Blogi

Merkinnän paikka. Tai ehkä ei olisi, mutta ajattelinpa kuitenkin todeta jotain.

Kuinkahan paljon maailmassa on ihmisiä, jotka ovat joskus kokeneet sen, joka vaatii itse asiassa melko pitkän ajanjakson, jotta kokemus on todella täydellinen.

Sen, että on jokin ihminen, joka on aina ollut mielenkiintoinen ja aina fyysisesti yhtä vetovoimainen, mutta koskaan ei ole tullut tilaisuutta sanoa, mitä todella tahtoo.

Aina on joko tällä halujen kohteella oma tilanne päällä tai jos tällä toisella ei ole, niin sitten viimeistään itsellä on. Ja kuitenkin kun itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka keskittää kaikki henkiset sen hetkiset voimavaransa yhteen kohteeseen kerrallaan.

Menee lopulta vuosia, kunnes huomaakin, että sitä jotain ihmistä on kyllä aina tahtonut, mutta syystä taikka toisesta ei ole oikeastaan ikinä edes sanonut mitään!

Ja sitten kun lopulta sanoo, sanoo sen vähän kautta rantain ja niin, että ei tahdo, että toinen nolostuisi, koska sillä toisella kuitenkin on - taas kerran - tilanne päällä. Ja tilannekin on jo liian heppoinen sana, jos asutaan yhdessä ja niin edelleen. Jotkut kutsuvat sen kaltaista "tilannetta" myöskin avoliitoksi. Ei sellaisiin kukaan kohtelias ja fiksu ihminen mitään ala huutelemaan.

Eikä pelkästään siksi, että olisi kohtelias ja filmaattinen. Vaan siksikin, että niin ei vain tehdä ja myöskin siksi, että siinä lopulta vain saa omille kasvoilleen.

Senpä vuoksi sellaisen ihmisen kanssa jutellessa vain sanoo, että siitä ihmisestä on aina tykännyt ja tulee aina tykkäämään. Ja sanoo myöskin sen, että toivoo, että hän ymmärtää, mitä sillä itse tarkoittaa. Se kun kuitenkin tarkoittaa juuri sitä itseään.

Onko tässä vuosia kestäneessä episodissa kyse omasta saamattomuudesta vai huonosta tuurista? Vai molemmista?

Oli miten oli, nyt kun tämän asian on todella tiedostanut, ei voi kuin onnitella itseään siitä, että ei ihan todella osaa tarttua hetkeen. Sitä joskus kuvitteli, että osaa niin tehdä, mutta ei.

Eikä myöskään voi jäädä odottamaan. Vaikka nyt sanonkin, että sille ihmiselle, joka tässä allekirjoittaneen ajatusten kohteena tekstiä kirjoittaessa on, toivonkin vain menestystä nykyisessä ihmissuhteessa, on myöskin todettava loppuun eräs seikka, joka niinkin pitkän ajan kokemusten perusteella on jopa todennäköistä:

Joku päivä minä löydän itseni parisuhteesta ja varmaankin sellaisesta, joka lopulta johonkin seikkaan loppuu. Olisiko melko todennäköistä, että juuri sinä aikana, kun minä siinä tulevassa parisuhteessani rämmin ja räpiköin, se toinen ihminen on ehtinyt erota ja löytää taas toisen ihmisen?

Hyvää yötä.

Vatsassa kouristaa ja on vähän heikko olo. Unensaannista ei ole mitään tietoa, vaikkei ole kovin virkeäkään fiilis. Yritän tässä vain koota itseäni, mutta eipä näytä auttavan. Jännittää liikaa.

On itse asiassa aivan käsittämätöntä, miten näin nopeasti jokin tunnetila voi eskaloitua lähes hallitsemattomaan pisteeseen. No, järjissäni pysyn vielä.

Ja ehdottomasti älyttömintä tässä tilanteessa on se, että se kaikki jännitys ja ahdistuksenkaltaisen pelon sekainen olotila, joka minussa juuri nyt vallitsee, voisi muuttua järjettömäksi kasaksi puhdasta positiivista energiaa ja iloa, jos eräs ihminen huomenna sanoisi "joo", kun kysyn, että lähtisikö hän kanssani ulos.

Miten minä, joka aina on sanavalmis ja joka ei pahemmin pelkää mitään, on yhden hentoisen ituhipin edessä täysin polvillaan? Siis kuvainnollisesti tietenkin, hölmöt.

Vielä kun saisin unta...

Tulipa käytyä risteilyllä ja varsin mukavaa aikaa nuo pari päivää taas kerran olivat. Vaikka ehdinkin jo irtautua arjesta päivää aiemmin matkaamalla jo torstaina Lahteen ystävän luo.

Rahaa paloi taas melkoinen kasa, jonka toki selittää osittain nuo neljä kaappiin laittamaani viskipulloa - yksi irkku ja kolme skottilaista - joita sitten availlaan pikkuhiljaa talvipakkasten koittaessa. Ennen reissua vietin kolmekymmentäkaksi päivää absolutismin tiellä ja näillä näkymin vierähtävät taas seuraavat neljä viikkoa nenää valkaisten.

Ajatus kirjoittaa jotain syntyi, kun viikonlopun aikana keskustelin useamman ihmisen kanssa liikunnasta, salitreenistä, suhtautumisesta omaan kehoon, elintavoista ja siitä, miten lopulta itseensä ei ikinä taida olla täysin tyytyväinen.

Yhdelle ystävälleni asiasta puhuminen on omalta kantiltani katsottuna varsin luontevaa, koska onhan tämä toinen osapuoli sentään käynyt koulujakin liikunnan saralta. Eräälle toiselle taas tuppaan asioista käymään debattia siksi, että hän on taasen vasta taannoin löytänyt kipinän tehdä keholleen todella jotain ja näin ollen ajatusmaailmamme tässä kohtaa yhtyvät kohtalaisen hyvin.

Todellinen kipinä kirjoittaa kuitenkin syntyi siitä pohdinnasta, jota päässäni kotimatkalla asian tiimoilta kävin. Lauantai-iltana kun laivan porealtaassa lilluessamme huomasin, että vaikka saunakaverinikin urheilua kontollaan harrastavat, ymmärsin heidän puheistaan hiukan sen kaltaista sävyä, jolla annettiin minun ymmärtää, että heidän mielestään minä taidan ottaa tuon treenaamisen, syömisen ja näistä koostuvan tavan elää melko tosissaan tätä nykyä.

