Blogi

Mua hymyilyttää. Ihan oikeasti virnuilututtaa niin, etten pysty pitämään naamaani peruslukemilla. Kaikki ihmiset katsoivat mua kummallisesti, kun revittelin suupieliäni kohti korvia koko metromatkan.

Kevät - mii laiks. <3

ROCK!

"Miehet ovat erilaisia kuin naiset." Äiti taputti rintaansa. "Täältä sisältä. Ymmärrätkö sinä? He eivät ole yhtä vahvoja. Miehet haavoittuvat helpommin rakastaessaan. He antavat itsestään enemmän. Naiset eivät koskaan anna itseään kokonaan. Siinä suhteessa naiset ovat monimutkaisempia. Miehet ovat yksiselitteisempiä. He vain rakastavat. Ja ovat siksi helposti haavoitettavissa."

(Torey Hayden: Auringonkukkametsä)

Kello käy kahta. Mun piti lukea vain pari lukua lisää aamulla aloittamaani Auringonkukkametsä-romaania, mutta pitihän se sitten lukea loppuun asti kerralla. Koukuttavaa kamaa niin kuin Haydenin muutkin teokset - en muista, että olisin niistä yhdenkään kanssa viettänyt aikaa kahta vuorokautta pidempään.

Ensimmäistä kertaa mä kuitenkin todella pystyin samaistumaan kirjan päähenkilön tuntemuksiin. Yleensä Haydenin teoksia lukiessa koukutuksen aiheuttaa tarinan kiehtovuus; todenperäisyys, moninaiset ihmiskohtalot, miellyttävän helppolukuinen kirjoitustapa. Tällä kertaa suurimman koukutuksen aiheutti halu tietää, miten päähenkilölle lopulta käy - päähenkilölle, joka painiskelee samankaltaisten kysymysten kanssa kuin itse olen vuosikausia painiskellut. Onneksi Hayden ei pettänyt tälläkään kertaa. Kirjan loppu oli juuri sellainen kuin sen tulikin olla, jotta mua lukiessa aika ajoin vaivannut rintaa puristava ahdistus haihtui hyvän mielen tieltä.

Jotenkin silti. Mietityttää taas kaikki ihan liikaa. Miksi mä olen tässä, miksi mä elän näin? Eräänä päivänä tuossa juuri pohdin, miten toisin kaikki voisikaan olla. Juuri 18 vuotta täyttänyt siskoni kera pari viikkoa vanhan ihkaensimmäisen parisuhteensa sai mutkin muistelemaan kohta kolmen vuoden takaista aikaa. Oli mun 18-vuotissyntymäpäivä. Aloin seurustelemaan aivan ihanan pojan kanssa, joka oli käynyt RUK:in ja aloitti sinä syksynä diplomi-insinööriopinnot. Ai niin, ja ajoi Volvolla. Olin kauhean ihastunut - kai jopa rakastunut niin kuin vain 18-vuotias tytönhupakko voi olla. Mäkin opiskelin yliopistolla matikkaa, mutta haaveilin lääkärin urasta. Olin varma, että halusin lääkäriksi. Luin pääsykokeisiin. Kävin pääsykokeissa. En ihan päässyt. En jaksanut enää olla hullun rakastunut. Päätin, etten halunnut enää lääkäriksi. Etten ollut oikeasti koskaan halunnutkaan. Päätin, että parisuhde ahdistaa mua. Oli koko ajan ahdistanut. Vietin hullun kesän, tein töitä enemmän kuin olisi ollut hyväksi, makasin elokuussa pari vuorokautta tiputuksessa sekoitettuani elimistöni liian huonolla sokeritasapainolla, nopealla laihduttamisella ja liian vähällä levolla. Aloitin syksyllä sairaanhoitajakoulun ja uuden parisuhteen. Vain tajutakseni taas vuoden päästä, etten halunnut niistäkään kumpaakaan. Vietin taas hullun kesän ja lokakuussa aloitin tupladuuninteon. Parisuhteeseen en onnekseni (ja sen suhteeseen tarvittavan toisenkin osapuolen onneksi) enää langennut. Nyt mulla on vain työ ja öiset yksinäiset aatokset. Aika helvetin kornia. Mulla voisi olla kohta kolme vuotta kestänyt parisuhde tulevan DI:n kanssa, voisin olla itse päättämässä kohta toista lääkisvuottani, voisin olla hyvin erilainen ihminen, täysin erilaisessa elämäntilanteessa. Mutta sitten - mä olen tässä. Miten helvetissä tässä näin kävi? Joojoo, oon vasta 20-vuotias, mulla on aikaa ja plaaplaaplaa, puhun kuin kuusikymppinen elämänsä katuojassa pyöriskellen tuhlannut deeku, mutta silti. Miksei elämä mennytkään niin kuin toivoin sen menevän? Koska lakkasin unelmoimasta ihanasta opiskelijaelämästä, ammatista ja rakkaudesta siinä määrin, että annoin itselleni luvan olla tavoittelematta niitä? Miten vitussa mun visioimani unelmatulevaisuus on vaihtunut raadantaan paskaduuneissa ja yksinäisiin iltoihin aina liian kylmässä tai kuumassa kerrostaloluukussa? Ja miten ihmeessä mä kaikesta huolimatta oon joka päivä helvetin onnellinen?

