Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on usko.
Edellinen

Uskosta elämään.

Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.
Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.

Kirjoitin muutama vuosi takaperin muutaman sanasen armosta. Nyt lukiessani tuon kirjoitukseni, mieleeni palaa tuo hetki kun tuota kirjoitin. Koin nimittäin eräällä tapaa tuolloin seisovani umpikujassa. Olinhan tuolloin taistellut itseni uuvuksiin yrittäessäni saada itselleni töitä, elättääkseni osaltani perheeni. Tuohon hetkeen olin toiminut yrittäjänä parisen vuotta, kunnes yhtenä päivänä voimassaoleva sopimukseni ilmoitettiin päättyneeksi kesken ruokatunnin, kyseisen lafkan sulkiessa ovensa.

Tuolloin en vielä luovuttanut. Taistelin tuosta hetkestä melkein puolivuotta, käyden erään suuren firman kanssa neuvotteluita yhteistyöstä. Nuo neuvottelut kestivät kaikkineen puolivuotta, päättyen yhteen puhelinsoittoon, jossa ystävällisesti kerrottiin ettei yhteistyöstä tulisikaan mitään.

Tuolloin koin taas kerran tunnetasolla sen, kuinka kaikki sortui, itseni musertuessa kaiken alle. Tarkoittihan tuo tuossa hetkessä sitä että olin täysin tyhjän päällä, harteillani vain melkoinen määrä velkaa jota yrittäjyys oli muutaman vuoden periodilla tuonut tullessaan.

Vuonna 2000 tulleen konkurssin jälkipyykkiä en kyennyt tuolloin pesemään, vaan aloitin säännöllisen päihteiden sekakäytön. Nyt pari vuotta sitten tiesin ettei tuo enää ollut vaihtoehto. Ei vaikka tunteet olivat likipitäen yhtä musertavia. Tuolloin sensijaan löysin luonnossa liikkumisen ja hainkin sieltä lähes päivittäin voimaa jatkaa eteenpäin. Meni 3 kuukautta ja sain yhteydenoton Keski-Suomesta, josta tarjottiin minulle töitä. Tartuin tarjoukseen samantien ja nyt olen taiteillut siis pari vuotta reissutyön, yrittäjyyden, perheen ja päihdetyön yhdistelmätrapetsilla, pyrkien hoitamaan sopivassa suhteessa vastuuni joka sektorilla. Suurin paine kaikessa on kuitenkin edellä olevien lisäksi ollut siinä, että olen pyrkinyt saattamaan talouteni tasapainoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. Syy siihen on lähinnä se etten taaskaan osannut riittävästi ennakoida tulevaa, vaan pyrin liian kauan taistelemaan asioissa yksin. Karu totuus paljastui vuoden vaihtuessa kun verottaja muisti minua suurin piirtein samansuuruisella laskulla, kuin mitä olen nyt kahden vuoden työnteolla onnistunut noita yritykseni velkoja lyhentämään. Vielä pikantiksi lisäksi todettakoon se että mikäli verottaja ei suostu yhtään tulemaan vastaan, voi pahimmillaan olla edessä se, että vaikka minulla nyt olisi töitä, minulla ei ole käytännön mahdollisuutta tehdä sitä.

Tästä päästään itse aiheeseen, nimittäin uskooni elämää kohtaan. Sellaisilla pyörityksissä olen tässä elämänmatkallani ollut, ettei enää entisen kaltaista epätoivoa pääse syntymään, ei vaikka hetkellisesti kaikki kuinka epätoivoiselta vaikuttaisikin.

Minulla on nimittäin elämässäni rakentunut luja luottamus siihen, että elämä kuljettaa minua aina oikeaan suuntaan. Olkoonkin että tuo suunta saattaa olla kokolailla eri, kuin se suunta johon itse tuossa hetkessä olen kulkemassa. Kivutonta tämä elämä kaikkineen ei siltikään ole. Viime viikolle kipuilin oikein kunnolla, lähinnä tuttuakin tutumman matkakaverin eksyessä minua moikkaamaan. Pelko tunteena ei ole mukavaa matkaseuraa, mutta senverran pitkään olen kyseisen kaiffarin kanssa matkannut, että tiedän sen ilmaantuvan juuri silloin kun alan liiaksi harhautua omavoimaisen hallinnan harhaan.

Asiat järjestyvät kyllä. Ajallansa. Minun sinällään vaatimaton osani on suostua kulkemaan siihen suuntaan, mihin elämä minua juuri nyt haluaa kuljettaa.


Sananen sisäisestä rauhasta.

Ihminen etsii, hapuilee ja pelkää, löytääkseen jotakin joka hänellä on aina ollut.
Ihminen etsii, hapuilee ja pelkää, löytääkseen jotakin joka hänellä on aina ollut.

Sisäinen rauha. Asia, jonka saavutettuani kaikki asiat, tapahtumat sekä kohtaamiset saivat merkityksensä.

Miten sitten tuon rauhan tavoittaa? Pysähtymällä.

Ihminen vaan nykyaikana kiirehtää niin kovin vauhdilla elämässään, että lopulta hukkaa sen mitä kipeimmin elämässään on etsimässä.

Toisaalta ainakin omalla kohdallani kaikki säntäily, suorittaminen, pakeneminen sekä varsinkin näistä noussut pakonomainen takertuminen oli tarpeen, jotta lopulta suostuin pysähtymään. Hellittääkseni otteeni kaikesta siitä, minkä kuvittelin minulle tuon rauhan ja onnellisuuden tuovan. Vuosia ja taas vuosia kuvittelin löytäväni rauhan, kunhan saavutan elämässä tarpeeksi. Kun löydän vierelleni ihmisiä, jotka toisivat minulle sen kauan kaipaamani turvan. Löysinkin lopulta näitä turvallisia ihmisiä, mutten siltikään tuota rauhaa, saati onnea. Löysinhän vain ihmisiä, joihin väärällä tavoin ripustautua.

