Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset heinäkuulta 2015.

Sananen monikulttuurisuudesta.

Monikulttuurisuuden maantiellä.
Monikulttuurisuuden maantiellä.

Yritän kirjoittaa oman näkemykseni kyseisestä asiasta, ilman sen suurempia tunteenpurkauksia puolesta saati vastaan.

Aihe joka on herättänyt suunnatonta huomiota sekä liikehdintää, on kuitenkin monessa mittapuussa lopulta asia joka toisaalta hieman etäämmältä tarkasteltuna ei vaikutakaan olevan niin maailmaa ravisteleva asiakokonaisuus. Tai sitten on.

Mitä itse tätä asiaa omien kokemuksieni kautta peilaan, niin varmasti niin vastustajilla kuin puolustajillakin on omat vankat argumenttinsa, mutta kuinka moni noista lopulta tiedostaa sen mikä näiden argumenttien, saati niiden alta kumpuavien suunnattomien tunteiden alla kytee.

Itse tälle päivää töissä löysin itsestäni taas kerran yhden kipupisteen lisää. En voi sietää sitä että ihmisiä yleistämällä, saati täysin perusteetta aletaan sortaa. Toisaalta en myöskään edelleenkään tahdo kestää voimakasta vihaa toisen ihmisen taholta, vaikka kyse olisikin "vain" sanallisesta vahingoittamisesta. Syy tähän juontuu omaan elämääni ja omiin elämänkokemuksiini. Olen niin loputtoman monet kerrat ollut vastaanottavana osapuolena sekä henkisessä että fyysisessä väkivallassa ja monessa kohden vielä siten että omaa ulkonäköäni on käytetty lyömäaseena, siis asiaa jolla en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Ehkä tässä juuri on suurin syy siihen, miksi en ymmärrä sitä että ihmisiä sorretaan syystä johon he itse eivät ole voineet vaikuttaa.

Toisaalta se mikä itselläni on rikkaus tässä hetkessä elämää, on se että pyrin ensin tutustumaan erilaisiin ihmisiin, ennen kuin muodostan heistä mielipidettä puolesta tai vastaan. Yleisimmillään tästä seuraa se että saan tutustua mitä mahtavimpiin tyyppeihin, heidän taustaan, ihonväriin tai uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta.

Ei silti, aina en ole ollut läheskään näin avarakatseinen. Omalla kohdallani koettu rankka kiusaaminen aiheutti minussa nimittäin sitä että pyrin siirtämään omaa pahaa oloani ihmisiin joiden koin jollain tasolla olevan sopivia kohteita. Eli mitä erilaisimpiin vähemmistöihin. Ei se silti poistanut omaa pahaa oloani, päinvastoin.

Sittemmin kun olen saanut aikalailla perinpohjaisesti tutustua itseeni, minusta on kasvanut ajanmyötä huomattavasti suvaitsevaisempi ihminen, mutta tänään sain itseni kiinni suvaitsemattomuudesta. En nimittäin suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Opettelua siis riittää suvaitsevaisuudessakin.

Lopulta kaiken tämän armottoman vellomisen mitä asian äärellä viimepäivät on ollut, esittäisin yhden kysymyksen kaikille, samalla myös itselleni pohdittavaksi: Mikä erilaisuudessa pelottaa? Koska ainakin näin äkkiä miettiessäni tätä asiaa, tuo pelko on itselläni ensimmäinen asia mistä saan kiinni, jos mietin miksi en suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Jollain tasolla pelkään heitä. Tässä siis itselleni haaste. Tutustua ihmisiin ihmisinä, aivan kuten olen tutustunut mitä erilaisimmista kulttuureista tuleviin ihmisiin ihmisinä.

Kaiken tämän kirjoittelun ohessa toivoisi että ihmiset miettisivät edes hetken kiihkossaan sitä että juuri se ihminen joka sossunluukulta mielestäsi käy nostamassa liian isoja korvauksia meidän maassamme, on vain ihminen joka täyttää hakemuksen, toimittaa tarvittavat liitteet ja jonka hakemuksen käsittelee ihminen joka lukee tietyt pykälät, ennen kuin tekee työtää olevan päätöksen maksaa tietyn summan rahaa kyseisen hakijan tilille. Onko ongelma siis lopulta tämä muualta tullut ihminen, vaiko kenties tämä meidän itse laatimamme järjestelmä, jonka lakien ja asetusten mukaan nämä ihmiset, aivan samoin kuin oman maammekin kansalaiset noita avustuksia hakevat ja saavat. Jos työtön ihminen kokee ettei ole järkeä lähteä töihin, kun tekemättä työtä saa saman määrän rahaa kuukaudessa, niin jotakin luulisi silloin olevan jo pahasti vialla. Vika vain ei ole tässä työttömässä, saati maahanmuuttajassa, vaan järjestelmässä joka tällaisia tilanteita aiheuttaa.

