Blogi

Elämä on valintoja täynnä. Tämä lausahdus on ollut yksi lempilausahduksiani jo vuosikaudet. Se on sopiva lause moneen eri tarkoitukseen ja kaiketi siitä syystä myöskin niin mieleinen. Hyvin yksinkertainen, mutta tarvittaessa paljon sisällään pitävä ja merkityksiltään monitahoinen. Se voi olla vakava, mutta myöskin ironinen jos niikseen tulee. Se kun riippuu täysin kontekstista, mihin se upotetaan. Monesti kun kaverini esimerkiksi miettii, että "pitäisikö se juoda tänään viinaa vai olla selvin päin", niin sanon siihen yksinkertaisesti, että "elämä on valintoja täynnä".

Tulipa tuossa äsken keskustelupalstalla puheeksi onni ja erinäiset asiat, mistä kukakin olisi valmis luopumaan, jotta voisi säilyttää jonkin muun elämäänsä vielä enemmän onnea tuovan seikan. Puhetta oli terveydestä ja liikuntakyvystä, mikä itselleni on äärimmäisen iso asia. Ehkä isoin asia ikinä. Todellakin, jos mietin, että laittaisinko kumman vaakakupissa edelle, mahdollisuuden rakastavaan parisuhteeseen vai mahdollisuuden liikkua kehollani vapaasti lopun ikääni, valitsisin liikuntakyvyn.

Olen niin pitkät ajat elämässäni selvinnyt ilman rakkautta, että ilman sitä pärjäisin lopun ikäänikin jos tarve vaatisi. Jos esimerkiksi taasen voisin kokea läheisyyttä, mutta istuisin pyörätuolissa, järkkyisi mielenterveyteni taatusti. Liikuntakyky on ehkä merkittävintä, mitä minulla on. Tietysti siis kyseessä on vaihtoehto, joka ei ole ihanteellinen, mutta nyt siis olikin vain kyse täysin hypoteettisesta valinnasta kahden asian välillä. Tavallaan typerää edes miettiä moisia, mutta kuitenkin aina välillä mukavan filosofista ja hyvin hyvin vaikeaa.

Mutta mistä sain inspiraation kirjoittaa tämän tekstin, oli maininta - tai itse asiassa maininnat - jossa todettiin lasten menevän kaiken edelle. Eli kun kysyin, että jos ihmisen ainoa mahdollinen keino säästää lastensa henki, olisi ampua itsensä, niin kuinkahan moni näin tekisi. Selvä näkemys oli, että varmaankin melko moni. Tuli myöskin kommenttia, että rakkaus lapseen on niin suuri, että ilman sitä ei olisi enää mitään.

Ymmärrän kyllä, että rakkaus lapseen taatusti voi olla valtaisaa, mutta siltikin, jos ihminen tiedostaa, että itsensä ampumalla, aivomassa läsähtää seinälle ja synapsit tuhoutuvat ja virta katkeaa ja elämä oli siinä, ei enää mitään, ei ikinä. Suuri osa ihmisistäkö tekisi näin, eikä esimerkiksi pyrkisi viimeiseen asti etsimään muita vaihtoehtoja tilanteeseen vaikkapa jollain tasolla vaarantamalla omien lastensa turvallisuuden?

Minulle sanottiin jo, että en ymmärrä tätä asiaa, kun ei minulla ole lapsia. Ikiaikainen argumentti ja aina mielestäni yhtä pätemätön. Edelleen uskon, että suuri osa ihmisistä tuollaisessa tilanteessa menisi paniikkiin ja pyrkisi löytämään jonkin muun ratkaisun eikä se ase koskaan löytäisi automaattisesti tietään ohimolle. Ihminen pyrkii selviytymään, aina. Hihhulit ovat sitten erikseen, heitähän odottaa paratiisi taivaissa tai jotain sellaista. Tällöin kyllä ymmärrän, jos joku niin tekisi.

Minulla ei ole lapsia eikä todennäköisesti tule olemaankaan. Mahdollista se toki on, mutta jos minun pitäisi miettiä sitä seikkaa, että tappaisinko itseni jonkun muun ihmisen puolesta, niin en helvetissä. Tuntuu täysin järjettömältä, että luopuisin kaikesta minkään vuoksi. Koska sitten kun kuolen, ei ole enää mitään. Tällöin valinta on hyvin helppo. Ja edelleen, kyse on suorasta valinnasta.