Mitä sitten tuo sisäinen rauha minulle henkilökohtaisesti merkitsee? Sitä sisäistä varmuutta ja luottamusta, jonka varassa sisimmässäni on rauha, olivatpa olosuhteet tai niihin liittyvät tunteet mitä tahansa.

Minun oli vain ensin läpikäytävä kaikki mahdollisuudet itseni ulkopuolelta löytyviin, hetkellisiin hyvänolon tunteisiin, ymmärtääkseni lopulta sen mitä edes olin etsimässä. Jotakin pysyvämpää.

Kun sitten aikanaan totesin, etten löydä sielulleni rauhaa, ellen pysähtyisi kuuntelemaan mitä sillä on sanottavana, suostuin luopumaan pakonomaisesta kiirehtimisestä konkreettisesti pysähtyen itseni äärelle.

Tuosta hetkestä lähtien luonnosta on tullut minulle todella tärkeä osa rauhoittumista. Saatan yhä töiden ja muiden asioiden ohessa sortua turhaan kiirehtämiseen, vain huomatakseni tarvitsevani hetken rauhoittumista. Tuolloin hakeudun hiljaisuuteen, pyrkien pysähtymään kuullakseni missä kohtaa taas olen harhautunut väärille urille.

Aikanaan minun ei tarvinnut edes kiiruhtaa, kun kaikki menneisyydessä käsittelemättä jäänyt aines, aiheutti sisälleni jatkuvan hälyytystilan. Tuon tilan laukaisemiseksi tarvitsin niin vertaistukea, tiivistä terapiaa kuin kaikenlaista muutakin keskusteluapua, purkaakseni sisältäni kaiken ylimääräisen kuorman. Saadakseni lopulta yhteyden sisäiseen todellisuuteeni. Tuon yhteyden avauduttua, pysähtyminen itseni äärelle riittää palauttamaan minut tietoisuuden tilaan. Tilaan jossa kaikki on hyvin, olipa vallitsevat olosuhteet millaiset tahansa. Tätä minulle tänään on sisäinen rauha. Eräänlaista luottamusta siihen, että kaikki on hyvin nyt ja vastaisuudessa.


Onnellisuus: Läsnäoloa kiitollisuudessa.

Läsnäolo luo valon sisimpääni.
Läsnäolo luo valon sisimpääni.

Mitä minulle merkitsee läsnäolo, kiitollisuus tai onni?

Yksinkertaisimmillaan paikallaoloa, tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään.

Moni nykyajan ihminen voi rauhassa tuhahtaa ylläolevalle määritykselle, ajatellen että mitä siitä nyt tulisi jos me kaikki vain pysähtyisimme paikoillemme. Pahimmassa tapauksessahan maailma pysähtyisi ja eihän sellainen käy päinsä.

Mutta entäpä jos edes hetken yrittäisi ajatella hieman tuon boksin ulkopuolella? Entä jos tuo maailman pysähtyminen olisikin katastrofin sijaan juuri se suuri siunaus jota malttamattomana edestakaisin säntäillen jatkuvasti tavoittelemme. Ihminen on kerrassaan loistava ulkoistamaan vastuun elämästään itsensä ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa kaikki se hyvä jota jokainen meistä tavalla tahi toisella läpi elämänsä tavoittelee löytyykin meistä itsestämme.

Omalla kohdallani koettuna, olen tarvinnut todella suuria henkilökohtaisia katastrofeja havahtuakseni tarkistelemaan asioita aivan uudenlaisesta perspektiivistä. Siitä lähtökohdasta, jossa minulla on kaikki juuri nyt. Aina kun onnistun rauhoittumaan edes hetkeksi, totean kaiken olevan hyvin, vaikka juuri äsken saatoin olla kauhuissani siitä millä tolalla asiat ovatkaan. Pysähtyessäni totean nimittäin niiden olevan juuri siten kuin niiden tässä hetkessä kuuluukin olla. Tuosta seuraava hyväksyminen tuo tullessaan ihmeellisen rauhan sisälleni. Kaiken turhan taistelun tauotessa. Minä kun olen mestari taistelemaan varsinkin niissä asioissa, joille tähän hetkeen en juuri voi yhtikäs mitään.

Kiitollisuus valtaa alaa, hyväksymisen lisääntyessä. Hyväksyessäni asiat ja olosuhteet tällaisenaan, tulen toteamaan saaneeni jo kaiken ja paljon enemmän kuin mitä ikinä olen uskaltanut edes unelmoida.

Huvittuneena totesin tälle aamua taas kerran muiden nukkuessa hiljaisuutta kuunneltuani sen, että tuttuakin tutumpi pelko on vallannut taas alaa elämässäni. Nyttemmin ilmaantuen mitä erilaisempana menettämisenpelkona. Olen nimittäin kokolailla monasti todennut takertuvani väärällä tavoin asioihin, joihin syystä tahi toisesta olen mieltynyt. Elämä kun on jatkuvasti muuttuva ja sen myötä se edellyttää myös itseltäni jatkuvaa muutosta ja mukautumista, takertuminen tuo aina auttamattomasti pelon siitä että menetän nyt vallalla olevan asiantilan. Tietysti menetän. Mikään kun ei ole pysyvää. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos sitä alan etukäteen pelkäämään? Ei kertakaikkiaan yhtikäs mitään. Pahimmassa tapauksessa vain aiheutan itse itselleni tuon pelon toteutumisen, alkamalla pakonomaisesti yrittää hallita asioita ja olosuhteita,

Toisaalta tuo tuttuakin tutumpi matkakumppani, eli pelko on tässä hetkessä minulle hyväksi. Se nimittäin ravistelee minut hereille erilaisista hallinnan harhoista, elämään edes hetken aikaa kaiken korjaavassa läsnäolossa.

