Blogi

No, en mä kyllä taidan jaksaa mihinkään baariin huomenna lähteä. Toinen syy on myöskin se, että voisi vähän säästää rahaa, kun menoja on tulossa kuitenkin, mutta suurin syy on kyllä se, että jotenkin en halua alkaa ryssimään hyvin alkanutta treeniä heti alkumetreillä. Eli parin kuukauden tauko tulee viinanjuonnista sitten, mutta en valita. Ei ole mitään intressiäkään moiseen. Olen vain melko tyytyväinen nyt.

Mutta se tupakanpoltto loppuu siis aivan takuuvarmasti, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Pitää vaan vähän tsempata. Motivaatio on niin kohdallaan kuin vain voi. Angstit on kovat ja hyvä niin. Katsotaan jos mä vaikka huomisaamusta jo aloittaisin tupakoimattomuuden. Se kun mulla menee niin, että se pitää aloittaa aamusta, kun on nukuttu yö takana, niin on jo useampi tunti nikotiinitonta aikaa taustalla. Toinen päivä on pahin ja kolmantena tiedän jo, että vieroitusoireet helpottavat. En sitten tiedä, että miten tuon purkan kanssa teen, mutta todennäköisesti mä sen yhden paketin kahden milligramman purkkaa ostan. Viimeksi kun sitä testasin, niin se melko hyvin loivensi vieroitusta, joskin se sitten tietää päivää ylimääräistä kokonaan irtipääsystä, mutta kokonaisuutena se helpottaa. Eli niin mä varmaankin teen.

Se mun kaveri, joka nyt mun kanssa treenaa salilla, se joka kysyi multa, että mihin mä olen kuihtunut, niin sanoi tänään oikein herttaisesti aamulla salin pukuhuoneessa:

"Ruandassako sä olet käynyt kropasta mallia ottamassa"

Se jätkä ei kyllä jaksa kierrellä eikä kaarrella, mutta toisaalta se on kyllä hyvä. Ainakin se sanoo asiat niin kuin sen mielestä ne ovat, eikä puhu paskaa. Olin mä sitten laiha eli en. :D

Mutta se siitä. Nyt mä aion keskittyä vain tohon tupakoinnin lopettamiseen. Jalat pitäisi käydä viikonlopun aikana vielä tekemässä salilla, mutta katsotaan miten jaksaa, kun ne tuntuvat olevan vieläkin vähän tukossa. Toisaalta ehkä ne siitä aukeisivat treenin myötä. Raskasta jalkatreeniähän mä en ole tehnyt yli kahteen kuukauteen.

Katsoin eilen Big Brotherin aloituslähetyksen. Ja nyt sanon, että ei voisi vähempää kiinnostaa se, mitä joku ajattelee siitä, että katson moista skeidaa. Katson jos katson, idioottimaisempaakin viihdettä maailmasta löytyy, ja paljon. Illalla oli unensaanti vähän hakusessa ja siksipä tuli katseltua yömyöhään vielä maikkarin viihdeuutisia.

Nämä liittyvät toisiinsa sikäli, että ensimmäisessä lähetyksessä näytettiin materiaalia, kun talon naispuoliset henkilöt keskustelivat siitä, että onko kukaan taloon tulleista miehistä homo. Viihdeuutisissa haastateltiin erästä taloon mennyttä miestä ja hän myönsi olevansa homo. Mutta ei kuulemma aio mennä taloon homona eikä hänen seksuaalinen suuntautumisensa ole olennainen seikka. Eikö? Se varmaankin riippuu paljon siitä, että keneltä kysytään ja miltä kantilta asiaa katsoo.

Suomi on kuulemma tasa-arvon mallimaa, tai ainakin se pyrkii toteuttamaan tasa-arvoa kaikessa ja kaikkialla mahdollisimman hyvin. Johti se sitten vaikka siihen, että enemmistöjen oikeuksia poljetaan. Tässä maassa kun vähemmistöjen oikeudet ovat niin tärkeitä, että mieluusti annetaan enemmistön hiukan kärsiä, että vähemmistöt vain pystyvät elämään ihmisarvoista elämää. No, tietysti se on ajatuksena ihan ok, koska sitähän kutsutaan vain solidaarisuudeksi. Siis tavallaanhan tämä ei toki ole yhteiskunnan päättäjien virallinen linja. Valtiovallalta jos kysytään, niin toki vastaushan on vain se, että kaikille pitää taata perusoikeudet ja rasismi ja muu syrjintä on hyväksymätön asia. Tietysti se pitääkin olla. Ei ketään pidä hyljeksiä minkään ei rikollisen taustan vuoksi, kuten etninen tausta, seksuaalinen tai vaikkapa poliittinen suuntautuminen.

Mutta koska nyt en suoranaisesti halunnut puhua valtiovallan linjasta, vaan yhteiskunnan käyttäytymismalleista ylipäätään, niin palataan tuohon Big Brotheriin ja vähän muihinkin realityohjelmiin. Millä tavoin nämä ohjelmat eivät ole tasa-arvoisia ja miten tämä liittyy tuohon kaappiheterouteen, mikä minua kovasti ärsyttää? Minäpä kerron.

Suomessa on hiukan yli 5,2 miljoonaa asukasta. Tästä populaatiosta ruotsinkielisiä on kait jotakuinkin joku parisataatuhatta. En jaksa nyt sen kummemmin asiaa tarkistaa, mutta suhde on kuitenkin melkolailla oikeansuuntainen kuitenkin. Entäpä homoja sitten? Mikä on heidän osuutensa koko väestöstä? En todellakaan tiedä, mutta vähemmän se on kuitenkin kuin tuo ruotsinkielisten osuus. Vai onko?

