Pääsin tänään iltavuorosta töistä ja olin jo suunnitellut, että en lipitä koko viikonloppuna limonadia vahvempaa kurkustani alas. Oli tarkoitus, että lauantaina mennään salille vielä kerran tälle viikkoa repimään lihakset kehityskuntoon.
Tarkoitus on edelleenkin, vaikka kävinkin paikallisen terassilla kaatamassa kurkkuuni yhden pitkän oluen ja ajattelin vielä ehkä siemailla jopa lasillisen viskiäkin. Aamullahan sen sitten tietää, mikä on olo. Todennäköisesti salille kuitenkin menen. Sunnuntai ei ole paras hetki enää raudan kiskomiseen, koska tiedän jo nyt, että maanantaista tulee varsin rankka työpäivä ja yksi puhdas lepopäivä välissä olisi parasta mahdollista tässä tilanteessa.
Siitä lähtien, kun helmikuussa Intiasta tulin takaisin Suomeen, ei visuaalisesti ole tuntunut kropassani juurikaan kehitystä tapahtuneen, vaikka tulokset ovatkin parantuneet. Kevään aikana pelkästään kyykyn tulos kymmenen sarjoilla on noussut kymmenisen kiloa.
Paino ei ole noussut, jos se ei ole laskenutkaan. Mutta se ei ole mikään salaisuus, että olen viimeisen puolentoista vuoden aikana koko ajan pyrkinyt siihen, että painoni nousisi tavalla, johon ei ylimääräisen ihran kertyminen kuulu.
Mutta en minä sitä nyt jaksa murehtia, varsinkaan kun tiedän tasan tarkkaan sen, että kesällä tuo treenaaminen on lähinnä lihaskunnon ylläpitoa, eikä mitään tulosten tekemistä. Treenin säännöllisyys kun on kuitenkin varsin epäsäännöllistä ja useimmat viikonloputkin menevät enemmän tai vähemmän terassilla. Kuitenkin tuo satunnainen raudan repiminen on hyvästä. En tunne millään tapaa salilla käydessäni lihaskunnon laskeneen. Ja pelkästään se on jo todella loistava juttu.
Katselin tuossa illalla tammi-helmikuisia kuvia Intiasta ja jollain tapaa nyt, kun on kuitenkin taas jo ehtinyt aivan täysin tottumaan elämänrytmiin kotimaassa, tuntuu jollain tapaa miltei absurdilta, kun mietinkin sitä, mitä kaikkea sen kuukauden aikana tuli koettua. Kun katselin kuvaa, jossa seisoin ravintolan terassilla Delhin basaarikorttelissa, muistin vieläkin, miltä siellä tuoksui ja minkälaisia ääniä ympäristöstä kuului. Muistan vieläkin sen tunnelman. Sitä ei vain voi unohtaa.
Kuvia katsellessani minulle tuli todella onnellinen olo. En tarkalleen osaa sanoa, miksi, mutta uskoisin sen johtuvan osittain ainakin siitä, että ymmärsin vihdoin ja viimein sen, miten paljon elämäni on viimeisten kolmen vuoden aikana muuttunut ja varsinkin viimeisimmän vuoden.
Eikä itse asiassa se tosiasia vaikuta juurikaan tuohon onnellisuuden olotilaan, että sen kaiken muutoksen olen aiheuttanut minä aivan itse. Ei sillä ole merkitystä. Vaikka tavallaan se tietysti myöskin tekee hyvää itsetunnolle, mutta lopulta tärkeintä on vain se, että muutos on tapahtunut.
Kuukausi Intiassa on ehkä isoin asia, mitä olen tähän mennessä elämässäni kokenut. Vaikka kuukausi on melko lyhyt aika, tietyllä tapaa siinäkin ehti jo todella orientoitua täysin toisen kaltaiseen kulttuuriin ja kuten tuli kai taannoin jo todettua, kulttuurishokki palatessa oli aivan todellinen. Nyt jo useita kuukausia paluun jälkeen, ovat tunnelmat palautuneet ennalleen. Sen onnellisuuden olotilan yksi tekijä kaiketi onkin se, että kun vain katselenkin kuvia reissun päältä, ymmärrän, miten onnekkaita me kaikki täällä olemme.
Se ei edelleenkään ole moraalisaarnaa, eikä jeesustelua. Se on vain vilpitön näkemys siitä, että vaikka me olemmekin ihmisiä, varsin sivistyneitä ja älyllisesti ylivertaisia, on onnella todella suuri merkitys sen suhteen, millainen elämästämme tulee. Tai kutsui tuota "sattumaa" sitten kuka millä nimellä ikinä. Kohtaloon en tietenkään usko, vaikka Lost onkin yksi kaikkeuden parhaista televisiosarjoista.