Heräsin viimeyönä painajaiseen, jossa jokin ajoi minua takaa, yrittäen jyrätä minut alleen. Tuossa unessa väistäessäni väistämätöntä, päädyin hereille päästyäni huomaamaan olevani sängyn vieressä polvillaan. Ehkä tämä kaikki kuvastaa paremmin kuin hyvin sitä, mitä tässä hetkessä elämää ehkä eniten kaipaan. Nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä jota elämässäni vuosien saatossa on jo muuttunut.

Rakastamani lause: "Hellitä hyvä hullu, hellitä." toiminee tänäänkin kohdallani kokolailla hyvin, tuomaan sen rauhallisen ja levollisen läsnäolon jota tähän hetkeen auttamatta tunnen tarvitsevani. Ainoa mitä minun osaltani tulee tehdä, on luopua liiallisista vaatimuksista elämän suhteen ja samalla luovuttaa otteeni taas kerran asioista ja olosuhteista joihin huomaan taas kerran takertuneeni.


Sananen muutoksesta.

Muutos. Vanha kuolee, jotta jotain uutta saisi tilaa syntyä.
Muutos. Vanha kuolee, jotta jotain uutta saisi tilaa syntyä.

Olen kulkenut läpi elämäni mitä erinäisimpiä muutoksia kokien. Nyt miettien osa niistä, kuten elämässä yleensä on taipumus, on tapahtunut vastentahtoisesti. Lähinnä muutokset, joihin minulla ei ole osaa, eikä arpaa, ovat juuri näitä jotka aiheuttavat suurimmat vastaanhangoittelut. Yleisimmillään nämä ovat joko läheisen ihmisen sairastumisia tai pahimmillaan äkillisiä menetyksiä. Muutoksia, jotka tapahtuessaan eniten aiheuttavat kysymyksiä miksi? Toisaalta mitä enemmän näitä sinällään haastavia muutoksia olen joutunut tahi saanut läpikäydä, sitä enemmän noista aiheutuneista kivuista on kasvanut nöyryyttä suhteessa elämään ja siihen, että vaikka yhä tänäänkin elämässä on muutoksia, joita minun on hetkittäin lähes mahdotonta hyväksyä, myös näiden muutosten taustalla on piilotettuna se hyvä, mitä elämä on minulle varannut. Ainoastaan omasta erinomaisuudestani kumpuava harha hallita hallitsematonta, aiheuttaa tuota lapsen itkupotkuraivareihin pahimmillaan verrattavaa vastaanpanemista. Asioissa jotka tapahtuvat, hyväksyinpä tämän tapahtumahetkellä tahi en.

Sitten on olemassa myös niitä muutoksia, joihin minulla oikeasti on vaikutusvaltaa. Näitä ovat muutokset, jotka koskevat omaa ja sen kautta lähimpieni hyvinvointia. Ihmiselle joka on elämässään kokenut omasta mielestään niin paljon vääryyttä, että on sen varjolla "oikeutettu" hankkimaan itselleen välitöntä hyvää, lähestulkoon keinolla millä hyvänsä, nämä hyvinvointia koskevat muutoksetkaan eivät tapahdu helpolla. Kuinka moni meistä voisi käsisydämellä sanoa olevansa valmis samantien luopumaan jostain sellaisesta, mistä edes hetkeksi saa helpotusta, muutoin niin raskaalta tuntuvasta vaelluksesta. Omalla kohdallani näitä hetken helpotuksia onkin sitten riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lähinnä nämä kaikki ovat olleet niitä aineita ja asioita, joista jossain vaiheessa elämääni on tullut tavalla tahi toisella pakonomaisia riippuvuuksia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että näissä muutoksissa, tuon muutoksen hyväksyminen on lähestulkoon yhtä mahdotonta hyväksyä kuin noissa aikaisemmissa muutoksissa, joille osaltani en voinut mitään. Mutta kuten kaikessa, niin tässäkin, muutos tapahtuu vääjäämättä, halusin minä sitä eli en.

Viimeisimpinä ovat ne muutokset, joita jokainen meistä voi tehdä päivittäin. On kyse sitten lenkkipolusta, joka on turvallista kiertää aina saman mutkan kautta. Ruokailu samassa paikassa, samaan aikaan, istuen samassa kohtaa missä aina ennenkin on istunut. Nämä muutokset, joita myös tavoiksi kutsutaan, ovat niitä, joita voimme jokainen tehdä tai jättää tekemättä siten, ettei tuo valinta lopulta näytä vaikuttavan mitään kenenkään elämään. Oikeastaan ainoa mihin se vaikuttaa, on lopulta se millaisena oman elämän tänään koemme. Onko se harmaata arkea, vai täynnä mitä erilaisimpia, pieniä seikkailuja. Ihminen kun tahtoo olla tiettyjen tapojensa orja, mutta samalla myös sellainen, että liiaksi noihin kangistuessaan, kovin äkkiä tylsistyvä, niin sitä suurempi merkitys lopulta näillä pienillä muutoksilla arjessamme todellisuudessa on.

Jos tänään nimittäin teen tietyt asiat juuri samalla tavoin kuin eilen, toissapäivänä tai puolivuotta sitten, voi hyvin olla että huomenna koen tylsistymistä joka aiheuttaa tarpeen, tehdä jotakin repäistäkseni itseni irti tuosta tilasta ja yleisimmillään meillä ihmisillä tuo repäisy tarkoittaa asiaa, ainetta tahi tekemistä, mistä tuon tylsistymisen vastapainona koemme hetkellistä hekumaa. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole. Niinkauan kuin tuosta hetken hekumasta ei huomaamattaan pääse muodostumaan hekuman helvettiä, joka pahimmillaan nielee kaiken valon omasta ja läheistemme arjesta.

