Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on alkoholi.

Raitis Juhannus.

Suomen suvi kauneimmillaan.
Suomen suvi kauneimmillaan.

Aikanaan kun itselleni juominen ei vielä ollut muodostunut kaiken nieleväksi pakkomielteeksi, Juhannus oli yksi kesän kohokohdista. Merkitsihän se parhaimmillaan juhlaa, jossa ystävien kanssa kokoonnuttiin yhteen pitääksemme hauskaa perisuomalaiseen tapaan juopotellen. Nyt kun pysähdyn miettimään oikeasti tuota aikaa, ei edes tuolloin juomiseni ollut normaalia. Lähinnä siitä syystä että se tuolloinkin oli pääasia, toisin kuin voisi kuvitella esimerkiksi ystävien kanssa hauskanpidon olleen.

Nyt vuosikymmenen tätä elämää selvinpäin tarkastelleena totean surullisena sen kuinka yleistä meidän suomalaisten keskuudessa onkaan se että esimerkiksi Juhannus on juhla, joka antaa luvan ryypätä ja sekoilla. Juhla jota muistellaan hieman häpeillen, lähinnä siitä syystä että viina vapauttaa estoista ja kun ihmisellä ei ole estoja, monessa kohden jälki on sen mukaista.

Mutta jottei tämä harmiton kirjoitukseni vaikuttaisi moraalisaarnalta, haluan sanoa sen ettei minulla itselläni, raittiista elämäntavastani huolimatta ole mitään sitä vastaan vaikka ihmiset juovatkin. Oikeastaan nykyisen työni kautta saan vain seurata liiankin läheltä mitä tuosta pahimmillaan ihmisen elämässä seuraa. Siis silloin kun tuo aine ottaa ihmisen valtaansa. Jälki on lähes poikkeuksetta todella karua.

Eikä siinä, elinhän itse tuon aineen orjuudessa liki 20v joten tiedän kokemuksesta mitä tuo ihmiselle, mutta samalla myös hänen läheisilleen aiheuttaa.

Siitä kokemuksesta käsin voinkin kirjoittaa olevani juuri nyt tätä kirjoittaessani äärimmäisen kiitollinen siitä että saan tänäänkin tuosta orjuudesta vapaana elää. Sitä ei nimittäin aivan heti tässä pysty kuvailemaan ymmärrettävästi mitä elämä tuolla orjuudessa pahimmillaan on. Kun kyseinen aine ja sen saamisen pakkomielle muodostuu sellaiseksi joka ohittaa tärkeydessään kaiken. Itselleni pahimmillaan kun se oli tärkeämpää kuin esimerkiksi kahden päivän ikäinen poikani. Tuo ehkä osaltaan kuvastaa sitä millaisesta sairaudesta tässä on kysymys. Järjen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Jos olisi, minutkin olisi tuolloin lukittu järjettömänä psykiatrisen suljetulle osastolle lepositeissä. Mutta koska kyse on sairaudesta joka kotimaassamme on surullisen väärinymmärretty yhä tänäänkin, meitä järjettömiä vaeltelee keskuudessamme loputon määrä. Osa tehden yhteiskunnassa varsin merkittävillä paikoilla päätöksiä. Tämä tauti kun ei katso yhteiskunnallista asemaa, saati muutakaan.

Sen vuoksi toteankin olevani samalla äärimmäisen hyvilläni taas yhdestä raittiista keskikesän juhlasta, samalla ollen toisaalta surullinen siitä, kuinka kostea se monelle muulle on ollut.

Itselleni parasta raittiissa elämäntavassa tänään on se, että kykenen tänäänkin valitsemaan itse mitä tämän päivän aikana haluan tehdä. Aikoinaan kun minulla ei moista itsemääräämisoikeutta suhteessa eri riippuvuuksiini nähden ollut olemassa. Tänään on ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen.


Päihderiippuvuus.

Ehkä joskus vielä meillä ymmärretään se ettei riippuvuus ole ihmisen oma valinta.
Ehkä joskus vielä meillä ymmärretään se ettei riippuvuus ole ihmisen oma valinta.

Aivan aluksi on todettava se, että vaikka viime viikko olikin monin tavoin haastava, niin juuri tässä hetkessä, miettiessäni elämää, koen suunnatonta kiitollisuutta siitä että olen saanut kulkea vapauteen tuosta orjuuttavasta riippuvuudesta.

Katsoessani Armanin ohjelmaa, ehkä eniten samaistuin kaveriin, jota rautatieasemalla haastateltiin. Elin nimittäin itse juuri samankaltaisessa tilanteessa vielä vuosikymmen sitten.

Juuri nyt nousee kylmät väreet siitä, kuinka pitkän matkan olen saanutkaan taivaltaa tuolta pimeydestä tähän päivään. Pimeydestä, jonka ainoa valopilkku tuolloin oli se kun sai keinolla tai toisella hommattua päivän annoksen, jolla edes hetkeksi kykenin "unohtamaan" sen karun todellisuuden jossa tuolloin elin.

