Minulla on krapula. Ja on minulla myöskin morkkis. En taas kerran itse asiassa tiedä, mistä tuo morkkis johtuu, joten suurimmalta osin se luultavasti taas on vain fysiologista juontumaa liiallisesta alkoholin nauttimisesta. Sitä aivan normaalia sunnuntaipäivän olotilaa siis. Ei mitään uutta millään rintamalla.
Luin tuossa hetki sitten aivan sattumalta erinäisiä uskonnollisia kirjoituksia, koska ne pistivät silmääni. En tiedä, miksi niitä luin, koska en niihin kuitenkaan usko. Niitä lukiessani iski tajuntaani aivan yht'äkkiä massiivinen ahdistus. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, ryhdyin mielessäni pohdiskelemaan elämää ja sitä, miten meille kaikille lopulta käy.
Minä olen aina pelännyt kuolemaa, se ei ole mikään uutinen. Uskoisin, että suuri osa vakaista ateisteista ja agnostikoistakin pelkää jossain määrin kuolemaa. Onhan kuitenkin hyvin ahdistavaa tietyssä määrin tiedostaa, että elämämme loputtua ei ole enää mitään. Niin Raamattu kuin Koraanikin kirjoittavat molemmat siitä asiasta, että lopun tultua toiset pääsevät paratiisiin ja toiset joutuvat helvettiin. Minua tuo kahtiajako on aina jollain tapaa mietityttänyt.
Charles Darwinin syntymästä tulee aivan piakkoin kuluneeksi 200 vuotta. Monilta ihmisiltä kysyttäessä, kuka on maailman merkittävin tiedemies, tuskin monellekaan tulisi ensimmäisenä mieleen mainita Darwinia. Siis minä nyt vain oletan niin. Se ei välttämättä olisi tullut itsellenikään ensimmäisenä mieleen vielä jokunen tovi sitten, vaan olisin todennäköisesti vastannut joko Isaac Newton tai Albert Einstein, tai jotain vastaavaa. Mutta jatkossa, läpi elämäni, aina siihen kuolemaani saakka, jos minulta joskus tuota asiaa kysytään, tulee vastaukseni aina olemaan Darwin.
Joskus teininä ei Darwinin historiallisella olemassaololla ollut minulle juurikaan merkitystä. Itse asiassa näin jälkikäteen ajatellen minusta tuntuu jopa perin kummalliselta, että edes lukiossa en muista kovinkaan suuresti kuulleeni tai lukeneeni Darwinista. Siis tokihan evoluutioteoria ja Lajien Synty olivat tuttuja juttuja, mutta kuitenkin jollain tapaa varsin etäisesti. Lukion uskonnon kursseilta en muista yhtäkään debattia kreationismin ja evoluutioteorian vastakkainasettelusta.
Uskonnon kursseilla käytiin kyllä kaikki maailman valtauskonnot läpi ja pohdittiin myöskin ihmisen olemassaoloa ja niin edelleen. Mutta niin uskonnon kuin itse asiassa biologiankaan kursseilta en todellakaan muista, että evoluutiota oltaisiin missään vaiheessa sen suuremmin käsitelty. Siis varmasti siitä on mainittu ja käsiteltiinhän siellä perinnöllisyyttä ja vastaavaa ja noin yleisesti ottaen ovat opettajat evoluutiota varmaankin pitäneet faktana, mutta sen suurempaa analyyttistä kuin historiallistakaan käsittelyä asiasta ei koskaan tuolloin käyty. Outoa, koska kuitenkin kyse on ns. yleissivistävästä koulusta. Minä tuossa todellakin vain kelasin, että onko asiassa olemassa vielä tänä päivänä jonkinlaista ristiriitaa julkisen opetuslaitoksen puolella?
Jos olisi olemassa jumala, totaalisen kaikkivoipainen olio, maailman luoja ja sen hallitsija, niin miksi sellainen heppu ei vain loisi maailmaa sellaiseksi, jossa kaikki kuoltuaan pääsevät paratiisiin? Jo joskus teinivuosinani asiaa pohdiskeltuani, tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä on entisaikojen ihmisten ymmärtämättömyyttä hyväksi käyttävä ehdollistamiskeino. Tuolla kahtiajaolla taatusti saatiin ihmiset helposti pelkäämään sitä henkimaailman kunkkua ja pysymään ruodussa. Koska jos tuolloin olisi sanottu, että kaikki me pääsemme paratiisiin, niin miksi kukaan olisi enää vaivautunut käymään kirkossa? Jumalaa piti pelätä. Sitä minä en tiedä, miksi jotkut edelleenkin käyvät kirkossa.