Tällä kaikella haluan sanoa sekä itselleni että sinulle sitä, että lopulta juuri ne pienet muutokset, joihin voimme vaikuttaa, ovat niitä merkityksellisempiä tätä suurta kokonaisuutta ajatellen. Nimittäin parhaimmillaan noista pienistä muutoksista seuraa juuri niitä meille jokaiselle elintärkeitä, pieniä ilonaiheita, joilla jokaista päivää täydentäessä, välttyy tarpeelta tavoitella jotain suunnatonta hyvänolontunnetta. Tunnetta, jota täysin tiedostamattamme lopulta kuitenkin kovin harvoin oikealla tavalla osaamme käsitellä.

Muutos yhteiskunnassamme on vääjäämätön. Samoin elämässämme. Mutta se miten tuo muutos tapahtuu, lähtee vain ja ainoastaan itsestämme. Kuten todettua, se tapahtuu. Mutta siihen, tapahtuuko se tahtomattamme, voimme kenties yllättävänkin paljon lopulta vaikuttaa.


Elämästä. Itsestä. Toiveista, haaveista ja unelmista.

"Tyyneyttä hyväksyä. Rohkeutta muuttaa."
"Tyyneyttä hyväksyä. Rohkeutta muuttaa."

Tähän hetkeen tullakseni, ymmärrän että minun on tullut kulkea elämässäni juuri ne polut joilla vuosien varrella olen harhaillut. Kasvaakseni siitä pienestä, arasta ja pelokkaasta pojasta, itsestään sekä lähimmäisistä huolta pitäväksi mieheksi. Ihmiseksi joka tänään osaa arvostaa elämää ja sen ainutkertaisuutta, samalla löytäen juurikin niistä pienistä kultahippusista sen päivittäisen ilon, josta tämän hetken onnellisuus rakentuu.

Menneisyys läpikäytynä on tämän päivän voimavara. Nuo eväät repussani kulkien voin luottaa siihen, ettei elämässä tule eteen asiaa mistä en selviäisi. Varsinkin kun tuon menneisyyden läpikäymisessä opin elämääni sen tähän asti tärkeimmän, nimittäin sen ettei elämässä ole tarkoitus selvitä yksin taistelemalla, vaan sensijaan olemme täällä toinen toistamme varten. Niin kauan kuin säilytän elämässäni luottamuksen hyvään ja sen myötä toisiin ihmisiin, minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Mitä sitten ihminen joka raitistumisen myötä on hitaasti, mutta sitäkin varmemmin saanut elämältä kaiken mitä tähän hetkeen tarvitsee, voisi vielä tulevaisuudelta toivoa? Oikeastaan, vain ja ainoastaan yhtä asiaa: ELÄMÄÄ. Mahdollisimman pitkää ikää ja sitä, ettei enää koskaan kadottaisi sitä, minut tuolta sysimustasta pimeydestä takaisin päivänvaloon opastanutta nöyryyttä. Nöyryyttä, minkä avulla elämä ja sen ihmiset näyttäytyvät tässä päivässä juuri sellaisina kuin niiden kuuluukin näyttäytyä.

Elämässäni ei tähän hetkeen ole kuin yksi ainoa este. Minä itse. Mutta niin kauan kun tuo minä muuttuu muotoon me, kaikki on hyvin, nyt ja vastedes.

Olen paljosta kiitollinen.


Sananen peloista.

Luottamuksessa ei ole sijaa pelolle.
Luottamuksessa ei ole sijaa pelolle.

Ihminen saattaa pelätä elämässään mitä tahansa. Pelko kuvastaa ihmisellä tilannetta jossa on olemassa jokin uhka. Toisaalta nykyhetkeen ihminen saa itsensä pelkäämään, karaten ajatuksissaan pois tästä hetkestä, siirtyen miettimään jotakin tulossa olevaa haasteellista tilannetta. Yhtä kaikki, tämän tunteen vallassa oleva ihminen kaipaa turvaa. Esimerkiksi ihmistä joka halaa, rauhallisesti sanoen ettei ole mitään hätää.

Lapsi tarvitsee kasvaessaan mahdollisimman turvallisen ympäristön. Vanhemmat jotka ovat luomassa tuota turvaa. Jos syystä tahi toisesta tämä ei toteudu, lapsesta kasvaa aikuinen joka rakentaa itse itselleen tuota turvaa mistä tahansa.

Minulle pelko tunteena on liiankin tuttu. Toisaalta, nyt miettien, ilman tuon pelon läsnäoloa elämässäni, tuskin olisin enää tässä. Ilman tuota piinaavaa tunnetta, tuskin olisin kyennyt luopumaan vääränlaisesta ylpeydestä pyytääkseni apua. Kun myönsin etten selviä elämässäni yksin, olen saanut apua todella monelta taholta. Yhä tänäänkin saaden.

Kun ihmisestä kasvaa aikuinen joka ajattelee selviävänsä kaikessa yksin, ollaan todella kaukana siitä mihin meidät tänne maailmaan luotiin. Toisiamme varten. Jos joukko tällaisia 'Minä selviän yksin, en tarvi ketään'-ihmisiä laitetaan samaan tilaan, syntyy pian täydellinen kaaos, kun jokainen kilpaa kyynärpäitä käyttäen pyrkii varmistamaan oman selviytymisensä. Surullista tässä hetkessä on ympärilleen katsellen todeta näitä ihmisiä olevan todella paljon. Luojan kiitos itse en enää ainakaan niin voimakkaasti kuin ennen, kuulu heihin. Itsekkyys, yhdistettynä pelkoon on kokolailla tuhoisaa.

