Blogi

Tämän työpäivän jälkeen enää viisi vuoroa ravintolapäällikkyyttä ja kaksi vuoroa tarjoilijan hommia jäljellä. Sitten se olisi ohi. Ihmeellistä tämä nykyaikainen sykli- tai projektielämä. Hetki tätä, toinen tuota, kolmas jotain muuta. En oikein osaa sanoa, rakastanko vai vihaanko tällaista elämäntyyliä. Tällä hetkellä enemmän ensimmäistä. Perheellisenä, velallisena, säännöllisyyttä tarvitsevana voisin olla toista mieltä. On tää kai ainakin hyvää koulua tulevaisuutta ajatellen; niin moni nykyajan työpaikka on vain väliaikainen, projektiluontoinen, niin osaapahan sitten ainakin suhtautua tietynlaiseen juurettomuuteen ja epävarmuuteen.

Mua hymyilyttää. Ensi viikosta tulee ehkä rankin piiiiiiiiitkään aikaan - kuudessa päivässä pitää hoitaa koko elämän pakkaaminen muuttolaatikoihin sekä tehdä seitsemän työvuoroa - silti ei stressaa tippaakaan. Odotan vain. Odotan suunnattomasti. :)

Tiedättekö muuten, että pikkusormenkynnen irrottaminen ei satu tippaakaan? En mäkään tiennyt ennen, mutta nyt tiedän.

Rock!

Mulla on tänään ollut tunnepäivä. Eka oli kivaa, sit harmitti lujasti, nyt haikeilututtaa. Törmäsin juuri mieheen, joka tuoksui liian tutulta. Liian hyvältä, liian rakkaalta. Harmitti. Harmitti ihan vietävästi. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään muuta niin hyvää kuin siinä yhdessä männäkesäisessä rakkaassa kuin se tuoksu. Hiton tuoksumuisti! Miksi sen pitää olla niin valtavan hyvä? Harmittaa, harmittaa, harmittaa! :(

Meen siis nukkumaan pahan mielen pois. Vittu.

Rock.

Tietääkö kukaan sellaista kokonaisvaltaista haista paska -oloa? Kun tekee mieli vaan näyttää persreikää koko maailmalle? No, jollette tiedä niin eniveis mulla on nyt tollanen olo. Juuri tuollainen olo. Oon myös äärimmäisen pettynyt. Plaah.

Siis juttuhan menee niin, että mä oon töissä enää tän ja ensi viikon ja lähden sitten kohti Oulua. Oon järjestellyt täällä asioita niin, että tyypit pärjää loppukuun ilman mua ja että syyskuun alussa tänne sitten tulee joku uusi bossi korvaamaan mut. Joo. Oon ollut tosi iloinen, koska homma on ollut hanskassa. Reilut kaksi viikkoa nää pirpanat kyllä pärjäävät täällä ilman valvontaa, no worries. Mutta. Tänään sitten soitin esimiehelleni ja kysyin, että jokos se mun sijaistaja ois tullut kesälomilta, ois kiva rupatella sen kanssa ja sopia sen tulevista työvuoroista ja kertoa vähän kaikkea yleistä tästä mestasta. Että missä mennään, miten toimitaan, millasta jengiä täällä on töissä, ketkä tekee millasiakin vuoroja yms. Mitä nyt ois kiva (ainaki mun mielestäni) ravintolapäällikkönä tietää ennen kuin aloittaa uudessa paikassa. Noh. Sitä sijaista ei nyt sit vissiin oo olemassakaan. Ne on niinku kelannu, että mun työ on ollut täällä ihan turhaa, että ei tänne tarvita ketään mun tilalle. Enhän mä tee kuin sitä 40 tuntia per viikko duunia täällä plus hoidan kaikki tilaukset, huoltohommat, sairaslomapaikkausjärjestelyt, työvuorolistojen teot, rekryt ja irtisanomiset jne. Kertakaikkiaan siis pärjäähän ne täällä helposti keskenäänkin ilman mua tai jotain muuta esimiestä. Ja mitäs sitten, että meiltä yhtäkkiä puuttuu kokopäiväinen työntekijä. Kyllä nää varmaan täällä klaaraa. Kaikkia kun tunnetusti kiinnostaa tehdä esim. 75 tuntia viikossa joka vitun viikko burgerihommia ilman ylityökorvauksia. Joojoo.

Vittu ku vituttaa. Siis miks mä uhraudun tän lafkan eteen ku mun esimiehiäkään (eli saatana niitä, joiden rahat on tässä paikassa kiinni!) vois vähempää kiinnostaa, vaikka menis nurin koko paska. Vai olettaako ne, että tänne liihottaa tässä viikon päästä taivaan lahjana joku pelastava enkeli? Vai kelaako ne, että mä toimin etäjohtajana Oulusta käsin marraskuuhun asti, jolloin tänne palaa äitiyslomalta se typy, jota mä oon osaltani sijaistanut? Ei vittu mitä paskaa taas...

Rock.