Nykypäivän geeniteknologia on viimeinkin täysin pitävästi antanut todisteet evoluution olemassaolosta. Siis siitä, miten lajit ovat kehittyneet ja kehittyvät jatkossakin luonnon valinnan avulla. Silti on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät asiaa suostu hyväksymään, vaan uskovat, että maailma on luotu noin viisi tuhatta vuotta sitten ja esimerkiksi dinosaurusten fossiilien olemassaolon selittävät sillä, että jumala asetteli niitä maaperään, jotta maailma olisi vähän kiehtovampi paikka, tai jotain vastaavaa. Minustakin olisi kiva uskoa siihen ja samalla uskoa, että minun elämäni jatkuu ikuisesti jossain kirkkaassa paikassa, jossa on aina ja ikuisesti kivaa. Mutta kun en usko. On aivan älytöntä yrittää toitottaa itselleen jotain jostakin asiasta, joka kuulostaakin jo täysin järjenvastaiselta.
Joku viisas tiedemies aikanaan oli luonut kaavan, jolla pystyttiin laskemaan todennäköisyyttä maapallon ulkopuolelle elämälle. Se laskentakaava perustui kahdelle yksinkertaiselle seikalle. Elämän syntymisen todennäköisyydelle tietyissä olosuhteissa - kuten maapallolla - sekä sille, että montako yhtä hyvää mahdollisuutta maailmankaikkeudessa kokonaisuudessaan on. Niitä on kaiketi satoja miljardeja. Olisi suoranainen ihme, jos maapallo olisi ainoa planeetta maailmankaikkeudessa, jossa on elämää. No, minä en nyt tahdo mennä E.T.-puolelle pohdinnoissani, mutta on hyvin olennaista ainakin omissa aatoksissani aina ymmärtää se seikka, että olisi mielestäni perin kummallista, jos koko maailmaan kohtaloa koskeva kirjallisuus olisi julkaistu juuri täällä, vaikka lotossakin voittaminen on ehkä jopa miljoona kertaa todennäköisempää, kuin valita juuri meidän planeettamme kaikista maailman palloista.
Niin, nehän ovat vain todennäköisyyksiä. Ja onhan aina olemassa se mahdollisuus, että tämä kaikki tieteellinen hapatus on luotu jumalan silmissä huonon ihmismassan harhauttamiseksi. Jos tiede ja kaikki sen luoma todistusaineisto ovatkin vain yksi iso huijaus, jotta osa ihmisistä ei tosiaankaan pääsisi sinne paratiisiin, vaan palaisi ikuisesti helvetin tulessa? Näinköhän osa vakaasti Raamatun sanaan uskovista ihmisistä todellakin ajattelee noin? Varmaankin.
Nyt kun minä taas kerran ajattelin kuolemaani ja sitä, miten minulla ei päivänä eräänä enää olekaan mitään, huomasin samalla pohdiskelevani itselleni läheisiä ihmisiä. Pohdiskelevani sitä, miten todella ainutlaatuista tämä aika heidän seurassaan lopulta onkaan. Nimenomaan ainutlaatuista. Se muuten on seikka, joka minun päässäni muodostaa sen käsityksen, että ateistit ovat kykeneväisempiä rakastamaan kuin johonkin yliluonnolliseen jumalaan uskovat. Ateisti muistaa sen, miten merkittävää on rakastaa nyt, koska mahdollisuus siihen loppuu aikanaan. Uskovainen voi mielessään rakastaa toista vielä kuoleman jälkeenkin, joten tällöinhän tätä kallisarvoista aikaa maan päällä voi hyvillä mielin käyttää uskonnollisiin rituaaleihin ja muuhun hömppään.
Nyt kun tämän sanoin, ei minua ehkä kohta enää ahdista niin paljon. Kuitenkin, jos joku uskovainen olisi suruissaan ahdistuneisuudestani, sanoisin, että mitä turhia. Mieluummin minä olen välillä hiukan ahdistunut, kuin keinotekoisesti iloinen. Tärkeintä elämässä on totuus, sitten vasta rakkaus.
Hyvää yötä.