...ja paluu arkeen osa II

Ja seuraavana päivänä sitten pääsimme vihdoin jokiajelulle Gangesille. Sitä olin odottanut jo monta kuukautta. Siitäkin jo kirjoitin, joten en sen suuremmin toistele sanojani. Sanon vain, että kokonaisuudessaan se on varmasti yksi mieleenpainuvimmista asioista, mitä olen elämäni aikana tähän mennessä kokenut.

Varanasia kaupunkina muutoin emme järin paljon ehtineet nähdä, valitettavasti. Polkuriksalla paikkoja jonkin verran. Polkuriksa noin muutoinkin on paras väline Intiassa, jos tahtoo todella nähdä jotain. Moottorivehkeillä mennään aina niin kovaa, että maisemat vain vilistävät silmissä. Jatkoimme kuitenkin matkaa jo seuraavana päivänä, koska kaverini olo oli sen verran heikko. Varanasista otimme lennon Delhin kautta takaisin Mumbaihin, josta sitten tarkoitus oli suunnata Goalle.

Toinen kerta Mumbaissa saikin sitten sisälläni heräämään sen kuuluisan "ahaa"-elämyksen. Nimittäin meillä oli sinä päivänä kaupungissa hiukan asioita toimitettavana. Piti käydä hakemassa lentoaseman poliisilta kaverimme tyttöystävän reppu, joka oli reilua viikkoa aiemmin jäänyt taksin kyytiin ja kadonnut niille teilleen. Luultiin, ettei reppua enää ikinä näy, mutta kuski olikin palauttanut sen poliisien huomaan. Ja senkin repun saamisessa kesti miltei puolitoista tuntia. Byrokratia on siellä voimissaan.

Seuraavana aamuna lähdimme etsimään riksalla DHL:n toimistoa kaupungista ja siinä ajellessamme ristiin rastiin aivan yht'äkkiä tajusin, että tuon massiivisen kaupungin liikenne ei olekaan niin kaoottista, miltä se aluksi vaikuttaa. Kaoottista se toki tavallaan on, mutta tietty logiikka siinä kuitenkin piilee, kun sitä on riittävän pitkään katsellut. Tuolloinhan lupasinkin itselleni viilettäessämme riksalla pitkin motaria, että jos minä ikinä siihen kaupunkiin vielä palaan elämäni aikana, menen ja vuokraan sen prätkän. Sen lupauksen aion pitää. Ja minähän muuten sinne vielä palaan.

Saatuamme repun matkalle kohti Suomea, suuntasimme taas kohti Santa Cruzia, jossa IngiGo:n lento kohti Goaa odotti lähtöään, lopulta neljä tuntia myöhässä. Mutta perille päästiin ja ensikokemus Goan ilmastosta oli varsin kaksijakoinen. Ensinnäkin siellä oli aivan järkyttävän kuuma ja kosteus puski iholle myöskin. Se ei sinänsä harmittanut, mutta totuttelua se vaati. Kuitenkin positiivisin asia oli se, että Mumbain aivan järkyttävän pakokaasukatkun jälkeen tuntui Goan ilma kristallinkirkkaalta.

Goa muutenkin on paikkana aivan erilainen kuin kaikki muut paikat Intiassa. Jos on käynyt Goalla, ei tiedä oikeasta Intiasta vielä mitään. Goalla on melko vähän ihmisiä. Vaikka koko osavaltion alueella asuukin yli miljoona ihmistä, on esimerkiksi sen pääkaupungissa Panjimissa väkeä vain noin 60 tuhatta. Ja paikkana se on yllättävänkin viihtyisä. Niin Panjimin kuin muunkin Goan arkkitehtuuria sävyttää Portugalin edesmennyt hallinta alueella ja löytyypä sieltä jonkin verran portugalia puhuvia ihmisiäkin. Kirkkoja on joka kulmassa ja iso osa ihmisistä onkin ilmeisesti katolilaisia. Vaikka toki hinduja sielläkin on. Sekä muslimeja, joskin selkeänä vähemmistönä. Toisin kuin pohjoisessa. Delhissä ehti jo tottua aamuisiin rukouskutsuihin, jotka herättivät paljon ennen omaa puhelinta.