Henkensä ja turvallisuutensa uhmaaminen on täysin eri asia. Tekisin ja olen tehnytkin paljon typeriä ja vaarallisiakin asioita muiden ihmisten puolesta, koska olen heistä välittänyt paljon. Kuitenkin se, että vapaaehtoisesti koskaan itseäni tappaisin kenenkään muun vuoksi, tuntuu täysin absurdilta ajatukselta. Ehkä tämä sitten on eräs syy sille, miksi minä en suuremmin niitä lapsia ehkä ikinä tahdokaan. Lapsiahan kun ei ole pakko tehdä, koska elämä on valintoja täynnä. Valitsen vapauden.

Kohta lähden kaverin kanssa virittäytymään futisfinaalin tunnelmaan ja maanantaiaamuna vapaapäivän kunniaksi painelen heti aamusta salille.

Tulin siis vain ilmoittamaan, että nyt on aika hyvä fiilis :)

Ulkona paahtaa aurinko, aina kun vain pilvien lomasta saa luvan tulla esiin. On melkoisen lämmintä ja hikeäkin ulkona ollessa meinaa pukata.

Teknisistä pulmista johtuen netissä olemiseni on jäänyt ja tulee jäämään jatkossakin vielä hetken aikaa melko rajalliseksi, mutta lopulta nyt kun asiaa olen pohdiskellut, niin ei tuo huonoakaan tee. Kunhan pääsee pakolliset blogimerkinnät kirjoittamaan ja sähköpostit lukemaan, niin kaikki on edelleen päiväjärjestyksessään. Pieni irtiotto ei ole laisinkaan pahasta.

Edelliseen merkintääni viitaten totean, että sinänsä on ihan kiva olemassa ihmisiä, joita allekirjoittaneen asiatkin joskus koskettavat. Sananmuodoista olisi saattanut ajatella, että asiat olisivat jotenkin ylettömän huonosti, mutta niinhän ei toki ole. Vain hetkittäin monet asiat yhtä aikaa kasaantuessaan, saattavat luoda tilanteita, jolloin pään kestävyys on koetuksella.

Minulla siis ei lopulta nyt ole oikeastaan mitään sanottavaa. Olisi, mutta en niistä - ainakaan vielä - puhu. Koska nimittäin osasta kyllä aion puhua, se on varmaa. Syy siihen, miksi en vielä erästä seikkaa ryhdy käsittelemään, on se, että se on vielä aivan liian tuore asia. Tärkeä, mutta niin tuore, etten vain tohdi. En ole taikauskoinen, mutta ihan konkretian silmissä uskon, että asiasta nyt mainitseminen, voisi olla tilanteen suhteen ehkäpä jopa kohtalokasta. Se kun on melko pitkälti oman pääni sisällöstä riippuva seikka. Ehkä ironisinta tässä onkin se, että tämä seikka tapahtuu juuri tässä tilanteessa, missä muutenkin aivoni ajoittain joutuvat miettimään liikoja. Mutta se on täysin oma valintani. Ja olen muuten äärettömän iloinen siitä.

Ei minulla muuta, olen salamyhkäinen ja palaan taas asiaan. Tämä hiljenee nyt taas hetkeksi ja palaa oikean elämän pariin. Vaihteluahan tämäkin on. Ja kunhan tekniset pulmat on ohitettu, niin kirjoitettavaa taatusti riittää. Hyvää kesää mussukoille. :)

Ps. Paino salin vaa'alla 83,2. Tyytyväinen olen.

Ulkona on melko kolea keli ja vapaapäivää puskee. Alkuviikon kaksi ensimmäistä työpäivää ovat olleet henkisesti melko raskaita, mutta fyysisesti sitäkin vähemmän. Kuten tuli taannoin todettua, duunin kuvani muuttui ja kontolleni tuli enemmän vastuuta. Tästäkin sitten jo eräs duunarimme aivan silminnähden pillastui, koska olisi mitä ilmeisimmin itse halunnut kyseiseen hommaan, koska on pitkällä aikavälillä ollut paikassa kauemmin töissä kuin allekirjoittanut. Ainoa suuri erohan tässä on se, että kyseinen henkilö ei ole pysyväisduunissa tuolla. Teknisesti ottaen en minäkään, mutta käytännössä niin kauan kunnes näen mielekkääksi vaihtaa paikkaa.