Nimittäin kun jos katsotaan tämän päivän realitysarjoja, niin Suomessa tosiaankin on enemmän homoja kuin ruotsia puhuvia. Ja toisaalta taas lesboja ei ole laisinkaan. Aikanaan suuressa maailmassa lanseerattiin realityohjelma Queer Eye For a Straight Guy joka kulkee meilläpäin nimellä Sillä Silmällä. Siinähän on viisi homomiestä stailaamassa heteromiestä. Homot kun kuulemma osaavat pukeutua paremmin kuin heterot ja omaavat paremmat käytöstavatkin ja muutoinkin ovat kaikin tavoin tyylikkäämpiä ja kultturellimpia.

Big Brotheriin siis astui 12 ihmistä toissapäivänä. Kuusi miestä ja kuusi naista. Näistä kuudesta miehestä yksi varmuudella siis on homoseksuaali. En toki väitäkään, että kyseisen ohjelmaformaatin asukaskoostumus pitäisi olla joku läpileikkaus yhteiskunnastamme, ei tietenkään. Mutta kuitenkin väitän, että on melko mielenkiintoista, että siellä on homoseksuaali mies. Missä on naislesbokatsojille oma kiintiölesbonsa? Eikö lesbo olekaan niin mediaseksikäs kuin tämä homo?

Yhdysvalloissa, tässä realityohjelmien luvatussa maassa, on jo jonkin aikaa pyritty laittamaan ruudulle myöskin lesbopareja ohjelmissa, joissa pareja pitää olla, kuten maailmanympärimatka Amazing Race-formaatissa. Homoparejahan siellä on ollut jo kait ohjelman alusta asti. Tietysti minä ymmärrän sen, että kaiken lähtökohta näille kiintiöhomoille ja -lesboille sun muille on se, että halutaan mahdollisimman laaja katsojakunta. Tuottajien kannalta riittää, kun talossa on viisi heteroa. Se riittää heterokatsojille. Yhdellä kiintiöhomolla saadaan kaikki homokatsojat kiinnostumaan. Mutta jos nyt joku miettii, että mitä helvettiä minä tällä haluan sanoa, niin minäpä kerron.

Olen aina ollut tasa-arvon ehdoton kannattaja. Vihaan sukupuolistereotypioita ja niihin vetoavia ihmisiä. Leikinlasku on erikseen ja tavallaan juurikin vitsin vääntäminen näistä asioista onkin vielä ihan kivaa. Siitä pidän itseasiassa. Mutta nyt tässä meidän maassamme, jossa on todella uncool ja tylsää olla hetero, ihan tavallinen tylsä heteromies, joka tosiaankin on tylsä eikä kiinnosta ketään, on tosiaankin paitsioasemassa. Mikä on todennäköisyys päästä osallistumaan suomalaiseen realityohjelmaan ilmoittamalla olevansa hetero verrattuna siihen, että kertookin olevansa homo? En omaa minkäänlaista käsitystä hakijamääristä, mutta helposti veikkaan, että prosentuaalisesti heteroseksuaaleja hakijoita on suhteeessa huomattavasti enemmän kuin homoja. Siis enemmän kuin tuo 1/6, mikä nyt on se vähimmäinen homomiehen kiintiöpaikka.

Te ette varmaankaan ymmärrä kantaani, mutta kyse on periaatteesta, vaikka tiedostankin varsin hyvin, että kyse on bisneksestä. Tietenkään bisneksessä ei kuljeta yleisten solidaarisuusperiaatteiden mukaan, se nyt on selvä, mutta halusinkin vain sanoa sen, että ehkä tämä nykyinen malli kulkee näin siksi, että suuri osa tv-tuottajistakin on miehiä. Jaa mitämitä?

No, mä haluan sen saatanan kiintiölesbon sinne taloon nyt heti!!

No, tämä on kyllä viimeinen blogimerkintä hetkeen, missä viittaan treenaamiseen, kun alkaa kohta itsestäkin tuntua siltä, ettei mitään muuta sanottavaa olisikaan. Ja koska se ei ole tosiaankaan niin. On ollut vain viime päivät hirveä itsensäruoskimispuuska liikunnan suhteen, niin on sitten ollut vähän vaikeaa pitää sitä poissa täältäkään. Mutta hiukan on pakko vielä sanoa, kun se liittyy niin olennaisesti muihin seikkoihin, mitä tässä tulen mainitsemaan. Eli...

Nuorempana liikuin melko paljonkin. En lapsena enkä teininäkään suoranaisesti harrastanut mitään varsinaista urheilulajia, toisin kuin molemmat sisarukseni, jotka olivat aikuisiän kynnykselle asti sm-tason yleisurheilijoita, kunnes innostus heillä lopahti. Itse liikuin muuten vain, juoksin ja kävin salillakin jonkin verran. Ainoat ihan suoranaiset liiknuntaharrastukset, joita olen ns. lajikohtaisesti harrastanut on Taekwondo ja laskettelu. Lasken tuon laskettelun sikäli lajikohtaiseksi liikuntaharrasteeksi, koska todellakin nuorempana laskin todella paljon. Parhaimpina vuosina ehkä jopa kolme neljä kertaa viikossa. Ja yläasteikäisenä juoksin paljon ja pidinkin siitä. On itseasiassa vähän sääli, että se sittemmin jäi. Voi olla, että ensi keväänä alan käynnistellä tuota puolta uudestaan, mutta en nyt jaksa ottaa liikaa paineita.

