Blogi

Onpas ollut aika helvetin superrankka viikko. Kolme tenttiä, labrakurssin näyttökoe, reilun parin kuukauden orastaneen tapailusuhteen päättäminen, kolme hullua juopotteluiltaa, kaksi hurjan pitkää ja hektistä työpäivää. Puurtamista, rentoutumista, itkemistä, nauramista... Onneksi useimmiten elän äärimmäisen yksitoikkoisen arkista elämää, ei musta oo tällaiseen tunteiden vuoristorataan yhdistettynä äärimmilleen viritettyyn stressiin ja kiireeseen.

Joojoo, älkää sanoko mitään, tiedän itsekin: mokasin jälleen kerran yhden parisuhteen. Joojoo, tiedän, oon sinisilmäisen naiivi ja päätä pahkaa ihastuva ja typerä lemmenasioissa kaikkien ikäisteni tavoin. Tiedän, tiedän ja pärjään kyllä ja varmasti tulee vielä mullekin se oikea vastaan ja plaa. Jättäkää kliseet ja voivottelut, oon ne varmasti kaikki jo kuullut. Eikä mulla oikeastaan ole edes kovin paska fiilis, koska kun ahdistaa niin ahdistaa ja nyt kun sai sanottua, että haluan mieluummin jatkaa taas hetkisen elämän taivaltani yksin niin homma on poissa päiväjärjestyksestä ja mulla parempi fiilis. Ja joo, tiesittehän te senkin, ettei mussa vain vielä ole naista 16 vuotta mua vanhemmalle perheenperustamisiässä olevalle miehelle (joka kaiken lisäksi on mua lyhyempi!). Että hyvä näin ja juttu loppuun käsitelty.

Mun pitäis oikeastaan olla jo nukkumassa. Kulunut viikko on toden totta ollut raskas. Iltapäivän parin tunnin lenkki hieman selvitti päätä ja sai jumittavaa niska-hartiaseutua avautumaan, mutta kyllä sitä huomaa, että aika kovilla kierroksilla on vedetty viimeiset kuusi päivää. En kertakaikkiaan saata ymmärtää, miten olen viimeiset kolme vuotta elänyt jatkuvasti kuten kuluneen viikon: tehnyt töitä ja opiskellut keskimäärin kymmenkuntaa tuntia päivässä ilman vapaapäiviä, kuluttanut henkisiä voimavarojani toimimattomissa parisuhteissa, ryypännyt ja rellestänyt, selvinnyt muutaman tunnin unilla ja niin edelleen. Huh. Älkää antako mun enää ryhtyä moiseen. Katsokaakin, että tämä viikko oli vain poikkeustilanne, ettei tää hullu uurastus jää taas päälle.

Nyt kuitenkin sanoista tekoihin ja kerrankin edes jossain määrin ajoissa nukkumaan.

Rock!

Millaisia rajoja parisuhteessa saa kumppanilleen asettaa? Mä ymmärrän, että rajat pitää olla ja ne on hyvä sanoa ihan ääneen, tehdä kunnolla selväksi. Että pussailu ja paneskelu muiden kanssa ei ole ok, halaaminen kera poskisuudelman on ja niin edelleen. Liiallista mustasukkaisuutta ja omistushaluisuutta on, jos toinen alkaa puuttumaan kumppanin pukeutumiseen, meikkaukseen/ehostukseen ja kaverisuhteisiin. Joo. Aika simppeliä. Mutta entäpä se "harmaa alue"?

Tuli eilen juttua baarissa käymisestä kavereiden kanssa ilman kumppania. Kuinka usein moinen on ok? Entä vaikuttaako seurueen kokoonpano siihen, kuinka okei asia on (esimerkiksi yhteisten kavereiden kanssa homma olisi enemmän ok, koska ne yhteisen kaverit toimisivat ikäänkuin esiliinoina ja moraalinvartioija :D)? Mitenkä opiskelijabileet - niitä teekkarilla valitettavasti on ihan törkeen usein ja koulukavereiden kanssa on kiva käydä ulkona ylläpitämässä sosiaalisia suhteita. Onko se ok?