Oli miten oli, selvästi minä olin nyt sitten ohittanut hänet nokkimisjärjestyksessä, mutta kerrankin sanon, että ei muuten kiinnosta. Tässä on viime syksystä painettu sellaista duunia niska limassa niin, että olen täysin ansainnut sen, mitä nyt sain ja piste. Mutta kuten totesin, raskaita nuo päivät ovat olleet lähinnä siksi, että taloudellinen vastuu hommassa kuitenkin on. Minä kun en vain ole tottunut pitkiin aikoihin sellaiseen seikkaan, että joutuisin vastaamaan mistään. Viime syksystä näihin päiviin asti kun olen pärjännyt vain sillä mitä miehestä löytyy, eli vähäisellä lihasvoimalla. No, se siitä.

Tietyt henkilökohtaisen elämän asiat painavat melko rankasti ja tuo duuni nyt ei ole omiaan vähentämään pään kestävyyden testaamista, mutta eiköhän tämä tästä. Välillä sitä kuitenkin vain miettii, että mistä saisi pari ylimääräistä tukivartta, millä nuo seinät pysyisivät pystyssä. Taloudellisesti asiat ovat paremmalla tolalla kuin aikoihin, tavallaan ja tavallaan eivät. Eivät siksi, että tuntuu välillä siltä kuin juokseviin kuluihin uppoaisi kaikki raha, mitä vain käsiinsä saa ja mitään ylimääräistä ei voi tehdä. Tilanne toki syksyn tullen muuttuu ja silloin hihkaisenkin ilosta, mutta kun nyt on kesä ja olisi kiva tehdä jotain muutakin kuin töitä ja oleskella rahatonna kaiken vapaa-ajan. Kuitenkin se on vain rahaa ja kesällä tietysti voi tehdä paljon kaikenlaista ilman suuria käteisvarojakin, mutta edes maamme sisällä matkaaminen kun ei ole sekään ilmaista.

Esimerkiksi juhannusta edeltävän miitin Helsingissä jätin väliin ihan siitä yksinkertaisesta realiteetista johtuen, että juhannuksen vieton kustannusten paisuessa, totesin likviditeetin olevan riittämätön enää edes yhteen viikonloppureissuun Helsinkiin. Heinäkuussa on edessä reissu Tukholmaan, jota en suurin surminkaan jätä väliin, mutta käytännössä se onkin sitten miltei ainoa edes vähänkään enemmän rahaa vievä operaatio sillä kuunkiertämällä. Tässä mielessä siis sitä joskus toivoisi, että menisipä kesä nopeasti, koska syksyn tullen rahatilanne on jonkin verrankin parempi, mutta kukapa tahtoisi kesän loppuvan, no en minä ainakaan!

Ja sitten on se eräs seikka, mistä en tänne voi kirjoittaa. Kyllä omat perheenjäsenet ovat sitten niin kivoja ja rakkaita. Ja kadoksissa. Taidan kohta naputella noita palkkeja tuohon olohuoneen seinään. Niitä onneksi vielä riittää ja vielä suuremmaksi onneksi näyttäisi siltä, että ne riittävät loppuun asti, milloin se loppu sitten ikinä tuleekaan. Kyllä tämä tästä.

Ajoin äsken autolla Haminasta Lappeenrantaan ja tietysti ensimmäinen biisi, mikä radiosta kaiuttimiin puski, oli Type O Negativen My Girlfriend's Girlfriend. Kaveri etupenkillä surffaili netissä koko matkan. Lievä ranteiden aukomisfiilis, mutta kyllä tämä tästä.

On ihan ensimmäiseksi todettava, että oli todella mukava viikonloppu, vaikka löinkin pääni kellarin kaljanhakureissulla. Pieni kuhmu otsassa ja pieni vekki huulessa.