Muutaman sekunnin verran tuolloin mietin, että oliko tarkoitus sanoa, että liian tosissaan, mutta kyllä ymmärsin sitten, että ei kai se kenenkään keskustelun osapuolen mielestä sinänsä väärin ole. (Ja tässä kohden on todettava se seikka, että en miellä itse itseäni urheilijaksi millään mittarilla)

Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana olen treenannut varsin säännöllisesti miltei koko ajan. Ainoa pidempi tauko osui viime tammi-helmikuulle, viettäessäni kuukauden Intiassa. Ja ajan saatossa olen koko ajan omaksunut treenaamiseeni enemmän tarkkuutta, kovuutta ja tietynkaltaista kurinalaisuutta. Koskien niin itse treeniä, lepoa kuin ruokavaliotakin.

Yksi sen ilmentymä nyt onkin juuri se, että asetin itselleni rajaksi tulevan talven ajalle sen, että voin ottaa alkoholia kerran kuukaudessa. Se on juuri nyt kohtalaisen sopiva tahti, jotta mielenterveys ei kuitenkaan järky. Omalla kohdallani on ainakin joskus päästävä niin sanotusti nollaamaan tilanne ja siksi toiseksi, sinkkuihminen kun olen, eivät nuo naiset tule minua kotioveltakaan kosimaan.

Painoni on noussut reilun kahden vuoden aikana miltei 11 kiloa, joka koostuu oletettavasti kohtalaisen hyvällä prosentilla lihaskudoksesta, koska suoranaista ihraa ei kuontaloni päälle juurikaan ole päässyt muodostumaan. Olen siis varsin tyytyväinen tähän asti saavuttamaani tilaan, mutta paljon olisi vielä tehtävääkin. Ja tästä seikasta sitten sain hieman noottia keskustellessani treenaamisesta ja siitä, miten siihen suhtaudun.

Minulle kun todettiin miehen taholta, että moni kaveri olisi jo tuohon nykyiseen kroppaani varsin tyytyväinen ja taatusti moni olisi kateellinenkin. Naissukupuolen näkemys asiasta on sitten taasen paljon kaksijakoisempi. Kommenttia on tullut siltä kantilta, että vähänkin enemmän lihasta olisi jo pahasta ja sitten se toinen ääripää on ollut se, jossa minun on kerrottu olevan siro poika, joka pikkuisen laihduttamalla voisi mennä suoraan catwalkille.

Mutta nyt on todettava tässä kohden se seikka, että jos joku olettaa minkäänlaisen kommentoinnin vaikuttavan suhtautumiseen omaan tekemiseeni, on varsin väärässä. Haluni keskustella treenaamisesta ja itse asiassa tätä nykyä enemmänkin ruokavaliosta, johtuu puhtaasti siitä, että tunnen asiaa kohtaan paljon mielenkiintoa.

En ole yhtenäkään kertana salille mennessäni ajatellut sitä, miltä minun "pitäisi" näyttää tai paljon minun "pitäisi" painaa. Tahdon vain painaa jatkossa vielä vähän enemmän. Tahdon, että jatkossa minulla olisi enemmän lihaksia. Tahdon olla jatkossa vahvempi. Ja tahdon myöskin, että minulla on joku päivä vielä ihan oikea kasipäkki keskivartalon kohdalla. Tahdon, että edes kerran elämässäni, ennen kun aineenvaihduntani hidastuu paljon nykyisestään ja hormonitasoni tippuu, näyttäisin edes hetken oikeasti hyvältä. Se, mikä on kenenkin mielestä "hyvän näköistä", on sitten toinen juttu, mutta kuten totesin, teen todellisuudessa tätä asiaa itseäni varten.

Ja kyllä minä sen tiedän, että ei minun tarvitse asiaa sinänsä kellekään todistella. Ja voi olla, että tietynkaltainen "keskimääräinen ihmisten ymmärtämättömyyden kyllästämä kohdistamaton vastarinta" onkin vain minun omassa päässäni? En todella tiedä. Tiedän vain sen, että on vain kaksi tapaa treenata. Hyvin ja huonosti. Siihen työmäärään nähden, mitä viikoittain käytän kroppani rääkkäämiseen, pitäisin itseäni aivan idioottina, jos en enää mitenkään muutoin kiinnittäisi huomiota asiaan.

Ikinä minusta ei saa mitään minuuttiaikataululla syövää kontrollifriikkiä. Joku raja. Mutta joskus tuntuu siltä, että parin salilla käyvän kaverini lisäksi melko harva ihminen todella käsittää, että sillä on minulle oikeasti merkitystä kokonaisvaltaisesti. Ei kropan rääkkääminen ole pelkkä harrastus. Mutta ei se ole myöskään pakkomielle. Se on vain elämäntapa, johon olen pikkuhiljaa kasvanut. Ja se pitää sisällään sen, että katson nykyään paljon tarkemmin sitä, mitä suuhuni kulloinkin pistän.

On myöskin todettava sitten se, että missään nimessä en ole niin typerä, että nykyään ajattelisin, että olisi sitten vain kaksi tapaa syödä, hyvin ja huonosti. Ei toki. Mutta joskus minusta rehellisesti tuntuu siltä, että vaikka melko harvoin keneltäkään olen kuullut mitään hyvin suoraa mielipidettä, joka ei ymmärtäisi sitten millään tapaa ns. kurinalaista elämää, jossa todella katsotaan, mitä syödään ja eletään kropan eteen, niin kyllähän sellaisiakin ihmisiä on olemassa. Ja vaikken tahtoisikaan kuulostaa tylyltä, niin jollain tapaa minusta silti tuntuu siltä, että sellaiset ihmiset eivät itse yksinkertaisesti vain pystyisi ikinä rajoittamaan omia opittuja ruokailutapojaan. Ja kun siihen ei itse pysty, on se tällöin turhaa ja jopa ehkä naurettavaakin.

