Blogi

Minulla ei ole tapana kovin tiheään tehdä blogimerkintöjä, joihin linkitän vain jonkin itseäni suuresti huvittavan jutun, biisin sanoja tai jotain muuta vastaavaa. Koska mielestäni blogissa on hyvä sanoakin jotain. Se on sen idea.

Mutta nyt olen sanaton.

Oikein hyvää torstai-illan jatkoa vain teille kaikille. :)

Perjantaina kävin tyhjentämässä tiliäni ja täyttämässä jääkaappiani oikein huolella. Ruoka on niin ihanan kallista nykyään. Tai kallista ja kallista, mutta kyllä meikäläisellä ainakin menee kohtalainen siivu kuukausittaisesta rahavirrasta puhtaasti ravinnonhankintaan.

Samalla kertaa hankin vielä kaiken sen ruokavuoren lisäksi yhden säkin Fastin heraproteiinia ja yhden samanmoisen Fastin massanlisääjää.

Nythän on nimittäin niin, että allekirjoittaneen aineenvaihdunta on sillä tasolla arjessa, että tuo paino ei meinaa nousta, vaikka mitä suuhunsa työntäisi. Tai no, tokihan se nousisi, jos ostaisin muovikassillisen suklaata ja muuta vastaavaa, mutta kun se nyt ei aivan ole se massan saamisen idea, kuten jokainen ymmärtää.

Terveellisesti ja vaikkakin varsin proteiinipitoisesti syömällä ei tuo paino meinaa nousta millään. Senpä vuoksi päätin kokeilla, onko noista miksatuista mömmöistä mihinkään. Proteiinia se sisältää reilun 30 prosenttia ja loput lähinnä hiilareita ja kuitua. Nyt sitten syön kuin eläin ja siinä sivussa vielä silpaisen pari puolen litran mukillista yhdistettyä juomaa molemmista säkeistä. Maku on hyvä, ovat kyllä kehittyneet sillä puolella viime vuosina.

Sunnuntaina vaaka näytti salilla sen 82 kiloa ja jollain tapaa tuntuu vain niin kummalta, että olen tosiaankin joskus nelisen vuotta sitten painanut parhaimmillani liki 94. Toki tuolloin kropassa oli enemmän rasvaa, mutta kuitenkaan ei, suhteessa nykytilanteeseen, pelkästään.

Enkä minä sinänsä mitään järjetöntä painon nousua tahdokaan, mutta tietyllä tapaa motivaatio treenata olisi aina parempi, jos ylipäänsä jotain tapahtuisi. Nyt tuo paino on jauhanut paikallaan jo puolisen vuotta, ellei pidempäänkin. Siis tietystihän tiedostan sen muutoksen, mitä kropassani on tapahtunut viimeisen 1,5 vuoden sisällä siitä lähtien, kun taas ryhdyin todella kurinalaisesti treenaamaan. Ja olenhan kyllä tyytyväinen, mutta silti, nyt kaivataan jotain vähän lisää ja lopulta ainoa mahdollinen vaihtoehto olikin sitten vihdoin ja viimein turvautua pelkkien vihreiden pussien lisäksi myöskin niihin punaisiin.

Ehkä asia on sitten niin, että olen vannonut vain liiaksi puhtaan proteiinitankkauksen nimiin ja jättänyt hiilihydraatit liian vähälle. Ei kyse ole koskaan ollut siitä, ettenkö ymmärtäisi hiilareiden tarpeen palautumisen suhteen ja niin edelleen. En vain koskaan aiemmin ajatellut, että niitä tarvitsisi tankata normiruoan päälle yhtään ylimääräistä. Ehkä niin kuitenkin on!

Vallitsevassa tilanteessa, jossa rahareikiä on enemmän kuin tarpeeksi, saankin elää varsin köyhästi tulevat kolme viikkoa. No, toisaalta se sopii kyllä paremmin kuin nyrkki silmään. Eipä oikeastaan tule edes mietittyä muuta kuin töissä käymistä ja treenaamista. Sietorajansa kaikella ja todennäköisesti, kunhan saan likviditeettiongelman pois alta, menen ja vedän perseet. Mutta ehkä minä sitten vihdoin olen sen jo ansainnutkin.