Tämä liikuntaan viittaaminen liittyy itse aiheeseen sikäli, että kun tuossa jokunen aika sitten, kun uusi tupakkalaki astui voimaan, kirjoitin pari kirjoitusta siitä, miksi se on oikein. Olen edelleen täysin samaa mieltä. Siinä myöskin viittasin lyhyesti siihen, miten itse aloin aikanaan polttamaan, joten en sitä tässä nyt enää tee, mutta toteankin vain, että nyt se loppuu, taas. Taas sikäli, kun olinhan viime vuoden heinäkuun alusta tämän vuoden helmi-maaliskuun vaihteeseen asti 7 kuukautta polttamatta. Tosiaankin sitten tupakoimattomuus loppui, mutta nyt se alkaa ja tällä kertaa se pysyy.

On pakko todeta, että ilmeisesti yksi erehdys kuitenkin tarvittiin, ennen kuin pystyn täysin lopettamaan. Inhosin itseäni taas kerran melko pitkään sen jälkeen, kun ratkesin, mutta nyt on aikaa kulunut sen verta paljon, että olen osannut prosessoida tuon retkahduksen ja tiedän, missä mentiin pieleen. En osaa suoranaisesti sanoa, että missä mentiin pieleen, mutta tiedän sen kokonaisuuden. Se on vain yhdenlaista hallintaa. Tällä kertaa osaan hallita sen. Viimeksikin kyllä oli jo pitkiä aikoja - varmaan useampi kuukausi - etten käytännössä miettinyt edes tupakkaa, mutta erään tilanteen koittaessa sitä vain jollain tapaa ei välittänyt. Ei vain kiinnostanut. Kun kävelin viime maaliskuun alussa paikallisen irkkupubin tiskille ja tilasin bissen ja viskin, niin ajattelin, että mitäpä tässä kiinnostamaan. Ja sillä tiellä ollaan siis edelleenkin.

Mä vihaan tupakkaa. Olen vihannut sitä jo pitkän aikaa ja nyt mä aion tappaa sen lopullisesti. Tässä on nyt sitten se pointti, että vakaasti harkitsen sitä, että josko lähtisin ensi lauantaina radallle. Siksi, että jos nyt lopetan ja aion vaikka parin viikon päästä lähteä, niin vaikeaa tulisi olemaan. Siksi lauantaina voisin lähteä ja sunnuntaina lopettaisin. Joku, kuka ei ole polttanut, saattaa miettiä, että mitä sitä noin suunnittelemaan, mutta uskokaa pois, se aine on ihan helvetistä.

Viime tammikuussa Kotkan miitissä, mä poltin yhden tupakan. Se oli ensimmäinen tupakka heinäkuisen lopettamisen jälkeen eli miltei puoli vuotta oli ollut taukoa. Muistan sen hetken vieläkin, kun poltin sen tupakan. Se on jännä hetki kun imaisee ensimmäiset savut ja siitä menee noin kaksi tai kolme sekuntia ja kroppa on ihan raukea, kun nikotiini on ehtinyt imeytyä ympäri kroppaa. Se tunne on hyvä, ei siitä pääse mihinkään, mutta niitä tunteita kun ei synny monestikaan. Sitten kun säännöllisesti polttaa, niin kroppa tottuu nikotiiniin ja siitä syntyy vain tapa ja se alkaa (onneksi) melko nopeasti lähinnä vain vituttamaan. Nyt mä olen niin kyllästynyt ja tavallaan niin valmis siihen, että mä lopetan ja tosiaankin sanon tämän julkisesti vain siksi, että itse tiedän itseni petraavan, kun sanon siitä. Mulle julkiluovuttaminen kun ei välttämättä ole niitä kaikkein helpoimpia asioita.

No, en nyt vielä tiedä, että miten tämän teen. Joko mä lähden lauantaina baariin tai en, mutta jokatapauksessa sunnuntaina tupakointi loppuu. Voisi loppua siis vaikka tänäänkin, mutta mä nyt vain kelaan sitä, että lähdenkö mä radalle vai en, kun sitten tulee kuitenkin ainakin se parin kuukauden tauko viinanjuonnista. Siksi, että haluan treenata, mutta myös siksi tosiaan, että tuo lopettaminen on helpompaa.

Todennäköisesti mä ostan yhden paketin nikotiinipurkkaa ja todennäköisesti tällä kertaa syönkin sen, mutta veikkaan, että siihen se jää. Mulle nikotiinista vieroittuminen ei ole järin vaikeaa ja tiedän, että 2mg:n purkalla se onnistuu yllättävän helposti. Sen jälkeen kyse ei ole enää kuin tavasta. Se on se kaikkein pahin. Mä olen aivan järjettömän tyytyväinen uuteen tupakkalakiin, koska tiedän, että se ainakin helpottaa mun tupakoinnin lopettamista, kun läheskään kaikkialla ei saa polttaa.

Jees, sitä odotellessa.

Ai niin, mä unohdin jo sanoa, että miksi mä halusin sanoa tuosta liikunnasta. Siis kun se on mulle ollut aina todella tärkeää ja kamppailulajien treenaus aikanaan oli aivan mielettömän hienoa aikaa. Se vain sitten jäi, osittain seuran sisällä olleiden henkilökemioiden toimimattomuuksien vuoksi, mutta osittain sitten siksikin, että kiinnostuskin vain lopahti. Siis kun liikunta on mulle niin tärkeää, niin on aivan absurdia, että mä poltan. Se on mulle ollut aina sitä ja tosiaankin siis perkele nyt tuo itsensä telominen loppuu. Se on ihan varma.

