Blogi

Ympari mennaan ja yhteen tullaan. Taas sita ollaan takaisin Mumbaissa. Ainoastaan silla erolla, etta koneemme kohti Goaa lahtee reilun tunnin kuluttua.

Saavuimme eilen Mumbaihin ja kun ensimmaista kertaa nain kaupungin ilmasta valoisaan aikaan kunnolla, oli nakyma kieltamatta melkoinen. Delhikin on iso kaupunki ja niin moni muukin, mutta ei herranjumala, kun pistetaan Lappeenrantaa pienemmalle alueelle 16 miljoona ihmista. Ei ihme, jos tama kaupunki hukkuu pakokaasuihin.

Pakokaasuista puheen ollen, ajelimme tanaan autoriksalla pitkin kylia hoitamassa hiukan asioita ja ensimmaista kertaa todellakin tunsin oloni aivan loistavaksi sen kaiken ruuhkan seassa. Tuohon jarjettomaan liikenteeseen todellakin tottuu ja kun siihen tottuu, ymmartaa seurata muitakin asioita.

Kaiken uhallakin lupasin tuossa liikenteen seassa itselleni tanaan, etta jos mina ikina viela joskus tulevaisuudessa uudestaan tahan maahan palaan, niin taatusti vuokraan Mumbaista pratkan ja menen tuonne sekaan.

Mutta se siita nyt. Pakokaasut ja ihmismassat siis jaavat taakse aivan tuota pikaa ja kuten otsikossa mainitsin, buukkasin jo lahtiessani itselleni treffit Goalle. Pitaisi loytaa joku rauhallinen biitsi, jonne menna. Seuralaiseni on varsin ihana 18 vuotias neito.

Hanen nimensa on Glenfiddich ja han on seurannut minua mukanani koko taman reissun ajan Helsinki-Vantaalta asti. Lampoa on se 30-35 ja pilvia ei taivaalla ole missaan. Taidan pitaa ihan suosiolla itseni erossa internetista muutaman paivan, joten oikein rattoisaa viikonloppua kaikille mussukoille.

Varanasi oli paikka, jonne jo matkaa suunnitellessamme oli ehdottomasti päästävä. Hindujen pyhä kaupunki. Siitä toki olin kuullut juttuja niin kavereilta kuin olin paikasta myöskin lukenut jotain pientä. Kuitenkin kun tietooni tuli, että tänne suunnalle olemme matkaamassa, ei todellakaan ollut mahdollisuutta, että olisin jättänyt omakohtaisen visiitin väliin. Ja täällä nyt siis olemme, Varanasissa.

Tänään puolilta päivin lähdimme polkuriksalla basaarikyhäelmien läpi, kolmen kilometrin matkan kohti Gangesia ja ghatteja, noita pyhiä portaita, joiden äärellä hindu pesee syntinsä pois pyhän joen vedellä. Vedellä, jossa on kolibakteereja keskimäärin yli miljoona desilitraa kohden.

Paikalle saavuttuamme oli kuuma, ehkä noin 30 astetta varjossa ja aurinko helotti niin täydeltä terältä, mitä se tämän kaupungin - kuten kaikkien muidenkin intialaisten suurten kaupunkien - savuverhon yllä ylipäänsä nyt pystyy. Hetken aikaa paikkaa katseltuamme ja huomattuamme hien valuvan valtoimenaan, päätimme vuokrata veneen ja soutajan. Hintaa tunnin reissulle tuli 100 rupiaa.

Joella tuuli kohtalaisesti, joten kuuma ei enää ollut. Vain aurinko helotti kirkkaasti. Näkyvyys oli hyvä ja ihmisiä liikkui veneilläkin jonkin verran. Soutajamme kuljetteli alkuun meitä edestakaisin joen vartta ja katselimme, kun uskossaan vahvat hindut upottivat itsensä jokeen ja jotkut pesivät vaatteitaan sekä petivaatteitaan. Jotkut ajoivat karjaansa jokeen, koska pyhä vesi puhdistaa toki aivan kaiken. Jonkin verran lehmät ihan omin toiminkin kävivät uiskentelemassa joen penkalta. Saattoipa joku siinä hieman juodakin tuota pyhää vettä.

Jonkin ajan kuluttua kuskimme käänsi kokan toiseen suuntaan ja hetken päästä näin savun nousevan eräästä ghatista ja hieman ennen paikalle saapumista pyysi mies ystävällisesti ottamaan siitä paikalta valokuvia, koska sen jälkeen se olisi, jos nyt ei kiellettyä, niin ei suotavaa. Kukapa meistäkään tahtoisi, että ihmiset tulevat ottamaan valokuvia toisten hautajaisista.

