Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset heinäkuulta 2014.

Elämää suurempia tunteita

Sisäinen rauha. Tila jonka saavuttamiseen riittää että luovutan luottaen elämään.
Sisäinen rauha. Tila jonka saavuttamiseen riittää että luovutan luottaen elämään.

Aivan aluksi on todettava se, että kuten tuolla jossain aiemmassa postauksessani totesin, pyrin kirjoittamaan kirjani käsikirjoituksen valmiiksi tämän kuun loppuun, sikäli kun elämä ei tarjoile mitään isompia mullistuksia. No, nyt voin hyvillä mielin todeta ensikertaa löytäneeni armollisuutta suhteessa itseeni, mitä tulee näihin suht kohtuuttomiin vaatimuksiin joita säännöllisesti itselleni lataan.
Näinhän se elämä tarjoili taas tunnepuolelle sellaiset myllerrykset vähäksi aikaa, ettei kirjan kirjoittaminen ollut se ensimmäinen aamulla mieleeni noussut asia. Mutta ei se mitään. Aikaa on.

Silti tässä hetkessä luottavaisena mietin sitä, kuinka vahvasti uskon sen toteutumiseen silti aivan lähiaikoina, alkaahan siitä jo kohta 1/3 olla valmiina.

Sitten muihin asioihin. Nimittäin tähän minun poloiseen tunne-elämääni. Se kun on ollut ja on yhä aspekti, joka aiheuttaa minulle välillä varsin kohtuuttomia vastuksia elämässä. Toisaalta, toisessa äärilaidassaan ollessaan, saa minut tekemään ja toteuttamaan mitä ihmeellisempiä asioita.

On ollut toisaalta jännä huomata itsessään se, että taas viimeaikaisten tapahtumien valossa tarkasteltuna, hyväksyminen suhteessa itseensä ja omaan rikkinäisyyteensä on ollut nousemassa. Johtunee pitkälti tapahtumista ja asioista, joille en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Tästä seurauksena se, että henkisen tuskan kasvaessa sietämättömiin mittoihin, luovuttamisen kautta tapahtuva hyväksyminen tulee kuin itsestään.

Jotenkin olen nyt hieman hellittämässä jatkuvasta prosessoinnista, tai toisaalta siitä alkaa tulla jo niin elämäntapaa, ettei siinä enää kuluta ääretöntä määrää energiaa turhaan. Huomasin nimittäin sen, että taas vaihteeksi olen saanut kokea loistavia oivalluksia suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin nähden. Jotenkin surullista on tajuta se, että vaikka monta vuotta olen rakennellut itseäni eheämmäksi, silti toisten ihmisten hyväksyntä on yhä edelleen kiinni siitä, kuinka hyvin ja hyväksytysti käyttäydyn. Toisaalta tämähän on varsin normaalia yleensä, mutta toisaalta peilaten sitä matkaa jonka olen suhteessa itseeni kulkenut, joissain kohtaa herää ajatus siitä, että ehkä minä en sittenkään ole ainut ihminen joka itselleni kohtuuttomia vaatimuksia asetan. Jos nimittäin tekemäni virhe elämässä romuttaa yhtäkkiä jonkun mielestä kerralla vuosien työni, niin ehkä vika ei olekaan pelkästään minussa. Ehkä tuon toisen ihmisen myös tulisi tarkastella omia motiveejaan asioissa. No se on taas asia joka on hänen vastuullaan, ei minun. Minä pidän huolen omasta tontistani, naapuri pitäköön omastaan. :)