Todettavahan se sitten on, että ne henkiset kuhmut tietyllä tapaa ovat taas kerran isompia kuin fyysiset. Vaikka nyt uskonkin, että huomenna päivällä on jo paljon parempi fiilis. Nimittäin vaikka kaikki kiva loppuukin aikanaan ja kivaa todellakin oli, ei tämä alemmuustila kestä kovin kauaa. Siihen on toki montakin syytä, mutta yksi on ehdottomasti se, että viikonloppu meni juuri niin kuin olin toivonutkin.

Koska taannoin, kun totesin, että seuraani Suomen suveen liittyy juhannuksena naispuolinen henkilö, olin ajatellut asioiden olevan hieman eri tolalla. Eri tolalla siinä suhteessa, että en tiennyt aivan kaikkia taustoja tämän ihmisen elämäntilanteista ja muista melko vakavistakin asioista. Nämä asiat kun minulle valottuivat tuossa viime viikkojen aikana paljon tarkemmin, niin päivä päivältä, kun tämän kyseisen ihmisen kanssa keskustelin messengerillä kyseisistä asioista, tajusin, että minun on muutettava omaa lähestymistapaani kyseisen ihmisen suhteen.

Ei siksi, että minun olisi välttämättä pitänyt, vaan siksi, että minä halusin niin tehdä. Olen kolmen päivän aikana niin juonut olutta, punaviiniä ja viinaa ja syönyt paljon hyvää grilliruokaa, mutta myöskin puhunut jonkin verran ihmisen niin itsetunnosta kuin itsekunnioituksestakin ja myöskin ihan siitä yksinkertaisesta seikasta, että aina voi ja saa sanoa ei. Kenenkään ei pidä tehdä mitään, mitä itse ei halua tehdä. Tietenkään tämä nyt ei ole elävässä elämässä aina näin mustavalkoista, mutta jokainen taatusti ymmärtää, mitä minä tällä tarkoitan.

Itse vuosikaudet en osannut sanoa aina ei ja pakko on todeta, että se on tänäkin päivänä hyvin vaikeaa joskus, mutta jollain tapaa kuitenkin tunsin selkeän eron omassa nykyisessä ajatusmaailmassani, kun vertasin sitä hänen vastaavaan. Sen vuoksi myöskin tunsin hyvin tärkeäksi puhua asiasta, koska tiedän, millaista on elää toisten sylkykuppina. Hän minua kiitti rohkaisusta ja siitä, että olin hänen mielestään nähnyt paljon vaivaa puhuessani ja kuunnellessani asiasta tuntikausia viikonlopun aikana aina silloin tällöin.

No, minusta puhuminen ei vaadi kovin paljon, joten en oikein tuntenut tehneeni juurikaan mitään. Ainoastaan totesin, että aion jatkossa aina aika ajoin kysellä häneltä, onko hän toteuttanut ohjeitani. Koska kuitenkin minulle kerrottiin, että siitä syystä, kun hän ei koskaan sano ei, kasaa hän itselleen välillä paljonkin pahoja tuntemuksia ja tuntee kärsivänsä. Koska niinkin mukava ja hieno ihminen, kuin tämä kyseinen henkilö on, en minä nyt vain salli asioiden menevän niin. Kuitenkin noiden ajatusten muutoksen on aina lähdettävä ihmisestä itsestään, joten minä en voi juurikaan tehdä muuta kuin vain tukea jollain tavoin, jos mitenkään sitten kuitenkaan käytännössä pystyn.

Ihan näin lopuksi kuriositeettina mainittakoon, että edellisestä kerrasta, kun olen saanut nukkua naisen kainalossa, oli todella kauan. Viime viikolla ihan vakavasti mietin sitä, että näinköhän minä hajotan itseni näin tekemällä, koska joskus ne tunteet vain tekevät kepposiaan. Näin ei käynyt ja hyvä niin. Tämä morkkis on ihan puhtaasti sen tulosta, että olen kolme päivää viettänyt aivan mielettömän hienoa aikaa ja sen episodin päättyminen kuin seinään ja tietoisuus siitä, että huomen aamulla minun pitää olla seitsemältä töissä, ei kovin suuresti mairittele. Kyllä tämä tästä.

Koska kaverillani on läppäri ja nettitikku mukana, päätin tehdä lyhyen visiitin Cityyn.