Rantauduimme polttoghatin luokse ja katselin hetken aikaa, kun viisi tai kuusi roviota paloi yhtäaikaa ja vainajien sukulaisia oli kerääntynyt eri rovioiden ympärille. Polttomestari istahti veneeseemme hetkeksi ja kertoi meille paikan toiminnasta ja operaatioiden kulusta sekä siitä, missä kerroksessa ghatia mitkäkin kastit krematoidaan ja keitä ei polteta laisinkaan. Polttoja tapahtuu aivan jatkuvasti 24/7. Miehen mukaan ylimmät polttotulet ovat palaneet samalla paikalla viisi tuhatta vuotta yhtä menoa.

No, tietenkään se nyt ei varmasti täysin pidä paikkaansa, vaikka jostain niiltä ajoilta toimintaa olisikin jo harjoitettu, mutta jo pelkästään se ajatus ja näkymä paikasta oli melko valloittava. Tietysti tavallaan surullinen, koska mitä muutakaan kuolema nyt ensimmäisenä mieleen tuo. Katselimme, kun hautajaissariin puettuja ihmisiä kastettiin paareilla jokeen ja sen jälkeen nostettiin puiden päälle krematoitavaksi. Yksi poltto kestää noin kolme tuntia ja tuolloin puhtaan hindun sielu pääsee pois elämän kiertokulusta ja lopulta taivaaseen.

Ne, keillä ei ole sitten edes varaa ostaa puita polttoa varten, päätyvät suoraan jokeen sellaisenaan. Paikalta pois lähdettyämme, kaverini totesi, että joessa killuu kuollut lehmä. Lähemmäs päästyämme huomasin, että paskat se mikään lehmä on, vaan kasvot alaspäin vedessä kelluva sariin puettu nainen. En tiedä, mitä kaikesta tuosta tuolloin ajattelin, mutta ainakin nyt hetken aikaa jokireissuamme sulateltuani voin sanoa, että sitä kai tunsi itsensä melko pieneksi. Paha kuvailla tunnelmaa mitenkään muuten.

Ei tässä nyt kyse ole mistään valaistumisesta eikä edes henkisestä kasvamisesta. Enemmän kai vain taas kerran siitä, että tulipahan nähtyä jotain, mistä oli aiemmin kuullut ja lukenut. Varanasi oli sitä, mitä minä odotin ja ehkä vielä vähän enemmän. Jos tahtoo nähdä elämässän jotain aivan toisenlaista, kuin mihin me olemme tottuneet, niin tämä on kyllä varsin varteenotettava paikka.

Huomenna pitäisi aloittaa siirtyminen kohti Goan rantoja. En olisi uskonut sanovani tätä, koska Goa ja sen rannat ja lämpö ovat olleet mielessäni jo pidemmän aikaa, niin nyt tietyllä tapaa sitä jotenkin vain voisikin mennä takaisin istuskelemaan jonnekin ghatin portaille ja miettimään hölmöjä. No, ainahan tänne voi palata, jos joskus alkaa riittävästi ahdistamaan suomalainen moderni arki.

Eilen lähdimme junalla Agrasta puoli kahdeltatoista illalla ja rautatieasema tuohon vuorokauden aikaan paikkana oli kieltämättä ihan mielenkiintoinen. Kymmenittäin junaa odottavia ihmisiä nukkui huopiensa alla pitkin aseman laitureita ja väkeä oli kuin meren mutaa.

Juna tuli ja lähti ajallaan, mutta siihen sen ajassa pysyminen sitten jäikin. Kuitenkin ensimmäinen hauska episodi tapahtui jo heti lähtiessämme, kun saimme todeta intialaisen rautatieyhtiön kaluston huiman taidonnäytteen. Vaunustamme etsimme omia paikkojamme ja katossa olevien numerokylttien osuessa omien numeroidemme kohdalle, oletimme, että siinä ovat paikkamme, kun vieläpä kyltissä oli nuoli, joka osoitti siihen suuntaan.

No, vedimme jo levyksi paikoillemme, kun toiselle puolelle looshia paukahti pari intialaista nuorehkoa naista, jotka eivät tietenkään sanoneet sanaakaan, vaan istuivat aloilleen ja ryhtyivät viikkailemaan petivaatteitaan. Jonkin ajan kuluttua paikalle saapui ilmeisesti toisen naisen mies, joka ystävällisesti kysyi, mitkä paikat meille kaverini kanssa oli varattu. Kerroin paikkojen numerot ja mies totesi, että olemme väärillä paikoilla, edelleen varsin ystävällisesti.