Olen tässä hetkessä viettämässä viimeistä vapaata, ennen töiden alkua. Odotan töitä innolla, mutta toisaalta olen jotenkin konkreettisesti saanut kokea sen, että kun minulla ei ole ylimääräisiä rasitteita harteillani, kykenen yhä enemmän olemaan läsnä tärkeimmilleni, eli perheelle. Olenkin pohtinut suhdettani heihin ja itseasiassa tälle aamua, istuskellessani aamuauringon noustessa pihakiikussamme, aloin miettiä sitä, kuinka voisin enemmän huomioida noita minulle niin rakkaita ihmisiä. Pienempien lasten kanssa tämä on helppoa, he kun ovat kokoajan minussa kiinni ja teemme suhteellisen paljon yhdessä. Vanhin pojistani sen sijaan alkaa olla jo siinä iässä, että jo kohta yhteinen mopoprojekti voisi olla seuraava yhdistävä harrastus. No josko siihen joku vuosi vielä menee, mutta kuitenkin. Vanhimpiaseni kun on luoteeltaan kuten minä, viihtyen paljon omissa oloissaan. Mutta kun löytyy asia joka häntä kiinnostaa, hän samantien on silmät kiiltävinä kertoilemassa kaikkea asiaan liittyvää tietouttaan. No tähän liittyen, ajattelinkin aloittaa meille kahdelle oman harrastuksen. Poikani on nimittäin hulluna kaikkeen autoviihteeseen ja vaikka ikää ei vielä olekaan kuin 10v niin tietomäärä kyseisessä asiassa on aivan käsittämättömän huikea. Siinä siis isä-poika-suhteelle varsin sopiva yhteinen ajanviettokeino. Kahden isomman kohdalla tämä yhteinen tekeminen tai sen kohde on vielä mietinnässä, joskin heidän kohdallaan koen meillä jo olevan tässä hetkessä sellainen suhde, etten koe erityistä tarvetta vartavasten miettiä yhteistä tekemistä, koska sen mitä he kotona pyörivät, meillä kyllä mielestäni varsin toimiva, molemminpuolista luottamusta huokuva suhde on jo olemassa. Vanhimmaisen pojan kanssa ajattelin talvella värkkäillä moottoripyörän kimpussa autotallissa, joten siinä varmasti riittää yhteistä tekemistä kokolailla.
Vaimoani miettiessäni koen, että meidän suhde syvenee vain entisestään, mitä pidemmälle yhteinen matkamme jatkuu. Tässä hetkessä ehkä kaipaisin sellaista kahdenkeskistä tekemistä ja olenkin miettinyt sitä, että alkaisimme joka ilta käydä yhdessä kävelyllä, siinä kun saa kummasti jutelluksi päivän tapahtumia ja samalla tuuletettua omaa pääköppaansa.

Kaikkineen minulla on tässä hetkessä äärettömän hyvä olla. Luotan elämään ja siihen, että vaikka vielä hetkittäin harhaudunkin väärille urille, niin kauan kun en konkreettisesti palaa entiseen itseni pakenemiseen, elämä kyllä pitää minusta huolta.


Huono ihminen?

Rauhan ranta. Seesteisyyden syli.
Rauhan ranta. Seesteisyyden syli.

Olen monena aamuna käyttänyt lapsiani uimassa. Tuossa rannalla istuessani, katsellessani lasteni riemua, pysähdyn miettimään elämääni. Taas kerran kun olen onnistunut omilla valinnoillani sotkemaan elämääni sekä ihmissuhteita, olen oikeasti miettinyt sitä olenko huono ihminen, vai onko vain elämäni tarkoitus tässä hetkessä se, että kuin tahtomattani ajaudun tämänkaltaisiin tilanteisiin elämässäni.

Tuntuu surulliselta miettiä elämää taaksepäin siten, että tämä kuvio on liiankin tuttua. Olen loputtoman monet kerrat onnistunut sotkemaan elämäni ja siinä samalla loukannut loputtoman montaa ihmistä. Toisaalta osaan katsoa jo omakohtaista taivallustani siten, että jokainen kuoppa polullani on tarkoitukseltaan hyvä ja opettavainen, aina siis kun olen valmis tuon opin vain vastaanottamaan. Toisaalta olen jo tovin pyrkinyt elämään siten, ettei jokaista kuoppaa tarvitse koluta pohjia myöten, eikä jokaiseen kiveen olisi tarkoitus kompastua. Silti tuntuu pahalle todeta, että taas kerran ollaan käytynä yksi tällainen kuoppa, joskin tässä hetkessä vaatteista tomua pois pyyhkien.

Oppia ikä kaikki, sanotaan. Eikä siinä, olen valmis jatkuvasti ihmisenä kasvamaan, mutta miksi hitossa siinä samalla pitää toisia ihmisiä satuttaa. Ehkä se sitten kuuluu osaksi heidän matkaansa. En tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että taas kerran kaikki kävi sen verran kipeätä, etten aivan heti usko samaan monttuun tippuvani. Toisaalta on kyllä niin, että aina sitä mukaan kun yhdestä kuopasta olen selvinnyt, jo kohta seuraavan reunalla tepastelen. No hyväksymisestä kaikki hyvä saa alkunsa, joten tässä samaan hengenvetoon totean sen että sikäli kun minulla on vielä matkallani tarve enempi kolhiintua, jokaisesta kolhusta hieman enemmän nöyränä matkaani jatkaen, niin siinä tapauksessa totean rauhallisen hyväksyvänä elämälle vain, että bring it on!

Ei vaiskaan, kyllä minä nyt todella yritän olla yrittämättä yhtään mitään. Tyytyen mahdollisimman tavalliseen, rauhalliseen ja vaikka tarvittaessa harmaaseen arkeen. Tämä värikyllästetty elämä kun alkaa kohdallani vaatimaan jo veronsa. Liian monta olen satuttanut. Liian monasti anteeksi pyytäen. Jos jo kohta omaa olemassa oloanikin. Enää en jaksa.