Pakko myöntää, etten ole ennen joutunut parisuhteissani pohtimaan tällaisia asioita. Ehkä tällä ikäerolla sittenkin on aika paljon merkitystä suhteen laatuun. Me melkein ysikytluvun lapset taidetaan kuitenkin olla aika erilaisen kasvatuksen tuloksia kuin seiskytluvun alkupuolen lapset. Mun mielestä on myös jännittävää elää ensimmäistä kertaa parisuhteessa miehen kanssa, joka ei ole ylikäveltävissä - miehen, joka ei ole erityisen mustasukkainen, mutta kuitenkin helvetin tarkka tietyistä periaatteista, mitä suhteessa saa tehdä ja mitä ei. Voin joutua siis karsimaan baarikäyntejäni. Joku laittaa mulle rajat. Ei saatana.

Rock!

Mä oon aika onnellinen tyttö. Viikonloppu lumisen talvisissa maisemissa oli kertakaikkiaan ihana; mökkielämää, saunomista, ulkoilmaa, rauhaa - ja ennen kaikkea hyvää seuraa. :)

Mä yritän leikkiä parisuhdetta. Ekaa kertaa avoeroni jälkeen oon tilanteessa, jossa ihan oikeasti pitäisi ruveta virittelemään yhteisiä tulevaisuuskuvia toisen ihmisen kanssa. Jännittää, jännittää... Tosin enemmän hyvässä kuin pahassa mielessä. Oon innoissani, oon iloinen, oon hirveän onnellinen. Kerrankin joku fiksun ja tasapainoisen oloinen mies haluaa ruveta rakentelemaan mun kanssani jotain pitkäkestoisempaa juttua - siis ihan aikuistenoikeesti, tästä voisi jopa kehkeytyä terve, tasapainoinen ja -vertainen parisuhde. Hymyilyttää. Ihan alkutaipaleellahan tässä ollaan, mutta saahan sitä vähän olla höpsähtänyt ihastuksissaan. :)

Että niin. Pian alkava 2010-luku saisi mun puolestani olla mulle sellainen parisuhteilun vuosikymmen. Johan sitä tässä yli 20 vuotta ollaankin rämmitty jos jonkinlaisissa (ja aina vääränlaisissa) parisuhteentekeleissä (no okei, ehkä 4 viimeisen vuoden aikana oon oikeesti vasta parisuheillu mut kuitenkin). Jos tää poikaystävä ei nyt sitten olisi ihan vielä ensi tai sitä seuraavana vuonna ex niin oisin kauheen tyytyväinen - palaisi jonkinlainen usko siihen, että musta on ylipäätään elämään parisuhteessa...

ROCK!

Onkohan uskollisuus geeniperimässä vai ihan vain opittu juttu? Kelailin tätä tuossa, kun rupesin miettimään vanhempieni yli 25-vuotista avioliittoa ja isonveljeni kihlausta ja tulevaa avioliittoa. Meidän perheen miehet on jostain syystä tavattoman yksiavioista ja uskollista sorttia. Mistähän se johtuu? Mun isäni on nuoruudessaan ollut "kuumaa kamaa" (komeahan se on toki edelleen yli viisikymppisenä): pitkä, komea ja hyvä tanssimaan. Äitini oli kymmenisen vuotta meidän lasten kanssa kotona, jolloin isälläni olisi varmasti ollut tuhansia tilaisuuksia käydä vieraissa. Koskaan ei kuitenkaan niin ole käynyt. Samoin kuin veljeni. Hänkin oli sinkkuillessaan hyvinkin naisten mieleen, mutta parisuhteuduttuaan mitä kiltein ja luotettavin avomies. Oppia isältä vai oikeasti jonkinlainen peritty juttu?

Saisinpa minäkin joskus sellaisen reilun ja rehdin miehen. En mitään nössykkää, joka ei kellekään muulle edes kelpaisi vaan oikeasti ihanan miehen, joka omasta tahdostaan tahtoisi olla vain minun kanssani.

Katoavaa luonnonvaraa taitavat vain olla moiset.

Rock!