Se oli nyt sitten siinä. Projektin toiseksi viimeinen osa on toteutettu. Viimeinen vie sitten enemmän aikaa ja kunhan se on valmis, tämä jätkä painelee koko talveksi kaukoitään.

Se, kelle asia ei avaudu, ei tarvitsekaan avautua. Kunhan nyt tulin toteamaan, että minulla on juuri nyt aivan järjettömän hyvä fiilis! :))))))))))))))))))))))))))))

Kävin äsken kaupungilla hoitelemassa asioita. Astuttuani sisätiloista takaisin kadulle, näin erään naisen, mikä kävi taannoin samalla salilla.

Se on kumma juttu. Juttu, mitä minä en voi ymmärtää. Näiden 28 elinvuoteni aikana olen kohdannut ehkä maksimissaan kahden käden sormilla laskettavan määrän naisia, jotka aiheuttavat aina saman reaktion. Synapsit menevät solmuun hetkeksi. Ja olen kuitenkin ehtinyt näkemään melko monta ihmistä.

Ja jos joku nyt ajattelee, että mies menee sekaisin siitä, kun näkee kauniin naisen, niin kyse ei ole lähellekään ainoastaan siitä. Kauniita naisia on maailma pullollaan. Ja kun tuo nainen ei ole edes millään mittarilla, pituudella tai klassisessa mielessä mitään missiainesta. Siinä on vain jotain, mikä saa pään sekoamaan.

Aikanaan, kun tämä nainen kävi samalla salilla, ei treenaamisesta oikein meinannut tulla mitään. Toisaalta oli tietysti kiva, kun neiti siellä kävi, mutta toisaalta miltei toivoin, että kävisi eri aikaan, jotta voisin keskittyä siihen raudan repimiseen.

Tietysti miehet ovat persoja naiskauneudelle, se ei ole mikään uutinen. Ja varmasti toisella sukupuolella on myöskin omat intressinsä miesten ulkonäön suhteen. En minäkään tässä ole mikään poikkeus. Kauniita naisia on kiva katsella. Mutta tuo nainen, tyttö, en tiedä, ei minulla ole mitään käsitystä hänen iästään, on jotain muuta. Ärsyttävintä tässä vain on se, että en edes tiedä, mitä muuta. Ei sitä pysty pukemaan millään tavoin sanoiksi.

Aina joskus, kun on keskusteltu siitä, onko olemassa rakkautta ensisilmäyksellä, niin edelleen olen sitä mieltä, että tietenkään ei ole. Ei rakkautta synny sekunnissa. Mutta jos jollain tapaa voidaan päästä edes lähelle sitä ja voitaisiin määritellä, mikä on vahvin tunnereaktio, mitä ihminen voi hetkessä kokea vain ja ainoastaan siitä syystä, että toisen ulkoinen olemus vie jalat totaalisesti alta, niin tuo oli sitä.

Mutta palasin maan pinnalle, kun näin, että neiti käveli jo jonkun miehen kanssa. Tosin, eipä sillä kaiketi ole mitään väliä muutenkaan. Minä kyllä uskallan puhua ihmisille. Mutta tuossa menee raja. Punaiset hiukset ja naama pullollaan pisamia. Aargh!!

Joidenkin kädeltä voisi vain syödä. Onneksi niitä on tullut tähän asti vastaan vasta taatusti alle sen kymmenen. Muuten menisi liian vaikeaksi tämä elämä.

Jokainen tiedostaa sen faktan, että lähivuosina maassamme tulee eläkeläisten suhteellinen osuus väestöstä kasvamaan huimasti. Myöskään ihmisten eliniänodote ei tule pienenemään, vaan se todennäköisesti nousee edelleen. Ei nopeasti, mutta nousee kuitenkin.