Kiitos Tuplikselle noista kahdesta sanasta pitkäsäärisyysketjussa. Tuli taas aihetta ajatella.

Nykyihmisiä vaivaa mitä suurimmissa määrin äärimmäinen laiskuus ja itsekkyys. Kombinaatio, joka on ärsyttävyydessään vertaansa vailla. Ei viitsitä tehdä yhtään mitään, ja jos jotain on pakko joskus hiukan tehdä, tehdään se vain siksi, että siitä itse jotenkin suoraan hyödyttäisiin. Ei osata ajatella edes kauaskantoisia tai välillisiä positiivisia seuraamuksia itselle, vaan pitäisi vain saada nythetikaikkimulle.

Parisuhteessa mun ei tartte -ajattelutapa uhkaa monilla tavoin suhteen tulevaisuutta. On tietysti totta, että pyyteetön rakkaus on sitä parasta. Kun ei ihan oikeasti tartte tehdä mitään sen toisen hyväksi. Valitettavasti tämä pyyteettömyys(kin) ymmärretään nykyisellään aika päin prinkkalaa. Se, ettei tarvitse tehdä mitään toisen hyväksi, ei tarkoita, etteikö sen toisen puolesta tehtäisi paljonkin. Pyyteettömään rakkauteen kun taitaa kuulua aika oleellisena osana halu vaikka kuolla sen toisen puolesta - puhumattakaan sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin tiskaus, siivous, pyykkäys ja niin edelleen.

Toisaalta vaikkei kenenkään mielestään tarvitse tehdä yhtään mitään, odotetaan kuitenkin muiden tekevän paljonkin juuri minun hyväkseni. Vaikka minä voin olla laiska, läski ja inhottava, pitää sen toisen kuitenkin olla miellyttävän uuttera ja huomaavaisen ihana. Reilu peli Keravalla.

Äh. Hävisi jo pahin angsti, kun piti pomppia välissä paistelemaan hamppareita ja tekemään kaikkea muuta yhtä kehittävää. No, joku toinen kerta sitten lisää.

Ai niin. Jollei joku vielä ole kuullut, sain maailman ihanimman kämpän itselleni. Parvekkeellinen kaksio. Oikea keittiö (ei mitään keittokomeroa), iso eteinen ja vaatehuone(!!!). Kyllä mua nyt hemmotellaan. :)

Rock!

Mulla on hirveästi ajatuksia herättävää, pääasiassa kotimaista ihkupoppia soittimessani. Melkein joka biisi nostattaa jotain tunteita pintaan. Pääasiassa haikeilututtaa. Välillä hymyilyttää (läpi kyynelten). Kaikkea ihanaa koettuna, paljon ihanaa toivottavasti vielä edessäkin - paljon menetettyä, paljon saavuttamatta, hirveästi koettua, elettyä, nähtyä, saatua ja ansaittua.

Eilisestä on ikuisuus, huomiseen on tuplasti. Tämänkin hetken viisaus muuttuu painolastiksi. Toni W:n aina yhtä koskettavan käsittämättömiä lyriikoita. Tuoltakin tuntuu aina joskus. Eilisestä, tai tällä hetkellä ajatellen täysi-ikäistymisestä, tuntuu olevan ikuisuus. Aika on kyllä kulunut kuin siivillä, mutta mitä kaikkea tässä kolmessa vuodessa onkaan tapahtunut! Ylioppiutuminen, kohta kolmannen korkeakoulun aloittaminen, muuttoja yli puoli tusinaa, avoliitto ja pari muuta kariutunutta parisuhdetta, töitä hirmuisesti, uusia tuttavia, tovereita ja ystäviä laumoittain... Silti tuntuu, että juuri nyt olen vasta ottamasta todellisesti ensimmäistä askelta oikeaan suuntaan vuosikausiin. Että mun olisi pitänyt jo silloin kolme vuotta sitten valita mieluummin jokin muu opiskelukaupunki itselleni Helsingin sijaan. Toisaalta en osaa nimetä oikeastaan yhtään päivää, jonka olisin halunnut jättää elämättä. Äh.

Tärkeintä jos on lähteä
niin sitä ainakin on tehty
Enemmän kuin voin uskoa
on näkökentän taakse jäänyt
muttei naulat jalkojen alta

...

Rock.

Voisko tapahtua jotain? Voisko tuntua joltain? Voisko olla vähän vähemmän tavallisen keskivertoa?

Jokaisella meillä on elettyä elämää takanamme. Joillain enemmän, joillain vähemmän. Jollekin vuodet ovat armollisempia, toinen tuntuu saavan taakakseen kaikki maailman murheet. Jokaisella kuitenkin on historiansa. Jokaisella on tapansa käsitellä kokemansa kohtalot. Jokaiseen jää erilaiset jäljet kaikesta tapahtuneesta; jollekin jää jostakin tapahtumasta vain pieni nirhaisu, joka pian jo unohtuu kun taas joku toinen voi samanlaisesta vastoinkäymisestä saada loppuiäkseen verta vuotavan haavan.