Viikonloppuna erään keskustelun päätteeksi, puhuin siitä, miten eri kansakunnat ovat erinäköisiä. Ruotsalaiset ovat eri näköisiä kuin suomalaiset ja niin edelleen. Asia tuli mieleeni, kun katselin ihmisvilinää Tukholman keskustassa. Sanoin myöskin, että oman kokemukseni mukaan norjalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Keskustelun päätteeksi toinen osapuoli totesi, että taidan olla varsin ulkonäkökeskeinen ihminen.

En loukkaantunut toteamuksesta, koska se pitää osittain varmasti paikkansa. Olen visuaalinen ihminen ja varmasti jollain tasolla myöskin mieltymykseni oman kroppani kohentamiseen myös liittyy tähän seikkaan. Asiaa ei sen suuremmin puitu, mutta en silti näe, että olisin sen pinnallisempi ihminen kuin ihmiset keskimäärinkään, jos nyt mitään keskimääräisyyttä voidaan edes määritellä tai pinnallisuutta millään mittarilla mitata. Pidän kauneudesta ja pidän myöskin siitä, että voin hyvällä omalla tunnolla todeta itselleni, että olen tehnyt jotain sen eteen, miltä itse näytän.

Tunteista, tuntemuksista ja siitä, millä tavoin itse esimerkiksi koen ihmissuhteet, olen kirjoittanut joskus taannoin niin paljon, että tyydyn vain toteamaan sen, että millään tapaa ihmisen pelkkä ulkokuori ei tee siitä vielä mielenkiintoista. Ulkokuori tekee ihmisestä kauniin katsella ja kukapa ei tahtoisi kauneutta katsoa, jos voi valita.

Seksuaalinen vetovoima taatusti muodostuu ihmisille varsin eri tavoin ja itselleni se muodostuu lähinnä naisen persoonasta, ei siitä, minkälaiset reidet toisella on. Enkä myöskään ajattele sitä treenatessani, olisinko enemmän ihanteellinen kumppani jollekulle, jos minulla olisi isommat reidet. Tahdon isommat reidet siksi, koska ne peilistä katsoessani näyttävät liian pieniltä.

Joskus minusta tuntuu siltä, että tietty pinnallisuus syntyy pikemminkin ihmisten ennakkoluuloista kuin todellisesta pinnallisuudesta. Miksi muuten missejä aina pidetään vähän yksinkertaisina? Onko missi pinnallinen, kun se tahtoo itselleen tiukkavartaloisen jääkiekkoilijan eikä pullaa mussuttavaa atk-nörttiä? Onko ihminen pinnallinen, jos se ei koe seksuaalista vetoa ihmistä kohtaan pelkän kauniin ajatusmaailman perusteella?

Olenko minä pinnallinen jos tahdon, että nainen on älykäs, empaattinen, persoonaltaan rakastettava ja vielä sen lisäksi sen näköinen, että sitä voisi vain tuijotella tuntitolkulla?

Todennäköisesti olen vain typerä jätkä, mikä hakee kuuta taivaalta ja elää tämän vuoksi lopun ikäänsä yksin. Kuitenkaan en millään muotoa voi tunnustautua ihmiseksi, joka olisi pinnallinen kokonaisvaltaisesti. Ja se, että minä tahdon elää vähän kurinalaisempaa elämää, ei ole ikinä tarkoittanut sitä, että kenenkään muun tarvitsisi. Olenko minä tällöinkin vielä pinnallinen? Eihän tässä ole herranjestas kyse mistään muusta kuin minun omasta elämästäni. Ja eivätkö asiat ole silloin varsin hyvin, jos elämästään nauttii, tapahtui se tavalla millä hyvänsä hyvän maun ja lain puitteissa?

Pääsin tänään iltavuorosta töistä ja olin jo suunnitellut, että en lipitä koko viikonloppuna limonadia vahvempaa kurkustani alas. Oli tarkoitus, että lauantaina mennään salille vielä kerran tälle viikkoa repimään lihakset kehityskuntoon.

Tarkoitus on edelleenkin, vaikka kävinkin paikallisen terassilla kaatamassa kurkkuuni yhden pitkän oluen ja ajattelin vielä ehkä siemailla jopa lasillisen viskiäkin. Aamullahan sen sitten tietää, mikä on olo. Todennäköisesti salille kuitenkin menen. Sunnuntai ei ole paras hetki enää raudan kiskomiseen, koska tiedän jo nyt, että maanantaista tulee varsin rankka työpäivä ja yksi puhdas lepopäivä välissä olisi parasta mahdollista tässä tilanteessa.

Siitä lähtien, kun helmikuussa Intiasta tulin takaisin Suomeen, ei visuaalisesti ole tuntunut kropassani juurikaan kehitystä tapahtuneen, vaikka tulokset ovatkin parantuneet. Kevään aikana pelkästään kyykyn tulos kymmenen sarjoilla on noussut kymmenisen kiloa.

Paino ei ole noussut, jos se ei ole laskenutkaan. Mutta se ei ole mikään salaisuus, että olen viimeisen puolentoista vuoden aikana koko ajan pyrkinyt siihen, että painoni nousisi tavalla, johon ei ylimääräisen ihran kertyminen kuulu.

Mutta en minä sitä nyt jaksa murehtia, varsinkaan kun tiedän tasan tarkkaan sen, että kesällä tuo treenaaminen on lähinnä lihaskunnon ylläpitoa, eikä mitään tulosten tekemistä. Treenin säännöllisyys kun on kuitenkin varsin epäsäännöllistä ja useimmat viikonloputkin menevät enemmän tai vähemmän terassilla. Kuitenkin tuo satunnainen raudan repiminen on hyvästä. En tunne millään tapaa salilla käydessäni lihaskunnon laskeneen. Ja pelkästään se on jo todella loistava juttu.

Katselin tuossa illalla tammi-helmikuisia kuvia Intiasta ja jollain tapaa nyt, kun on kuitenkin taas jo ehtinyt aivan täysin tottumaan elämänrytmiin kotimaassa, tuntuu jollain tapaa miltei absurdilta, kun mietinkin sitä, mitä kaikkea sen kuukauden aikana tuli koettua. Kun katselin kuvaa, jossa seisoin ravintolan terassilla Delhin basaarikorttelissa, muistin vieläkin, miltä siellä tuoksui ja minkälaisia ääniä ympäristöstä kuului. Muistan vieläkin sen tunnelman. Sitä ei vain voi unohtaa.