Muutama viikko takaperin maamme hallitus, pääministeri Vanhasen johdolla, ilmoitti varsin yllättäen, että se on päättänyt nostaa vanhuuseläkkeen alaikärajaa nykyisestä 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain alkaen vuodesta 2011. Muutoslistalla olivat myös muut asiaan liittyvät mallit, kuten työkyvyttömyyseläke, vuorotteluvapaat ja niin edelleen.

Julkisuudessa tehtiin varsinainen valtakunnan virallinen vitsi siitä, miten Vanhanen oli puheiden mukaan saanut päähänsä nostaa eläkeikää, ollessaan hiihtämässä Kuusamossa Rukan laduilla. Matti oli jylhiä vaaroja katsellessaan kuin tuosta vain keksinyt, että niinhän se pitääkin olla: Eläkeikää on nostettava! Ihmiset pääsevät aivan liian varhain eläkkeelle. Eihän sellainen käy päinsä!

No, Matin tultua takaisin sivistyksen pariin kehäteiden eteläpuolelle, otti hän rivakasti yhteyttä Jyrkiin ja asiaa hetken vanhalle kunnon kokkarikaverilleen lobattuaan, oli homma selvää pässinlihaa. Äkkiä tiedote ilmoille ja nimet paperiin, ei tässä ole koko vuotta aikaa jahkailla!

Mutta me kun elämme Suomessa, tässä konsensuksen luvatussa maassa, ilmeni Matille asian todellinen laita varsin nopeasti. Niin oppositio kuin palkansaajajärjestötkin älähtivät. Ja kovaa älähtivätkin. Meidänkö pitäisi mukamas olla töissä kaksi vuotta aiempaa pidempään!? Ja tekö siellä hallituksessa sen noin vain päätätte? Meiltä ei kysytty mitään!

Mattihan siitä sitten asiaan julkisesti televisiokameroiden edessä äkkiä tokaisemaan, että hallitus ottaa asiasta vastuun, koska neuvottelemalla eivät asiat etenisi ja toimenpide on välttämätön. Palkansaajajärjestöthän siitä riemastuivat ja totesivat ykskantaan, että tämän kaltaisia asioita päätettäessä, pitää ehdottomasti kaikkien osapuolten olla aivoriihessä mukana. Näinhän ei tietenkään todellisuudessa ole, vaan eläkeiän säätäminen on eduskunnan vallassa. Ja kerta hallituksella on eduskunnassa enemmistö, on se käytännössä hallituksen päätettävissä. Eläkeiästä määrää laki ja lakeja viime tietämyksen mukaan säätää eduskunta.

Koska Matin ja Jyrkin tiimin päihin eivät ammattiliitot meinanneet saada millään taottua pelkillä puheilla järkeä, ottivat oppositiopuolueet tehtäväkseen vesittää koko hankkeen. Välikysymys!, huusi koko oppositio yhteen ääneen. Yleislakko!, huusi vasemmistoliiton kansanedustaja Annika Lapintie. Jos eivät muut keinot auta, niin mennään lakkoon! Kaikki nyt mukaan, se on nykyaikaa!

No, lopultahan siinä sitten kävi niin, että sinä kauniina aamuna, kun välikysymys oli tulossa eduskunnan käsiteltäväksi, ilmoitti hallitus luopuvansa suoraan eläkeiän nostamishankkeesta ja ryhtyvänsä toimiin, joiden myötä asioista käydään dialogia eri osapuolten kanssa. Aivan kuten aina ennenkin, koko loistavan maamme itsenäisyyden aikana. Eläköön konsensus!

Niin, kukaan tuskin ajatteleekaan, että Matti ja Jyrki olisivat pelänneet oppositiota. Maassa kun tuppaa olemaan enemmistöhallitus. Saahan luottamuksesta aina äänestää, mutta kas kummaa, aina sen äänestyksen lopputulos on yksi ja sama. Vallitsevassa tilanteessa taisi vain olla riittävästi vipuvoimaa, jotta asia pistettiin vielä hetkeksi niin sanotusti mietintämyssyn alle. Kas kun jos joku ei vielä ole sattunut kuulemaan, on koko maailman talous taantumassa ja alamäki vain jatkuu. Mattia ja Jyrkiä ei nyt järin suuresti kiinnostaisi katsella yleislakkoja eikä taatusti mitään muitakaan lakkoja.