Paloipa iltapäivällä sitten tän typykän viimeinen tupakka. Se on loppu slut nyt, rupeen aikuiseksi ja lopetan moisen tyhmäilyn.

Reilun viikon päästä koittavaan laivaristeilyyn sitten taas päättyy humalahakuinen juominen. En tiedä, jaksaako sitä laivallakaan juopotella minkä verran, mutta sen jälkeen kesä ainakin vedetään ihan tipattomalla linjalla. Typeryyttä sekin.

Tein äsken tutkiskelua peilin edessä. Alaston vartalo on muuten aika usein hirvittävän kaunis (tai komea), vaikka muutama kilo ylimääräistä siellä täällä olisikin tai jotain muuta epätäydellisyyttä olisi havaittavissa. Mulle tuli pitkästä aikaa sellainen fiilis, että mä tykkään itsestäni. Ensimmäistä kertaa iäisyyksiin musta oikeasti tuntuu, että voisin uskoa, jos joku sanoisi pitävänsä mun ulkonäöstäni. Aika metkaa. Hirmu hauskaa. :)

Eipä muuta. Nukku-Mattia ei näy, joten juutuubeilu ja nettihärväys jatkukoon. Kello soi neljän tunnin päästä, tässä enää kannata edes yrittää unta...

Rock!

Siis voi jumalauta. Naisetko muka kimurantteja - entä miehet sitten? Mitä mies tarkoittaa sanoessaan, ettei hänen elämäntilanteeseensa juuri nyt sovi seurustelu? Siis jos mä kolahtaisin siihen mieheen ihan kympillä niin kai se nyt perkele sentään raivaisi mulle tilaa elämäänsä vaikka väkivalloin? Tarkoittaako se siis, etten oo sille sopiva tai ettei se ylipäätään ole kypsä seurusteluun, pelkkä paneskelukin kun riittää? Vai tarkoittaako se todella sitä, että meillä olisi mahdollisuuksia johonkin vakavampaan juttuun joskus syksymmällä? Vai onko sekin vain jotain kaunopuhetta, jolla se yrittää saada pidettyä mua elämässään?

Mä en ymmärrä enkä tykkää tästä tilanteesta. Pelailu on perseestä samoin kuin tuollaiset monitulkintaiset lausunnot.

Mä en ala enää mitään.

Rock.

Jos joku nyt tulisi ja sanoisi: "Mennään!" - lähtisin oitis ja kyselemättä. Määränpäällä ei olisi väliä. Tahtoisin nyt vain hetkiseksi pois tästä kaikesta arkisesta. En tosin kaipaa edes minnekään kaukomaille tai paratiisisaarille. Haluaisin vain tuokioksi täysin erilaisiin ympyröihin. Jonnekin, missä voisin aamuisin nukkua niin pitkään kuin huvittaa, kuulla luonnon ääniä (tai äänettömyyttä), nähdä aamuauringon nousun ja uuden päivän alun. Haluaisin voida toivottaa jollekin hyvän huomenen sanoin, halauksin, suukoin ja lämpimin hymyin. Juoda rauhassa toisenkin kupillisen aamukahvia. Heräillä kaikessa rauhassa uuteen päivään. Uuteen päivään, joka ei sisältäisi samalla kaavalla toistuvaa aamuinventaariota, ravintolan aukaisukuntoon laittamista, lounasruuhkan odottelua ja siitä selviämistä, iltapäivän kotiinlähdön aikaa ja tyhjää iltaa netin ja pääsykoekirjojen parissa. Haluaisin tuntea. Tuntea eläväni. Tuntea intohimoa edes osaan päiväni töistä. Tuntea rakkautta.