No nyt on ohjelma tehty ja tyytyväinen olen. Huomenna ysiltä alkaa rääkki. Sovitin ohjelman neljän päivän kiertoon. Jaottelin jalat, olkapäät, selän ja rinnan eri päiville ja hauikset ja ojentajat kahdelle eri päivälle sekä vuoropäiviin vatsatreenin. Sarjamäärät liikkuvat 15-20 väliillä per päivä. 20 alkaakin olla jo melko maksimi. Pienin sarjamäärä eli 15 tulee yllättäen jalkatreenissä. Yritin miettiä, että miten saisi jalkoja painotettua enemmän, mutta kyllä se nyt on vain niin, että ei niitä voi tehdä kahta päivää viikossa. En usko, että palautuminen enää onnistuisi.

Näillä mennään todennäköisesti noin kolmisen kuukautta. Sen jälkee todennäköisesti vedän vajaan kuukauden jakson niin, että vähennän lihastreeniä ja vedän osan ajasta ihan puhdasta aerobista. Niin ja nyt alkuun sarjat ovat käytännössä miltei kaikki 12:n sarjoja, muutama kymppi mahtuu mukaan. Huomenna aamulla pitää käydä vielä ostamassa kreatiini sekä meinasin taipua soijaproteiiniin. Heraprotskua eka ajattelin, mutta en periaatteessa haluaisi käyttää heraa, koska vaikka minulla nyt ei olekaan kovi korkea verenpaine ollut koskaan, niin hyvää heraprotskun syönti ei kuitenkaan tee, sen tiedän, joten tyydyn käyttämään soijaa, vaikka se ei aivan yhtä tehokasta olekaan. Maltoon minen koske. Niin ja mun pitäis ostaa vielä uudet salikengät. No, kunhan nyt jaksaa ja ehtii.

74,4 näytti vaaka tänään. Siitä on hyvä lähteä. Tavoite ensi keväälle on, että samalla rasvamäärällä vaaka kun näyttäisi jotain 78-79 niin ollaan todella tyytyväisiä joskin se nyt olisi vasta ensimmäinen etappi. Samalla rasvaprosentilla kun aikanaan olisin painanut parhaimmillaan sen about 84, niin tehtävää on, mutta mun ajatuksenjuoksussa on se hyvä puoli, että kun kerran aloittaa kunnolla tekemään, niin sen jatkaminen ei ole enää mikään ongelma. Suurempi ongelma onkin ehkä se, että osaanko pysyä poissa salilta silloin kun sinne ei tarvitsisi mennä. No, ehkä tämä tästä. :)

Ai niin ja olen kyllä pirun tyytyväinen, että tämä mun vanha tuttava muutti takaisin tänne, koska kyseinen jätkä on kyllä ihan optimaalinen treenauskaveri. Motivoiva ja tietääkin ihan riittävästi tästä puuhasta. Ihan vertailun vuoksi samainen jätkä kävi vaa'alla myös. Se on mua kaksi senttiä pidempi ja vaaka näytti 144 :D No okei, onhan siinä jätkässä läskiä, mutta oli se keväällä kiskaissut penkiltä 190. Se on melko kova tulos mieheltä, joka ei ole koskaan mömmöihin koskenut. Niin, no sillä on kyllä varaa kutsua mua riu'uksi ja tällä hetkellä en edes valita, koska kyseisellä tyypillä on joku ihmeellinen täysin sanatonkin kyky ajaa mua eteenpäin. No, mikäs siinä, hyvä niin.

Mitä yhteistä on Keskustan entisellä puoluesihteerillä Jouko Loikkasella ja Susan "Matin Morsian" Kurosella? Muutakin kuin tosiaan nuo yhteydet Keskustapuolueen huipulle :P Minäpä kerron.

Kyllä nauratti hyvin eilen illalla kun uutisia katselin ja aiheena kun oli tämä paljon julkisuutta saanut Alpo Rusin vahingonkorvausoikeudenkäynti valtiota vastaan, niin lievän huvituksen poikasen loi hetki, jossa Rusin oikeudessa esittämällä listalla olleet henkilöt kommentoivat omaa osuuttaan.

Moni entinen ja vielä nykyinenkin poliitikko totesi asiaan, että ymmärtävät Rusia, koska käytännössä Rusilla oli aivan samanlaisia yhteyksiä DDR:ään kuin heilläkin. Hehän olivat kaikki vierailleet SUPO:n mukaan melko tiiviisti Helsingin DDR:n suurlähetystössä. Onko se nyt joku rikos? Itseasiassa sekin alkoi jo huvittamaan, että todellako kyse onkin vain siitä, että SUPO on joskus 70-luvulla ollut Ladan kanssa parkissa tienvarressa ja ovat pitäneet kirjaa siitä, että kuka on käynyt kuinkakin usein kyseisen jo kuopatun totalitarismin kehdon Helsingin suurlähetystössä? On kyllä kovia juttuja. :D

Mutta niin se alkuperäinen seikka. Susan Kurosesta julkisesti aikanaan sanottiin, että häntä olisi Vanhasen toimesta pitänyt prepata hiukan enemmän mediataidoissa, koska nythän tuo jälki täysin avuttomasta toiminnasta on kaikkien tiedossa. Toki tietyn rajan yli mentyään, ei kait Kurosella ollutkaan enää edes tarkoitus alkaa peruuttelemaan, mutta siis virhe syntyi jo siinä, että naiselle ei annettu mitään ohjeistuksia siitä, miten median kanssa pitäisi toimia ja siis tämän vuoksihan nainen antoi aivan järettömiä lausuntoja. En toki ota kantaa siihen, että vaikuttiko se lopulta suhteen kestoon, koska sitähän en tietenkään voi tietää ja jos totta puhutaan, niin ei voisi vähempää kiinnostaakaan, mutta kuitenkin tämä on hyvä vertailukohta.