Maamme suuret ikäluokat eläköityvät piakkoin ja vaikka tässä talouden tilanteessa se miten älyttömältä kuulostaakin, tulee meille työvoimapula. Eräs ongelma asiassa on se, että se on osittain rakenteellinen työvoimapula. Työvoiman koulutuksen laatu ja työnkuvat eivät täsmää. Työttömien määrä kyllä laskee, koska eläköitymisen myötä työpaikkoja vapautuu huimasti.

Se on ihan kiva juttu sekin, mutta kun se ei nyt riitä. Pelkkä työttömyysaste on varsin huono mittari, kun ryhdytään tarkastelemaan todellista huoltosuhdetta maassamme. Työvoiman ulkopuolella olevien suhteellinen määrä nousee, vaikka työttömyysaste pienenisikin. Ja kerta eläkejärjestelmämme on sen kaltainen, jossa nykyisellään työssä olevat kustantavat osan eläkkeellä jo olevien eläkkeistä, tulee eteen varsin suuri ongelma.

Ongelmaan on olemassa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Eräs vaihtoehto on kiikuttaa maahamme pari sataa tuhatta maahanmuuttajaa. Siis sanoin, että se on vaihtoehto. Mikään todellinen ratkaisu se ei ole, koska sille porukalle, joka tänne kammettaisiin, pitäisi vielä saada töitäkin. Ja se onkin sitten nykyisessä globaalissa markkinatalouden ajassa helpommin sanottu kuin tehty. Ainoa, mistä sen kaltaiselle porukalle voisi realistisesti pystyä luomaan lisää työpaikkoja, on hoiva-ala.

On myöskin aina muistettava tässä vaiheessa se, miten paljon kyseinen vaihtoehto luo käytännön ongelmia yhteiskuntaamme. Esimerkkejä voi kaivaa mistä tahansa muusta länsimaasta, joka on samaa politiikkaa harjoittanut. Tässä vaiheessa on ehdottomasti huomautettava, että tekstin tarkoitus ei ole olla varsinainen kannanotto maahanmuuttopolitiikkaa vastaan. Mutta siltikin, tulevia rakenteellisia ongelmia ei järkevästi ratkaista kasvattamalla populaatiotamme ottamalla huimia määriä maahanmuuttajia.

Jäljelle jää kolme vaihtoehtoa. Heikentää sosiaaliturvaa ja yhteiskunnan palveluja huomattavasti, laskea eläkkeitä tai nostaa eläkeikää. Oppositio on ilmaissut varsin selkeästi kantansa aiheeseen jo viime viikolla. Se sai kannalleen tukea palkansaajajärjestöiltä. Oppositio varsin hyvin tietää, että asialle on tehtävä jotain. Se silti teki kantansa selväksi.

Toivon kovasti, että joskus tulevaisuudessa, kun asiaan on pakko palata, muistavat SDP:n puheenjohtaja Urpilainen, Vasemmistoliiton Lapintie ja kumppanit sen, mitä he viime viikolla itse asiasta olivat mieltä. Jos he vaikkapa itse olisivat tuolloin hallitusvastuussa. Perkeleen irtopisteet ja perkeleen tyhmät suomalaiset!

Joskus sitä toivoisi, että eläisi vaikkapa Kekkoslovakiassa. Loppuisi se saatanan konsensus!

Enpä muista, milloinka viimeksi olisin kirjoittanut mitään mistään salihommista. Jos ei tietysti lasketa mukaan sitä, että olen jauhanut jo ihan tarpeeksi siitä turhautumisesta, joka on syntynyt pikkuhiljaa salilla käymättömyydestä.

Mutta siis nyt se on sitten avattu, kevään treenikausi. Duunasin kropan kauttaaltaan melko kevyesti ja taidan tehdä saman rumban huomenna uudestaan. Vihoitellut alaselkä tuntuu nyt melko hyvältä, mutta sinne hierojalle pitää päästä lähiaikoina. Myöskin päätin lisätä venyttelyn määrää selkeästi jatkossa. Pakko myöntää, että en ole ollut viimeisen vuoden aikana kovin ahkera sillä suunnalla.