Ruokaa on ollut riittävästi ja se on ollut hyvää. Itse asiassa, jos totta puhutaan, ja vaikken yleensä tahdokaan itseäni ja tekemisiäni liikaa kehuskella, punaviinimarinoitu porsaan file oli aivan järjettömän hyvää!! :)

Sauna on päällä ja pyyhekin on päällä tätä tekstiä kirjoittaessani, joten taidankin tästä noustuani käydä hakemassa yhden oluen ja painella takaisin löylyihin.

Oikein hyvää juhannuksen jatkoa kaikille, vaikka kohtahan tämäkin hauskuus jo loppuukin.

Piti käydä pyörähtämässä töissä vain toteamassa, että venäläinen kuski, jonka piti tulla lastaukseen, oli vielä venäjän puolella kymmenen jälkeen, joten se siitä sitten. Tulee muuten kuskille pitkä viikonloppu odotella maanantaihin asti, kunnes tavara alkaa liikkua autoon sisälle. Voi muutama vodkapullo miehellä seuraavien päivien aikana kulua. Tilanteen kehittymistä odotellessa ehdin ottaa pihalla vähän aikaa aurinkoa. Ulkona on yllättävän hyvä keli.

Maanantaina pitäisi olla seitsemältä töissä, joka toki saattaisi noin muutoin olla melko tuskainen kokemus, mutta ei tällä kertaa, koska sain kuulla, että toimenkuvani hiukan muuttuu, no ainakin näin toistaiseksi. Rennompi homma, enemmän vastuuta, mutta kuitenkin sen kaltainen juttu, että jos on normaaliälyinen homo sapiens, niin hommasta kyllä selviää. Yksinkertaistetusti voisi todeta, että hieman enemmän joutumalla käyttämään päätään, ei tarvitse rasittaa niin paljon lihaksiaan. En valita. Maanantaina nimittäin taatusti on vielä jonkinasteista alkoholin jälkitilaa vielä olemassa. Mutta enemmän lopulta minä olen siitä seikasta tyytyväinen, että sain tuon pestin. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, niin aina se kuitenkin nostaa fiilistä, jos saa enemmän vastuuta.

Juhannuksen tavarat on pakattu kassiin ja grilliruoat odottavat kiltisti jääkaapissa. Auto on tankattu ja nyt sitten odottelen kaveriani pääseväksi töistä, jonka jälkeen todennäköisesti tapamme aikaa jonkin verran hakaten XBOX:a, koska viimeinen juhannusseurueemme jäsen saapuu junalla Lappeenrantaan hieman kahdeksan jälkeen. Siitä sitten painelemme suoraan Prismaan ja lataamme tarvittavat juomavuoret mukaan kyytiin ja tämän jälkeen käännän nokan kohti Haminaa. Jos nyt uhkailtu rekkakuskien vittuilutempaus on todellakin historiaa, ovat myöskin muut osanottajat perillä tuolloin, kun saavumme paikalle.

Ostin yhden halvimman mahdollisen punaviinipullon marinadia varten. Settiin tulee sen lisäksi soijaa, öljyä, rosmariinia, mustapippuria, valkosipulia, tuoretta inkivääriä ja sitruunan mehua. Sillä on tarkoitus marinoida pari porsaan filettä ja jonkin verran grillikasviksia. Muun lihapuolen jätin sitten suosiolla valmismarinoiduiksi versioiksi odottamaan vain grillaamistaan. Ainoa juttu, mitä en ole koskaan aiemmin kokeillut, on laittaa halloumijuustoa tomaattien sisälle grilliin. Saa nähdä, minkälainen yhdistelmä on kyseessä. Halloumijuustohan kun on aivan jumalaista.

Kun kello lyö varttia vaille kymmenen, istun Haminassa terassilla ja avaan oluen. Maanantai on onneksi vielä melko kaukana.

Hyvää juhannusta kaikille mussukoille!!