Goalla on taatusti aikanaan ollut paljon hippejä ja happopäitä pitämässä massiivisia ulkoilmabileitään, mutta ne ovat ilmeisesti vain muinaisjäänne jossain historiankirjoissa. Osissa Goaa on niin turistimeno, että alkoi miltei oksettaa. Minua kun ei saa pysymään hetkeä pidempään missään, missä on laumoittain idioottikännituristeja. No, lopulta me sellaisella alueella useamman päivän ajan sitten oleskelimme, mutta onneksi saimme vältettyä suurimpia loukkoja ja kävimmekin hiukan kiertelemässä paikkoja. Ja lopulta, vaikka turisteja olisikin, oikean rantapaikan kun kaivaa, saa olla melko rauhassa.

Viimeiset yhdeksän päivää oleskelimmekin sitten Anjunan ja Vagatorin alueella, joka oli entisaikojen hippien mekka. Vieläkin, kun niiden rantojen kuppiloihin meni istumaan ihan mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä, ei ketään kiinnostanut, jos joku rastapää rassaili piippuaan ja veteli sellaisia savuja, että nenässä tuntui kymmenien metrienkin päähän. Sieltä vielä löytyi todellisia elämäntapahengaajia ja valehtelisin, jos sanoisin, että näkemäni meno olisi ollut jollain tapaa vastenmielistä.

Kyllä minä olisin aivan hyvin voinut maata siellä vielä vaikka miten pitkään. Olut ja breezerit eivät maksaneet mitään ja itse asiassa mikään ei maksanut siellä mitään. Kuten ei ylipäänsä Intiassa juuri missään. Kiire ei ollut minnekään. Lämpöä 35 astetta ja mitä taivaalle tulee, niin mitä se vanha sanonta niistä pilvistä Goalla kertoikaan? No, sanotaanko niin, että siellä siis ei ollut taivaalla yhden yhtä pilvenhattaraa koko sinä aikana, kun me siellä olimme.

Kaikenlaisia tarinoita olisi vaikka millä mitalla, mitä matkan varrella sattui, mutta osa niistä ei ole julkaisukelpoisia ja kaiken kertomiseen menisi puoli elämää, joten jätän matkan spesifioinnin tähän. Goalta palasimme takaisin Mumbaihin ja kävimme vielä kerran taksilla Colaballa tekemässä hiukan ostoksia, ennen palaamista lentoasemalle, jossa odottelimme aamuun asti lentomme lähtöä kohti Helsinkiä.

Mitä Intiaan noin muutoin tulee, niin se on tietysti maana suuri ja siellä on valtavasti ihmisiä. Sen väkiluku kasvaa joka ikinen vuosi enemmän kuin pohjoismaissa on ihmisiä yhteensä. Se nyt ei kenellekään suomalaiselle koulut käyneelle ihmiselle ole mikään epäselvyys eikä yllätys. Minä kuitenkin luulin tietäväni, millainen Intia on, ennen sinne menoani. Minulla oli selkeä ennakkokäsitys siitä, millainen maa se on ja miten kurjaa siellä osalla ihmisistä on ja niin edelleen. Köyhyyttä siellä toki onkin, mutta paljon se silti poikkesi ennakkokäsityksistäni. Se on tietysti aivan päivänselvää. Ei mikään paikka ole lopulta sellainen, millaiseksi sen on vain kuvitellut.

Kuulostaa niin kliseeltä, mutta niin se vain on. Jos tahtoo todella tietää, minkälainen joku paikka on, siellä on itse käytävä. Enkä tätä sano mitenkään ylenkatsovasti, että "te ette tiedä", vaan niin kai se vain yksinkertaisesti on. Siksi sanonkin, että minä en tiedä todella mitään monestakaan paikasta maailmassa. Olen vain lukenut niistä ja nähnyt uutiskuvia ja dokumentteja. Senpä vuoksi minä vielä aionkin käydä hyvin monessa kolkassa tällä pallolla, kunhan vain saan riittävästi rahaa kasaan.