Itse asiassa päätin, että siihen tulee nyt suuri muutos. Voihan olla, että en enää pääse samankaltaiseen kuntoon, missä vielä joskus himpun reilu parikymppisenä olin. Mutta ainahan sitä voi kokeilla. Se oli niitä aikoja, kun vielä tuli kamppailulajeja harrastettua ja spagaatinkin sai vielä ihan kylmiltään.

Jotenkin kummasti inspiraatio on ajan mittaan nyt kohonnut sen puolesta, että keho tarvitsee kokonaisvaltaista hallintaa. Ja se, että on jäykkä paska, ei kuulu tuolloin kuvaan. En kai minä itsestäni mitään kumiukkoa tahdokaan, mutta jollain tapaa todellakin tahdon, että kroppa kestää paremmin. Ja siksipä aion nyt katsoa, miten paljon kevään mittaan noita jäseniä saa venymään. Pikkuhiljaa.

Paino salin vaa'alla 82 tasan. Ihan ok. En tosin tiedä, millä ihmeellä sitä saisi paljoa nousemaan. No, nousee jos nousee. Tietyllä tapaa kun minulla on nyt myöskin toisessa suhteessa pieni treenausfilosofian muutos edessä. Sen venyttelyn ja taipumisen ja kropan kokonaisvaltaisen tuntemisen lisäksi tajusin tänään salille päästyäni, miten paljon olinkaan sitä paikkaa kaivannut.

Siis kivahan se olisi, jos jätkä vähän kasvaisi, mutta ehdottoman merkittävin asia on kuitenkin se, että siellä saa olla. Parempi kun en nyt enää sano elämänfilosofioista ja meidän maailmastamme mitään.

Ja viideltä aamulla ylös. Hohhoijaa...

Ajattelin joskus taannoin, että en kirjoita elokuvista enää mitään, koska vaikka niitä paljon katselenkin, tuntuu niistä kirjoittaminen melko turhalta.

Mutta nyt on pakko sanoa jotain. Ei siksi, että otsikon raina olisi jotenkin ylitsepääsemättömän loistokas elokuva. Vaan siksi, että se kosketti itseäni tietyllä tapaa hieman erikoislaatuisesti, sattuneesta syystä.

Ennen kuin käytännössä elokuvasta mitään tiesin, olin jo ehtinyt luoda siitä jonkinlaisen mielikuvan. Elokuva kun kuitenkin etukäteistietojeni mukaan kertoi ihmisistä ympäristössä, jota olin juuri aiemmin katsellut kuukauden päivät.

Odotukseni elokuvalta olivat sen myötä hieman vielä kohonneet. Ajattelin, että nyt saan varmasti nähdä pari tuntia todellista herkkua. Eihän kahdeksan elokuva-alan himotuinta pystiä kahminut elokuvan voi olla huono, eikä edes keskinkertainen. Sen täytyy olla hyvä. Ja mikä parasta, sijoittui se vielä sellaiseen miljööseen, joka minua kovasti kiinnosti nähdä elokuvan silmin. Olinhan katsellut sitä juuri taannoin paikan päällä. No, mikä oli lopputulos?

Slumdog Millionaire on hyvä elokuva. Se on taidokkaasti toteutettu ja varsinkin sen alkupuolella, ruudulle on ripoteltu paljon pieniä yksityiskohtia, jotka kuvastavat slummeissa elävien ihmisten arkea ja jolla pyritään tietenkin antamaan fiilis rikkaalle länsimaiselle katsojalle, että miten erilaista niiden miljoonien ihmisten elämä heidän omaansa verrattuna on.

Kuitenkin yhdyn - ainakin osittain - siihen näkemykseen, mikä kritisoi tuota elokuvaa. Kritiikki on kohdistunut Intian slummien ja niissä elävien ihmisten elämän romantisointiin. Karvaat kielet ovat sanoneet, että elokuva tekee niille ihmisille, joita siinä kuvataan, lähinnä karhunpalveluksen.