Jokin aika sitten, kun olin ystäväni ja hänen vaimonsa luona viettämässä viikonlopun iltaa ja saunomassa, totesi kaverini vaimo vaatteet vaihdettuani ja istahdettuani keittiön pöydän ääreen, että "harmi kun Panu pisti paidan päälle". Ystäväni ja hänen vaimonsa ovat molemmat aivan loistavia tyyppejä ja varmasti tuollaisestakin kommentista olisi joku ulkopuolinen voinut hätkähtää. Minä en hätkähtänyt, koska tiedän ihmisten ajatuksenjuoksun, huumorintajun ja ennen kaikkea näiden kahden ihmisen suhteen keskinäisen huumorintajun ja luonteen.

On keskusteluketjuissa sitten puitu ulkonäköä ja varmasti puidaan vielä pitkään, mikäli minä yhtään tämän palstan kirjoittajien mentaliteettia tunnen. Eikä siinä mitään, minähän nuo ketjut aloitin, kun ensin oli eräässä ketjussa puututtu yhteen ulkonäköseikkaan, joka sitten sai vastaansa valtaisan ryöpyn päinvastaisia kommentteja. Ja on tavallaan ihan hyväkin, että ulkonäöstä puhutaan, vaikka toki rajansa kaikella.

Kuitenkin tuo asia, ulkonäkö, tuntuu joskus olevan tietynlainen tabu. Siitä kyllä puhutaan, mutta harvoin asioiden oikeilla nimillä. Se on jossain määrin samanlainen aihe, kuin netissä miesten sukuelimistä puhuminen, joskaan ei aivan yhtä mahdoton. Kuten nyt tuo ketju osoitti, ulkonäöstä asioiden todellisilla nimillä voidaan puhua. Tietysti aina voidaan pohtia sitä, että onko se tarpeellista. Uskoisin kuitenkin, että jossain määrin ihmiset tuon kaltaisissa ketjuissa pääsevät vain tuulettamaan ajatuksiaan, kunhan eivät vain häpeile liikaa sanomisissaan.

Kun sitten tuli aloitettua toinen ketju, jossa vain kysyin ihmisiltä sitä, millä tavoin he uskovat ihmisten tiedostavan oman ulkonäkönsä, olivat vastaukset melko odotetun laisia. Kommentit olivat sen suuntaisia, että uskottiin yleisesti tunnustettujen kauniiden ja komeiden ihmisten tiedostavan oman ulkonäkönsä realiteetit, mutta myöskin todettiin jonkin verran niin, että ehkä osa ihmisistä ei usko olevansa mitenkään järin kauniita tai komeita, koska heidän omat näkemyksensä asiasta noin yleisesti poikkeavat omaan ulkonäköönsä nähden melko paljon. Tämä teoria on mielestäni ihan hyvä ja uskon, että osalla ihmisiä asia onkin näin. Näin sen näkisi olevan myöskin omalla kohdallani. Todellakin, aion nyt sanoa, mitä mieltä olen omasta ulkonäöstäni. Lukekaa, jos tahdotte, en aio sitä puida blogissani toistamiseen. Kuten ehkä liiankin monta kertaa olen jo todennut, huomattavan paljon enemmän saan tyydytystä siitä, jos joku pitää ajatuksistani, kuin ulkonäöstäni.

Kun ajattelen sitä, mikä mielestäni on komea mies, on se jotain aivan muuta kuin minä. Ainoa asia, jossa minä jollain tasolla uskoisin olevani ihan hyvällä mallilla sen suhteen, että joku habituksestani pitäisi, on vartaloni. En näe siinä kovin paljon huonoja puolia, vaikka toivonkin ajan saatossa saavani enemmän lihaksia. Ehdottomasti olen omasta mielestäni liian rimpula. Tosin tässäkin minulla mielialat heittelevät aika paljon. Joku päivä olen kroppaani hyvinkin tyytyväinen ja joku päivä se ei näytä yhtään miltään.