Katsoin sänkyni yläpuolelta numerokylttiä ja kas kummaa, kyllä siinä oli eri numero, mitä katon osoittamassa kyltissä luki. Ja näin toki oli kaverinikin paikalla. Katsoessamme vaunun käytävän toiselle puolelle, huomasimme paikkojemme olevan sillä puolen, vain katossa oleva kyltti oli asennettu väärin päin! No, sattuuhan sitä.

Paikkoja vaihdettuamme ja jo pari kertaa pyydettyäni anteeksi häiriötä - koska vaikkei tilanne ollutkaan suoranaisesti meidän virheemme, oli se varsin selvästi naisille melko vaivaannuttava - ja jo päästyäni uudelle makuupaikalleni, tajusin kokeneeni hetkisen ajan annoksen oikein kunnon konservatiivikulttuuria.

Koko tuon episodin aikana mies hoiti kaiken puhumisen kanssamme eivätkä naiset puhuneet sanaakaan ja vaikka pyysin heiltäkin anteeksi, tuli heti sellainen vaikutelma, että kaikki kommunikointi olisi siltäkin osalta pitänyt hoitaa miehen kautta. Ja kun minulta nyt on kyselty, että mitä minä tältä reissulta odotin, niin kyllä minä sen verta sivistynyt ihminen olen, jotta tiedän, millaista monissa paikoin tällä pallollamme on, konkreettinen asioiden kohtaaminen vain olikin hiukan ylitsevuotavampaa, mitä alkuaan olin ajatellut.

Niin, se juna. Sehän ei lopulta ollut myöhässä aikataulustaan kuin seitsemän tuntia ja oli perillä Varanasissa seitsemän aikaan illalla. Vajaa tuhat kilometriä ja 19 tuntia. Ei paha. Pääsimme hotellille ja asustamme nyt pari päivää kaverin toivoen melko luksusmestassa. Hintaa huoneelle tulee about 65 euroa yö, mutta tämän maan hintatason tiedostaen, sillä voi jo jotain vaatiakin. Varanasia emme ole vielä ehtineet nähdä, koska oli jo pimeää saapuessamme, joten huomenna aamun valjetessa tosiaankin painelemme kohti Gangesia ja katsomme, josko pääsisimme jokiajelulle.

Temppuillut vatsa on jo pikkuhiljaa historiaa ja olo vallan mainio. Ja fiilis myöskin. Kyllä tämä taas tästä. :)

Ps. Facebookiin tuuppasin kuvia niin Mumbain viime hetkiltä kuin Delhistä ja myöskin Agrasta. Edelleenkään en saa laitettua kuvia Cityyn.

Joo, Agrassa ollaan edelleenkin, koska taalta pois paaseminen osoittautuikin paljon odotettua vaikeammaksi. Lentoja tasta loukosta ei kulje mihinkaan suuntaan ja Varanasiin ei nettipalvelu loytanyt junia laisinkaan. Delhiin toki paasisi junalla vaikka miten usein.

No, lopulta varasimme turisti-infon kautta liput yojunaan, jonka pitaisi olla puolilta paivin huomenna Varanasissa. Hotellikin on jo buukattu yhdeksi yoksi. 120 rupiaa ottivat varausmaksua palveluistaan, eli kaikki kaksi euroa.

Eilen kavimme sitten katsomassa Taj Mahalia, tuota 1600-luvulla valkoisesta marmorista rakennettua kohtalaisen kokoista mausoleumia, jonne on haudattu niin pytingin rakennuttaja seka hanen vaimonsa.

Kyseinen rakennus on varmasti joskus aikanaan ollut komea paikka ja voihan olla, etta se nayttaisi nytkin viela aamuauringon tai kuun valossa hienolta, mutta noin ylipaansa, ei se nyt jarin haavi paikka ollut. Ihan komea toki, mutta olen mina ihmeellisemmissakin paikoissa elamani aikana vieraillut, monestikin. Paljon pienempi se oli, mita odotin. Paikallisethan tietysti pitavat sita yhtena maailman ihmeena.

Agran kaupunki on niin likainen paikka, etta ei ihme, jos kyseinen rakennelma rapistuu pikkuhiljaa, vaikka tekevat ilmeisesti kaikkensa, jotta nain ei kavisi. Nyt vain sattuu olemaan niin, etta tama kaupunki on yksi Intian suurimpia teollisuuskeskittymia. Ja ilman laadusta sen myoskin huomaa. Jos joku minulta kysyy, onko vaivan arvoista roudata itsensa tanne asti Taj Mahalin vuoksi, niin vastaus on kylla aika selkea ei. No, onpahan nahty.

Niin, junamme kohti Varansia lahtee yhdeltatoista illalla ja siihen asti pitaisi jollain ilveella kuluttaa aikaa tassa paskaloukossa. Onneksi taalta sentaan loytyy kunnon kahviloita ja ravintoloita - turismin ansiosta tietenkin - joissa voi rauhassa istua ilman, etta joku Jorgos on koko ajan niskaan hengittamassa mattoineen ja appelsiineineen.