Kuvia katsellessani minulle tuli todella onnellinen olo. En tarkalleen osaa sanoa, miksi, mutta uskoisin sen johtuvan osittain ainakin siitä, että ymmärsin vihdoin ja viimein sen, miten paljon elämäni on viimeisten kolmen vuoden aikana muuttunut ja varsinkin viimeisimmän vuoden.

Eikä itse asiassa se tosiasia vaikuta juurikaan tuohon onnellisuuden olotilaan, että sen kaiken muutoksen olen aiheuttanut minä aivan itse. Ei sillä ole merkitystä. Vaikka tavallaan se tietysti myöskin tekee hyvää itsetunnolle, mutta lopulta tärkeintä on vain se, että muutos on tapahtunut.

Kuukausi Intiassa on ehkä isoin asia, mitä olen tähän mennessä elämässäni kokenut. Vaikka kuukausi on melko lyhyt aika, tietyllä tapaa siinäkin ehti jo todella orientoitua täysin toisen kaltaiseen kulttuuriin ja kuten tuli kai taannoin jo todettua, kulttuurishokki palatessa oli aivan todellinen. Nyt jo useita kuukausia paluun jälkeen, ovat tunnelmat palautuneet ennalleen. Sen onnellisuuden olotilan yksi tekijä kaiketi onkin se, että kun vain katselenkin kuvia reissun päältä, ymmärrän, miten onnekkaita me kaikki täällä olemme.

Se ei edelleenkään ole moraalisaarnaa, eikä jeesustelua. Se on vain vilpitön näkemys siitä, että vaikka me olemmekin ihmisiä, varsin sivistyneitä ja älyllisesti ylivertaisia, on onnella todella suuri merkitys sen suhteen, millainen elämästämme tulee. Tai kutsui tuota "sattumaa" sitten kuka millä nimellä ikinä. Kohtaloon en tietenkään usko, vaikka Lost onkin yksi kaikkeuden parhaista televisiosarjoista.

Mutta se siitä. Olen siis tietyssä määrin varsin onnellinen nyt, kuten otsikkoonkin tahdoin asian mainita. Otsikossa myöskin mainittiin arkirealismi. Se on läsnä koko ajan ja viimeksi eilen sain sen kokea. Mitään elämää kaatavaa ei tapahtunut, mutta kuitenkin jotain sellaista, joka aina aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Elämäni kun kuitenkin on tietyssä määrin hyvin epävarmaa.

Työ on eräs asia, joka on aina epävarmaa. Kaikki muu onkin sitten tavallaan melko tasapainossa. Mutta kun se työ ei ole varma asia, tietyt konkreettisen elämän esteet välillä todella aiheuttavat harmaita hiuksia, kuten juurikin eilen. Mutta sekin on jo taakse jäänyttä aikaa. Tänään on tänään. Huomaan vain aina sen, miten suurella intensiteetillä reagoin ongelmiin. Se on kai jäännettä aiempien vuosien todella vaikeista hetkistä.

Mikä muuten on sinänsä hassua, kun tietyllä tapaa minua ei tänä päivänä enää totaalisesti järkytä mikään. Kaikki on nähty. Kai se on sitten enemmänkin vain luonteenpiirteeni. En osaa ottaa rennosti, jos en tiedä, miten asiat etenevät tai langat eivät ole käsissäni. Kontrollifriikkiys on aivan toista. Ei se sitä ole. En minä muita tahdo kontrolloida. Tahdon vain aina tietää, millä tavoin omaan elämääni liittyvät konkreettiset asiat kulkevat. Se luo turvallisuuden tunnetta. Joko on huolta huomisesta tai ei ole.

Mutta nyt siis suuria huolia ei ole. On toki epävarmuutta ja se edelleenkin siis liittyy työhön. Ei liittyisi muutoin, mutta kun tuosta maailman taloudellisesta tilanteesta johtuen on tiettyjä asioita hyvin vaikea ennustaa. Mutta en minä siitä stressaa. Elämme maassa, jossa pohja ei putoa, jos työt jostain syystä loppuisivatkin.

Ja siitä pääsemme viimeiseen seikkaan, joka on ollut agendallani jo useamman vuoden. Tuossa taannoin, kun kirjoitin siitä seikasta, joka oli todellinen odotuksien täyttymys, johti se sitten siihen viimeiseen niittiin. Siihen, että jos vain millään ajan saatossa saan töitä muualta, minä muutan. Muutan vihdoin ja viimein pois tästä kaupungista. Kaupungista, joka minulle toki on varsin rakas. Kaupungista, joka on tilastollisesti Suomen lämpimin kesäkaupunki ja joka myöskin on todella kaunis.

Mutta kun se ei olekaan se kaupunki, joka minua täältä pois ajaa, vaan aivan muut seikat. Ja se lopulta on totuus, että muut asiat enemmänkin ajavat minua täältä pois, kuin että mikään veisi minua toisaalle. Toki syitä olisi muuttaa muualle, mutta ne eivät ole millään kehittyneet sellaisiksi, jotta niillä mitään todellista merkitystä ainakaan vielä olisi. Syy muuttaa ja syy lähteä on muutoksen halu ja tahto jatkaa elämää. Elämä tässä kaupungissa on nähty. Tämä kaupunki tulee aina olemaan kotikaupunkini ja aina rakas, jonne taatusti palaan monen monituista kertaa. Mutta kun aikanaan täältä lähden, en usko, että tänne enää ikinä pysyvästi palaan.

No, sen aika näyttää, eikä koskaan voi sanoa "ei koskaan", sen minäkin jo tiedän. Mutta kohta on sen aika, jolloin elämä todella muuttuu. Se, milloin se aika koittaa, on monien asioiden summa. Sitä ei voi vielä tietää. Aion kuitenkin syksyn mittaan ottaa asioista selvää ja tehdä tilanteelle sen, minkä vain voin.

Olen nyt onnellinen. Olen ehkä onnellisempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun lukion kolmannella luokalla muutin pois kotoa. Luoja tietää, miten onnellinen olen, kun otan vielä sen viimeisen askeleen. Voi olla, että petyn, mutta en millään usko, että niin käy.