Mutta ihan samalla tavoin kuin itsellä, muutos tapahtuu vasta kun elämä ilman tuon muutoksen toteutumista käy mahdottomaksi.

Minulla on juuri tässä hetkessä kaikki hyvin. Ei siis mitään hätää, niin kauan kuin kykenen pysyttelemään läsnä tässä hetkessä. Siitä huolimatta sain itseni aamulla kiinni pelon tunteesta. Syy siihen oli se, että karkasin ajatuksissani murehtimaan tulevaa. Peläten.

Näissä kohdin itselleni toimiva keino on rukous. Asia jolle vielä vuosikymmen sitten paskasesti nauroin. Pitäen sitä hulluutena. Yksin puhumisena. Asiana jota ihminen tekee lapsellisuuttaan. Tässä onneksi pelko riisui minut vääränlaisesta ylpeydestäni. Opettaen minulle sen mitä kohdallani merkitsee oikeanlainen nöyryys suhteessa elämään ja sen hallitsemattomuuteen. Elämässä nimittäin on loputon määrä asioita, joita minä en hallitse, vaikka kuinka itselleni niin yrittäisin valehdella. Vasta sitten kun elämä yksi kerrallaan tarjoili minulle eteen näitä tilanteita, olin valmis luopumaan pinttyneestä harhastani.

Pelkoni hellittää, kun suostun toteamaan tuonne jonnekin: " Minä en tiedä mikä minulle on parhaaksi. Sinä tiedät. Anna minulle voimaa kohdata kaikki se, mikä minulle on tarpeen, kyetäkseni elämään todeksi sellainen elämä, kuin Sinä haluat."

Tämän myötä kykenen hellittämään hieman mielikuvitukseni luomista peloista, palatakseni samalla takaisin tähän hetkeen. Hetkeen jossa lopulta kaikki on todellakin hyvin.


Päihderiippuvuus.

Ehkä joskus vielä meillä ymmärretään se ettei riippuvuus ole ihmisen oma valinta.
Ehkä joskus vielä meillä ymmärretään se ettei riippuvuus ole ihmisen oma valinta.

Aivan aluksi on todettava se, että vaikka viime viikko olikin monin tavoin haastava, niin juuri tässä hetkessä, miettiessäni elämää, koen suunnatonta kiitollisuutta siitä että olen saanut kulkea vapauteen tuosta orjuuttavasta riippuvuudesta.

Katsoessani Armanin ohjelmaa, ehkä eniten samaistuin kaveriin, jota rautatieasemalla haastateltiin. Elin nimittäin itse juuri samankaltaisessa tilanteessa vielä vuosikymmen sitten.

Juuri nyt nousee kylmät väreet siitä, kuinka pitkän matkan olen saanutkaan taivaltaa tuolta pimeydestä tähän päivään. Pimeydestä, jonka ainoa valopilkku tuolloin oli se kun sai keinolla tai toisella hommattua päivän annoksen, jolla edes hetkeksi kykenin "unohtamaan" sen karun todellisuuden jossa tuolloin elin.

Itse aikanaan yritin loputtoman monta kertaa oikeasti päättää kurjan elämäni, lähinnä kun ne olot joita ilman päihteitä ollessaan kohtasi olivat vain yksinkertaisesti sietämättömiä. Niin sietämättömiä, että halusin sen takia kuolla, vaikka jollain solulla olisinkin samalla palavasti halunnut elää. Nyt miettien on suuri siunaus, ettei elämäni tuolloin päättynyt. Niin paljon hyvää elämä senjälkeen on tarjonnut. Kruununa se pieni raittiuden ihme, joka perheeseemme syntyi pari vuotta raitistumiseni jälkeen. Tänään tuo pieni ihme, Rinssessani, on jo iso ekaluokkalainen.

Riippuvuus, oli kyse sitten päihteistä tai mistä tahansa, on sellainen ettei ihminen yksin kykene tuota ongelmaa ratkaisemaan. Itse olin aikoinani niin syvällä ongelmissa, etten enää edes tajunnut olevani. Vaati toista kuukautta intensiivistä kuntoutusta, ennenkuin havahduin todellisuuteen jossa elin. Minä ja perheeni olimme siinä onnellisessa asemassa että meitä autettiin alussa riittävästi, jotta sitten kykenimme alkamaan auttaa itse itseämme. Yhä tänäänkin saman kokeneiden tuki on minulle mittaamattoman tärkeä asia ja lopulta ilman sitä tuskin tätä edes kirjoittaisin.

Elämässäni ongelmat ulottuivat paljon laajemmalle kuin vain päihteisiin ja tärkeätä onkin se että ihmisiä tuettaisiin mahdollisimman monipuolisesti. Sillä esimerkiksi pelkän päihteen poisjääminen ei välttämättä ratkaise vielä kaikkea. Itse olen elämässäni kokenut sen että päihderiippuvuus itsessään ei ollut se suurin ongelma, vaan oire jostakin suuremmasta. Kun sitten tätä palapeliä on saanut rauhassa kasailla kokonaan uusiksi, niin on tullut huomaamaan sen, kuinka moni asia elämässäni oikeasti olikaan solmussa.

Silti, vaikka ihminen eläisi tuolla pimeydessä, ei koskaan tulisi unohtaa sitä että tuo ihminen itsessään on tärkeä. Jos se unohdetaan, ei näillä ihmisillä ole kovinkaan paljoa toivoa paremmasta. Ehkä juuri siitä syystä itse tänään työkseni näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä auttaessa, pyrinkin omalta osaltani kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Sillä koinhan itsekin aikoinani havahtumisen juuri siinä hetkessä kun minulle puhuttiin ihmisenä, eikä niinkään ongelmana.


Järkeä vailla.

Kaiken tarkoitus usein verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.
Kaiken tarkoitus usein verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.