Nyt sen sijaan pyrin keskittämään taas kerran kaiken sen tuhoavan energian hyvään. Kohdallani se merkitsee yksinkertaisuudessaan vain sitä, että luovun omista itsekkäistä vaatimuksistani suhteessa elämään, pyrkien vain elämään päivän läpi, jokaisesta henkäyksestä nauttien. Loppu sujuu nimittäin suhteellisen itsestään. Addiktoituvalle ihmiselle tämäkin voi olla jokin ihmeellinen koukku, mutta sen aika näyttäköön.

Elää ja antaa elää. Kas siinä varsin käypä teesi tähän päivään. Annetaan siis hyvän kiertää.


Häpeää, syyllisyyttä, surua ja kiitollisuutta.

Olen äärimmäisen häpeilläni, kokien syyllisyyttä siitä etten yhä edelleenkään ole oppinut elämään satuttamatta itseäni sekä lähelläni olevia ihmisiä. Lisäksi koen surua siitä, että täytän kohta 40 ja taas joudun toteamaan sen että kiitos toisten ihmisten en menetäkään kaikkea. Jos yhden toiveen elämässäni saisin esittää, olisi se se, että minulle itselleni riittäisi asioissa ihan tavallinen, eikä kaiken tulisi olla jollain tasolla mullistavaa.

Elämäni nimittäin on ollut pelkkää suunnatonta vuoristorata ajelua. Vaikka jysäytin täydellä voimalla vaununi seinään ja vuosia sitten, silti melkein jokaisella elämäni osa alueella huomaan etsiväni jotakin suunnattoman suurta.

Luojalle kiitos, saan vielä yhden mahdollisuuden oppia, ilman että maailmani murenee kokonaan. Sain nimittäin vasta tietää että se tarvitsemani laina järjestyikin. Tapa millä se lopulta järjestyi oli vain sellainen, että sen myötä sain mahdollisuuden tutkailla sitä mitä oikeasti olen tehnyt väärin. Kaiken muun ollessa selittelyä. Eipä silti, tarvitsin kunnon ravistelua herätäkseni unesta jota päivittäin elän.

Toisaalta olen juuri nyt suunnattoman surullinen kaikesta tapahtuneesta, mutta kunhan hoidan talouteni tässä tasapainoon, samalla laittaen pisteen yli vuoden jatkuneelle henkiselle helvetille, uskon että kiitollisuus kokonaistilanteesta nousee kyllä.

Surullinen olen myös siitä, että kaikki se hyvä mitä olen yrittänyt, tuli romutetuksi siinä, kun tajusin, että niin paljon kuin sisimmässäni hyvää haluankin tehdä, lopputulos lähentelee tässä kohtaa totaalista katastrofia. No kukaan ei ole kuollut, se tärkeintä ja lisäksi kun tiedän hoitavani asiat nyt kuntoon, viha laantuu aikanaan, muuttuen luottamukseksi. Olenhan sen jo loputtoman monen ihmisen kohdalla saanut todeksi elää.

Kirjoitin aikaisemmin haaveilevani tavallisesta elämästä. Ehkäpä nyt olisi jo vihdoin aika haaveilun sijasta alkaa elää sitä.

Siispä pidemmittä puheitta: Kiitos ja anteeksi.


Joskus kipu on parasta lääkettä.

Joskus on vain jaksettava nousta, vaikka haluaisi jäädä makaamaan.
Joskus on vain jaksettava nousta, vaikka haluaisi jäädä makaamaan.

Kuinkahan monta nöyryyttävää kokemusta allekirjoittaneen on elämässään vielä kohdattava, oppiakseen elämään ihmisiksi. Taas kerran olo on kokolailla lyöty.

Toisaalta, kun katson taaksepäin, löydän lohtua siitä että olen selvinnyt pahemmastakin, mutta toisaalta juuri nyt tuntuu siltä kuin ei jaksaisi ottaa enää yhtään askelta. Silti on jaksettava. Vastuu on minun ja se on kannettava silloinkin kun sitä ei haluaisi kantaa.

Miksi oloni on sitten tässä hetkessä totaalisen kurja. Syy siihen löytyy taas kerran yhdestä seinästä, johon olen päätäni tässä osapuilleen vuoden hakannut. Kun en vähemmällä usko.

Yrittäjyys. Minun elämässäni tuo sana on osoittautunut sisältävän ne vähemmän mukavat osatekijät. Vaikkakin toisaalta totta puhuakseni, ei yrittäjyydessä sinällään mitään vikaa ole, se vaan ei oikein näytä olevan minulle sopiva homma.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, olen painiskellut talousongelmieni kanssa jo tovin ja vihdoinkin kun työkuviot järjestyvät, asiat alkavat valitettavasti kaatua päälle voimalla jolle on yksinkertaisesti voi mitään. SIlti epätoivon vimmalla yhä yritän taistella. Hullua.