Mutta se siitä. Olen siis tietyssä määrin varsin onnellinen nyt, kuten otsikkoonkin tahdoin asian mainita. Otsikossa myöskin mainittiin arkirealismi. Se on läsnä koko ajan ja viimeksi eilen sain sen kokea. Mitään elämää kaatavaa ei tapahtunut, mutta kuitenkin jotain sellaista, joka aina aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Elämäni kun kuitenkin on tietyssä määrin hyvin epävarmaa.
Työ on eräs asia, joka on aina epävarmaa. Kaikki muu onkin sitten tavallaan melko tasapainossa. Mutta kun se työ ei ole varma asia, tietyt konkreettisen elämän esteet välillä todella aiheuttavat harmaita hiuksia, kuten juurikin eilen. Mutta sekin on jo taakse jäänyttä aikaa. Tänään on tänään. Huomaan vain aina sen, miten suurella intensiteetillä reagoin ongelmiin. Se on kai jäännettä aiempien vuosien todella vaikeista hetkistä.
Mikä muuten on sinänsä hassua, kun tietyllä tapaa minua ei tänä päivänä enää totaalisesti järkytä mikään. Kaikki on nähty. Kai se on sitten enemmänkin vain luonteenpiirteeni. En osaa ottaa rennosti, jos en tiedä, miten asiat etenevät tai langat eivät ole käsissäni. Kontrollifriikkiys on aivan toista. Ei se sitä ole. En minä muita tahdo kontrolloida. Tahdon vain aina tietää, millä tavoin omaan elämääni liittyvät konkreettiset asiat kulkevat. Se luo turvallisuuden tunnetta. Joko on huolta huomisesta tai ei ole.
Mutta nyt siis suuria huolia ei ole. On toki epävarmuutta ja se edelleenkin siis liittyy työhön. Ei liittyisi muutoin, mutta kun tuosta maailman taloudellisesta tilanteesta johtuen on tiettyjä asioita hyvin vaikea ennustaa. Mutta en minä siitä stressaa. Elämme maassa, jossa pohja ei putoa, jos työt jostain syystä loppuisivatkin.
Ja siitä pääsemme viimeiseen seikkaan, joka on ollut agendallani jo useamman vuoden. Tuossa taannoin, kun kirjoitin siitä seikasta, joka oli todellinen odotuksien täyttymys, johti se sitten siihen viimeiseen niittiin. Siihen, että jos vain millään ajan saatossa saan töitä muualta, minä muutan. Muutan vihdoin ja viimein pois tästä kaupungista. Kaupungista, joka minulle toki on varsin rakas. Kaupungista, joka on tilastollisesti Suomen lämpimin kesäkaupunki ja joka myöskin on todella kaunis.
Mutta kun se ei olekaan se kaupunki, joka minua täältä pois ajaa, vaan aivan muut seikat. Ja se lopulta on totuus, että muut asiat enemmänkin ajavat minua täältä pois, kuin että mikään veisi minua toisaalle. Toki syitä olisi muuttaa muualle, mutta ne eivät ole millään kehittyneet sellaisiksi, jotta niillä mitään todellista merkitystä ainakaan vielä olisi. Syy muuttaa ja syy lähteä on muutoksen halu ja tahto jatkaa elämää. Elämä tässä kaupungissa on nähty. Tämä kaupunki tulee aina olemaan kotikaupunkini ja aina rakas, jonne taatusti palaan monen monituista kertaa. Mutta kun aikanaan täältä lähden, en usko, että tänne enää ikinä pysyvästi palaan.
No, sen aika näyttää, eikä koskaan voi sanoa "ei koskaan", sen minäkin jo tiedän. Mutta kohta on sen aika, jolloin elämä todella muuttuu. Se, milloin se aika koittaa, on monien asioiden summa. Sitä ei voi vielä tietää. Aion kuitenkin syksyn mittaan ottaa asioista selvää ja tehdä tilanteelle sen, minkä vain voin.
Olen nyt onnellinen. Olen ehkä onnellisempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun lukion kolmannella luokalla muutin pois kotoa. Luoja tietää, miten onnellinen olen, kun otan vielä sen viimeisen askeleen. Voi olla, että petyn, mutta en millään usko, että niin käy.