Kuten sanoin, niin moni poliitikko sanoi ymmärtävänsä Rusia tässä tilanteessa, koska todellakin heidän mukaansa Rusia on kohdeltu kaltoin ja he voisivat olla jossain määrin samassa tilanteessa julkisesti. Rusi nyt ilmeisesti vain sattui olemaan se, kuka ensimmäisenä joutui koulukiusaajien silmätikuksi. Mutta mitä sanoo Loikkanen? "Lapsellista hölynpölyä!" Piste. No, tämä kirjoitus oli nyt kyllä niin turha kuin vain voi, mutta naurattaa se minua silti. Ehkä sille Loikkasellekin olisi Keskustapuolue voinut joskus aikanaan vähän opettaa mediakäyttäytymistä. Että tällaista tänään.

Minä minä minä. Minulla, minulta minulle ja minussa. Aion keskittyä tällä viikolla vain ja ainostaan minuun. Eikö olekin ihanan narsistista? No ei, kun on vain joskus hyvä keskittyä vain ja ainoastaan itseensä. No, oli mulla jotain ihan sanottavaakin vaikka se toki jatkuukin sillä samalla teemalla. Mitä minä ja miten minä sitä ja tätä. No, ei kenenkään ole pakko lukea. :)

Alkuun sanonkin heti hyvin kainosti, että minä en ole monessakaan asiassa järin huono. Ja ennen kuin toteatte, että todellakin nyt pullistelen, niin sanon tähän heti perään, etten ole monessakaan asiassa kuitenkaan mitenkään järin hyväkään. Olen todellakin melko keskinkertainen vähän kaikessa ja sepä onkin se seikka, mikä mua ihan aidosti joskus vituttaa.

Peruskoulussa olin ihan kohtuuhyvä oppilas. Kahdeksan ja puolen keskiarvolla mentiin vuodesta toiseen eteenpäin ja missään aineessa en ollut loistava, mutten missään järin paskakaan. Matematiikassa olin ihan hyvä ja kuvaamataidossa, mutten niissäkään mitenkään loistelias. Lukioon mentäessä matematiikka oli kuitenkin vielä aine, joka kiinnosti ja jonkin sortin diplomi-insinöörihän minusta kait silloin 16-vuotiaana pojankloppina piti tulla. No ei tullut.

Lukio oli melko myllertävää aikaa elämässäni ja ihan toden teolla pohdin silloin hyvin paljon maailman menoa. Joskin olen tätä pohdintaa toki tehnyt paljon sittemminkin, mutten ehkä kuitenkaan aivan niin intensiivisesti kuin niihin aikoihin. No, mutta nyt ilmeisesti on se hetki koittanut kun ollaan taas jossain käännekohdassa. Todellakin se on nyt sitten varmaa, että syksyllä ei varsinaisesti koulun penkki kutsu, vaan työt ja itsensä etsiminen. Työkuviot ovat vielä vähän auki, kun mulle tarjottiin erästä toista duunia ja kieltämättä houkuttelee kun tuntipalkka olisi vaivaiset ehkäpä 30% enemmän kuin nyt kesällä ja työajatkin noin periaatteessa paremmat. Mutta se siitä. Siitä olen varma, että tämä minun on nyt kuitenkin tehtävä.

Hiukan vajaa vuosi sitten, eräs cityläinen täysin ilman eforttia ajoi minut lukemaan ihmisten blogeja ja satuin sitten samalla kiinnostumaan kirjoittamisesta itsekin. Toki olin kirjoittanut aiemminkin keskustelupalstalle jonkin verran tekstejä, hyviä ja huonoja tai mistäs minä tiedän, tehän niitä arvostelette. Kuitenkin olen saanut ajan saatossa aina joltain ihmisiltä kommenttia, että mun tekstejä on mukava lukea. Olen ollut melko imarreltu tai enemmänkin hämilläni, koska vaikka moni kuulemani mukaan on joskus luullut minusta hiukan jollain tapaa itserakkaampaa persoona kuin olenkaan, niin en ole kovin hyvä ottamaan kehuja vastaan, tulivat ne sitten mistä tahansa. Kirjoituksista, ulkonäöstä, mistä tahansa. Itsetuntoni on aina ollut ihan kohdallaan, mutta sehän ei tarkoita sitä, etteikö voisi hämmästyä positiivisista kommenteista.

Niin siis viittaan tuolla otsikolla vain sitä, että todellakin olen aina ollut monessa asiassa ihan keskinkertainen, en hyvä, mutten huonokaan. Sanon vain, että antaisin paljon, jos voisin jossain asiassa olla todella hyvä, niin hyvä, että siitä voisi muodostua intohimo tekemiseen ja ehkäpä ammatti. Kyllähän mulla intohimoja sikäli on, mutta en ole niin järin varma, että kuinka moni niistä lopulta on niin suuri seikka, että se ajaisi todellakin kiinnostumaan ammatillisessa mielessä. Tiedän, että olen ihan hyvä piirtämään ja sitäkin olen nyt taas pitkästä aikaa alkanut harrastaa, mutta ei siitä ammatiksi ole, sen tiedän. Nykyinen kouluni on kyllä sinänsä ihan mielenkiintoista ja on paljon mahdollista, että käyn sen loppuun, mutta en ole niinkään varma, että tulenko sitä ammattia koskaan harjoittamaan.