Minun elämässäni sekä tunteet että järki ovat näytelleet usein liiankin suurta osaa kokonaisuudesta.

Tunteet siinä mielessä, että olen syntyjäni saanut eräänlaisen yliherkkyyden jonka kautta elämäntapahtumat sekä ihmisten käyttäytyminen minua kohtaan ovat ohjanneet liiaksikin sitä näytelmää jossa olen mukana.

Toisaalta hyvin pitkälti tästä johtuen opin jo hyvin pienestä ratkomaan mitä erinäisimpiä ongelmakohtia elämästäni järjen avulla. Järki sinällään on ihmiselle hyvä työkalu, mutta liiaksi sen varaan elämää ja sen erilaisia tapahtumia rakentava tulee ennenpitkää kokemaan sen että liika järjenkäyttö kuihduttaa elämästä sen tärkeimmän, eli luottamuksen.

Luottamus kun on meille jokaiselle syntymässä jo valmiiksi sisälle ohjelmoitu ominaisuus, jonka varassa eläessämme, elämästä poistuu liika suorittaminen ja yksinyrittäminen. Olemmehan jo syntyessä riippuvaisia äidistämme ja siitä kuinka vanhempamme meistä huolta pitävät.

Lapsi onkin oivallinen esimerkki puhtaasta luottamuksesta ja lopulta mitä lapsenomaisemmin omaan elämäänsä aikuisena kykenen suhtautumaan, sitä vapaammin saan elää ja hengittää elämässäni.

Jokaisella meistä on varmasti mitä erilaisimpia kokemuksia siitä, kuinka tuo luottamus petetään. Pahimmassa tapauksessa sisäämme rakentuu mitä traumatisoivin kokemus hylätyksi tulemisesta. Joskus jopa niin karulla tavoin, että tuo pieni lapsi sisällämme päättää ykskantaan olematta enää koskaan luottamatta kehenkään.

Näin minulle aikanaan kävi ja tuosta kaiken yliherkästi kokevasta lapsesta kasvoi kaiken loppuunasti järkeistävä aikuinen, joka päätti ennemmin kuolla yksin, kuin enää koskaan luottaa kehenkään.

Ei tuo päätös lopulta kauaskaan toteutumisestaan jäänyt, ainoa mikä kokonaisuudesta jäi uupumaan, oli se osa, jonka elämä minulle oli lopulta varannut. Asiat kun läheskään aina ei mene kuten minä, suuressa erinomaisuudessani olen itselleni ollut räätälöivä. Loputtoman monet kerrat olen nimittäin järkeni ajamana päätynyt tilanteeseen, jossa olen kiitollisena todennut, että onneksi suunnitelmani eivät ottaneet onnistuakseen. Olen nimittäin eräänkin kerran ollut liiankin fiksu omaksi parhaakseni.

Mitä enemmän olen viime vuosina oppinut luottamaan elämään ja sen ihmisiin, sitä vähemmän minun on enää tarvinnut ratkoa elämästä nousseita tunnetiloja yksin järkeni kanssa ja sen myötä elämästäni on rakentunut kokonaisuus, jota pääsääntöisesti tänään on nautinnollista matkata.

Luottamuksesta puhuttaessa on todettava yhden esimerkin avulla se, kuinka elämä tietää minua paremmin sen milloin aika on kypsä mihinkin. Esimerkkinä se että olen varmasti ainakin kuuden vuoden ajan aikonut ja hetkittäin jo yrittänyt kirjoittaa kaikesta kokemastani kirjan. Silti vielä sitä saamatta toteutettua. Nyt minulla on vahva intuitio siitä, että aika saattaisi lopulta ollakin kypsä. Ainakin kaikki olosuhteet siihen on olemassa. Ehkä tästä johtuen tämän postaukseni otsikko on kuvatunlainen. Siinä nimittäin "komeilee" kahdessa sanassa sekä kirjani nimi, että se kehys jonka varaan tuota alan nyt rakentaa. Kokonaisuuden punaisena lankana toimivien, tekstissä tummennettuna olevien aihealueiden nivoessa yhteen yhden tärkeimmistä löydöksistäni elämässäni. Rakkauden, jonka varassa eläessäni tunteet tulee ja menee, järjen vaietessa kunnioittamaan luottamuksen taustalta löytyvää elämänvoimaa. Voimaa jonka avulla ja jonka johdattamana tämäkin päivä muodostuu taas yhdeksi osaksi kokonaisuutta jota minun elämäkseni kutsutaan.

Nyt pyrin olemaan asettamasta mitään tiettyjä aikatauluja tai muutakaan vaatimuksia tämän kokonaisuuden toteutumiseen ja sensijaan keskityn kuuntelemaan sisintäni, kirjoittaen ulos vain sen mitä tuon hiljaisuuden taustalta on nouseva.

Ehkä tästä eteenpäin täällä on luettavissa se matka jota tälle päivää olen lähtemässä askel kerrallaan taivaltamaan. Pyrkien samalla luottamaan siihen että se minkä on määrä tapahtua, se tapahtuu aikanaan. Eikä siis siten, saati silloin kun itse sitä haluan.

Tietysti jos joku taho haluaa tätä kokonaisuutta kanssani alkaa kasailla, en minä hanttiin pistä. Eli edelleen minua saa tässä asiassa kuten muissakin asioissa lähestyä postitse info.mahdollisuus@gmail.com. Mutta aikaisemmasta poiketen kykenen silti luottamaan siihen että vaikkei mikään tietty taho ei tähän innostuisikaan, tämä tulee toteutumaan tavalla tahi toisella, ennemmin taikka myöhemmin.


Uudenlaiseen aamuun.

Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.
Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.