Perjantainen merkinta kai oli melko negatiivinen, mutta se todellakin johtui siita, etta vatsani oli melko sekaisin tanne saapuesamme ja paikan ilmapiiri iski vasten kasvoja. Olin hetken aikaa saanut olla rauhassa niin Delhissa kuin junassakin ja samoin tein kun astuin junasta pihalle, olivat hyeenat kimpussa. No, tiedanhan mina, mista tama kulttuuri johtuu, mutta niista syista voi sitten kirjoitella aikanaan, kunhan paasen kotiin. Kerjalaisia taalla on kieltamatta kohtalaisen paljon.

Lahden tasta kohtapuolin Pizza Hutiin vetaisemaan kunnon pannupizzan. Vatsakin alkaa jo kestaa ihan kohtalaisesti. Kaverilla onkin sitten vahan heikompaa. Taisi oksentaa kaiken pihalle viime yona, mita vatsalaukusta vain irtosi. Tuossa se onneksi vieressa hengittaa ja ovat niin mehut kuin limpparitkin jo pysyneet sisalla ihan hyvin.

Olen paivista ihan sekaisin. Tanaan siis on Perjantai. Saavuimme Agraan junalla paivalla ja maisemat olivat juuri sita, mita odotinkin. Aivan sita samaa, mita niin Mumbaissa kuin Delhissakin.

No okei, Delhi oli ehka hiukan vihreampi paikka kuin Mumbai, ainakin noin alkunakymiltaan. Tietysti sitten suunnistimme kohti Panarganjin kaupunginosaa, missa kaikki travellerit tuppaavat hengailemaan. Kiva olisi nimittain valilla nahda pari lankkariakin.

Kyseinen alue osoittautui kylla karmeimmaksi mestaksi, missa itse olen ikina elamani aikana kaynyt, mutta taasen toisaalta, oli se mielenkiintoistakin. Main Bazaarin, joka on alueen paakatu, oli aivan jarkyttavassa kunnossa ja kaikki muukin aivan uskomattoman likaista. Mumbain kadut olivat viela ihan luksusta siihen verrattuna. Ja mitapa muutamaan me tekisimme, kuin menisimme ja ottaisimme huoneen kyseiselta kadulta. Hintaa luukulle tuli kokonaiset kaksi euroa per yo.

Eras lankkaritytto asui samaisessa murjussa ja kadulla neuvoa kysyessani sanoi, etta jos tahtoo paasta halvalla, niin sinne vain. Hetken aikaa rupateltuamme neiti tyrkkasi kouraani sahkopostiosoitteensa, jotta voi kirjoittaa jossain valissa, etta miten reissu sujuu. Suuntasivat juuri saapuessamme Varanasiin.

No, kokeiltiin sitten tosiaankin halpaa asumista. Kaksi yota siina vietimme ja kolmanneksi otimme lahistolta ns. siistin paikan, jossa pystyi peseytymaankin aivan huolella. Hintahan pompsahti toki samoin tein viisinkertaiseksi, jos nyt ehka maailma ei siihen kaadu. :D

Delhista olisi vaikka mita kerrottavaa, vaikka emme aluetta jarin laajalti tutkineetkaan. Perinteiset kannit kavimme vetamassa paakaupungin keskuspuiston baareissa, joissa hinnatkin olivat toki liki lansimaiset. Mutta niista sitten aikanaan. Karsivallisyyteni ei juuri nyt oikein kesta rupatella pitkia toveja, kun vihdoin sain jo vatsanikin hiukan sekaisin ja ajattelin aivan tuota pikaa lahtea ottamaan pitkat younet reissun tahan asti laadukkaimmassa hotellissa. Mikaan ei voita kuumaa ja puhdasta suihkua, jossa viela sita kuumaa vetta riittaakin.

Agrasta loytyy kohtuuhintaan hyvia hotelleja, mutta muutoin tama kaupunki on kylla aivan vihoviimeinen paikka. Turistit tulevat katsomaan Taj Mahalia ja miljoona karpasta on kyljessa kiinni. Taalla juuri maahan saapunut kokematon turisti kylla paasisi rahoistaan eroon ja nama kylla nyhtavat ihan surutta.

Meilla on pieni ongelma paasta huomenna Varanasiin ja kaverini lahti selvittelemaan asiaa Lonly Planetin kera hotellihuoneeseen. Itse istun hotellin aulassa ja fiilis on vahan kaksipiippuinen. Reissu on ollut hyva, se on tahan asti kylla ollut melko pitkalti sita, mita odotinkin, mutta nyt pikkuhiljaa tama paskaisten miljoonakaupunkien ja tuhansien jobbarien katseleminen alkaisi todellakin riittaa.