Ainoa asia, mihin sikäli olen ihan kohtuullisen tyytyväinen, on se, että aion sitten tehdä tulevaisuudessa mitä tahansa ja pyrkiä johonkin yliopistoon vaikkapa, niin minun tiedonomaksuntakykyni on kyllä mielestäni ihan hyvä. Siis tenttikirjat ja materiaali painuu päähän kohtuullisen hyvin. Siitä olen kyllä kiitollinen. Siinä on vain se perustavanlaatuinen ongelma, että datan sisäistäminen ei vielä aja mihinkään. Se on vain työkalu.

No, en kuitenkaan suostu olemaan monikeskinkertaisuus, vaan siksipä minä nyt talven ihan todella pohdin, että mitä minä ihan oikeasti haluan. En nyt sano, että kirjoittaminen olisi niin mielekästä, että sitä tahtoisin alkaa ihan vakavasti pohtimaan, mutta sanotaan nyt, että mahdollisuus se on sekin. Aika näyttää.

Sitä tulee nyt tuutista ihan riittävästi. Tai no, riittävästi ja riittävästi. Mulle sitä ei voi tulla koskaan liikaa. Ei ole mikään uutinen, että olen hillitön penkkiurheilufriikki ja yleisurheilu on kyllä yksi repertuaariin kuuluva. Ainoa, mikä ei niinkään nappaa on moottoriurheilu. Esim. jotkut formulakisat eivät juurikaan voisi vähempää kiinnostaa.

Yleisurheilun mm-kisoissa on paljon mielenkiintoisia lajeja, joissa on hyvin tiukkoja vääntöjä. Mutta en voi olla kieltämättä, ettenkö katsoisi kisoja myöskin siksi, että paljon näkee hyväkroppaisia urheilijanaisia. Veikkaan, että tässä suhteessa miehet kyllä jakautuvat. Kaikki eivät varmasti allekirjoita näkemystäni ja tokihan on paljon sellaisiakin lajeja, joissa kroppa on sitten joko niin laiha tai niin treenattu, että ei enää siinä suhteessa nappaa.

Tottahan se on, mutta on kyllä paljon sellaisia lajeja, joissa kroppa on kyllä juuri niin sopusuhtaisen treenattu kuin vain voi ja silmä lepää. Yleisesti ottaen itselleni siinä suhteessa mielenkiintoisin laji on varmaankin naisten korkeus ja toki mielenkiintoa ei vähennä se seikka, että kyseisessä lajissa nähtäneen melko tiukka vääntö Ruotsin ja Kroatian välillä ja tokihan kun vielä Kroatian Blanca Vlasic, tuo meikäläisen päiväuni, on tänä vuonna lähellä voittoa, kun omaa kuitenkin kauden kärkituloksenkin, niin mikä jottei. Niin no, onhan se nainen minua himpun reilut 10 senttiä pidempi, mutta ketä kiinnostaa, päiväuni mikä päiväuni. :D

No, nyt on suunnitelma valmis. Ensi keskiviikkona alkaa rääkki. Nykyinen duuni loppui tänään ja on vain pakko levätä muutama päivä. Reidet ovat vieläkin ihan tukossa, koska olen viimeisen puolentoista kuukauden aikana tehnyt reisillä pitkäkestoista intervallimaista liikuntaa enemmän kuin vuosiin. Toisinsanoen olen ajanut polkupyörällä melkoisen paljon ja kieltämättä on kyllä hyvä fiilis siitä. Nyt tosiaan tarvitaan vain muutama ihan puhdas lepopäivä ennen kuin voi edes miettiä kovaa prässiä jaloille. Muutenkin lepo tulee ihan tarpeeseen.

Niin ja viimeinen osuus on vielä hoitamatta, mutta pitää tehdä ennen keskiviikkoa ja se on se, että kaveri saa ottaa musta nauhalla mitat. Vyötärö, rinnanympärys, reidet, hauikset ja niinpoispäin. Paino on ihan hyvä mittari, mutta meinasin alkaa pitää kirjaa ihan konkreettisista kropan mitoista. Se on ehdottomasti armottomin. Oikeastaan ainoa seikka, mikä näillä näkymin jää tekemättä, on rasvaprosentin mittaus enkä kyllä nyt ala sitä tekemään, kun se kuitenkin maksaisi jo jotain eikä kellään tuttavalla ole laitteita omasta takaa.

Kreatiinia en ole siis käyttänyt nyt keväällä, mutta nyt aion kyllä ottaa ihan ehdottomasti käyttöön, koska vanhoista kokemuksista, se kyllä huomattavasti jeesaa massankasvatuksessa. Niin massan, siis kun tosiaankin niin suoranaista voimatreeniähän en edes yritä. Mä en ole koskaan ollut mitenkään järin vahva. Jalkaprässillä paras kasin sarja taitaa olla jossain 400 kilon tietämillä ihan syvältä kyykystä. No tuo nyt ei kerro vielä paljon mitään, mutta paras vertailukohta, mihin ihmiset osaavat helposti aina samaistua, on penkkipunnerrus, missä ykkönen on ollut joskus 97,5 ja kympin olen tehnyt 77,5:llä kilolla. Eli ei mitään kovin ihmeellisyyksiä.

Minimissään mennään siis kasin sarjoilla, mutta suuri osa tulee olemaan kymppiä ja kahtatoista. Eli siis tosiaankin sitä massaa. Sanotaan nyt ihan suoraan, että ei mua kiinnosta siis se, miten vahva mä olen vaan se, miltä mä näytän vastaisuudessa. Ja siitä päästäänkin yhteen asiaan, jonka voisin tässä nyt sanoa.