Tänään on ollut henkisesti varmasti isäni kuoleman jälkeen yksi raittiin taipaleeni raskaimmista päivistä. Kokolailla kovasti pitää minua elämän mätkiä, ennen kuin tuiki tarpeellinen oppi luupäiseen kallooni uppoaa. Näin on ollut aina, niin riippuvuuksissa kuin elämässä yleensäkin. Kun mikään ei riitä.

Yrittäjyyteni ongelmien yksi kulmakivistä osoittautui olevan se, etten saanut tarpeeksi ajoissa toimintaani kannattavaksi. Osaltaan siitä johtuen, sorruin lainaamaan rahaa väärästä paikasta ja siitä taas seurasi se, että kierre vain syveni syvenemistään. Peiliin katsomalla löytyy syyllinen tässäkin tilanteessa, joskaan lohtua se ei tuo tippaakkaan.

Se miksi tänään koin taas kerran henkisen pohjani, johtuu yksinkertaisuudessaan siitä, että tänään varmistui viimeistään se, etten kykene enää estämään tiettyjen laskujen menemistä ulosottoon ja sen myötä tulen jo toistamiseen menettämään luottotietoni. Viimeinen oljenkorteni kun oli se, että otan pankista vakuudellista lainaa, keskittääkseni tietyt lainat yhteen paikkaan ja hoidan ne sitä kautta ajanmyötä pois. Ongelmaksi muodostui tässä tapauksessa vain se, että ne ihmiset jotka hyvää hyvyyttään suostuivat lainalleni takaajiksi, eivät olleet sellaisia, jotka pankki olisi tässä kohtaa hyväksyneet ja sen vuoksi laina jäi saamatta. Toinen vaihtoehto oli se, että lainan vakuudeksi olisi ollut jotakin kiinteää omaisuutta, ja tässä kohtaa olinkin yhteydessä erääseen ihmiseen, pyytäen häneltä lainalle vakuutta, mutta hän kieltäytyi tästä kunniasta. Vaikka kuinka tätä kyseistä ihmistä yritänkin tässä kohtaa ymmärtää, silti juuri nyt en siihen kykene. Lähinnä siitä syystä, että hänellä siihen olisi ollut mahdolisuus, sikäli jos hän olisi kyennyt tietyistä periaatteistaan luopumaan.

Kuten aikaisemmin totesin, vastuu asioissa on minulla. En tuota vastuuta ole pakenemassa, vaikkakin tämä päivä on tunteiltaan sisältänyt sellaisia elementtejä, että mikäli esimerkiksi raittiuteni ei olisi näin vakaalla pohjalla, olisi nuo tunnemylläkät aiheuttaneet minussa sen, että olisin haistattanut maailmalle vitut. Onneksi tiedän ettei tuo ole mikään ratkaisu.

Nyt olenkin koko päivän yrittänyt miettiä sitä, miksi ihmeessä ihminen joka yhden kerran on kaikkiaan 11 vuotta kärsinyt elämässään konkurssin aiheuttamat tuskatilat, häpeät ja muut, kuin tahtomattaan ajautuu toistamaan saman taas kohta uudelleen. Sen tiedän, että tämä kaava on sama, joka lopulta vei isäni hautaan, mutta silti, en aina ymmärrä elämää. Onneksi riittää kun ajanmyötä taas kykenen kaiken hyväksymään.

Lopuksi teroitan tässä itselleni yhden asian. Vastuu. Jos kerran olen valmis kantamaan asioissa vastuun, niin miksi sitten kiukuttelen jos tuo asia sisältää enemmän kannettavaa kuin olisin halukas kantamaan. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että mikäli elämässäni jatkuvasti joku tulee ja pelastaa minut tuholta, jatkan tuota tuhoamista yhä uudelleen. Vaikkakin ei minua ensimmäisestä konkurssista kukaan pelastanut, itse taakkaani kannoin, kaikki ne vuodet. Toisekseen, ei kait se vastuunpakoilua olisi, jos nipun pikalainoja sitoisi yhdeksi pankkilainaksi ja jonkun vuoden periodilla suorittaisi sen työllä pois. Niin tahi näin. Minun ei auta tässä kohtaa kuin nöyrtyä sen tosiasian edessä etten enää asioille voi tehdä enempää. Nyt on vain keräiltävä rippeet itsekunnioituksestaan ja suunnattava katse kohti uutta. Murehtimalla näitä asioita ei ratkota. Ainoa mikä tässä kohden vituttaa ankarasti, on se, että jotkut ihmiset arvostavat rahan korkeammalle kuin lajitoverinsa. Ehkäpä mun ongelma juuri onkin siinä. Jos minä nimittäin arvostaisin rahaa, ehkä minulla sitä joskus olisi ollut.