Intialaiset ihmiset ovat kokonaisuudessaan varsin ystävällisiä. Tietysti se saattaa vaikuttaa aluksi siltä, että minua nyt vain yritetään huijata joka käänteessä, koska sitä siellä todellakin taksikuskien ja kauppamiesten toimesta yritetään. Mutta sitten kun asiaa on hetken aikaa sulatellut, ymmärtää, että mitä muuta vaihtoehtoa heillä oikeastaan edes on? Intialainen taksikuski tienaa kuukaudessa vähemmän rahaa kuin minä tienaan puolessa päivässä. Ja intialaiset taksikuskit ovat vielä varsin hyväosaisia. Agrassa meillä oli käytössämme yksi ja sama polkuriksa koko päivän. Mies kuskasi meitä päivän aikana noin kymmenen kilometriä ja mitä se maksoi? 90 rupiaa eli puolitoista euroa!

Mutta kuten totesin, intialaiset ovat varsin ystävällisiä. Eivät tosin kovin avoimia ja konservatiivisia he ovat. Intiassa on sukupuolten välillä hyvin suuri kuilu, eikä kyse ole pelkästään siitä, että siellä on myöskin paljon muslimeja. Kyllä hindunaisetkin keskustelevat länkkäreiden kanssa miehensä välityksellä. Se tuli todettua. Uskoisin, että se ystävällisyys ja ylipäänsä se, että siellä tuntuisi olevan kuitenkin varsinaista rikollisuutta melko harvassa, juontuu hindujen uskonnosta ja karman laista.

Siellä ihmiset todella uskovat, että elämällä hyvin ja oikeudenmukaisesti, pääsevät he kasteissaan ylöspäin. Se tuntuu tietysti näin länsimaisesta ihmisestä varsin surulliselta, kun ajattelee, että kastiton ihminen on kerjäläinen, eikä siitä asemastaan ikinä voi päästä mihinkään. Mutta ne ihmiset taasen uskonnostaan saavat sitä voimaa, jolla he sitä elämäänsä jaksavat. Varsin ristiriitaisia ajatuksia se koko elämänmeno ainakin minussa herättää.

Intiassa on siis valtavasti köyhyyttä. Isoissa kaupungeissa on slummeja toisensa perään ja maaseudulla näki, kun pienet lapset olivat töissä tiilitehtailla. Junaradan varressa hökkeliä hökkelin perään kilometritolkulla. Melko korutonta katsottavaa ja vielä aivan tuolloin sitä asiaa ei niin selvästi sisäistänyt. Kuten ei sisäistänyt montaa muutakaan seikkaa ennen kuin oli jo palannut Suomeen. Ensimmäinen varsinainen kulttuurishokki syntyi, kun ajaessamme autolla lentokentältä kohti Helsingin keskustaa, tajusin, etteihän täällä ole missään ihmisiä. Ja missä kaikki autot ovat!? Joka paikassa on niin siistiä ja väljää ja ravintolan vessakin oli aivan loisteliaan puhdas.

Noita eroja voisi pohdiskella niin kauan, että saisi aivonsa täysin solmuun, joten en sen enempää siihen nyt paneudu. Tiedän kyllä, että kaiken näkemäni prosessointi kuitenkin kestää vielä pitkät tovit, joskin koko ajan hitaammalla tahdilla. Kotimaan arkeen olen jo pikkuhiljaa tottunut ja takana on jo kolme työpäivääkin. Pakkanen puree edelleen ja nokkakin vuotaa. Silti oli hassua mennä ensimmäistä kertaa kuukauteen Prismaan, kun niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin koko Intiassa ei ole yhtä ainutta sen kaltaista kauppaa. Oli sitten porukkaa miten paljon missä tahansa. Ei siellä yksinkertaisesti ole supermarketteja.

Päätän nyt tällä kertaa ajatukseni tähän ja totean vain lopuksi, että jatkoa tulee maailman näkemiselle, heti kun vain taloudellinen tilanne niin suo. Päätin jo, että jos vain millään on mahdollista, niin 1,5 vuoden päästä syksyllä pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja painelen samoille suunnille koko talveksi. Aika näyttää, onnistunko projektissani. Se kun riippuu niin monesta asiasta. Tämänhetkinen maailman taloustilannekin näyttelee osaansa siinä. Minulla on edelleenkin töitä ja näyttäisi siltä, että on jatkossakin. Ja sitten taas pääsisin siihen seikkaan, mitä jo tuossa kotiin päästyäni pohdiskelin, että miten hyvin meillä asiat täällä ovatkaan. Oli töitä tai ei.