Tuli tuossa taannoin käytyä hiukan keskustelua siitä, että mitkä ovat ihmisten motivaatioita treenata ja liikkua. Jotkut kun treenaavat käytännössä ihan hullunlailla vain siksi, että saisivat paremman ulkonäön ja sitämyöten varmaankin sitten paremman itsetunnon. Myönnän, että osansa on tällä omallakin kohdallani, mutta kyllä yksi suuri syy salilla käymiseen on itselläni ollut aina se, että siitä tulee törkeän hyvä fiilis. Yksi hienoimpia tunteita todellakin on se, kun voi romahtaa hetkeksi saunan lauteelle aivan poikki ja tuntea kun endorfiini jyllää vielä kropassa ja lihakset ovat vielä melko jännittyneessä tilassa. Ja yksi tärkeä syy on myöskin vain se, että itseäni kiinnostaa kyllä se, että millä tavoin kroppani kestää tulevaisuudessa. Ajattelen jollain tasolla kyllä myöskin terveyttäni.

Mutta siis kun juuri sanoin, että haluan treenata massaa enkä suoranaisesti voimaa, niin se kait osaltaan johtuu siis siitäkin, että ulkonäkö on asia, mihin olen aina kiinnittänyt huomiota. Itsetunnossani ei ole koskana ollut mitään suoranaista vikaa, jos ei sitten teini-iän vuosia oteta lukuun, kun naama oli täynnä finnejä, mutta noin muutoin. Ei minun tarvitse itsetunnon vuoksi treenata. Se on vain mielekästä ja ainakin omasta mielestäni treenaaminen ulkonäön vuoksi on jollain tapaa vielä ihan tervettä. Ehkä joku voisi olla eri mieltä, mutta omassa päässäni nämä asiat ovat vielä ihan järkevässä suhteessa.

Niin ja pitänee lopuksi vielä todeta, että meinasin kokeilla, että jos olisi vaikkapa pari kuukautta täysin ilman alkoholia. Totta puhuen mua ei edes kiinnosta juoda viinaa ja kun alkoholi poistaa nestettä ja se on pahasta kun tankkaa kreatiinia sekä sekin seikka, että yksi dokauspäivä on aina käytännössä vähintään kaksi aivan hukkaan heitettyä päivää treenistä ja käytännössä mielestäni kolme, koska edellisen treenin palautuminen häiriintyy aina niin pahoin viinasta, niin päätin vain todeta, että treenataan nyt ja katsellaan sitten, jos joskus dokataan. En aseta mitään suoranaisia ehtoja asialle, mutta totean vain, että ei tosiaan edes kiinnosta dokaus. Toisaalta se kyllä sitten samalla meinaa sitä, että elän selibaatissa. Ai miksi? No en mä jaksa alkaa säätämään mitään skeidaa missään. Ainoa todellinen tilanne, missä jotain aktiviteettiä sen suhteen voisi olla, olisi se, että menisin baariin ja pokaisin jonkun ja sehän siis ei ole todennäköinen skenaario tässä tilanteessa. No, katsellaan. Jotenkin mä kaipaan nyt vain ihan törkeen kovaa rääkkiä. Siitä mä kyllä pidän.

Kiitos cityn, kirjoitin äsken jo yhteen kertaan merkinnän, mutta kun ei toimi niin ei toimi ja kirjoitus päätyi bittiavaruuteen.

Joo, kartoitin tuossa kroppaani ja tein suunnitelman siitä, mitä pitää treenata alkuun enemmän. Jalat ja syvät vatsalihakset ovat ensimmäinen prioriteetti ja niihin keskitytään huomattavasti enemmän kuin muihin pari ensimmäistä kuukautta, joskaan en tietenkään mitään osa-aluetta jätä täysin huomiotta. Olkapäät ovat ehkä se osa-alue, mihin olen eniten tyytyväinen tällä hetkellä ja ehkä myös ojentajiin melko. Olkapäät ovat olleet aina se kohta, mihin olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota eniten ja niiden treenaaminen on muutoinkin vain jollain ihmeellisellä tavalla hyvin mielekästä. Joskus näkee kavereita, joilla on kyllä vahvat käsivarret, hauikset ja ojentajat, mutta hartiat eivät lainkaan sopusoinnussa niihin. Itse aina pyrin ajattelemaan ensin toisinpäin. Eka hartiat ja olkapäät ja sitten tulee käsivarret. No, jokainen tyylillään.

Niin ja salia siis vaihdan. Entinen, missä alkuvuodesta olen käynyt, ei vain riitä. Laitevalikoima on aivan liian suppea ja tämä, mihin nyt menen, on vanha tuttu, missä on tullut käytyä aikanaan useamman vuoden verran. Se on loistava sali ja laitteet löytyy aivan kaikki, mitä vain voi toivoa. 55 euroa kuussa ja mikä parasta, kaiken maailman mömmönkiskojat yleensä välttävät sitä mestaa, heille on meilläpäin ihan oma maailmansa.

Eli isommat reidet Here We Come!

No, nyt sen voi jo paljastaa, kun ei kukaan enää pääse spoilaamaan.

Tosiaankin ostin viimeisimmän Potterin sitten vasta viime viikonloppuna Tukholman reissulla ja tiistaiaamuna krapulan hellitettyä aloin kahlaamaan ja myöhään eilen illalla oli tarina päätöksessään. Ei mukamas ollut aikaa aiemmin ja vaikka mitä esteitä. No, oli miten oli, niin nyt se on luettu. Mitä siitä sanomaan? Sanomaan niin, että jos joku kirjaa (tai kirjoja) lukematon sattuisi tämän lukemaan, niin ei tästä nyt spoilaantuisi. Kokeillaan, koska tekisi mieleni kuitenkin sanoa sana jos toinenkin.