Kiire tappaa luovuuden. Kiire tappaa kyvyn kokea asioita sydämellä. Kiire estää näkemisen, kokemisen ja tuntemisen. Osaisinpa elää eteläeurooppalaiseen tyyliin. Unohtaa hetkeksi aikataulut ja äärimmilleen venytetyn organisoinnin. Osaisinpa pysähtyä katsomaan maailmaa ja huomaamaan, että se pyörii sittenkin, vaikka minä toviksi pysähtyisinkin. Ja opettaisipa joku minut taas rakastamaan ja pulppuamaan iloa. Saisipa joku minut puhkeamaan kukkaan ja kuoriutumaan ulos tästä panssaristani. Tulemaan sellaiseksi minuksi, jollainen tahtoisin olla - jollainen olen kai joskus ollutkin, jollainen sisimmiltäni olen aina ollut, jollaisena minun olisi parasta elää elämäni. Jollaisena olisin... Minä.

Stressiviikot ovat ohi, mutta kuten migreenikin yllättää minut aina vasta isojen jännitystilanteiden mentyä ohi, iski tämä uuvahduskin vasta nyt kun elämä ei oikeastaan olekaan enää niin uuvuttavaa hullunmyllyä. En voi enää väsymykseni ja ilottomuuteni kanssa piiloutua kiire ja stressi -selityksen taakse. Minun on pakko tutkiskella itseäni ja myöntää, että elän elämääni väärin. En itse asiassa elä laisinkaan. Olen oman elämäni sivustakatsoja. Päivästä toiseen höyryveturin tavoin eteenpäin puksutteleva olento vailla määränpäätä tai merkitystä. En ole aikoihin edes halunnut mitään, en saa tyydytystä mistään. Toimin orjallisesti tapojeni mukaan, mutta en oikeastaan koskaan tunne halua tehdä mitään. En tosin tunne suurta inhoakaan mitään kohtaan. En tunne oikeastaan yhtään mitään. Olen vain automaatioasentoon kytketty kone, joka sattuu olemaan metallin sijasta lihaa ja verta.

Niin helvetin säälittävää ja pirun surullista.

Rock.

Joo. Kannattaa tulla viettämään vapaapäiviään aina vanhempien nurkkiin, jos haluaa pientä puuhastelua sulostuttamaan vapaapäivän laiskoja hetkiä. Käyn kotona vissiin liian harvoin, koska olin unohtanut, että "käy äkkiä mummun kanssa kaupassa" tarkoittaa på finska kolmen tunnin reissua, tuhottomasti maailmanparannusta, nyökyttelyä, hymyilyä ja ymmärtämistä, kahvittelua närästykseen asti ja niin edelleen. Ei mulla tosin ole mitään maailmanparannusta vastaan, mummun kanssa tulee aina heitettyä älyttömän henkevää settiä, mutta hymyilytti vain kotimatkalla koko reissu - ei ollut ensimmäinen kerta nimittäin, kun pikavisiitti mummulaan on pikkuhiukkasen venähtänyt. :D

Mulla on älyttömän hyvä fiilis. MM-kisat on ohi Suomen osalta eli munkin käsittämättömän kauhea työrupeama on tältä erää lusittuna. Heselläkin hommat on hirmu hyvällä tolalla - melkein ilman minkäänlaista paniikkia uskalsin lähteä viikonlopuksi maaseutuilemaan ja se on aika hyvin se. Ehken mä ookaan niin epäonnistunut esimiestehtävässäni kuin luulin, alku on vain ollut pikkuisen kankea. Tai sitten se vain vaati tämän puoli vuotta työntekoa ennen kuin napsahti päässä ja alkoi riittävästi vituttamaan se, ettei kukaan mun lisäkseni ota vastuuta tai käytä maalaisjärkeä, ja sain raivoisalla väkipakolla homman toimimaan. En vain suostunut enää vastaamaan kaikesta ja tekemään kaikkea, vaan jaoin vastuuta uudella tavalla. Ilmeisen kannattava siirto.

Kuukauden päivät aikaa pääsykokeisiin. Valmistautuminen on vähän retuperällä. Noh, mennään arpomaan sinne jotakin - vääristä vastauksista ja yrittämisestä ei kuitenkaan käsittääkseni sakoteta. Saisi sitä vahingossa natsatakin sen opiskelupaikan suhteen. Risoo tää duunarointi ja tässä välivaiheessa eläminen. Kaikki on vähän rempallaan ja sinne päin, mutta mistään ei oikein tule valmista. Ei sillä, ettenkö tykkäisi tämänhetkisestä elämästänikin, mutta haluan niin paljon enemmän, niin erilaisia asioita, etten voi kerta kaikkiaan enää jatkaa elämän läpiluovimista paskaduunarina synkeässä Kalliossa. Toivottavasti kevään pääsykokeet tuovat haluamanilaisen muutoksen elämääni.