No, Varanasiin ehdottomasti kuitenkin tahdon, koska on se vain paikka, jossa on kaytava. Siltikin, Goan rauhalliset biitsit ja suhteellisesti paljon puhtaampi ilma kylla jo houkuttelisivat. Delhissa talon katolta nakee 500 metria eteenpain kun koko kaupunki on niin sankan savusumun peitossa. Tietaa, mita tulee nenasta, kun niistaa.

Kuvia olisi vaikka milla mitalla, mutta niiden saamista edes facebookiin saa nyt sitten viela odotella. Mumbain hotellin wlan kun nimittain sitten onkin ollut se yksi ja ainoa tahan asti matkan varrella.

Eli ei tassa nyt ollut oikein mitaan asiaa, kunhan ilmoitin, etta hengissa ollaan.

Käytiin tuossa auringon painuttua maillensa, Colaba Causewayn käytännössä miltei ainoassa säällisessä ravintolassa syömässä. Paikka oli täynnä länkkäreitä sekä japanilaisia. Aamulla mentiin samalle Mumbain "Oxford Streetille" tekemään ostoksia, mutta eihän siellä mikään paikka edes ollut auki vielä yhdeksän aikoihin.

Facebookissa minulla on muutama kuva kyseisen kadun näkymistä ja uskokoon ken tahtoo, niin tämä kuusitoistamiljoonainen kaupunki on aivan kauttaaltaan saman näköinen. Sitä olisi voinut kuvitella, että jos kaupungissa on myöskin paljon rahaa ja liike-elämän eliittiä, niin jostain täältä löytyisi kolkka, jossa on siistiä ja ns. länsimaista ympäristöä? Paskan marjat. Colaballa kävellessämme meinasin astua isoon könttiin lehmänpaskaa. Siis sillä "Oxford Streetilla", jos joku on Lontoossa moisella käynyt, niin tämä on Mumbain vastaava.

Huomenna puolen päivän aikaan lähtisi lento Delhiin. Aikataulut noiden junien lähtöjen suhteen olivat niin huonot, että päätimme buukata lennot. Hintaa tuli vajaa kuusikymppiä. Hotelli on vielä vähän vaiheessa. Hassua muuten, että tämän hotellin wlan piti olla 24 tuntia käytössä maksamallamme hinnalla, mutta nyt mennään jo pitkälle yli kolmenkymmenen tunnin.

Hiostava ilmasto ja hiostavaa jengiä kadut pullollaan. Tähän tosin tottuu yllättävän helposti, kuten tämän kaupungin kaoottiseen liikenteeseenkin. Videokameralla on tallessa kasa materiaalia niin taksin kyydistä kuin myöskin seikkailuista liikenteen seassa jalankulkijana. Kamera kourassa ylitin tietä, kun autoja puski molemmin puolin ja siinä sitten seisoin keskellä katua ja toivoin, ettei kukaan aja yli.

Mumbain kaupungin rakennukset ovat kaikki jostain viime vuosisadan alkupuolelta tai sitten 1800-luvulta. Muutamia kolonialistisen aikakauden upeita puljuja on vielä melko hyvässä kunnossa, koska niitä asuttavat viranomaiset, kuten poliisit ja vastaavat. Muuten kaikki on niin ränsistynyttä, että on vaikea ymmärtää, miksei noille taloille ole tehty mitään.

Ostin Colabalta viinakaupasta pullon portviiniä ja neljä pulloa olutta, joita tässä nyt siemailemme. Maksoin tietysti ylihintaa, koska en vieläkään tajunnut tsekata MRP:tä eli Maximun Retail Pricea, joka lukee pullon etiketissä pienellä. Sama on tupakka-askeissa ja vesi- sekä limsapulloissa. Jos myyjä huutaa ylihintaa, katsoo maksimihinnan paketista ja sanoo, että tuo on hinta.

Ensimmäisenä päivänä mietin, että mihin helvettiin sitä on tultu, mutta kyllä tähän yllättävänkin hyvin tottuu. Kuumuuteen ei ehkä vielä totu, mutta elämän menoon kylläkin. Siis onhan tämä aivan täydellinen kehitysmaa, ei siitä pääse mihinkään.

Kun kone oli juuri laskeutumassa Mumbaihin, katselin ulos ikkunasta, mietiskelin hetken, että olemmeko todella saapumassa maailman kolmanneksi suurimman kaupungin kansainväliselle lentokentälle.