Olenpa tässä ajan mittaan kirjoittanut siitä, miten meikäläisen elämä lähti muutokseen ja prosessi alkoi jo ajat sitten. Se on edennyt tasaisen tappavasti ja vasta joku aika sitten kirjoitin siitä, miten erääseen asiaan en voi konkreettisesti itse vaikuttaa.

No, en voinutkaan, mutta olin laskelmoinut jonkin jutun nyt väärin, nimittäin odotus oli paljon lyhyempi kuin mitä luulin! Tänään on se päivä!

Toki konkreettisessakin elämässä on vielä paljon muutettavaa ja odoteltavaa, mutta käytännössä nyt se - taivallus - on, jos nyt ei ohi, niin miltei jo loppusuoralla ja elämä sekä universumi vain hymyilee ja minä hymyilen takaisin sen minkä ehdin!

Vittu, että on hyvä fiilis!!!

Niin ja fiilistä ei toki yhtään huononna se, että joko torstaina tai perjantaina suuntaan auton nokan kohti Helsinkiä. :)

Torstaina kaveri töistä päästyään koukkasi meikäläisen pökötin kyytiin ja painelimme kuskin kämpän kautta tekaisemassa härän fileet punaviinimarinadiin ja suuntasimme mahdollisimman pikaisesti keulan kohti Pohjois-Karjalaa. Itsehän aloitin juhannuksen vieton jo keskiviikkoiltana.

Kahden ja puolen tunnin ajelun päätteeksi renkaat jarruttivat mökin pihaan ja bileet olivat jo täydessä käynnissä. Oluet auki ja sauna sekä grilli käyttöön. Ensimmäinen viskipullo kiersi kourassa ja jokainen, joka pullosta huikkaa otti, oli minulle täysin entuudestaan tuntematon tapaus. Kaksi naista ja yksi mies olivat minulle ennestään tuttuja. Mutta sehän ei tavanomaisesti ole ollut allekirjoittaneelle kuin menoa piristävä piirre juhlissa.

Keli oli toki kolea, vaikka torstaina vielä varsin hyvä. Seuraavat kaksi päivää sitten silloin tällöin satelikin vettä, mutta grillattua saimme eikä sateensuojassa tai saunassa kylmä tullut. Aattona illan kuljettua tasaisesti eteenpäin, pakkaannuimme isolla porukalla kaverin pakettiautoon ja painelimme lavatansseihin, pahennusta aiheuttamaan. "Mitä, eikö täältä saa edes viinaa!?"

Puheliaita ja sosiaalisia ihmisiä riitti ja sekös ei muuta kuin passaa. Lauantaina oli jo hieman väsynyt fiilis ja päikkäritkin olivat välillä mielessä, mutta lopulta ei tullut nukuttua silmäystäkään. Olimmepa jo muutamat kuvitelleet, että nyt vain chillaillaan sekä grillaillaan koko ilta, kunnes tulikin yllätyspaukku, kossu pöytään ja vähän myöhemmin auton nokka kohti Tuupovaaran paikallista karaokebaaria. Saavat pohjois-karjalaisen kylän nuoriso vähän uutta naamaa tiskin eteen. Aiheutetaanko taas pahennusta? No eihän nyt toki!

Kaverin poikaystäväksikin sain tekeytyä, kun meni sitten kännipäissään säheltämään, eli antoi tosiaan vähän ymmärtää, mutta ei sitten ymmärtänytkään antaa. Sitähän sattuu: hupsista saatana!

No, mitään sen vakavampaa ei muuten tapahtunut näin henkilökohtaisella tasolla, eikä kyllä ollut liiemmin tarkoituskaan. Pitihän se vähän yhtä tuupovaaralaista tyttöä jututtaa. Mikä juhannus se nyt on, jos tuppisuuna istuu ja vain ryyppää silmät soikeana. Tuntui todella siltä, että kesä lähti vihdoin ja viimein käyntiin. Toki sunnuntaina sitten jo kone lässähtikin, mutta kesän fiilistä se ei laskenut. Neljä päivää melko tiukkaa viinanottoa saikin riittää. Se toki tarkoittaa sitä, että tämän viikon salitreenit ovat jo kai takana, vaikka edelleenkin yritän pakottaa itseni raudan pariin viimeistään keskiviikkona.

Niin ja en kyllä aio sanoa, että mistä oli kyse, koska homma ei ole aivan niin vakava, miltä se kuulostaa; mutta kuten tuli juhannusketjussa keskustelujen puolella todettua, kyllä me Hassen kanssa tosiaankin hakattiin se naispappi, ja kunnolla hakattiinkin. Oltiinpa tekohetkellä vieläpä alasti. Kyllä kesä on kiva <3 Nyt vähän kyllä väsyttää, huomenna iltaan töihin...

Maamme mediassa tuli ilmi harvinaislaatuinen rikostapaus. Nuori nainen oli kidnapattu suuren lunnasvaatimuksen kera.

Poliisi järjesti suuren operaation kaapatun pelastamiseksi ja toteutti jopa ilmatilan sulkemisen, jonka syyksi sepitti medialle sotaharjoitukset.

Tapaus päättyi uhrin kannalta onnellisesti, kun poliisi onnistui paikantamaan hänet ja saattamaan turvaan ilmeisestikin ilman sen suurempia fyysisiä vammoja. Henkiset vammat toki ovat eri asia ja toivonkin vain voimia naiselle itselleen.

Sieppauksen tekijän henkilöllisyys tuli julkisuuteen ensimmäisenä Nelosen uutisten toimesta ja tuntui jollain tapaa melko absurdilta, että hyväpalkkainen yritysjuristi tekisi jotain tämän kaltaista. Raha motiivina tuntuu melko käsittämättömältä.

Olivat motiivit mitkä hyvänsä, se, mikä tässä nyt on todellinen inhimillisyyden ilmentymä, josta todella voisi tehdä pilkkaa, on siepatun naisen setä, Niklas Herlin.