Loppukaneettina todettakoon se, että vaikka tämä kaikki paska tuntuu kestämättömän raskaalta juuri nyt, silti uskon tästä taas selviäväni eteenpäin. Askeleen kerrallaan. Sitäpaitsi. Laskeskelin tuossa, että mikäli saan kirjani valmiiksi tämän kuun loppuun ja julkaistuksi syyskuun alkuun, niin noilla provikoilla mitä noista näyttää saavan, ei kirjani tarvitse myydä kuin muutamia hassuja tuhansia kappaleita, jotta talouteni taas tasapainottuisi. Kas siinäpä motiivia kirjoittamiseen kummasti. Ja paskat. Jos alkaisin rahan vuoksi tuota opusta rustaamaan, sen sisällöstä tuskin tulisi minun näköiseni. Nyt sen sijaan tiedän siitä tulevan.

Joskus sitä toivoisi voivansa olla tuolla jossain.
Joskus sitä toivoisi voivansa olla tuolla jossain.

Projektina kirja. Päivä nro. 5-7

Paljaat varpaat aamukasteisella nurmikolla. Elämää.
Paljaat varpaat aamukasteisella nurmikolla. Elämää.

On ollut jännä huomata se, kuinka alitajuntani prosessoi menneitä tapahtumia sitä mukaan kun projektiani saan viedyksi eteenpäin. Nyt, kirjoittaessani tämän päivän osuuden lisäksi muutaman menneen päivän osakokonaisuuksia, olen eräällä tavoin taas matkallani mennyt eteenpäin. Nimittäin niin, että syyllisyys omista valinnoista on nousemassa päivänvaloon. Johtunee lähinnä siitä, että ihmisen mieli lie rakentuu niin, että päälimmäisenä olevat tapahtumat ja tunnetilat käsiteltynä, antavat taustalla piilossa oleville, vielä käsittelemättömille tunteille tilaa tulla esiin.

Nyt kirjoittelin siis projektiani ajantasalle, lähinnä sen vuoksi, kun tein päätöksen keskittyä viikonlopun ajan perheeseeni. Jännä sinällään, kuinka tuo päätös osaltaan toi minut kohtaamaan omaa syyllisyyttäni suhteessa omiin valintoihini raittiina eläessä.

En todellakaan ole korjautunut virheettömäksi, vaikka todella pitkän matkan minuuteeni olen kulkenut. Edelleen, elämän tarjoillessa joissain kohden vastoinkäymisiä, olen herkkä pakenemaan noita asioita ja niistä nousevia tunteita mitä erilaisimpiin asioihin. Nyt kirjoittaessani menneestä elämästäni, päälimäisenä asiana oli se, kuinka en ole edelleenkään oppinut luomaan oikeanlaista suhdetta rahaan ja talouden pyörittämiseen.

Ymmärrän tässä hetkessä olla armollinen itselleni siinä, etten todellakaan voi vielä osata kaikkea elämässä täysin. Olen kuitenkin vuosikymmenten ajan saanut kasvaa asioissa tietyllä tavoin kieroon, joten muutosprosessi on hidas ja kivuliainen. Surullisinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että tämä kaikki yhä satuttaa ympärilläni olevia ihmisiä, vaikkakin toisaalta tämäkin taisteluni, josta nyt vihdoin olen luopumassa, kuinka onkin omani.

Pyrin joka päivä siihen, etten karkaisi omaa herkkyyttäni sekä haavoittuvuuttani mihinkään maalliseen. Silti, tämän hetken vallalla olevat taloussotkut, johtuvat melkeinpä yksinomaan siitä, etten kyennyt kohtaamaan elämää sellaisenaan, vaan palasin takaisin valheellisten turvarakenteiden varaan.

Oikeastaan tämä projekti palvelee minua äärimmäisen paljon jo nyt. Tätä kirjaa kirjoittaessani nimittäin saan samalla prosessoida itsessäni nousevia tunteita tehden mitä mielenkiintoisempia oivalluksia suhteessa itseeni.

Esimerkkinä voisin mainita sen, että kirjoittaessani lapsuudestani sekä siitä, kuinka isäni ei luottanut elämässä mihinkään, vaan surutta pakeni sitä, rakentaen itselleen mahtipontiset kulissit ympärilleen, joiden läpi kukaan ei päässyt. Kirjoittaessani tahtomattani huomanneeni toteuttavani samaa, oivalsin samalla sen, ettei minun ole tuota pakko tehdä, vaikka läpi elämäni tuolla tavoin olenkin elämäni myrskyissä luovinut. Silti minua ei isäni tavoin ole tuomittu tuhoutumaan, vaan tietoisuuteni lisääntyessä, voin todellakin tehdä asioille jotain.