No, en tiedä tietenkään, mitä elämä jossain Mumbain slummissa on, mutta jollain tapaa lievästi romantisoiva ja tietynkaltainen yliampuvan lepsu kuva kaikesta minullekin ainakin jäi. Joskin pitää nyt mainita, että toki, olihan elokuvassa shokeeraaviakin asioita, joilla on taatusti tahdottu näyttää sitä, mitä köyhien ihmisten elämä pahimmillaan voi olla. Mutta kun toisaalta, jollain tapaa se tunnelma, mikä arjessa siellä näkyy, on aivan erilaista. Se ei ole taatusti yhtä shokeeraavaa, mutta vähintäänkin yhtä ahdistavaa.

Ja sitä ahdistusta elokuvassa mielestäni ei näytetty. Vain tasan yhdessä kuvassa. Tai tarkemmin ottaen kolmessa tai neljässä. Saman kuvan näin kyllä lentokoneestakin, useampaankin otteeseen. Se, kuka elokuvan joskus katsoo, tietää sitten, mitä tarkoitin.

Se on sitten eri asia, onko se välttämättä pelkästään huono asia. Toisaalta ymmärrän niitä, jotka tätä seikkaa julkisesti kritisoivat. Toisaalta voitaisiin taasen ajatella niinkin, että fiktiiviset elokuvat ovat juurikin fiktiivisiä elokuvia ja dokumentit voivat sitten näyttää sitä, mitä elämä jossain todella on.

Elokuvahan kun kuitenkin on romanttinen rakkaustarina pojasta, joka ei sitten millään suostu unohtamaan tyttöä, johon tulisesti rakastui jo lapsena. Saako poika naisensa, jääkööt spoilauksen välttämiseksi kertomatta, mutta on pakko sanoa, että hiukan naiivi elokuva juoneltaan on. Mutta kun niinhän se on, että se, mikä toisille on naiivia, on toisille vain selkeä näkemysero elämän filosofiassa.

Se on osittain intialainen elokuva ja Intiassa ihmiset ajattelevat asioita varsin eri tavoin kuin länsimaalaiset tekevät. Jos olisin hiukan sentimentaalisempi ihminen, pitäisi elokuvaa aivan loistavana. Nyt se oli ihan hyvä. Ei loistava, vaan hyvä. Omakohtaisesti Slumdog Millionare oli katsomisen arvoinen elokuva kahdesta eri syystä.

Se oli sen verran hyvä elokuva, että aika ei mennyt hukkaan. Myöskin tahdoin nähdä, montako paikkaa ehdin bongata rainalta, joissa itse kävin pyörimässä ja löytyihän niitä useampikin. Tanssit ja laulut olivat jättäneet lopputekstien alun jälkeisille minuuteille. Olihan tämä kuitenkin Hollywood-tuotantoa.

Ja siltikin, minusta tuntuu siltä, että raina oli tehty enemmänkin intialaiselle katsojalle kuin amerikkalaiselle.

3/5

Tässä tulee varsin lyhyesti kaikki, mitä viikonlopusta tarvinnee mainita. Ja ehkä jotain muutakin.

Kotkassa vierähti viikonloppu varsin alkoholinhuuruisissa merkeissä. Ensimmäisenä "yönä" tuli valvottua aamukahdeksaan, kunnes oli yksinkertaisesti mentävä nukkumaan. Kolmen tunnin yöunet paransivat vireystilaa huomattavasti.

Nuo keskustelupalstan jengin kanssa ajan saatossa pidetyt viikonlopun vietot ovat olleet aina yhtä mukavia ja ikinä niissä ei ole ollut tylsää, kuten ei tälläkään kertaa.

Mutta sen verran on sanottava, kuten jo totesin paikan päälläkin, että tietty riehakkuus loisti poissaolollaan, ensimmäistä kertaa. Mukavaa oli ja jos tahtoi ryypätä ja saunoa yön läpi, seuraa kyllä aina löytyi. Mutta kuitenkin selkeästi nyt olivat bileet jollain tapaa erilaiset, verrattuna kaikkiin aikaisempiin. Huono asia se ei ollut, se vain pisti silmään.