Pilkkaa suoranaisesti tässä kukaan varmaankaan ei tahdo tehdä, mutta saako sitä ihmistä heittää takaisin omilla sanoillaan, tilanteessa kuin tilanteessa? Herlin kun lauantaina kirjoitti omistamansa Uusi Suomi - verkkolehden sivustolla seuraavaa:

"Tänä viikonloppuna suomalaisesta mediasta otetaan mittaa. Kesäisenä viikonloppuna ei ole tarjolla liikaa uutisia. Houkutus revittää sukulaisiani koskettavaa draamaa on suuri; kokemuksesta tiedän, että juttuun voisi olla helppo tarttua. Tiedän myös, että tilanne on ainutlaatuinen. Suomessa ei ole ensimmäistäkään toimittajaa, jolla olisi kokemusta tällaisesta uutistyöstä.

Tänä viikonloppuna toimittajien on syytä ymmärtää vastuunsa. Yksityiskohtien haaliminen tai niiden julkaiseminen olisi kohtuutonta paitsi sukulaisteni, myös yhteiskunnan kannalta. On syytä miettiä mitä kirjoittaa, mihin tai milloin, kun ollaan näin uusien ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä."

Olen samaa mieltä. Toimittajalla pitäisi olla moraalia, vaikka jutuilla lehtiä myydäänkin. Hieman yli vuotta aiemmin samainen mies kirjoitti seuraavaa:

"Toimittajaa syyllistetään. Nykyään ei voi lukea tai nähdä tai kuulla poliitikkoa, joka ei syyttäisi kohusta mediaa. Rupee riepomaan! Mediako käski valehdella uuden naisystävän ensitapaamisesta? Pahat toimittajat lähettivät eroottiselle tanssijalle 200 tekstiviestiä? Oliko se toimittaja joka Jokelassa ampui? Toimittajatko järjestivät Aasiassa hyökyaallon? Toimittajat pidättivät sisäpiirikaupoista epäillyn? Ei. Ei. Ei. Ei.

Toimittajien täytyy tehdä parhaansa saadakseen lukijoille, kuulijoille ja katsojille luettavaa, kuultavaa ja katsottavaa. Toimittajat, tai heidän työnantajansa kilpailevat lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien ajasta."

Kuten totesin, inhimillistä toki, että ääni muuttui kellossa kuin salamaniskusta. Olenko minä nyt perisuomalainen juntti ja paskiainen, kun kuitenkin minua ihan vähän myöskin hymyilyttää?

Miksi ihmiset ovat niin vaitonaisia? Miksi sanotaan, että "mennään bilettämään", jos kuitenkin tahdotaan sanoa, että "jos tulet, niin tahdon tutustua juuri sinuun"? Miksei sanota niin, kuin oli tarkoitus sanoa?

Miksi vihjaillaan ja vitsaillaan? Tai vitsailemalla vihjaillaan? Tai mikä pahinta, miksi vitsailemalla vihjaillaan, eikä millään tapaa tuoda ilmi sitä, onko kyseessä pelkkä vitsailu? Miksi ihmiset eivät tuo ajatuksiaan esille todella?

Miksi ihmiset menevät toistensa ohi kuin iltapäivän junat Helsinki-Joensuu-radalla? Vaikka kuitenkin molempien oli mielestään tarkoitus törmätä?

Miksi molemmat todella epäröivät? Miksi kumpikin miettii, mitä toinen ajattelee?

Siksi, että toinen ei lopulta voi tietää, mitä toinen ajattelee. Siksi, että toinen ei voi tietää, oliko toisella tarkoitus törmätä, vai oliko kyse lopulta vain puhtaasti mielenkiinnosta kivaa tyyppiä kohtaan.

Siksi, että vitsailu on helppo tapa keventää tunnelmaa. Ja mikä pahinta, vitsailu on helppo tapa keventää tunnelmaa, jossa kuitenkin tahtoisi sanoa jotain konkreettista.

Ja siksi molemmat epäröivät, koska kumpikaan ei ole kuin koira. Siksi ihmiset ovat vaitonaisia. Ja siksi ihmiset sanovat, että he tahtovat bilettää, vaikka he todellisuudessa tahtoisivat sanoa, että "tahdon tutustua juuri sinuun".

Mistä moinen avautuminen? Siitä kai, että en siis ole koira. Nyt on diibadaaballe luotu piste. Tästä on hyvä jatkaa.

Fysiikka tuntee kvarkit, jotka ovat jakamattomia. Näin lukion laajaa fysiikkaa enempää lukemattomalle syntyy käsitys, että ne ovat pienimpiä palasia maailmankaikkeudessa, joista kaikki muu näkyvä koostuu. Myöskin molekyylit. Voin olla väärässä, koska en jaksa asiaan sen suuremmin perehtyä. Ei minua fysiikka ole vuosikausiin sen suuremmin enää kiinnostanut.

Mutta oli materian pienimpien partikkeleiden nimi sitten mikä hyvänsä, se ei muutu miksikään, että lopulta kaikki on joko fysiikkaa tai kemiaa. Matematiikka toki on ainoa täysin eksakti tieteenala ja kaikki muu voidaan aina kyseenalaistaa. Tuohan on ollutkin aina yksi lempitoteamuksiani. Se on sinänsä hassua, kun en matematiikastakaan sen suurempia ymmärrä, vaikka sitäkin lueskelin - mutta nimenomaan lueskelin - pitkän lukumäärän verran lukiossa.

70 prosenttia ihmisestä on vettä ja sähkövirtaakin meissä kulkee kohtalainen määrä. Kaikki meissä ihmisissä tapahtuvat toiminnot ovat joko kemiallisia reaktioita tai sitten fyysisiä, joita nuo kemialliset ohjailevat. Silti tietoisuutemme on nykyään jotain aivan toista. Tai sitä se on tietysti ollut jo pitkän aikaa. Onhan todettu, että ihmisen erottaa muista eläimistä mielikuvitus ja kyky ennakoida asioita. Muut eläimet ajattelevat ehdollistetusti. Ihminen tekee valintoja. Mutta siis ihminenkin on eläin, vaikka toiset tuntuvatkin ajattelevan, että näin ei ole, vaan ihminen olisi jollain tapaa aivan eri asia.

