidet. Tahdon isommat reidet siksi, koska ne peilistä katsoessani näyttävät liian pieniltä.
Joskus minusta tuntuu siltä, että tietty pinnallisuus syntyy pikemminkin ihmisten ennakkoluuloista kuin todellisesta pinnallisuudesta. Miksi muuten missejä aina pidetään vähän yksinkertaisina? Onko missi pinnallinen, kun se tahtoo itselleen tiukkavartaloisen jääkiekkoilijan eikä pullaa mussuttavaa atk-nörttiä? Onko ihminen pinnallinen, jos se ei koe seksuaalista vetoa ihmistä kohtaan pelkän kauniin ajatusmaailman perusteella?
Olenko minä pinnallinen jos tahdon, että nainen on älykäs, empaattinen, persoonaltaan rakastettava ja vielä sen lisäksi sen näköinen, että sitä voisi vain tuijotella tuntitolkulla?
Todennäköisesti olen vain typerä jätkä, mikä hakee kuuta taivaalta ja elää tämän vuoksi lopun ikäänsä yksin. Kuitenkaan en millään muotoa voi tunnustautua ihmiseksi, joka olisi pinnallinen kokonaisvaltaisesti. Ja se, että minä tahdon elää vähän kurinalaisempaa elämää, ei ole ikinä tarkoittanut sitä, että kenenkään muun tarvitsisi. Olenko minä tällöinkin vielä pinnallinen? Eihän tässä ole herranjestas kyse mistään muusta kuin minun omasta elämästäni. Ja eivätkö asiat ole silloin varsin hyvin, jos elämästään nauttii, tapahtui se tavalla millä hyvänsä hyvän maun ja lain puitteissa?