Yksi asia, joka tähän ehkä voi vaikuttaa, on se seikka, että nyt jo miltei jokainen, joka paikalle oli saapunut, oli minulle jollain tasolla entuudestaan tuttu. Aivan kuin mökkimiitistä olisi tullut rutiininomaista. Voisi ensimmäisenä ajatella taas, että se on negatiivista. Ei se sitä ole, mutta juurikin siitä syystä jo mietin, jotta sanonko koko reissusta ylipäänsä mitään.

Näistä viikonloppujen vietoista, joita kuitenkin on perin harvakseltaan, on tullut asia, joka ei ole enää uutta ja ihmeellistä. Muistan edelleen ensimmäisen kerran, kun vielä samaisessa mökissä bileitä pari vuotta sitten pidimme, olin kuin ällikällä lyöty, koska kaikki naamat olivat uusia ja kaikki tuntui jollain tapaa tutustumisen arvoiselta.

Ja tutustumisen arvoisia ihmisiähän tuolla bileissä paljon olikin. Se pointti kun siis on vain se, että siellä ei juurikaan ollut enää ketään, kehen en olisi jo jollain tasolla tutustunut. Tunteminen todella on sitten tietysti jo asia ihan erikseen, mutta kyllä te ymmärrätte, mitä tällä asialla tarkoitan.

Josta päästäänkin sitten kuitenkin siihen juttuun, joka pitää vielä mainita. Yhtään sen suuremmin paisuttelematta omaa egoani, mainitsen nyt taas sen seikan, minkä varmasti moni jollain tasolla kyllä tietää. En tiedä, onko minussa joku vika, vai onko se vain rasittava ominaisuus. Ehkä se ei ole, koska kukaan ei koskaan suoranaisesti ainakaan siitä minulle avaudu.

Koska olihan tuolla miitissä sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa en ollut käytännössä juuri lainkaan mitään aikaisemmin puhunut. Ja taas, tieskö jo kuinka monennen kerran, minä pitkin yötä avaudun henkilökohtaisesta elämästäni käytännössä tuiki tuntemattomalle ihmiselle. Toki alkoholin nauttiminen siihen myöskin vaikuttaa, mutta tiedän minä, että sitä tapahtuu myös ihan selvin päinkin.

Kai se on vain osa minua ja siksi toisekseen, jollain kummalla tapaa se on joskus vapauttavaakin. Jälkikäteen sitä vain aina välillä miettii, että tuskin sellaista ihmistä, joka ei minua laisinkaan tunne, edes moiset seikat kiinnostavat.

Olenkohan minä joskus vähän rasittava tyyppi? No, ainakaan kukaan ei sitä minulle päin naamaa sano.

No oli miten oli, nyt alkaa uusi elämä ja todellakin, tämä kroppa saa koko tulevan kevään sellaista rääkkiä, että ei mitään rajaa. Olen mielessäni ruoskinut itseäni jo muutaman viikon, kun en ole päässyt treenaamaan.

Tavallaan siksikin odotin tuota viikonloppua niin innokkaasti. Että saisin sen alta pois. Bileet olivat hyvät ja kivaa oli. Ehdottomasti niitä reissuja, jotka ovat joka sentin arvoisia. Mutta kun minä kuihdun kohta, jos en pääse repimään sitä rautaa! Ja siihen ei yletön viinanjuonti oikein sovi.

Kauniita unia.

Sunnuntait ovat yleensä niitä haikeimpia päiviä. Haikeimpia varsinkin, jos elää elämäänsä yksin. Ei, tästä ei tule mitään tilitystä yksinelon kurjuudesta. Pikemminkin päinvastoin.

Monet ihmiset elävät sitä tasaisen tappavaa elämää: maanantaista perjantaihin töitä ja lauantaina äkkiä ykköset päälle ja lihatiskille tai kulmakuppilaan itseään tyrkyttämään. Ja oli sitten lopputulos mikä hyvänsä, on yleensä sunnuntaina krapula. Joskus saa krapulaseksiä, joskus ei.