Minulla oli aikanaan koira, jolla oli varsin vahvat tunteet. Ja olen kyllä nähnyt muitakin eläimiä, jotka tuovat esiin eri tavoin tuntemuksiaan. Eikä kyse ole pelkästään geneettisesti koodatuista reaktioista, jotka laukeaisivat tiettyjen ehdollistamisten myötä. Kuten vaikkapa se, että karhuemo käy kenen hyvänsä päälle, kuka vain menee liian lähelle pentua. Ihmiskunnassa lasten suojelemista kutsutaan rakkaudeksi, mutta miksi? Karhuemosta tuskin kukaan sanoisi, että se tuntee rakkautta, vaan yksinkertaista suojeluviettiä, jota sen ei tarvitse edes miettiä. Se tapahtuu täysin automaattisesti. Ihmislapsen vanhempi ei lyö kaikkia, jotka edes vahingossa koskevat koskevat pienokaiseen. Karhu käy päälle jo, kun edes lähelle tullaan. Näihin kahteen eroavaisuuteen on toki olemassa varsin yksinkertainen selitys.

Ihminen on ajan saatossa kehittynyt mielikuvituksessaan niin pitkälle, että se on todella luonut näitä erilaisia käsitteitä, kuten rakkaus, viha, katkeruus, onni ja niin edelleen. Mutta voiko sitten eläin tuntea katkeruutta, tai vaikkapa kateutta? Ei varmaankaan, vaikka jonkinlaista tunnetta se voikin kokea, kuten loukkaantumista. Ilmeisesti siihen ei tarvita mielikuvitusta, vaan sekin on primitiivinen reaktio. Vihaa taasen muut eläimet eivät voi tuntea, koska siihen tarvitaan mielikuvitusta. Koira puolustautuu, jos se tuntee itsensä uhatuksi, mutta vihaa se ei voi tuntea. Jos ei osaisi ajatella asioita ennakoivasti ja kuvittelemalla, ei voisi myöskään kadehtia tai katkeroitua. Koska ajattelisi vain juuri sitä hetkeä, missä milloinkin olemme. Näin siis muut eläimet toimivat.

Mutta ei ihminen. Ihminen on ylivertainen aivokapasiteetiltaan eläinkunnassa. Täten se on myöskin samalla haavoittuvaisin. Voi olla, että rakkaus käsitteenä - oli siitä sitten millainen näkemys ikinä itse kullakin - mielletään ihmisen ainutlaatuiseksi tunteeksi. Kuitenkin jos mietitään eroottista rakkautta eli himoa ja sitä rakkautta, joka ajaa puolustamaan lapsiaan, ei ihminen ole yhtään sen erityisempi kuin mikään muukaan eläinkunnan olio. Mielikuvituksemme vain pyrkii luomaan noille primitiivisille toiminnoille jotain nyansseja, joita ei todellisuudessa ole olemassakaan.

Eli tämä kemiallinen ketjureaktio aivoissa onkin aivan samankaltainen kuin kaikilla muillakin eläimillä. Sille on vain annettu ainutlaatuinen nimi. Kaikki muutkin eläimet ovat kiimassa ja myöskin rakastavat jälkikasvuaan puolustaen niitä henkensä uhalla. Itse asiassa ihminen taitaa olla ainoa eläin, joka ei välttämättä puolusta lapsiaan ja voi myöskin tehdä aivan päinvastoin. Taas tullaan mielikuvituksen ja siitä juonnettavan valinnan juurille. Toki ihminen on myöskin ainoa eläin, jolla on ainainen kiima. Kaikilla muilla eläimillä se rajoittuu tiettyihin ajankohtiin vuoden kierrossa. Onko sekin juontumaa huiman kehittyneistä aivoistamme? Voisin kuvitella niin. Nimenomaan kuvitella.

Nytkin minä kuvittelen kaikenlaista ja sepä sai minut tämänkin merkinnän kirjoittamaan. Mutta jos monenlaiset tunteet vaativat mielikuvitusta, onko ihminen myöskin ainoa eläin, joka kykenee ihastumaan? Onko ihastuminen mielikuvituksen aiheuttamaa aivojen kemiallista tuotetta, joka on erilainen reaktio konkreettisesti kuin rakkaus? Siis jos nyt ajateltaisiin, että rakkauden reaktio vaikkapa molekyylitasolla voitaisiin paikantaa. Olisiko ihastuminen jossain toisessa kohtaa aivoja ja ovatko vaikkapa hormonit jollain eri tavoin pelissä mukana? Kuitenkin noilla kahdella seikalla kun on selkeä yhteys. Vai onko ihastuminen lopulta täysin sama asia kuin kiima?

Olemmeko me vain mielikuvituksemme avulla luoneet sen kaltaisia ajatusmalleja, joilla käsittelemme yhtä ainutta primitiivireaktiota jotenkin paljon hienovaraisemmin? Molemmat ovat sukupuoliseen vetovoimaan liittyviä termejä, ihastuminen ja eroottinen rakkaus. Muut eläimetkö eivät siis voi ihastua, vaan näkevät yksinkertaisesti vain riittävän kykenevän yksilön jatkamaan sukua? Ihminen sivistyksessään on porrastanut tämän yhden ja saman konkreettisen kemiallisen ketjureaktion erilaisiin asteisiin.

Muut eläinkunnan oliot eivät myöskään pysty mielikuvituksen puutteen vuoksi pettymään tai tuntemaan katkeruutta, jos joku vahvempi uros vie naaraan hänen nenän edestään. Ihminen voi ja sitähän se tekee tuon tuosta. Muut eläinkunnan oliot joko kuolevat taistellessaan naaraasta tai häipyvät paikalta ja jatkavat elämäänsä, eivätkä taatusti pois pötkittyään murehdi sitä, miten se toinen saman lajin edustaja nyt pääsi astumaan juuri sen naaraan, mikä vielä hetki sitten oli hänen nenän edessään. Ihminen tekee sitten monenlaisia juttuja, joita saa lukea iltapäivälehdistäkin tuon tuosta. Ihmisen mielikuvituksella on taatusti ollut suuremmassa määrin positiivinen vaikutus lajin hyvinvoinnin kannalta, mutta ei käy kieltäminen, etteikö kolikolla olisi kääntöpuolikin.

