Ahistaa...

No ei pahasti, mutta tänään suoraan töistä himaan päästyäni alkoi vain vituttamaan ihan urakalla. Vitutti se, että rahapoliittisesti pitää koko ajan luovia kuin paraskin KGB:n agentti 70-luvun Pariisissa. Koko ajan saa olla miettimässä, että mihin tunkee mitäkin tulevia rahavaroja.

Sinänsä huvittavaa, että näin on, koska tulotasoni on kuitenkin parempi kuin aikoihin. Ongelmanhan luokin vain se yksinkertainen seikka, että 1,5 kuukauden sisällä pitäisi hankkia lentolippurahat kasaan. Ei suoranaisesti tarvitsisi, mutta kun tahdon. Sen jälkeen on paljon helpompi suhtautua äärimmäisen vakavasti siihen asiaan, että sitä todellakin ollaan ensi tammikuussa lähdössä kuukaudeksi Intiaan. Tässä suhteessa siis ei pitäisi vituttaa lainkaan! Miksi sitten kuitenkin vituttaa?

En minä tiedä. Töistä kotiin ajaessani tuli liittymätien varressa vastaan mortteja eli aamukasoja kurkkusalaatit päällä. Jos olisin ollut muutaman vuoden nuorempi, olisin vielä saattanut huutaa ikkunasta nollaa raasuille. On tuosta pointista jo hauskuus allekirjoittaneella hävinnyt. Liekö tullut Panu vanhaksi. Perheasiat vituttavat ja tavallaan on vain sellaisia pieniä juttuja, mistä juurikaan mikään asia ei yksittäisenä seikkana aiheuttaisi varmaankaan muuta kuin hymähdyksen, mutta sitten kun niistä kertyy iso virta, alkaa se viedä mennessään.

Mutta sitten taas toisaalta kun mietin elämääni nyt ja mietin todellakin sitä pari vuotta taaksepäin ja mietin myöskin sitä seikkaa, että joillakin asiat ovat vielä huomattavan paljon enemmän sekaisin, niin lopulta minun ei pitäisi nyt olla sitten laisinkaan vittuuntunut. No miksi minä sitten kuitenkin olen? Kai se on sitä yksinkertaista matematiikkaa, jonka mukaan ihmisen vittuuntumistaso muuttuu olosuhteiden mukaan. Paska homma, mutta minkäs sille sitten teet.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin varmaan osa tästä olotilasta syntyy ihan siitä yksinkertaisesta seikasta, että vaikka minä miten yritän muiden lisäksi itsellenikin jotenkin toistelemalla todistella, että yksin eläminen on ihan ok, niin vaikka se jollain tasolla onkin, niin olen minä kyllä välillä ihan kurkkuani myöten täynnä sitä seikkaa, että voisin olla suhteessa ja voisin välillä maata jonkun kainalossa ja voisin jutella aamuyöstä silloin tällöin niitä näitä ja voisin vaikka mitä. Voisin, jos antaisin periksi. Mutta kun en anna. Niinpä ja niin. Ei ketään kiinnosta moiset itkuvirret. Itse asiassa ei minua itketä, vain vituttaa.

Jos ei mitään muuta, niin tulisi edes kunnon kelejä, jotta voisin mennä rannalle grillaamaan itseäni! Salillekin pitäisi mennä, pitää saada lisää lihaksia perkele!