Nimittäin näkymä muistutti enemmänkin hyvin epäsiistiä rakennustyömaata. Jos en omaisi sen verran kovaa luottoa kotimaamme lentoyhtiöön, olisin saattanut jo alkaa epäillä, että onko allamme ylipäänsä edes minkäänlaista kiitorataa. Mumbain lentoasema oli aivan kuin pommin jäljiltä ja joka paikka oli "vähän" remontissa. Ja sitten alkoi jonottaminen.

Aina jonottamasta päästyä, pääsi jonottamaan uudelleen. Hymyilytti, kun yhden lenkokenttävirkailijan ainoa toimenkuva oli osoitella turhan tärkeänä ihmisille, mihin jonoon he menevät passintarkastuksessa. "Twentysix, twentyfour, twentytwo..."¨

Pre-paid taxi, joka maksoi kentältä hotellille 490 rupiaa, eli suunnilleen 8 euroa, oli myöskin kokemus jo itsessään. Auto oli jostain menneisyydestä ja kuskilla ei todennäköisesti ollut edes ajokorttia. Matka kesti noin tunnin. Auton startattua, meni noin kaksikymmentä sekuntia, kun ensimmäinen pikkutyttö oli ikkunan takana kerjäämässä banaanirahoja.

Perille päästyämme isoksi ongelmaksi muodostuikin sitten se, että paikalliset viranomaiset olivat pistäneet ilmeisesti koko Mumbain pääkadun poikki, koska olivat päättäneet juosta maratonin keskellä yötä! Porukkaa oli aivan valtoimenaan ja kello oli kuusi aamulla.

No, voihan se olla vähän tukalaa juosta päivällä jos varjossa on 35 astetta. Eihän siinä muuten mitään, mutta väliaikainen majapaikkamme sijaitsi tien toisella puolella! Pari kilometriä sai kävellä, kunnes löytyi "sallittu tienylityspaikka".

Tien ylitettyämme olin aivan varma, kuin joku piikkaisi katua, sellainen tasainen järjetön hakkaava tärinä kuului mutkan takaa. Olin väärässä. Se oli helikopteri, joka pörräsi aivan maratonin maalialueen yläpuolella järkyttävän alhaalla ja meteli oli melkoinen. Taitavat nuo intialaiset ottaa ne terrori-iskut ihan tosissaan. Poppikoneet raikasivat täysillä, kun ihmiset juoksivat pitkin katua, mutta kaikki se mekkala jäi kyllä kopterin äänen varjoon, aina kun se vain paikalle sattui osumaan.¨

Joka paikassa on aivan järjettömän likaista, paitsi hotelli on ihan siisti. Paska haisee siellä täällä ja niin edelleen. Lyhyempi taksistintti maksoi 40 rupiaa, eli noin 75 senttiä. Siinäkin oli kuulemma vielä ylihintaa. Ei Intia kuitenkaan ole mikään suoranainen kaupunkilomakohde, jos ei sitten tosiaan pidä siitä, että koko ajan on joku kauppaamassa jotain ja ei ikinä tiedä, miltä kadunpätkältä löytyy päivän parhaat tuoksut.

Unirytmi on melko sekaisin, kun tuossa äskettäin tuli nukuttua tovi jos toinenkin. Kävimme syömässä paikallista lammasateriaa. Ruoassa ei kyllä ollut mitään valittamista!

Istun kv-puolen baarissa ja odotan. Kone lähtee kahden tunnin päästä. Kaveri räpsii kuvia pöydän toisella puolen, kun kirjoitan läppärillä.

Fiilis on melko odottava, joskin eilinen ja toissapäiväinen häpän otto hieman on aiheuttanut olotilan, jossa toisaalta toivoo vain, että pääsisi lentokoneeseen ja nukkumaan.

Edessä olisi neljä viikkoa Intiassa. Mumbaista on varattu hotelli kahdeksi päiväksi, josta pitäisi jollain ilveellä selviytyä Delhin ja Agran kautta Varanasiin, josta sitten taas jollain ilveellä päätyä Goalle. Minkäänlaista etukäteistä tietoa ei ole siitä, miten me tuon matkan suoritamme. Mutta sehän tästä mielenkiintoista tekeekin.

Kaveri otti mukaan kameran ja videokameran sekä viisi vara-akkua ja parikymmentä gigaa muistikortteja, plus mitä sitten itselläni on tuon puhelimen kanssa vielä materiaalin varastointitilaa se kymmenisen gigaa.

Valehtelisin, jos sanoisin, että ei hieman jännitä, mutta toisaalta, lähinnä fiilikset ovat tosiaankin odottavat. Kone on Mumbaissa puoli viideltä aamuyöstä paikallista aikaa. Lämpöä siellä pitäisi olla tuolloin parisenkymmentä astetta. Päivän valjetessa elohopea nouseekin sitten kolmenkymmenenviiden tietämille. 40 kertoimen aurinkorasva on mukana.

