Valintakysymys

Elämä on valintoja täynnä. Tämä lausahdus on ollut yksi lempilausahduksiani jo vuosikaudet. Se on sopiva lause moneen eri tarkoitukseen ja kaiketi siitä syystä myöskin niin mieleinen. Hyvin yksinkertainen, mutta tarvittaessa paljon sisällään pitävä ja merkityksiltään monitahoinen. Se voi olla vakava, mutta myöskin ironinen jos niikseen tulee. Se kun riippuu täysin kontekstista, mihin se upotetaan. Monesti kun kaverini esimerkiksi miettii, että "pitäisikö se juoda tänään viinaa vai olla selvin päin", niin sanon siihen yksinkertaisesti, että "elämä on valintoja täynnä".

Tulipa tuossa äsken keskustelupalstalla puheeksi onni ja erinäiset asiat, mistä kukakin olisi valmis luopumaan, jotta voisi säilyttää jonkin muun elämäänsä vielä enemmän onnea tuovan seikan. Puhetta oli terveydestä ja liikuntakyvystä, mikä itselleni on äärimmäisen iso asia. Ehkä isoin asia ikinä. Todellakin, jos mietin, että laittaisinko kumman vaakakupissa edelle, mahdollisuuden rakastavaan parisuhteeseen vai mahdollisuuden liikkua kehollani vapaasti lopun ikääni, valitsisin liikuntakyvyn.

Olen niin pitkät ajat elämässäni selvinnyt ilman rakkautta, että ilman sitä pärjäisin lopun ikäänikin jos tarve vaatisi. Jos esimerkiksi taasen voisin kokea läheisyyttä, mutta istuisin pyörätuolissa, järkkyisi mielenterveyteni taatusti. Liikuntakyky on ehkä merkittävintä, mitä minulla on. Tietysti siis kyseessä on vaihtoehto, joka ei ole ihanteellinen, mutta nyt siis olikin vain kyse täysin hypoteettisesta valinnasta kahden asian välillä. Tavallaan typerää edes miettiä moisia, mutta kuitenkin aina välillä mukavan filosofista ja hyvin hyvin vaikeaa.

Mutta mistä sain inspiraation kirjoittaa tämän tekstin, oli maininta - tai itse asiassa maininnat - jossa todettiin lasten menevän kaiken edelle. Eli kun kysyin, että jos ihmisen ainoa mahdollinen keino säästää lastensa henki, olisi ampua itsensä, niin kuinkahan moni näin tekisi. Selvä näkemys oli, että varmaankin melko moni. Tuli myöskin kommenttia, että rakkaus lapseen on niin suuri, että ilman sitä ei olisi enää mitään.

Ymmärrän kyllä, että rakkaus lapseen taatusti voi olla valtaisaa, mutta siltikin, jos ihminen tiedostaa, että itsensä ampumalla, aivomassa läsähtää seinälle ja synapsit tuhoutuvat ja virta katkeaa ja elämä oli siinä, ei enää mitään, ei ikinä. Suuri osa ihmisistäkö tekisi näin, eikä esimerkiksi pyrkisi viimeiseen asti etsimään muita vaihtoehtoja tilanteeseen vaikkapa jollain tasolla vaarantamalla omien lastensa turvallisuuden?

Minulle sanottiin jo, että en ymmärrä tätä asiaa, kun ei minulla ole lapsia. Ikiaikainen argumentti ja aina mielestäni yhtä pätemätön. Edelleen uskon, että suuri osa ihmisistä tuollaisessa tilanteessa menisi paniikkiin ja pyrkisi löytämään jonkin muun ratkaisun eikä se ase koskaan löytäisi automaattisesti tietään ohimolle. Ihminen pyrkii selviytymään, aina. Hihhulit ovat sitten erikseen, heitähän odottaa paratiisi taivaissa tai jotain sellaista. Tällöin kyllä ymmärrän, jos joku niin tekisi.

Minulla ei ole lapsia eikä todennäköisesti tule olemaankaan. Mahdollista se toki on, mutta jos minun pitäisi miettiä sitä seikkaa, että tappaisinko itseni jonkun muun ihmisen puolesta, niin en helvetissä. Tuntuu täysin järjettömältä, että luopuisin kaikesta minkään vuoksi. Koska sitten kun kuolen, ei ole enää mitään. Tällöin valinta on hyvin helppo. Ja edelleen, kyse on suorasta valinnasta.

Henkensä ja turvallisuutensa uhmaaminen on täysin eri asia. Tekisin ja olen tehnytkin paljon typeriä ja vaarallisiakin asioita muiden ihmisten puolesta, koska olen heistä välittänyt paljon. Kuitenkin se, että vapaaehtoisesti koskaan itseäni tappaisin kenenkään muun vuoksi, tuntuu täysin absurdilta ajatukselta. Ehkä tämä sitten on eräs syy sille, miksi minä en suuremmin niitä lapsia ehkä ikinä tahdokaan. Lapsiahan kun ei ole pakko tehdä, koska elämä on valintoja täynnä. Valitsen vapauden.