Itse aikanaan yritin loputtoman monta kertaa oikeasti päättää kurjan elämäni, lähinnä kun ne olot joita ilman päihteitä ollessaan kohtasi olivat vain yksinkertaisesti sietämättömiä. Niin sietämättömiä, että halusin sen takia kuolla, vaikka jollain solulla olisinkin samalla palavasti halunnut elää. Nyt miettien on suuri siunaus, ettei elämäni tuolloin päättynyt. Niin paljon hyvää elämä senjälkeen on tarjonnut. Kruununa se pieni raittiuden ihme, joka perheeseemme syntyi pari vuotta raitistumiseni jälkeen. Tänään tuo pieni ihme, Rinssessani, on jo iso ekaluokkalainen.

Riippuvuus, oli kyse sitten päihteistä tai mistä tahansa, on sellainen ettei ihminen yksin kykene tuota ongelmaa ratkaisemaan. Itse olin aikoinani niin syvällä ongelmissa, etten enää edes tajunnut olevani. Vaati toista kuukautta intensiivistä kuntoutusta, ennenkuin havahduin todellisuuteen jossa elin. Minä ja perheeni olimme siinä onnellisessa asemassa että meitä autettiin alussa riittävästi, jotta sitten kykenimme alkamaan auttaa itse itseämme. Yhä tänäänkin saman kokeneiden tuki on minulle mittaamattoman tärkeä asia ja lopulta ilman sitä tuskin tätä edes kirjoittaisin.

Elämässäni ongelmat ulottuivat paljon laajemmalle kuin vain päihteisiin ja tärkeätä onkin se että ihmisiä tuettaisiin mahdollisimman monipuolisesti. Sillä esimerkiksi pelkän päihteen poisjääminen ei välttämättä ratkaise vielä kaikkea. Itse olen elämässäni kokenut sen että päihderiippuvuus itsessään ei ollut se suurin ongelma, vaan oire jostakin suuremmasta. Kun sitten tätä palapeliä on saanut rauhassa kasailla kokonaan uusiksi, niin on tullut huomaamaan sen, kuinka moni asia elämässäni oikeasti olikaan solmussa.

Silti, vaikka ihminen eläisi tuolla pimeydessä, ei koskaan tulisi unohtaa sitä että tuo ihminen itsessään on tärkeä. Jos se unohdetaan, ei näillä ihmisillä ole kovinkaan paljoa toivoa paremmasta. Ehkä juuri siitä syystä itse tänään työkseni näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä auttaessa, pyrinkin omalta osaltani kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Sillä koinhan itsekin aikoinani havahtumisen juuri siinä hetkessä kun minulle puhuttiin ihmisenä, eikä niinkään ongelmana.


Riippuvuussairaudet ja niiden hoito.

Joskus elämä voi ensisilmäyksellä näyttää varsin synkältä, mutta ei aikaakaan kun jo huomaan kajastavan valon.
Joskus elämä voi ensisilmäyksellä näyttää varsin synkältä, mutta ei aikaakaan kun jo huomaan kajastavan valon.

Olen taas muutaman päivää työskennellyt riippuvuuksien parissa ja vaikka kuinka omakohtaisesti olen kokenut sen että riippuvuuksien ollessa aktiivisimmillaan ihminen menettää totaalisesti kyvyn hallita elämäänsä, ei se silti poista sitä tosiasiaa että olen äärimmäisen surullinen kaikesta siitä tuskasta mitä nämä sairaudet aiheuttavat.

Omalla kohdallani vei vuosia palata takaisin ns. normaaliin elämään, mutta silti koen sen olleen kaiken sen vaivan arvoista, sillä nähdessäni jälleen sen mitä kaikkea kauheuksia nämä sairaudet ihmisille aiheuttavat tälläkin hetkellä, olen äärimmäisen kiitollinen siitä että olen itse etuoikeutettu tässä hetkessä saatuani toisen mahdollisuuden elämältä.

Tässä hetkessä olen kiitollinen omasta raittiudestani ja siitä että sen myötä olen saanut suurimman osan asioistani kuntoon. Lisäksi kun on vielä samalla tavoin painiskellut orjuuttavan lääkeriippuvuuden sekä peliongelman kanssa, ei voi kuin ihmetellä sitä että vielä tässä olen.

Riippuvuuksien hoitamiseen liittyen haasteellisinta lienee ensiksi se, että ihminen joka näiden asioiden kanssa taistelee, tulee tahtomattaan kieltäneeksi oman todellisen tilansa. Tästä seuraa jatkuvaa ja kokoajan pahenevaa valehtelua, jossa loppupäässä ei ole enää mitään tekemistä totuuden kanssa. Ihminen puhuu mitä tahansa, saadakseen itsensä uskomaan ettei tilanne vieläkään ole niin paha kuin miltä se vaikuttaisi.