Jos ihmisellä ei olisi mielikuvitusta, ei myöskään tarvitsisi pohtia tällaisia asioita. Eikä ihminen koskaan ihastuisi. Minäkin siis joko vain ottaisin jonkun naisen tai sitten en, riippuen lähinnä fyysisistä ominaisuuksistani. Nyt kun asia näin ilmaistaan, kuulostaa se toki karulta, koska yksi varsin hyvä puoli mielikuvituksen kehittymisessä on ollut esimerkiksi emansipaatio. En siis tietenkään tarkoita sanoa sitä, että mies se nyt päättäisi, että kuka astuu ja ketä. Muun eläinkunnan kohdalla näin kuitenkin on.

Mutta kun siinä mielikuvituksen kehittyneisyydessä ihmiselle piilee juurikin se toinen ulottuvuus, valinnan mahdollisuus. Ja vieläpä siis sukupuolesta riippumatta. Siis juuri se, mitä muilla eläinkunnan olioilla ei ole. Ei kummallakaan sukupuolella. Muut eläimethän eivät todellisuudessa valitse. Ne vain sopeutuvat vallitseviin oloihin ja luonto valitsee sitten sen, mitä tarvitsee. Ihmisen valinnan mahdollisuus onkin se asia, joka esimerkiksi porrastaa tämän primitiivisen reaktion, kiiman, eri tasoisiin tuntemuksiin. Ihastuminen siis on yksi niistä tasoista. Ja ihminen voi valita, mitä se sille tunteelle tekee.

Joskus sitä toivoo, että olisi vaikkapa syntynyt koiraksi.

Avasin tuossa äsken jo taannoin korkatun Bowmoren Caskin ja kaadoin lasillisen. Savun tuoksu tuntuu varsin vahvasti nenään ja maistuu vielä sitäkin enemmän. Sanotaan, että se ei ole Islay-viskeistä lähellekään savuisimpia. Näinhän ei toki olekaan, mutta minun makuuni se on kyllä aivan loistavaa. Aivan kuin viski olisi sitä parempaa, mitä savuisempaa se on.

Näitäkin koulukunnan ihmisiä on ja joskus tekisi mieleni heiltä kysyä, ovatko he viski-ihmisiä laisinkaan, jos miltei fundamentalistisesti vain vannovat savun ja vain savun nimeen. No, oli miten oli. Vahva alkoholipitoisuus vain jollain kummallisella tavalla korostaa makua. Se ei särähdä makuhermoihin, vaikkei kaikista vanhimmasta päästä olekaan. Kuitenkin sen verta hyvin se on saanut tynnyrissä levätä, että pehmeyttä löytyy juuri sopivasti.

Huomenissa taidan ottaa toisenkin lasillisen ja tarjota pari samanmoista jokuselle vieraalle. Litran pullosta kyllä riittää, eikä tavara ole lopulta edes järin kallista. Ainoa syy säästellä moisia jalojuomia on niiden saatavuus. Jos tahtoo hyllyynsä lisää armottoman loistavaa tavaraa, on aina lähdettävä kirjaimellisesti merta edemmäs kalaan.

Blogini kesäloma loppui juuri nyt ja samalla kertaa alkoi armon vuosi. 365 päivää voin vielä nautiskella olostani kakkosella alkavalla numerolla. Sen jälkeen iskee kriisi ja elämä alkaakin olla pikkuhiljaa ohi.

Viimeisimmässä lauseessa oli ehkä vähän enemmänkin sarkasmia mukana, mutta totta puhuen sitä taas näinä hetkinä miettii, mitä sitä pitäisi tai varsinkin olisi pitänyt tehdä ja vielä oleellisempaa on kai se, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Mutta sitten taas toisaalta, pitäisi ymmärtää vain katsoa eteenpäin, vaikka toki menneistä tapahtumista, tilanteista ja niihin sisältyvistä virheistäkin voisi ja pitäisikin ottaa opiksi.

Aikanaan kirjoitin siitä, miten aloitin projektin, jonka lopullinen päämäärä oli muuttaa elämän suunta niin henkisesti kuin konkreettisestikin. Projekti on edennyt varsin hyvin. Edelleen se etenee liian hitaasti, koska olenhan äärettömän kärsimätön ihminen. Nyt jos vihdoin olisin sen verran viisastunut, että tajuaisin ottaa irti kaiken niistäkin hetkistä, kun ei isoille asioille voi mitään muuta tehdä, kuin vain odottaa.

Ja pitää nyt sanoa, että olen tosiaan sen oivaltanut. En muista milloin viimeksi olen esimerkiksi viettänyt syntymäpäiviäni. Siitä on ties kuinka monta vuotta aikaa. Tänään minä pidän syntymäpäivät. Pienimuotoiset, mutta syntymäpäivät kaikki tyynni. Jokunen kaveri ja loppuillasta baariin.

Sinä aikana, kun olen pitänyt kesälomaa blogin pidosta, on täällä tapahtunut paljon. Hirmuinen määrä julkisuuden henkilöitä on näköjään saapunut foorumille "parantamaan maailmaa". En ota asiaan nyt sen suuremmin kantaa. Voin vain luvata, että tulen vielä ottamaan. Eurovaalit taitavat tulla liian nopeasti eteen. On varsin mahdollista, että tulosten valjettua, vielä jonkun sanan asiasta sanon.

Taidan kuitenkin kaataa vielä toisen pienen lasillisen. Edelleen elämä ja arkiset asiat välillä huolettavat ja vieläpä varsin paljonkin. Siltikin, siitä, mistä taannoin lähdettiin; siitä, kun kirjoitin, että muutos lähtee kulkemaan eteenpäin, on tultu jo melko kauas. Nyt on hyvä fiilis ja aion viettää mukavan syntymäpäivän. Juuri nyt minusta vain tuntuu siltä, kuin siitä olisi ihan todella vain muutama vaivainen hetki, kun kirjoitin ylioppilaaksi, pääsin armeijasta ja niin edelleen. Siitä on kuitenkin kymmenen vuotta. Mihin ne kymmenen vuotta oikein katosivat?

Toki aivoihini on rekisteröitynyt paljonkin muistoja ja hyviäkin sellaisia, vaikka huonojakin sieltä monta löytyy. Kuitenkin tästä hetkestä eteenpäin, kuten äsken jo totesinkin, tuleva kymmenen vuotta käytetään monella tapaa hyvin eri tavoin. Ilmeisesti sitä piti elää tähän pisteeseen asti, kunnes todella tajusi, mistä elämässä ja varsinkin sen elämisessä on kyse. Hymyilyttää.