Paluu arkeen...

En ole koko päivänä jaksanut kirjoittaa muuta kuin jotain tyhjänpäiväisiä heittoja sinne tänne. Ennen pääsiäistä vaivannut flunssa ei sinänsä mihinkään ollut kadonnut, vaikka niin jo ehdin kuvitella. Parin päivän alkoholintäyteinen elämä ja sitä seurannut krapula vain mitä ilmeisimmin ohitti sairaustuntemukset. Tänään aamulla oli varsin hyvä olo, mutta tuntien kuluessa alkoi duunissa tuntua koko ajan enemmän siltä, että flunssahan se sieltä kuitenkin kropan tuntemuksissa pilkistää, vaikka siis jokin lievä osa menneiden päivien riekkumisella takuulla myöskin tähän olotilaan edelleen on syynä. Kai se on vain sitä kuuluisaa väsymystä. Viime yön saldo noin kuusi tuntia.

Mikä hienointa, tuo autonromu sitten sippasi kesken työmatkan. Ongelma on jo kartoitettu ja hoidettu huomisiltaan mennessä, mutta tänään aamulla ei fiilis ollut aivan yhtä lohdullinen ja kirosin kuin riivattu yksin autossa valtatien varressa. Vedin syvään henkeä ja soitin lafkalle, että ei sieltä joku ystävällisesti viitsisi tulla koukkaamaan mua duuniin. 1,5 kilometriä! Ja kyllä, autoa sai sitten hinailla korjaajalle töiden jälkeen. Kiinnosti aivan kympillä, varsinkin kun olo oli muutenkin niin loistava. Niin siis auto sammui, koska akku tyhjeni nopeammin, mitä laturi ehti syöttää virtaa. Ei ole kallis homma, mutta sitäkin ärsyttävämpää.

Voin ihan hyvin sanoa, että jos minä voisin kulkea joka ikiseen paikkaan maailmassa julkisilla kulkuvälineillä, niin tekisin niin aivan mieluusti. Ajokortti minulla on ollut kohta kymmenen vuotta ja kun en ole tähän mennessä vielä elämäni aikana koskaan pimppirallia ajanut, niin ehkä en sitä tule tekemään tulevaisuudessakaan. Minulle auto on siirtymistä paikasta A paikkaan B varten. Se on aivan yhdentekevää, miltä se näyttää ja miten kovaa se kulkee. Nykyiseen duunipaikkaan kun ei vain pääse millään muulla kuin henkilöautolla. Tai no, pääseehän sinne vaikka kävelemällä, mutta 15 kilometriä ei kovin kovasti houkuttele. :D

Joo, eipä minulla muuta.