Tiedättekö miltä tuntuu havahtua todellisuuteen, jossa kaikki se mihin aikaisemmin olet perustanut turvallisuuden tunteesi, on kerralla revitty pois? Minä tiedän. Heräsin nimittäin tuohon todellisuuteen n. 16v sitten. Konkurssia seuranneen avio-eron myötä minulta meni vaimon lisäksi koti ja talouteni heitti kerta laakista päälaelleen, ulosottoon rymistessä toistasataatuhatta euroa. Nuorelle, täysin keskenkasvuiselle aikuiselle, jonka koskaan aikaisemmin ei ollut tarvinnut ottaa vastuuta mistään, tuo oli tapahtuessaan niin kaiken romuttama kokonaisuus, että nyt miettiessäni tuota taphtumaa, en ihmettele yhtään miksi siitä käynnistyi usean vuoden piinaava tuhontie, jossa jokaisen päivän ainoa tarkoitus nivoutui tarpeeseen keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää siten, ettei tuota varsin rumaa todellisuutta tarvitsisi kohdata. Vielä jos mahdollista rumempi kokonaisuudesta tuli ajan myötä siinä kun keinot tuon tavoitteen saavuttamiseen kovenivat, vaikka kokoajan tiedostin sisimmässäni sen etten oikeasti ollut tuollainen ihminen. Ei siis ihme että hyvin pian alkoi täysin järjenvastainen itsetuhoisuus.

Kaikkiaan 11v raahasin perässäni raskasta kivirekeä, jonka lastina nuo konkurssivelat painoivat. Nyt miettien ymmärrän silti että miksi vaikka sain nuo ajan kuluessa pois niskastani, päädyin muutaman asian summana samaan taloudelliseen tilanteeseen, vaikka kuinka olin vannonut itselleni etten enää ikinä. Elämä nimittäin halusi opettaa minulle yhden äärimmäisen tärkeän läksyn taloudenpidossa. Nimittäin sen ettei kannata luottaa liikaa tulevaisuuteen ainakaan velanotto hetkellä.

Havahduin nimittäin talouteni osalta hyvin samankaltaiseen tilanteeseen, josta tuossa alussa kerroin. Sillä erolla, että erkaantuessani aikanaan päihteistä, isäni kuoltua niihin, tein itseni kanssa sisäisen sopimuksen että ainakaan päihteet eivät minua tulisi tappamaan ja tuon sopimuksen vakuudeksi, päätin kantaa vastuuni asioissa tuli mitä tuli. Ihminen joka ei ole samaa kokenut, ei välttämättä kykene kuvittelemaan sitä miltä tuntuu aamulla herätä tietoisuuteen siitä ettei ole yhtään tietoa tuloista, mutta menoja sitäkin enemmän. Tuo tilanne oli todellisuutta vielä reilu vuosi sitten. Taistelin likipitäen viimeiseen hengenvetooni asti toisen kerran aloittaneeni yrittäjyyteni puolesta, vaikka tuolloin se töiden puuttuessa merkitsi myös sitä ettei tuloja tullut mistään. Jokin sisimmässäni ei suostunut antamaan periksi. Ironisesti lopulta kun olin totaalisen uupunut, luovuttaen yritystoimintani suhteen, elin reilun 3kk kierrellen päivät luonnossa hakien sieltä voimaa jatkaa seuraavaan päivään.

Sitten eräänä tammikuisena päivänä vuosi takaperin kaikki muuttui. Sain pyynnön aloittaa työt yritykseni kautta paikassa johon olin palveluitani markkinoinut vajaa vuosi aiemmin. Päätin yrittää vielä kerran.

Nyt reilu vuosi tuosta, olen saanut rakennettua kokolailla toimivan kokonaisuuden, joka palvelee juuri niitä tarpeita joita varten alunperin tätä yritystoimintaani olin perustamassa. Auttamaan niitä ihmisiä uuteen alkuun, jotka läheskään aina eivät enää itse jaksa uskoa selviävänsä. Minulla itselläni kun näissä päihdeasioissa on se vahva omakohtainen kokemus siitä että jos edes yksi ihminen uskoo siihen että tästä selvitään vielä, sen myötä avautuu mahdollisuus vaikka mihin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi romaania, niin nivon sen yhteen toteamalla lopuksi vielä sen ettette usko miltä minusta juuri nyt tuntuu, kun kaiken raivokkaan taistelun ja loputtomien tuntuisten taisteluiden jälkeen voin tähän kirjoittaa saaneeni tänään varmistuksen sille että työpanostani käytetään tällä alueella niin kauan että tuolla työllä saan itse kannettua vastuuni noista veloista joiden alle tuossa reilu vuosi sitten olin murtua. Tähän ei edes tarvitsisi mitään enää lisätä, mutta kaikista ihmeellisintä kaikessa on vieläpä se että ensiviikon keskiviikkona tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun antauduin päihdeongelmani edessä lähtien itse perheineni päihdekuntoutukseen.

Tarinan opetuksena se että kunhan itse olen valmis kantamaan oman vastuuni asioissa, silti liiaksi pyristelemättä elämässä yksin, turvautuen toisiin ihmisiin, elämä saattaa tarjoilla matkalle eräänkin ihmeellisen tapahtuman. "Usko siirtää vuoria", sanotaan. Aikaisemmin haistatin moiselle v*tut, kunnes tänään totean omassa elämässäni tuon lauseen todenperäisyyden. Niin kauan on toivoa, kuin jaksan elää. Voinette siis uskoa että huomen aamulle aamukahvia siemaillessani, katsellen ylläolevan kuvankaltaista maisemaa, päälimmäisin tunne on suunnaton kiitollisuus. Vaikeuksien kautta vapauteen.


Yrittäjyys - työtä sydämellä.

Pää pilvissä, jalat tiukasti maanpinnalla.
Pää pilvissä, jalat tiukasti maanpinnalla.