Elämäni rakkaus

Minulle tuli voimakas tarve kirjoittaa rakkalle vaimolleni Tiinalle siitä, kuinka äärettömän kiitollinen olen hänelle kun hän on seissyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Ylläoleva kappale on meidän.

Tapasimme 12 vuotta sitten, rakastuen tulisesti. Ensitreffit vietettiin niinkin romanttisessa paikassa, kuin hullujenhuoneella. Minun ollessa lääkevieroituksessa erään itsemurhayrityksen jälkeen, sinun ladatessa työstressin vuoksi akkuja. Vaikka moni ihminen sanoi sinulle varsinkin alussa , että olet hullu kun olet kanssani, et heistä välittänyt. Onneksi et. Ilman sinua en olisi tuolta pimeästä helvetistä selvinnyt. Yhdessä selvisimme.

Nyt kun olemme saaneet yhdessä rakentaa raitista elämää jo yhdeksättä vuotta, olen äärimmäisen kiitollinen siitä että saan kutsua sinua vaimokseni. Lisäksi kun tähän yhtälöömme kuuluu viisi ihanaa lasta, kaksi koiraa ja kolme kissaa, voin käsi sydämellä todeta meillä olevan ihana perhe.

Elämä ei välttämättä aina ole kohdellut meitä silkkihansikkain, mutta silti uskon vahvasti siihen, että kaikki tapahtumat ovat olleet tarpeen, ollaksemme tässä hetkessä, tällaisia kuin olemme.

Se miksi minä halusin sinulle juuri nyt kirjoittaa, johtuu kahdesta syystä. Ensimmäisenä se, kun olen kirjoittamassa tuota kirjaani, olen päässyt todella intensiivisellä tasolla sukeltamaan yhteiseen menneisyyteemme yksintyiskohtia myöten. Ihmettelen suuresti kuinka olet jaksanut kaikki nuo koettelemukset, joita eri riippuvuudet elämäämme toi. Ei liene kovin paljoa liioiteltua todeta, että olet varmasti yksi vahvoin ihminen jonka koskaan olen tavannut. SIlti sinussa on myös herkkyyttä, joka esiin tullessaan tekeekin sinut kokonaisuudeksi jota on kovin vaikeata olla rakastamatta.

Vaikka olemme yhdessä saaneet mahdollisuuden aloittaa uudelleenrakennusprojektimme, niin siitä huolimatta voin onnellisena todeta meidän kasvaneen ihmisinä kahdeksi omaksi yksilöksi, jotka elävät silti tiiviisti yhdessä, toisia tasapainottaen.

Toinen syy, minkä vuoksi sinulle tässä kirjoitan johtuu siitä, että olen alkanut läpikäydä syyllisyyttäni suhteessa sinuun ja omiin valintoihini raittiina aikana. Kuten tiedät minut, haluaisin kaikille pelkkää hyvää. Sen vuoksi toivoisin myös sitä, että meidän perheemme asiat olisivat kaikkineen kuosissa. Valitettavasti kiitos minun vääränlaisen taisteluni, taloutemme on varsin sekaisin. Olen helpottunut siitä, että vihdoinkin sain töitä ja sen kautta mahdollisuuden osaltani hoitaa perheellemme leivän pöytään. Silti en pääse mihinkään siitä tosiseikasta, että olen äärettömän pahoillani, koska en vieläkään ole oppinut elämään siten, etten aina olisi aiheuttamassa jotakin ongelmia elämäämme. Uskon vahvasti siihen, että selviämme tästäkin yhdessä, mutta silti, pienestä sydämestäni asti haluan pyytää anteeksi kuluneen vuoden aikana sitä etten ole ollut se tasapainoinen ja läsnäoleva perheenisä enkä puoliso, jonka sinä rinnallesi olisit ansainnut. Sen sijaan, kiitos onnettoman toimeentuloni, olen lähtenyt tuosta nousseita negatiivisia tunteita pakoon, itselleni tyypillisesti, mitä erilaisimpiin riippuvuuksiin. Olen pahoillani.

Nyt viikonlopun perheeni keskittyneenä, voin todeta sen, että tippa lasissa seurasin sinua ja lapsia ollessamme tänään uimarannalla. Kiitän Luojaani sinusta, sillä ilman sinua, ei olisi lapsiakaan.

Antaapa elämä tullessaan mitä tahansa, silti voin luottaa yhteen asiaan. SInuun. Ollessasi rinnallani, minun ei voi käydä kovinkaan huonosti.

Päivänsäteeni, kiitos että olet elämässäni. Elämäni.
<3:lla Menninkäisesi


Projektina kirja. Päivä nro. 4

Nöyryyden juurten uloittuessa syvälle raittiiseen maaperään, ihmeellisiä asioita tapahtuu.
Nöyryyden juurten uloittuessa syvälle raittiiseen maaperään, ihmeellisiä asioita tapahtuu.