Annan kuulua itsestäni aika ajoin, jos vielä olemme hengissä.

...että olen alkoholin vaikutuksen alaisena...

Mutta silti sanon sen, mitä ei ikinä pitäisi sanoa.

On nainen, kelle antaisin aivan kaiken, jos hän vain pyytäisi. Aivan kaiken!

Valitettavasti se kyseinen ihminen ei tahdo minulta mitään, enää ikinä.

Tasan yksi päivä lähtöön ja huomenna on vielä tehtävää, onneksi.

Anna Intian aurinko minulle vähän edes lohtua, anna!!

Minulla on krapula. Ja on minulla myöskin morkkis. En taas kerran itse asiassa tiedä, mistä tuo morkkis johtuu, joten suurimmalta osin se luultavasti taas on vain fysiologista juontumaa liiallisesta alkoholin nauttimisesta. Sitä aivan normaalia sunnuntaipäivän olotilaa siis. Ei mitään uutta millään rintamalla.

Luin tuossa hetki sitten aivan sattumalta erinäisiä uskonnollisia kirjoituksia, koska ne pistivät silmääni. En tiedä, miksi niitä luin, koska en niihin kuitenkaan usko. Niitä lukiessani iski tajuntaani aivan yht'äkkiä massiivinen ahdistus. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, ryhdyin mielessäni pohdiskelemaan elämää ja sitä, miten meille kaikille lopulta käy.

Minä olen aina pelännyt kuolemaa, se ei ole mikään uutinen. Uskoisin, että suuri osa vakaista ateisteista ja agnostikoistakin pelkää jossain määrin kuolemaa. Onhan kuitenkin hyvin ahdistavaa tietyssä määrin tiedostaa, että elämämme loputtua ei ole enää mitään. Niin Raamattu kuin Koraanikin kirjoittavat molemmat siitä asiasta, että lopun tultua toiset pääsevät paratiisiin ja toiset joutuvat helvettiin. Minua tuo kahtiajako on aina jollain tapaa mietityttänyt.

Charles Darwinin syntymästä tulee aivan piakkoin kuluneeksi 200 vuotta. Monilta ihmisiltä kysyttäessä, kuka on maailman merkittävin tiedemies, tuskin monellekaan tulisi ensimmäisenä mieleen mainita Darwinia. Siis minä nyt vain oletan niin. Se ei välttämättä olisi tullut itsellenikään ensimmäisenä mieleen vielä jokunen tovi sitten, vaan olisin todennäköisesti vastannut joko Isaac Newton tai Albert Einstein, tai jotain vastaavaa. Mutta jatkossa, läpi elämäni, aina siihen kuolemaani saakka, jos minulta joskus tuota asiaa kysytään, tulee vastaukseni aina olemaan Darwin.

Joskus teininä ei Darwinin historiallisella olemassaololla ollut minulle juurikaan merkitystä. Itse asiassa näin jälkikäteen ajatellen minusta tuntuu jopa perin kummalliselta, että edes lukiossa en muista kovinkaan suuresti kuulleeni tai lukeneeni Darwinista. Siis tokihan evoluutioteoria ja Lajien Synty olivat tuttuja juttuja, mutta kuitenkin jollain tapaa varsin etäisesti. Lukion uskonnon kursseilta en muista yhtäkään debattia kreationismin ja evoluutioteorian vastakkainasettelusta.

Uskonnon kursseilla käytiin kyllä kaikki maailman valtauskonnot läpi ja pohdittiin myöskin ihmisen olemassaoloa ja niin edelleen. Mutta niin uskonnon kuin itse asiassa biologiankaan kursseilta en todellakaan muista, että evoluutiota oltaisiin missään vaiheessa sen suuremmin käsitelty. Siis varmasti siitä on mainittu ja käsiteltiinhän siellä perinnöllisyyttä ja vastaavaa ja noin yleisesti ottaen ovat opettajat evoluutiota varmaankin pitäneet faktana, mutta sen suurempaa analyyttistä kuin historiallistakaan käsittelyä asiasta ei koskaan tuolloin käyty. Outoa, koska kuitenkin kyse on ns. yleissivistävästä koulusta. Minä tuossa todellakin vain kelasin, että onko asiassa olemassa vielä tänä päivänä jonkinlaista ristiriitaa julkisen opetuslaitoksen puolella?