Mä en halua mennä nukkumaan. Mä en halua ummistaa silmiäni tyhjässä sängyssä ja tietää, että herätessäni vieressäni ei edelleenkään ole ketään. Mä välttelen hemppiselokuvissa käyntiä. En halua nähdä sitä kaikkea kuhertelevien parien onnea. Mä en käy lenkillä sunnuntai-iltapäivisin. En kestä katsoa käsi kädessä kulkevia onnellisia kyyhkyläisiä.

Mä haluan olla yksin. Mä haluan mitä tahansa muuta enemmän kuin olla yksin. Musta ois ihanaa olla onnellinen jonkun kanssa. Samanaikaisesti tiedän kuitenkin liiankin hyvin, että olen onnen rikkomisen maailmanmestari.

Joskus yön pimeydessä sitä on vain niin yksin...

Ja taustalla soi Uniklubin Tunnit

2000-lukua on eletty kohta vuosikymmenen verran, feministit ovat julistaneet ilosanomaansa jo vuosikymmeniä, naiset ovat koulutettuja, tasa-arvon puolesta puhutaan aina ja kaikkialla. Siitä huolimatta naisten ja miesten seksuaalinen tasa-arvo ja itsemääräämisoikeus on aivan lapsenkengissä - jämähtäneenä kivikaudelle.

Miehen arvoa on mitattu kautta aikain miehen kyvyllä siittää itselleen paljon vahvoja jälkeläisiä. Suurilla sotasankareilla oli lapsi jokaisessa valloitetussa kylässä, maalaistalojen isännät kylvivät siementä paitsi peltoon myös nuoriin piikatyttöihin. Nykyaikainen tosinaistenmies ei todellakaan muista edes puolien kaatamieen naisten nimiä, naisia kun on satoja ja satoja. Minkäs teet - miehellä on halunsa ja miehen pitää saada haluilleen täyttymys.

Miesten hedonistiset tarpeet ovat vuosisatoja (tai -tuhansia) olleet hyväksyttyjä ja ymmärrettyjä. Mies saa sanoa ääneen, minkä näköistä tai muotoista naista hän suostuu panemaan, mies saa kerskailla kovaan ääneen harrastaneensa seksiä niin ja niin monen naisen kanssa. Jopa se, että on sekstaillut jonkun maailman ällöttävimmän pubiruusuilmestyksen kanssa on meriitti eikä painolasti. Mies saa saattaa naisen raskaaksi ja sen jälkeen jättää lapsen äiteineen oman onnensa nojaan - yh-äidit sen sijaan saa leimata edesvastuuttomiksi typeryksiksi, löyhämoraalisiksi huoriksi.

Miksei vieläkään, vuonna 2009, länsimaisessa ja mielestäni erittäinkin tasa-arvoisessa valtiossa ole saatu seksuaalista tasa-arvoa millekään tolalle? Miksi edelleen omia seksuaalisia halujaan toteuttava nainen on "helppo", huono nainen? Miksi huora-sana on edelleen niin voimakas ja alentava, ettei juuri sen halveerampaa sanaa naiselle ole suomen kielessä olemassakaan? Miksi naisen pitää olla edelleen siveä hoivaaja ja perheenäitityyppinen tai muuten naisen otsaan on lähes tatuoituna huono nainen -leima?

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

[Juha Tapio - Kelpaat kelle vaan]

Onpa kauhean vähäpätöinen olo. Sitä haluaisi olla ihmisenä sellainen Super; tehdä niin paljon enemmän, niin paljon paremmin kuin mihin itsellä rahkeet riittävät. Haluaisin niin kovasti pystyä ymmärtämään paremmin muiden ihmisten sisäisiä kipuja ja osata toimia niin, että muilla olisi parempi olla. Musta tuntuu, että olen jatkuvasti vain saamapuolella. Opin hirmuisesti uutta, imen sieltä tätä, tuolta tuota, mutta aivan kuin en saisi annettua puoliakaan siitä takaisin. Haluaisin, että osaisin toimia idealististen ajatusteni ja visioideni mukaan, mutten vain osaa. En saa puhdistettua tätä kaikista maailman riennoista likaantunutta omaatuntoani tekemällä hyvää, koska en kertakaikkiaan tunne pystyväni siihen. Mun sydän tunteineen ja empatioineen vaikuttaa olevan ihan turhanpanttina, koska mulla ei ole kertakaikkiaan mitään kanavaa tai taitoa kaiken sen rakkauden ja hyväntahtoisuuden purkamiseen.