Toisaalta oman haasteensa tuo se, että tällä hetkellä vallalla olevat säästökuurit, leikkaavat juuri näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten hoitomahdollisuuksista. Siis juuri niistä joiden avulla tilanteeseen on edes pieni mahdollisuus saada muutosta aikaiseksi.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähimpänä ongelmia aiheuttaa ihmisten tietämättömyys ja siitä johtuva suunnaton tuomitseminen sekä hyvin nopeasti ilmenevä turhautuminen siihen että tilanne vain kokoajan pahenee.

Jos minulla olisi taikasauva, heilauttaisin sitä sen, että maahamme saataisiin aikaiseksi yksi yhdenmukainen hoitomalli, jossa otettaisiin huomioon itse ihminen ihmisenä, eikä pelkästään tuijotettaisi olosuhteisiin, saati siihen, mitä kaikki tämä ihmiselle tarjottava apu maksaa.

Olen perheineni siinä onnellisessa asemassa, että 2006 lähtiessämme päihdekuntoutukseen, meidän hyvinvointimme oli prioriteetti yksi. Sen jälkeen vasta alettiin tarkastella sitä, mitä tämä kaikki maksaa, tai millaisissa olosuhteissa tätä sirkusta on pyöritelty. Uskon vahvasti siihen, että perheemme tämän hetkinen hyvinvointi on jo moninverroin maksanut takaisin kaiken sen mitä perheeseemme tuolloin 2006-2007 vuosina sijoitettiin. Ymmärrän toisaalta tässä piilevän haasteen siinä, ettei kaikki edes halua apua. Mutta toisaalta juuri ne ihmiset, jotka oikeasti haluavat, kärsivät siitä, että heidät lkeroidaan toivottomiin tapauksiin, vaikka kuinka itse tuolta helvetistä haluaisivatkin nousta. Ilman apua ja tukea kovin harva kun tuolta pimeydestä ylöspäin kampeaa. Minä ainakin tiedän varmalla sen, että minä, saati perheeni emme olisi jaksaneet.

Toisaalta tiedän myös sen, että kaiken tämän auttamisen lähtökohta on ja tulee aina olla se, että ongelmaisella itsellään on halua alkaa kavuta tuolta kuopan pohjalta ylös. Jos tuota halua ei juuri tässä hetkessä olisikaan, siinä kohtaa toivoisin meitä jo saman kokeneita käytettävän motivoinnissa hyödyksi. Itse nimittäin löysin saman kokeneen ihmisen kanssa keskustelusta haluan alkaa taistelemisen sijasta ottamaan vastaan apua.

Toivoisin vain sen, että ihmiset jotka päätöksiä näiden asioiden tiimoilta tekevät, miettisivät hetkisen sitä, mitä puolinaiset toimenpiteet näinkin haastavien ongelmien edessä aiheuttavat. Siinä pian nimittäin käy niin, että ongelmat vain paisuvat paisumistaan ja sen myötä niihin uppoavat rahasummat. Tässä hetkessä jos nyt säästetäänkin joitain euroja, ohjaamalla ongelmaiset suoraan katkon kautta kotiin, niin samalla ummistetaan silmät siltä todellisuudelta, että hoitamattomina nämä sairaudet ovat kokoajan pahenevia ja vääjäämättä johtavat joko ennenaikaiseen hautaan tai psykiatriselle osastolle. Tuskin kumpikaan noista vaihtoehdoita lie kunnille tai kaupungeille sen edullisempi. Puhumattakaan kaikesta siitä välillisestä tuskasta mitä näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten lähellä elävät ihmiset joutuvat syyttömyyttään kärsimään.

Mutta kuten totesin, olen äärimmäisen kiitollinen omasta toisesta mahdollisuudestani. Sen vuoksi juuri, pyrin osaltani tekemään voitavani jotta näiden sairauksien kanssa painivia ihmisiä pyrittäisiin auttamaan ja vaikka juuri nyt minulle tämä oma osuuteni tässä hetkessä merkitsee sitä että olen tälläkin hetkellä poissa omien rakkaimpieni luota, niin silti tiedostan minun kuuluvan juuri nyt olla tässä tekemässä tätä. Sillä vielä koittaa taas aika jolloin saan palata takaisin kotiin rakkaimpieni luokse. Ilman totaalista elämänmuutosta, minulla ei tuota kotia saati rakkaimpiani olisi. Kuten ei minuakaan.

Pidetään lähimmäisistämme huolta. Se kantaa elämässä.

Kulkiessani askeleen kerrallaan raittiudenpolulla, tulen ennenpitkää huomaamaan sen että elämä kantaa.
Kulkiessani askeleen kerrallaan raittiudenpolulla, tulen ennenpitkää huomaamaan sen että elämä kantaa.