Aurinkoista huomenta arvon kanssakulkijani. Kuten eilen illalle taisin toivoa, sain herätä tälle aamua kukonlaulun aikaan, kellon osoittaessa 5.33

Eipä silti kellonajalla väliä, kun pirteän oloisena saa taas kerran herätä yhteen raittiiseen armon aamuun. Varsinkin kun osaltaan kiitos tämän projektini, mieleni näyttää täyttyvän erinäisistä kiitollisuutta pursuvista ajatuksista.

Eilen illalle ollessani vertaisryhmässä, huomasin miettiväni kiitollisena sitä kaikkea mistä olen tähän hetkeen selvinnyt. Raittius on minulle se tärkein asia elämässäni, perheen ohella, mutta toisaalta jo hyvin varhain ymmärsin sen merkitsevän itselleni, omalle kohdalleni paljon enemmän kuin opettelua olemaan viinatta vaikka hampaat irvessä. Lisäksi kun olen tähän hetkeen saanut vapautua sekä orjuuttavasta peliongelmasta, että samankaltaisesta lähes kaiken tuhoavasta lääkeriippuvuudesta, ei sinällään liene ihme, että koen juuri nyt kiitollisuutta mitä ihmeellisimmistä jopa varsin pienistä asioista elämässäni.

Tärkein oppi kaiken muun ohella elämässäni on ollut se, ettei minun tarvitse enää reagoida aivan kaikkiin asioihin täydellä teholla. Sen sijaan ymmärrän katsoa tätä suurta kokonaisuutta siten, että pitäessäni huolen omasta tontistani, ja sen puhtaudesta, loput kyllä asettuu aloilleen juuri meille parhaan muotoilun mukaisesti.

Toisaalta yksi iso oivallus elämässäni on ollut se, että me ihmiset olemme todella erilaisia, ollaksemme juuri samanlaisia kaikki. Se kuinka erilaisina itsemme saati toisemme koemme, riippuu jokaisen kohdalla yksinkertaisimmillaan siitä, missä kohden matkaamme, me kukin tahoillamme olemme menossa. Minä tiedän olevani juuri tässä ja se riiittää auttamaan minua olemaan reagoitumatta siitä, jos joku ei ole samassa kohtaa minun kanssani.

Toisaalta kerratessani tämän projektini tiimoilta elämää, mieleeni palautuu väkisinkin toinen toistaan kaameampia tilanteita, joiden keskell vaimoni kanssa olemme elämää ja perhettämme rakentaneet. Jos tällä projektilla ei välttämättä palvellakkaan kovin suurta joukkoa ihmisiä, niin uskon tässä piilevän varsin eheyttävän kokonaisuuden jo pelkästään minua ja vaimoani sekä parisuhdettamme ajatellen. Sellainen myllytys meillä nimittäin on rintarinnan kuljettu.

Olen joskus ääneen ihmetellyt viimeaikaista tarvettani jatkuvasti jakaa ajatuksiani sekä pohdintojani täällä netissä. Toisaalta nyt, kirjoittaessani tarinaani, ymmärrän tämän johtuvan siitä, että yksinkertaisesti minulle kirjoittamisesta on tullut keino jäsentää päänsisäistä maailmaani ja sen kautta osaltaan jakaen kertoa mitä pienessä, yhä edelleen paikoitellen varsin kipeässä mielessäni milloinkin liikkuu. Toisaalta juuri tästä jäsentämisestä johtuen, kiitollisuus nostaa tasaisin väliajoin päätänsä ja silloin varsinkin, toivoisin voivani jakaa tuosta hyvästä olosta edes hitusen palasia muillekkin.

Kuten todettua, kirjoittaminen vapauttaa minua ajattelemaan elämääni kokonaisuutena, nostaen päällimäiseksi tunteeksi äärettömän kiitollisuuden tästä hetkestä. Kun esimerkiksi illalle istuin portaillamme, katsellen pihalla vesisateessa juoksevia lapsiamme, en voinut sille mitään, että silmäkulmaani hiipi kuin varkain kyynel, joskin tässä kohden puhtaasti onnesta. Ilman rakasta vaimoani, minulla tuskin olisi omaa elämääni enää elettävänä, saati noita lapsia tuolla pihalla kirmaamassa. Nyt minulla on ja lisäksi äärettömän paljon muita kultahippusia elämä pullollansa, siis asioita joista tähän hetkeen rakentuu tasapainoinen sekä hyvä elämä. Pahoittelut siis jos häiriköin teitä jatkuvalla kirjoittelullani. Ei näitä ole edes pakko lueskella. ;-)
Paskat minä aidosti mitään anteeksi pyydä. Ei minun tarvitse, sillä tiedän tämän sisälläni asiaksi jonka tässä hetkessä haluan tehdä, joten yrittäkää kestää, kaikesta huolimatta.