Lopulta kuitenkin viimeistään sunnuntai-iltana on hirveä morkkis, kun mitään perin merkittävää ei taaskaan tapahtunut. Morkkiksen taso voi ainoastaan pahentua, jos se edellisyönä niin hemaisevalta näyttänyt tyyppi siellä baarissa, ei enää aamulla ollutkaan niin hemaiseva. Ja näin on taas kerran uusi viikko ja uudet viisi rasittavan tappavaa työpäivää edessä. Seinät kaatuvat päälle. Ahdistaa.

Minulla on nyt takana reissun jälkeen kaksi käytännössä selvää viikonloppua. Pari lasillista viskiä olen nautiskellut iltojen lomassa. Ensi viikonloppuna sitten tuleekin otettua ihan huolella. Mutta sen jälkeen alkaakin uusi elämä. Flunssakin alkaa olla taakse jäänyttä elämää ja kohta salirääkki kutsuu. Ja innolla sitä rääkkiä jo odotankin.

Jos minulla ei olisi ensi viikonloppuna pakkorakoa tintata viinaa, olisin taatusti jo perjantaina salilla hikoilemassa. Nyt se sitten jää seuraavan viikon puolelle. Mutta koska tiedän tulevan viikonlopun olevan niin loistava, en harmittele tilannetta laisinkaan. Ainoa asia, joka tällä hetkellä hiukan todellakin harmittaa, on se fakta, että en ole käynyt salilla yli kahteen kuukauteen.

Miten tuo lihatiskillä morkkiksen hankkiminen ja salirääkki nyt toisiinsa liittyvät? Eivät suoranaisesti mitenkään. Vain sillä tavoin, että aion kevään mittaan viettää enemmän aikaa viikonlopuistani salilla kuin siellä baarissa.

Tokihan niin tein jo aiemminkin melko usein. Viime kesänähän laskin juoneeni itseni humalaan kolmen kuukauden aikana tasan kolme kertaa. Se on kai nykypäivänä melko vähän. Siihen tietysti vaikutti sekin, että minulla oli suuri tarve säästää rahaa. No, sama motiivihan minulla nytkin on. Tällä kertaa minun pitäisi vain säästää rahaa vielä paljon enemmän. Säästökohteesta sitten joskus aikanaan.

Niin, mitä minä nyt siis tahdoin sanoa? Sitä, että minulla on aivan loistava fiilis. Olen aikanaan kirjoittanut siitä, miten vajaa pari vuotta sitten päätin muuttaa elämäni suuntaa ja ensi kuussa tapahtuu jotain sellaista, joka on tavallaan se viimeinen niitti. Ja koska tiedän sen tapahtuvan jo varmasti, on fiilikseni jo nyt aivan katossa. Sen jälkeen on enää yksi asia, joka pitää muuttaa. Mutta se muuttuu ajan kanssa. Sitä ei voi nopeuttaa, mutta mitäpä väliä, kun homma etenee omalla painollaan.

Niin ne pääsykokeet? Juu, kyllä minä niihin alan lukemaan. Oikeastaan ainoa seikka, joka minua juuri nyt hiukan hämmentää, on se, että vaikka tahdonkin päästä opiskelemaan, muuttuivat tulevaisuuden suunnitelmani hiukan. Ne muuttuivat hetkessä. Mutta toisaalta, mikään ei sinänsä estä minua toteuttamasta tulevaisuuden suunnitelmiani, vaikka opiskelupaikan saisinkin. Jännää.

Tulevana keväänä minä en aio viettää sunnuntai-iltojani krapulassa rapisevaa moraaliani hautoen. No, ainakaan kovin useasti. Kyllähän sitä joskus on aivojaan tuuletettava. Sopivan harvoin kun sitä tekee, se ei lopulta enää edes tunnu paheksuttavalta. Vai mitä?

Kevät! Täältä tullaan!! Onhan jo maaliskuu.