Kun miettii kirjasagan tapahtumaa, jossa Albus Dumbledore, Hogwartsin velhokoulun rehtori, vuonna 1945 voitti kaksintaistelussa Grindelwaldin, jonka käyttämä lause tuo "For the Greater Good" oli ja kaikkea mitä siihen lauseeseen sisältyy, niin ei voi olla ajattelematta kirjailijan allegoriaa Natsien toimintaan. Ihmiset piti erotella veren perusteella. Purebloods, mudbloods and bloodtraitors.

Mutta sehän on toki vain yksi seikka kokonaisuudessa, mutta ei varmasti kaikista vähäpätöisin. Se kun on yksi niistä seikoista, minkä vuoksi nuo kirjat ovat niin loistavia ja varsinkin lapsille. Tai no, ei ehkä ihan hirmu nuorille lapsille, mutta ehkäpä siinä piileekin juuri se nerous, että pitääkin olla jo vähän vanhempi, että voi edes ymmärtää suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden eron. Se on vain puettu jotenkin niin nätisti rivien väliin ja se kieltämättä lämmittää mieltä. Ehkä muutama nuori ihminen tällä pallolla nuo kirjat luettuaan, vähän paremmin käsittää, mistä tässä kaikessa on kyse.

Mistä niissä kirjoissa sitten on kyse? No, niiden mukaan on toki ollut aina selvää, että rakkaus voittaa kaiken muun lopulta, vaikka pitkään näyttäisikin, että väkivalloin ja voimalla voi ohittaa rakkauden. Ja nyt on pakko sanoa, että tähän seikkaan kiteytyy kyllä koko kirjasarjan hienoin juonikuvio joka tiputti allekirjoittaneen miltei tuolilta eilen illalla. J.K.Rowling kyllä tosiaankin osaa kirjoittaa. Ei ehkä siinä kaunokirjallisuuden perimmäisessä mielessä mitenkään järin taidokkaasti, mutta se tapa, millä kirjailija pystyy sitomaan satojen jos ei miltei tuhansien sivujen takaisia aukkoja kiinni ja palaamaan takaisin tapahtumiin, joita on käsitelty ties kuinka monta kirjaa aiemmin ja lyömään kaiken yhteen nippuun, on ihan mieletön.

Niin siihen tarinan opetukseen. No, kaitpa tosiaan voisi sanoa hyvin lyhykäisesti, että ei tarinalla ole muuta opetusta kuin se, että rakkaus on suurempi voima, kuin monet käsittävätkään. Hirmu naiivia, on joo, mutta on pakko sanoa, että vaikka ns. "todellisessa elämässä" en ehkä allekirjoitakaan tätä aivan näin, niin jollain tapaa tuo kirja sai itsensäkin hetken aikaa ihan todella uskomaan siihen ja vain kelaamaan päässään, että miten mahtava asia se kuitenkin on. Toki kirjat ovat vain kirjoja ja mielikuvitusta ja varsinkin kun vielä eletään maailmassa, jossa tapahtuu paljon fiktiivisiä asioita, niin kyllä kait se rakkaus, mitä niissä käsitellään, on kuitenkin ihan sitä samaa, mitä kaikkialla muuallakin.

No, kirja tosiaan loppui ja oli hetken aikaa melko tyhjä olo. Tässäkö tämä nyt sitten oli? No, en lopulta valita, vaikka haluankin sanoa, että viimeinen opus käsitteli sitten asioita ehkä ihan vähän yksipuolisemmin vain Harryn puolelta, kuin olisin toivonut. Sarjahan on kuitenkin liki kolme tuhatta sivua pitkä ja matkan varrella on ollut ihan alusta saakka monta persoonaa ja tosiaankin kyllä tuossa ajassa - tai pikemminkin sivumäärässä - ehtii jo luomaan melko tarkkojakin käsityksiä siitä, minkälaisia tietyt henkilöt ovat ja niiden vähäinen käsittely lopussa jäi hiukan kyllä harmittamaan, mutta pakkohan se on kuitenkin myöntää, että kirjasarjan nimihenkilöhän se kuitenkin on se, mitä pitää käsitellä, eihän siinä mitään.

Kirja päättyi juuri niin kuin olin aavistanutkin ja nyt jos joku tahtoo viitata siihen seikkaan, että sanoin aikanaan blogimerkinnässäni, että aavistelen Potterin itsensä heittävän henkensä, niin en viittaa enkä ole viittaamatta, koska se kommentti oli enemmänkin vain sen tosiasian sanomista, että niillä lähtökohdilla ei muu ratkaisu oikein tuntunut mielekkäältä. Mutta en siis sano juuta enkä jaata vaan sanon vain, että loppuratkaisu oli kyllä juuri niin J.K.Rowlingmainen kuin vain voi, yllättävä ja ihan toimiva. Itse kun pelkäsin kuitenkin jo pitkän matkaa, että miten ihmeessä tämä koko sarja voi koskaan saada järkevää päätöstä, koska todellakin lähtökohdat olivat kuitenkin niin järjettömät. No, mutta kuten sanoin, niin meinasin tipahtaa tuolilta eilen ja se vääjäämättä liittyy myös tähän, miten kaikki päättyi.

Miten ihmeessä Harryn kohtalo voi osittain määräytyä sen mukaan, mitä pari muuta lasta on jutellut parikymmentä vuotta aiemmin hiekkalaatikon ääressä jossain aivan toisaalla?

Hitto, kun olisi maailmassa enemmän ihmisiä, joilla on samankaltainen mielikuvitus ja järjenjuoksu kuin kyseisellä kirjailijalla.