Jos olisi olemassa jumala, totaalisen kaikkivoipainen olio, maailman luoja ja sen hallitsija, niin miksi sellainen heppu ei vain loisi maailmaa sellaiseksi, jossa kaikki kuoltuaan pääsevät paratiisiin? Jo joskus teinivuosinani asiaa pohdiskeltuani, tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä on entisaikojen ihmisten ymmärtämättömyyttä hyväksi käyttävä ehdollistamiskeino. Tuolla kahtiajaolla taatusti saatiin ihmiset helposti pelkäämään sitä henkimaailman kunkkua ja pysymään ruodussa. Koska jos tuolloin olisi sanottu, että kaikki me pääsemme paratiisiin, niin miksi kukaan olisi enää vaivautunut käymään kirkossa? Jumalaa piti pelätä. Sitä minä en tiedä, miksi jotkut edelleenkin käyvät kirkossa.

Nykypäivän geeniteknologia on viimeinkin täysin pitävästi antanut todisteet evoluution olemassaolosta. Siis siitä, miten lajit ovat kehittyneet ja kehittyvät jatkossakin luonnon valinnan avulla. Silti on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät asiaa suostu hyväksymään, vaan uskovat, että maailma on luotu noin viisi tuhatta vuotta sitten ja esimerkiksi dinosaurusten fossiilien olemassaolon selittävät sillä, että jumala asetteli niitä maaperään, jotta maailma olisi vähän kiehtovampi paikka, tai jotain vastaavaa. Minustakin olisi kiva uskoa siihen ja samalla uskoa, että minun elämäni jatkuu ikuisesti jossain kirkkaassa paikassa, jossa on aina ja ikuisesti kivaa. Mutta kun en usko. On aivan älytöntä yrittää toitottaa itselleen jotain jostakin asiasta, joka kuulostaakin jo täysin järjenvastaiselta.

Joku viisas tiedemies aikanaan oli luonut kaavan, jolla pystyttiin laskemaan todennäköisyyttä maapallon ulkopuolelle elämälle. Se laskentakaava perustui kahdelle yksinkertaiselle seikalle. Elämän syntymisen todennäköisyydelle tietyissä olosuhteissa - kuten maapallolla - sekä sille, että montako yhtä hyvää mahdollisuutta maailmankaikkeudessa kokonaisuudessaan on. Niitä on kaiketi satoja miljardeja. Olisi suoranainen ihme, jos maapallo olisi ainoa planeetta maailmankaikkeudessa, jossa on elämää. No, minä en nyt tahdo mennä E.T.-puolelle pohdinnoissani, mutta on hyvin olennaista ainakin omissa aatoksissani aina ymmärtää se seikka, että olisi mielestäni perin kummallista, jos koko maailmaan kohtaloa koskeva kirjallisuus olisi julkaistu juuri täällä, vaikka lotossakin voittaminen on ehkä jopa miljoona kertaa todennäköisempää, kuin valita juuri meidän planeettamme kaikista maailman palloista.

Niin, nehän ovat vain todennäköisyyksiä. Ja onhan aina olemassa se mahdollisuus, että tämä kaikki tieteellinen hapatus on luotu jumalan silmissä huonon ihmismassan harhauttamiseksi. Jos tiede ja kaikki sen luoma todistusaineisto ovatkin vain yksi iso huijaus, jotta osa ihmisistä ei tosiaankaan pääsisi sinne paratiisiin, vaan palaisi ikuisesti helvetin tulessa? Näinköhän osa vakaasti Raamatun sanaan uskovista ihmisistä todellakin ajattelee noin? Varmaankin.

Nyt kun minä taas kerran ajattelin kuolemaani ja sitä, miten minulla ei päivänä eräänä enää olekaan mitään, huomasin samalla pohdiskelevani itselleni läheisiä ihmisiä. Pohdiskelevani sitä, miten todella ainutlaatuista tämä aika heidän seurassaan lopulta onkaan. Nimenomaan ainutlaatuista. Se muuten on seikka, joka minun päässäni muodostaa sen käsityksen, että ateistit ovat kykeneväisempiä rakastamaan kuin johonkin yliluonnolliseen jumalaan uskovat. Ateisti muistaa sen, miten merkittävää on rakastaa nyt, koska mahdollisuus siihen loppuu aikanaan. Uskovainen voi mielessään rakastaa toista vielä kuoleman jälkeenkin, joten tällöinhän tätä kallisarvoista aikaa maan päällä voi hyvillä mielin käyttää uskonnollisiin rituaaleihin ja muuhun hömppään.

Nyt kun tämän sanoin, ei minua ehkä kohta enää ahdista niin paljon. Kuitenkin, jos joku uskovainen olisi suruissaan ahdistuneisuudestani, sanoisin, että mitä turhia. Mieluummin minä olen välillä hiukan ahdistunut, kuin keinotekoisesti iloinen. Tärkeintä elämässä on totuus, sitten vasta rakkaus.

Hyvää yötä.