Nyt kuitenkin surffailemaan höNppäsivuille ja kohta lämmittämään saunaa.

Rock!

Sekametelisalaatti

kerä jäävuorisalaatti
ruukku lehtisalaatti
ruukku tuoretta basilikaa
pussi pakasteherneitä
pari pussia pakastekatkarapuja
pari pientä kesäkurpitsaa
pari keltaista paprikaa
purkki Viola-salaattijuustokuutioita
puolikas punasipuli
puolikas Cantaloupe-meloni
tölkki minimaissia

Palasiksi ja sekaisin öljytujauksen ja mustapippurirouhehömpsyn kanssa. Namia.

Kiitos Nukku-Matti, kun jaksoit niin uutterasti tehdä töitä kaikkien kanssaihmisteni kanssa viime yönä ja taata heille kunnon yöunet. Ehkä ensi yönä on minun vuoroni - edes silmällinen tai kaksi rauhaisaa unta, joohan?

Neiti Ylityöllistetty on nyt vähän väsy. Aika juoksee hirveää vauhtia eteenpäin ja vaikka kuinka yritän aikatauluttaa elämääni, tunnen olevani jatkuvasti vähintään sen puoli askelta jäljessä. Jäljessä mistä? -No ihan mistä milloinkin. Töistä, opiskelusta, elämisestä, elämäntapamuutoksista, unelmien toteuttamisista. Aika tarkkaan tasan puoli vuotta pitäisi vielä jaksaa tätä myllytystä. Sitten koittaa jälleen uusien tuulien puhaltelun aika. Aika aloittaa jälleen kerran yksi uusi elämä. Tai no, tuskin mä ihan ranttaliksi pistän tälläkään kertaa, mutta paljon muutoksia tulee tapahtumaan. Voisin seuraavaksi kokeilla sellaista slow-elämää tämän arkisen show-elämän sijaan. Elämää, johon kuuluisi paljon luontoa, aikaa käyskennellä ulkoilmassa, kuopsutella kukkamaata, kokata herkullista kotiruokaa, nähdä rakkaita ihmisiä. Aikaa hymyillä, aikaa hengittää, aikaa ajatella. Aikaa lukea, maalata ja kirjoittaa. Sellaista kaikkea pikkuista hupsuttelua.

Mulla on ihan sellainen olo, etten ole marraskuussa enää täällä. Jouluksi kotiin tai jotain voisi olla hyvä idea. Kaipaan aurinkoa, korkeaa taivasta ja merta. Laiskoja päiviä ja aikaa olla vain. En osaa enää laiskotella. Se on tosi huolestuttavaa. Toisaalta vaikken osaa laiskotella, en saa mitään aikaiseksikaan. Olen vain jossain jatkuvassa tekokiireessä ja suorittamassa mitä milloinkin. Ei hyvä. Sydän ja järki huutavat molemmat jo aika kovasti vastaan tälle nykyiselle life stylelleni.

Ehkä mä vielä jonain päivänä alan kuuntelemaan niitä ja toimimaan, kuten oikeasti parhaaksi tiedän olevan.

Sitä odotellessa: *skål!*. Aamu on avattu kahvikupillisella, tästä se lähtee. :)

Rock!

...drinkin, joka on tehty Jaffa-kekseistä niin älkää juoko. Siitä tulee paha olo. Oikeesti.

Phuuh, enää tää työpäivä ja sitten huominen ja sitten kolme päivää V-A-P-A-A-T-A! Jau. Saa luettua pääsykokeisiin ja pääsee kotiin käymään ja ja ja. Kaikkee. Onkin mennyt aika helvetin lujaa tässä viime viikot, ei oo ehtinyt tekemään mitään muuta kuin töitä, töitä ja töitä. Noh, eiköhän se tästä kun vuosi taittuu kesäkuulle ja Helsinki hiljenee - alan mäkin päästä vähän helpommalla ja vähemmällä raatamisella.

Ilmoittauduin äsken CityCooperiin, joka juostaan elokuun loppupuolella ja laitoin matkatavoitteekseni 2700 metriä. Saa nähdä, pääsenkö edes kahteen ja puoleen kilsaan, mutta onpahan jotain motivaattoria, jonka vuoksi käydä salilla juoksentelemassa juoksumatolla.

Nyt takaisin töiden pariin. Pikkasen niin ku morkkis ja väsymys meinaa painaa päälle, mutta mitäs noista. Nimimerkillä toilailijan päiväkirja.

Rock!