Miksi musta tuntuu, että nykyisin jokaisella on joku vaurio sisimmässä, joka vaikuttaa jollain tapaa jokapäiväisessä elämässä ja sosiaalisissa kanssakäymisissä? Ihan kuin tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, jolla ei olisi jotain arpeutumatonta haavaa sisimmässä tai käsittelemätöntä traumaa sielussa. Ihmisillä tuntuu olevan kauhea tarve olla jossain kroonisessa kaltoinkohdellun roolissa. Menneet eivät ole menneitä, vaan kiinteä osa jokaista päivää - ei kai sen ihan niin kuuluisi olla?

Eikö menneistä kuuluisi vain ottaa opikseen ja jatkaa sitten elämäänsä eteenpäin ilman jatkuvaa kokemiensa kohtaloiden märehdintää? Vai ovatko sellaiset ihmiset jo kuolleet sukupuuttoon, jotka osaisivat käsitellä kokemansa pahan "loppuun asti", niin, ettei se jää vaivaamaan jokaista päivää - vielä niin, että nuo samaiset ihmiset olisivat kuitenkin empaattisia ja tunneälykkäitä ihmisiä, ei menneisyyttään pakenevia kivisydämiä?

Rock.

Jep. Mun blogitekstini ovat pelanneet aika yhtä maalia viime aikoina; Kaisalla on tunteet - jippijaijee! Mutta kirjoitanpa silti vielä ainakin yhden ällömöllösiirappimerkinnän, koska musta tuntuu tällä hetkellä aika sokeriselta.

Mua ihmetyttää. Hämmästyttää ja kummastuttaa. Miten joku ihminen voi kertaheitolla tulla melkein liian tärkeäksi osaksi elämää? Miten jotakuta, jonka on tuntenut vasta hetken, voi kaivata joka hetki ja ihan koko ajan? - Ikävä iskee yleensä jo ennen eroa, koska tietää, että hetken kuluttua on ilman sitä toista. Miten mä oon luisunut tällaiseen tilanteeseen, jossa jokainen erossa vietetty yö ja jokainen aamu, kun on lähdettävä pois sen toisen luota tuntuu pieneltä kuolemalta sydämessä? Miten mä selviän alkusyksystä, kun joudun kokonaan pois sen ihmisen luota? Millä ihmeellä oon saanut uskoteltua itselleni, että joojoo, kannattaa rakastua ja heittäytyä täysillä tähän juttuun, vaikka väistämätön ero koittaakin tuota pikaa? Että kannattaa mieluummin rakastaa täysillä vaikka vain pieni hetki kuin olla kokonaan rakastamatta. Ihan bullshittiä! Hyvä se tietysti tässä vaiheessa on huomata, kun homma on jo ihan reisillä ja sydänparka täynnä välittämistä. Oon niin tyhmä!

Kaikesta huolimatta päällimmäisenä tunteena on edelleen vain valtava onnellisuus. Ihanan vajavainen ymmärrykseni ei suostu ymmärtämään, että syyskuun alkuun on enää puolitoista kuukautta - siis kuusi viikkoa sydämen murskaantumiseen, lisäkyynistymiseen, valtavaan itkumäärään ja loputtomaan ikävöintiin. Vittu.

Rock.

Mulla on vissiin klassisen perinteisen legendaarinen perjantaiolo. Tunti ja vartti töitä, sitten lähden solariumiin ja suihkuun. Sitten vähän pakkelia naamaan ja terassille nauttimaan auringonpaisteesta. Aijaijai.

Asiakkaat katsoo mua kummasti, kun pompin ja tanssin tuolla keittiössä ja hymyilen sekopäisesti koko ajan. Onneksi ei voisi vähempää kiinnostaa, kuinka retardina ne mua pitää. :)

Rock!

Tänä aamuna kun kampesin itseäni ennen seitsemää ylös sängystä, muistin, miksi on ihan ookoo maksaa vitunmoista vuokraa vain siitä ilosta, että asuu ihan keskustan tuntumassa. Puolisen tuntia bussimatkailua jostain tuolta maakunnasta kohti Helsinkiä ja duunia ei vain jotenkin sovi tällaiselle aamu-uniselle ihmiselle.

Bussimatkailu sinänsä on toisaalta kyllä ihan jees, etenkin tällaisina aamuina, kun linjuri ei ole ahdettu täyteen vaan saa jopa istua ja hengittää. Tuossa kohden Helsinkiä körötellessäni mua oikeastaan hymyilytti koko matkan - ihan mielettömän hyvä fiilis. Aivan äärimmäisen käsittämättömän upea mun sydän pakahtuu onnesta -olo. Aijaijaiiiii!!1 xP

Ja sitten vielä: mä saan lauantaina pitkän tukan! Sekopäistä, mutta siitä tulee varmaan ihan yyber. En millään malttaisi odottaa!

Jos sitä rokkailisi menemään vielä pari meiliä ja tsekkaisi, josko olisi maksettavia laskuja ja menisi sitten jatkamaan työntekoa.

Maailma - MINÄ RAKASTAN!

Rrrrrrrrock!