Lueskelin juuri Riina Laaksosen kirjoituksen yrittäjyydestä ja sen innoittamana ajattelin itsekin taas hieman kirjoittaa siitä mitä yrittäjyys minulle tässä hetkessä merkitsee ja millaisia haasteita se on elämääni suonut.

Jos nyt saankin tässä hetkessä tehdä työtä jota rakastan ja josta suunnattomasti nautin, niin silti on todettava aluksi se että helpolla ei tämäkään asia elämässäni ottanut onnistuakseen. Nyt miettien siinä on ollut juuri ne minulle tarpeellisimmat haasteensa, jotka ovat muovanneet minusta toivottavasti myös yrittäjänä kärsivällisesti eteenpäin menevän ihmisen.

Alkuun kun ajattelen sitä että juuri käynnistyi kaikkiaan kahdeksas vuosi elämässäni yrittäjyyden saralla, niin siihen suhteutettuna äkkiseltään tuntuisi että jos tuosta periodista on 1,5v saanut keskittyä itse työntekemiseen, niin joko haasteita on ollut riittämiin tai sitten toisaalta itsessä on myös jonkinverran tarkasteltavaa.

Itseasiassa ensimmäinen yrittäjäkauteni sijoittui jo 90-luvun loppupuolelle, aikaan jolloin olin kokolailla tähän hetkeen verrattuna varsin rikkinäinen ihminen. Hyvin pitkälti tuosta johtuen, ei ollut ihme että yrittäjyys ajautui umpikujaan, josta seurasi vuosikymmenen kestänyt velkahelvetti. Sen mitä asioita olen jälkeenpäin purkanut, niin itseäni voin tuosta yhtälöstä eniten syyttää, vaikkei minulla enää tänään olekaan mitään tarvetta itseäni tuosta ruoskia. Kantapään kautta saatua varsin kallisarvoista oppia kaikkineen.

Tämä nykyinen yrittäjyys on sitten hieman erilainen kokonaisuus. Aloitin sen nimittäin huomattavasti varovaisemmin, kuin tuon surullisen kuuluisan ensifloppini. Mutta silti nyt miettien, paljon oli vielä yrittäjyydessä yhä kantapään kautta oppia tarjolla. Reilu vuosi sitten olin jo antamassa periksi, ajatellen ettei minua ehkä sittenkään ole tarkoitettu toimimaan yrittäjänä. Onneksi luovutinkin tuossa hetkessä tavallaan. Siinä nimittäin samalla päättyi se tuhoon tuomittu taistelu sen puolesta että itse järjestän elämässäni palaset kohdilleen. Kolmen kuukauden työttömyysjakso, kohtuuton velkataakka jälleen hartioilla, vetään nimittäin kummasti kaiken ylimääräisen väärän ylpeyden kenestä tahasa.

Mutta tähän hetkeen. Tuon luovuttamisen kautta avautuikin kokonaan uusi suunta. Edelleen samalla kentällä, jossa aikaisemminkin pelailin, eli päihdetyössä, mutta silti siinä mielessä uudella tavoin, että nyt suunnattomien riskien sijaan, olen pyrkinyt ottamaan pieniä askeleita kerrallaan, välillä sitäkin tiiviimmässä tahdissa. Tarpeeksi monta kertaa turvalleen meneminen kun väkisinkin opettaa jonkinasteista varovaisuutta elämässä.

Juuri nyt yrittäjyyteni näkymät ovat varsin valoisat. Saan tehdä täyttä työviikkoa ja luvassa on näitä hommia hamaan tulevaisuuteen asti. Lisäksi parasta tässä hetkessä, näissä hommissa on se, että olen tässä samalla oppinut myös tärkeitä tipsejä siihen, kuinka saan hankituksi itselleni uusia yhteistyötahoja, sikäli kun jossain vaiheessa sellainen tulee taas ajankohtaiseksi. Nyt kuitenkin pyrin rauhoittamaan itseni keskittyen tekemään työtä juuri siinä mittakaavassa kuin se tässä hetkessä kokonaisuutta ajatellen on järkevää, ilman että jonkin ajan kuluttua toteaisin kaiken kaatuneen liiallisten, jopa suuruudenhullujen suunnitelmieni takia. Joskus nimittäin asetin itselleni tavoitteen tässä yrittäjyydessä siihen, että kunhan saan tehdä tätä rakastamaani työtä siinä mittakaavassa että sillä elättää perheensä, niin olen tyytyväinen. Nyt saavutettuani tämän, miksi alkaisin tavoitella taivaita, kun täällä maankamaralla on huomattavasti turvallisempaa kuljeskella.

Tämä ei silti tarkoita sitä että jämähtäisin paikoilleni, saati se että pysähtyisin nauttimaan saavutetusta, vaan puhtaasti sitä että uskon tässä hetkessä siihen että tämä kokonaisuus laajenee vääjäämättömästi juuri siinä aikataulussa kuin itslleni kaikkineen on parhaaksi. Vieläpä niin, ettei minun tarvitse suunnattomasti ponnistella tuon saavuttamiseksi. Olen nimittäin oppinut yhden tärkeän läksyn muidenmuassa. Hyvin tehty työ, markkinoi itse itseään.

Kokemuksena lopuksi todettakoon se, että mikäli joku minulta tulee kysymään kannattaako yrittäjyys tai kannattaako alkaa yrittämään, niin totean ykskantaan niin, että sikäli jos olet valmis laittamaan itsesi likoon rakastamasi asian puolesta, niin ei muuta kuin kohti suuria seikkailuja. Samalla silti muistaen joka päivä sen että mitään suurta ei voi saavuttaa yhdessä päivässä, saati viikossa. Pitkäjänteisellä työllä sensijaan voi saavuttaa mitä tahansa.

Edellinen