Perkele sentään, mulla on tunneylikuorma.

Rock.

Voi paska, ihminen ei kyllä koskaan opi. Tai ei voi muistaa aiemmin oppimaansa. Nettideittaus on nounou. Laitoin yhdelle saitille ilmoitukseni noin kahdeksan minuuttia sitten ja olen jo nauranut yli kuusi minuuttia vedet silmissä sivuston tarjonnalle. Joo. Ei taida Ruåtsi36 tarjota mulle elämäni rakkautta.

Eniten mua ehkä naurattaa profiilien samankaltaisuus. Joka ainoa mies on pitkä, komea ja huumorintajuinen - naisen paras ystävä, ymmärtäjä ja rakastaja. Helvetilläkö sellaisesta pullamössömassasta pystyy valitsemaan yhtään mitään? Tai sitten on mielenkiintoinen profiiliteksti, mutta kuva puuttuu, ja mä pinnallisena tytönhupakkona tietysti vedän tästä johtopäätöksen, että miehen on oltava susiruma (=ei mun juttuni). Ärg.

Mitäpä sitten meinataan, kun kirjoitetaan deitti-ilmoitukseen "etsin ystäviä tai miksei vaikka jotain vakavampaakin ;P"? Oikeutetaanko tällä tekstillä moniajo ja multideittailu, kun ilmoitetaan avoimesti, ettei oikeastaan haeta mitään, ihan vain kaveripohjalta riiustellaan ja paneskellaan siellä täällä? Ei kai sitä nyt jumalauta tuhannet sinkut ihan oikeasti hae vastakkaista sukupuolta olevia kavereita itselleen netin seuranhakupalstoilta? Eikö sitä voisi reilusti sanoa, että joo, haen kepeää deittailua tai joo, etsin tositarkoituksella mutten kuitenkaan epätoivoisen tosikkomaisesti seuraa (sitä kai tuolla kavereita tai muutakin -ilmauksella lähinnä tarkoitetaan?)? Ärg!

Sitten vielä vähän eri juttua. Feisbuukkijuttua. Kaikki mun feisbuukkikaverit menee kihloihin ja naimisiin tai vähintään lisääntyvät. Miksi? Siis onhan se tietyssä iässä ihan normaalia, mutta puhun nyt 18-22-vuotiaista tyypeistä. Ihan outo ilmiö. Etenkin tuo naimisiin meneminen heti täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeen. Onko tässä pahassa maailmassa nuorilla ihmisillä oikeasti niin turvaton olo, että pitää hakea jotain pysyvyyttä (tai ainakin jotain, joka edustaa sitä) keinolla millä hyvänsä? Halutaanko paeta kaikkea seksistisyyttä, hurjaa estottomuutta ja vapautta siveellisyyden, rauhan ja rakkauden alkuperäisimpään instituutioon? En tajua.

Noh, nettideittaus jatkuu. Ehkä mäki sitten kohta voin ilmoittaa feisbuukissa kaikille naikkuuntumisestani ja meidän ihanan Liisi-Petterin ensimmäisistä sinappipaskoista. Ihanaa ja bägäbägäbää.

Rock.

Kaksi tuntia. Sitten ei enää koskaan.

Kaksi tuntia.

Rock!

Ei saatana. Tajusin äsken yhden jutun ja nyt en tiiä, pitäskö vetää ranteet auki ja kieriskellä tuhkassa vai nauraa katketakseen. Tällä hetkellä en tee kumpaakaan, koska oon vaan ihan O.o. Siis voiko se olla, siis ei voi olla - no onhan se! Ihan vitun läppä juttu!

Ääh. Sekava tilitys. Oon vaan vähän hämmentynyt.

Ei saatana.

Rock.