Moi. Mä oon K_U, parikymppinen sekatyöläinen ja wannabe-akateeminen naikkonen Suomen Helsingistä. Mua aika usein vituttaa koko maailma. Maailmaa en pysty yhtäkkiä muuttamaan kokonaisuudessaan mieleni mukaiseksi (toki maailmanvalloituskin on pitkän tähtäimen suunnitelmissa), mutta piskuisesta Suomenmaastamme voin tehdä paremman paikan elää. Mun ajatusmaailmani on sekoitus vihreyttä, demokraattisuutta, perussuomalaisuutta, kristillisyyttä ja kai mussa kokoomusverikin kiertää (yrittäminen ja aito tekemisen meininki on hirmuisen pop), mutta eniten lienen ihan vain oman polkuni tallaaja. Vaikka Uni oonkin, nukkuvien puolue on kaikkea muuta kuin mun juttuni. Jokaisen kynnellä kykenevät pitäisi edes yrittää vaikuttaa asioihin ja tuoda oma äänensä kuuluviin. Niin mäkin teen nyt kun kirjoittelen ylös tärkeimpiä tavoitteitani.

1) Paluu menneisyyteen. En kaipaa (uskoakseni) sähköttömyyttä, autottomuutta tai muuta alkeellisuutta. Sen sijaan kaipaan sellaista aikaa, jolloin lapset saivat vielä olla lapsia, vanhempia ihmisiä kunnioitettiin, kaupat eivät olleet auki sunnuntaisin, 50 prosenttia väestöstä ei kärsinyt masennuksesta/henkisestä pahoinvoinnista, koko elämä ei ollut kiirettä ja suorittamista. 10-vuotiaat eivät meikanneet eivätkä tarvinneet seksivalistusta, joka toinen avioliitto ei päättynyt eroon, omat vanhemmat tunsi äänestä - ei kännykän soittoäänestä, joka on eri äidille, isälle ja bestikselle. Koulussa sai hyvää peruskotiruokaa, lääkäriin pääsi kun oli tarve, naapurin Maijalle sai mennä iltapäiväkahville ilman erillistä ilmoitusta ja viikkokausien sumplimista kalenterien kanssa.

2) Rehelliselle työlle se arvostus, joka sille kuuluu. Kielletään BB:t, Idolsit, iltapäivächatit ja peeärhommat, ja laitetaan jokainen 15-23-vuotias nuori vuodeksi tai pariksi ihan aikuistenoikeisiin töihin. Ei isin firmaan leikkimään sihteeriä ja painelemaan kopiokoneen nappeja, vaan vaikka jonnekin maaseudulle kuopsuttelemaan roudan esiin tuomia kivenmurikoita ylös viljapellosta. Tai ihan mitä tahansa.

3) Suomi suomalaisille. Siinä vaiheessa kun jokaisella suomalaisella on katto pään päällä, työtä ja/tai mahdollisuus kouluttautua haluamalleen alalle sekä tulot, joiden avulla pärjää ilman äärimmäistä kituuttamista, voidaan rajat taas avata ulkomaalaisille (ja siinäkin ehtona Suomen kulttuurin ja käytäntöjen tuntemus, jonkinmoinen kielitaito sekä koulutus). Vaihtoehtoisesti voidaan siirtyä verotuskäytäntöön, jossa jokainen veronmaksaja saa itse päättää, minne maksamansa verorahat osoittaa - toisin sanoen jollei nappaa kustantaa 1000 uuden ulkomaalaisen kotouttamiskursseja, voi päättää suunnata rahansa vaikka suomalaislasten koulutukseen.

4) Tehdään lisääntymisestä luvanvaraista. Lapsia saa hankkia vain jos on henkisesti tasapainoinen, parisuhteessa (mieluusti naimisissa) sekä kykeneväinen suoriutumaan normaalista elämästä (ts. osaa esimerkiksi siivota, laittaa ruokaa jne.). Järjestetään tarvittaessa vanhemmuuskursseja, joilla kerrotaan mm. että vanhempi on vanhempi, ei lapsen kaveri, vanhemmuus muuttaa elämää (enää ei vaan voi käydä joka viikonloppu bilettämässä ihan apinana) ja niin edelleen. Samaan asiaan liittyen kriminalisoidaan myös avioerot tai palataan ainakin käytäntöön, jossa eron sai parin vuoden harkinta-ajan jälkeen oikeasti hyvin syin, ei vain siksi, ettei joka päivä olekaan superkivaa.

Haastetta oikeuteen odotellessa jatkan vaaliteesieni kehittelyä.

Miten sitä tänään(kin) saattoi ruveta niin monet asiat ottamaan kupoliin?

Rock!