Heräsin siis aikaisin. Silläkin tarkoituksensa. Kuten todettua, tänään juoksen palavereissa rakentelemassa tulevaisuuden visioita työrintamallani. Eli tarkoituksensa aikaisin kukkumisella. Nyt nimittäin tämän päivän osuus projektista jo kirjailtuna. Eli kasassa neljän päivän tuotoksena 40 sivua jäsennettyä tarinaa elävästä elämästä. Jatkan siis matkaani, askeleen ja sivun kerrallaan. Lopun vielä siintäessä näkymättömänä horisontissa.

Siunausta päiväänne. Varjelusta askeliinne. Voikaamme hyvin.


Projektina kirja. Päivä nro. 3

Ei huolen häivää, päivä on huoleton. Hakuna matata.
Ei huolen häivää, päivä on huoleton. Hakuna matata.

Niin se vaan tämäkin päivä taipuu kohti iltaa. Tyytyväisenä voin jälleen todeta ehtineeni vaikka ja mitä. Tärkeintä kaikessa, ehdin jopa lasten kanssa oleilemaan kotvasen aikaa. Minulla kun tuppaa olemaan se paha tapa, että omat kaikenkarvaiset projektini mennä hurahtavat sen ohi, että lapset ovat vain niin vähän aikaa pieniä.

No kuten todettua, hyvä päivä kasassa. Lisäksi kun vielä voin sanoa, ehtineeni tehdä töitäkin, leikkimisen ohessa, ei itsekään voine enempiä olla itseltään vaatimassa.

Tämä päivä on taas yksi osoitus siitä, että levollisesta mielestä käsin tehtynä asiat tapahtuvat ilman sen suurempia ponnistuksia. Sain jopa rustailtua taas tavoitteeni verran tälle päivää teksiä myös kirjani valmistumisen onnistumiseksi. Kasassa alkaa olla liki 60000 merkkiä, eli 30 sivua teksiä. Lisäksi kun totean lähettäneeni tämän raakileen eräälle kustantamolle, saaden vastauksena tyrmäyksen sijasta aikomuksen palata asiaan lomien jälkeen, voinen hyvillä mielin jatkaa tätä projektiani, luottaen siihen, että tavalla tahi toisella asiat järjestyvät kyllä aikanaan.

Huomenna kirmailen aamupäivän palavereissa, tulevaisuuden työkuvioitani raamitellen, joten luvassa tulee olemaan varsin haasteellinen, mutta varmasti sitäkin mielenkiinoisempi päivä. Täytynee siis taas luottaa siihen, että aamulla silmät avautuu ainakin tuntia ennen kuin muulla populallamme.

Tästä on hyvä jatkaa matkaa, askeleen kerrallaan eteenpäin. Mutta nyt sujahdan vertaisteni pariin, lataamaan hieman akkuja. Jatketaan taas. :)


Projektina kirja. Päivä nro. 2

Täytynee tässä kohtaa todeta voivansa olla varsin tyytyväinen tämän päivän tuotokseen, sen verran paljon kaikkea muuta tekemistä tämä päivä piti sisällään.

Kuten jo eilen totesin, lapsiperheen arki on hektistä. Onneksi olen tottunut heräämään muuta perhettä aikasemmin ja sen myötä tämänkin päivän tavoitteeni täyttyi. Kasassa kahden päivän jälkeen hulppeat 41000 merkkiä eli tasan 20 sivua. Tämän tahdin pysyessä ei vaikeuksia saavuttaa asettamani tavoite, eli valmis opus tämän kuun loppuun mennessä.

Eilin tutkailin hieman noita nykyisiä julkaisuvaihtoehtoja, joten lohdullista sinällään, vaikka yksikään kustantamo ei tästä prokkiksestani innostuisi, kohtuu vähin kustannuksin saan kirjalleni kannet omakustanteena.
Tietysti edullisin vaihtoehto taitaa olla Elisa-kirja, joka markkinoi julkaisevansa kaikki kirjat, joita heille E-kirjaksi tarjotaan. Katsotaan mikä lopputulema on.

Mutta kaikkineen mielenkiinoinen prosessi tästä vielä kehkeytyy, kun joka päivä kirjoittaessani jatkuvasti huomaan muistini kätköistä kumpuavan asioita, joita en vielä tähän hetkeen ole muistanutkaan, esimerkiksi lapsuudestani. Jännä sinällään, että kaikki nuo ovat olleet pelkästään positiivisia. Kuvannee sitä, että olen jo aikalailla sinut kaikkien traumaattisimpien kokemusteni kanssa. :)

Ehdittiin jopa lasten kanssa uimareissulle ja pihatöille sekä päiväunillekkin jäi aikaa. Nyt voin tyytyväisin mielin painaa pään tyynyyn. Huomenna projekti jatkukoon.