Mutta kropalle voi tehdä kuka hyvänsä paljon, jos vain tahtoo. Se olennaisin kohta ihmisessä on tietenkin kasvot. Ja sitä minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, että miten joku voisi pitää minua kasvojeni myötä komeana. Komea mies on särmikäs, sillä on vahvan näköinen leuka ja symmetriset kasvot. korkeat poskipäät ja niin edelleen. Hyvin erinäköinen kuin minä. Välillä - ei aina - kun katson jotain miesmalleja joissakin mainoskuvissa, saatan miettiä mielessäni, että miltähän tuntuisi olla oikeasti komea. Sen näköinen, kuin mitä ne miehet niissä kuvissa ovat. Mielestäni omat kasvoni ovat liian pyöreät. Minulla on liian pyöreä nenä, vääränmuotoiset silmät ja kun katson joskus itseäni peilistä ja hymyilen, tuntuu se ilme enemmänkin vain puolittaiselta irvistykseltä. En voi käsittää, miten joku voisi pitää sitä hymyä jotenkin söpönä.

Olen ajan saatossa saanut positiivisia kommentteja naisilta koskien ulkonäköäni. Niin elävässä elämässä kuin sitten varsinkin tämän palvelun tiimoilta. Valehtelisin jos sanoisin, etten mukamas tiedosta sitä seikkaa, että on olemassa jonkin verrankin naisia, jotka ovat minusta kiinnostuneita. Ja olen sen verta fiksu ihminen kuitenkin ymmärtääkseni, että varmasti he pitävät myöskin ulkonäöstäni, koska onhan varsin selvää, että valokuvilla on suuri merkitys tässä ympäristössä. Mutta tiedättekö te, mikä on ehkä parasta tässä palvelussa? Kerron sen teille nyt. Se on se, että olen huomannut maailmassa olevan myöskin aika paljon naisia, jotka eivät pidä ulkonäöstäni.

Koska kun nyt on niin, että en ymmärrä sitä, että joku pitäisi minua komeana, mutta näin kuitenkin on. Täten myöskin siis tiedostan sen seikan, koska aivoni edelleen rekisteröivät viestejä, kuten puhetta ja kirjoitettuja sanoja. Minusta on vain äärimmäisen hienoa se, että on olemassa myöskin paljon naisia, jotka eivät pidä ulkonäöstäni. Se on hienoa siitä syystä, että se pitää ihmisen varsin hyvin maan pinnalla.

Nimittäin jos jollekin ihmiselle toitotetaan koko ajan ja joka puolelta, että hän on kaunis tai komea, uskon sen taatusti vaikuttavan ihmisen käytökseen. Koska jokainen kaunis ja sen myötä tiedostavan ylimielisesti käyttäytyvä ihminen, jonka minä olen tavannut, on lopulta ollutkin sitten hyvin nopeasti melkoisen ruma. Juuri sen vuoksi ulkonäkö ei ole ratkaiseva asia, vaikka se onkin olennainen osa kokonaisuutta. Siksi sen ihmisen persoona on ratkaisevin seikka, kun ryhdytään ajattelemaan kiinnostavuutta.

Ihminen, joka pistää itsensä mallikilpailuun - mies tai nainen - takuulla tietää sen, että on kaunis tai komea. En oikein voi kuvitella, että sitä seikkaa tiedostamaton ihminen laittaisi itseään tietoisesti johonkin kilpailuun raadollisesti arvosteltavaksi. Jos joku mallikilpailua käyvä henkilö sanoisi minulle olevansa täysin tietämätön omasta kauneudestaan tai komeudestaan, sanoisin hänen puhuvan paskaa. Siihen ei enää päde selitykseksi edes huono itsetunto, koska huonon itsetunnon omaavat ihmiset eivät keikistele lavalla ruodittavana. Tällöin ainoa ratkaiseva asia on se, millä tavoin sellainen ihminen suhtautuu muihin ihmisiin. Ehkä omahyväisille ihmisillekin on omat vastinparinsa, tai sitten sellaiset ihmiset ovat vain lopulta oman kauneutensa uhreja? En minä tiedä, liian vaikeaa.

Ehkä huvittavinta on se, että tämän tekstin kirjoittaminen oli yllättävän vaikeaa, koska koko ajan vain mietin, että olenko minä pinnallinen, kun edes pohdin tällaisia asioita.

Minulla on ollut pari päivää vähän pinna kireällä. Sitä ei ehkä ole huomannut kukaan ulkopuolinen, ei niin täällä kuin missään muuallakaan. Osaan kohtalaisen hyvin peittää negatiivisten tuntemusteni ilmentymät, jos vain niin tahdon ja yleensä tahdonkin. Se on sekä hyvä että huono asia.

Hyvä asia se on siinä suhteessa, että en varmasti ole kovinkaan usein ihmisten mielestä mikään räyhänhenki ja ilonpilaaja. Huono puoli taasen asiassa on se, että monestikaan eivät kaikki minulle läheisetkään ihmiset välttämättä tiedosta pahaa oloani, jota ehkä joskus sitten haluaisinkin purkaa, mutta kun en siis vain pura. Toki sitten lopulta, mutta aiemminkin olisi kaikkien kannalta parempi vaihtoehto.

Toisaalta on myöskin sanottava, että blogi on kohtalaisen hyvä paikka purkaa vitutustaan tekstin muodossa, mutta sitten taas kun mietin viimeisten kuukausieni blogimerkintöjä, ei kaiken sen tekstin joukosta takuulla löydy juuri lainkaan vitutusmerkintöjä. Miksi ihmeessä?

Se johtunee osaltaan siitä syystä, että tunnen asioitteni olevan paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten. Näinähän kyllä konkreettisesti onkin ja myöskin siis tiedostan sen asian mielessäni. Siksi olen kaiketi monen monituista kertaa ollut melko lähellä kirjoittaa jotain "vittusaatanaperkele" -avautumisia, mutta en vain sitten kuitenkaan ole.

Toisin sanoen, olen aina ennen kirjoittamista, hetken aikaa asiaa pohdittuani, tajunnut, ettei minulla oikeasti ole mitään avautumisen arvoista sanottavaa. Sellaista pahaa, joka todella olisi mielestäni valituskynnyksen ylittävää. Uskoisin, että jonkun muun mielestä monikin näistä asioista olisi ylittänyt moisen kynnyksen jo aikapäiviä sitten. Enkä sanonut tuota siksi, että paisuttelisin henkilökohtaisen elämäni vaikeuksia ja ongelmia, mutta siis ihan ilman minkäänlaista yliarviointia, totean ykskantaan, että kyllä joillakin ihmisillä taatusti on jokapäiväinen elämä helpompaa kuin minulla, aika monellakin. Marttyyriä en itsestäni tee, totean vain kylmät elämän realiteetit. Mutta siksipä tässä koko ajan asioita tehdään, että näin ei olisi enää tulevaisuudessa!

Näin paljon sain tekstiä aikaiseksi, jotta edes pääsisin otsikon sanaan, piikikkyyteen. Minulla kun on se paha puoli luonteessani, että kun on paha olla ja ei ole mitään, minne todella avautua, peilaan sitä oloani sitten piikittelemällä toisten ihmisten sanomisia ja niin edelleen. Niin ennenkin olen tehnyt ja näin tein siis tänäänkin. Helpottiko? Kyllä. Oliko se sen arvoista? Ei.

En ole ehkä verbaalisesti mikään maailman lahjakkain ihminen, mutta kovasti kyllä tuossa suhteessa joskus pyrin ylittämään itseni, oli se sitten järkevää eli ei. Jos nyt sitten lopuksi totean, että maailma ei kaadu, vaikka edelleenkin siinä vuoden takaisessa blogimerkinnässäni mainitsemassa Hydrassa on useampi pää tappamatta. Jos kuitenkin totean, kuin itseäni lohduttaakseni, että vuoden aikana olen niistä tappanut ehkä jo enemmän kuin puolet. Ala-asteen matematiikallakin laskettuna, tarkoittaa se sitä, että asia etenee ja hyvin eteneekin.

Onneksi torstaina alkaa juhannus ja takana on viiden viikon alkoholiton kausi. Voi herranjestas, kun minä sitten juon olutta ja juon sitä muuten ihan helvetisti!

Hoitsuille tuli hillittömät palkankorotukset ja inflaatio sen kun jyllää ja Euribor nousee siinä samalla ja kohta on koko maa ihan kusessa lainanhoitokustannuksineen ja ostovoiman heikkenemisineen.

Okei, ehkä vähän populistisesti sanottu, mutta kun luin tämän blogimerkinnän, niin alkoi vain vituttaa. Vitun vellihousut saatana! Siperiaan saisi tuollaiset lähettää.

Ei minulla muuta, lähden tästä salille purkamaan aggressioitani.