Lopuksi lausun oman mielipiteeni tästä kauniista kotimaastamme. Tämä on meidän. Olemmehan itsenäinen kansa. Tuota itsenäisyyttä tuskin uhkaa tällä hetkellä tämä pinnalla oleva monikulttuurisuus. Kyse lienee taas kerran siitä mitä rakkaat päättäjämme viisaudessaan päättävät. Jos joku päivä tulee päätös että minun on pidettävä huntua mennessäni lasten kanssa uimaan, voitte olla varmoja siitä etten ensimmäisenä säntää sättimään sitä ihmistä joka kotimaassaan huntua uimarannalla pitää, vaan sitä päättäjää, joka kaikessa viisaudessaan tälläista suostuu omassa kotimaassamme säädöksenä asettamaan.

Noh, ehkä tuo ylläoleva oli hieman humoristinen kuvaus siitä, minkä ongelmien äärellä puolesta ja vastaan ihmisillä kuohuu, mutta toisaalta mielestäni yhä edelleen olisi tärkeintä pohtia jokaisen omalla kohdalla sitä omaa suhteutumistaan asioihin sekä omia tunnekuohujaan. Sillä aivan kuten minulle tänään, niin myös monelle muulle, tuolta saattaisi löytyä sellaista palapelinpalaa jolla se oma elämä ja oma oleminen tulisi huomattavan paljon helpommaksi.

Kuinka suunnaton määrä energiaa tähänkin asiaan nyt ihmisiltä on irronnut. Toisaalta ongelma ei lienekään siinä energiamäärässä, vaan siinä mihin tuo energia on kohdennettu. Toiset kohdentaa sen vihana ihmisiin joilla ei välttämättä ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Toiset pelkona siihen mitä tästä kaikesta seuraa ja loput menevät virran mukana, voidakseen edes hetken kokea jonkinasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Siis juuri sitä, minkä me Suomalaiset saamme kokea ainostaan silloin kun Leijonat tuovat MM-kisoista kultaa. Eikä siinä, paljon hyvää näillä tapahtumilla jossain muodossa on, mutta toisaalta jos ihmiset kanavoisivat tuon saman energian omaan itseensä ja siihen miten omaa elämää voisi parantaa, niin kas kummaa täällä voitaisiin vallan mainiosti, koska kaikki hyvä muutos saa alkunsa siitä että tuota muutosta haluava ihminen aloittaa muutoksen itsessään.


Sananen yrittäjyydestä.

Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.
Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.

Kuten varmaan aikaisimmista kirjoituksistani on käynyt ilmi, olen vihdoinkin saanut elämässäni todella kauan kadoksissa olleen palasen paikoilleen. Nimittäin toimeentulon.

Ihmiselle joka suurimman osan elämästään on tehnyt tuttavuutta mitä erilaisten tahojen kanssa, yleisimmin istuen pöydän toisella puolen armotonta alemmuudentunnetta potien, kuin hattu kourassa pyydellen taloudellista apua, tämä käsillä oleva hetki tuntuu kerrassaan käsittämättömän hyvältä.

Pitkä matka on tullut kuljettua siitä ajasta, jolloin mitä erilaisimmat tuet olivat lähes ainoa tulonlähde jolla perheen elantoa varmisteltiin. Sen vuoksi voinenkin käsi sydämellä todeta, ettei sosiaalitoimen asiakkuus millään muotoa ole kadehdittava osa.

Kun yhtälöön vielä lisätään nippu orjuuttavia, tuhoavia riippuvuuksia, voidaan pitää pienoisena ihmeenä sitä että tätä kirjoitusta tässä kirjailen.

Suurin osa elämästäni sisältää pimeyttä, jota kovin harva sitä kokematon osaa edes kuvitella. Juuri siitä syystä heräsin tänään tunteeseen, että haluan osaltani tehdä jotain jolla edesauttaa toisia samassa tilanteessa tänäänkin eläviä löytämään edes pienen valonpilkahduksen elämäänsä. Minulle aikanaan nimittäin tuo hiekanjyvän kokoinen valopilkku aiheutti sen, että sain halun alkaa ponnistella osaltani sitä kohden, jotta saisin joskus nähdä enemmän valoa kuin tuota jatkuvaa pimeyttä.

Mutta asiaan. Raitistuttuani opiskelin 6v saadakseni itselleni ammatin jonka avulla saisin toimeentulon. Noh, sain kyllä ammatin, mutten toimeentuloa. IT-puoli kun oli juuri valmistumiseni kynnyksellä monin tavoin murroksessa, eikä kokematon nörtti ollut mitenkään kuuminta hottia tuolloin. Silti halusin tehdä jotakin muuta kuin nostaa tukia ja sen vuoksi pidinkin liki 1,5v vapaaehtoisena ATK-kursseja kuntani varttuneemmalle väestölle. Kurssit olivat menestys, mutta toimeentuloni yhä pohjautui erilaisille tukitoimille, enkä näinollen kokenut kuuluvani yhteiskuntaan sen täysivertaisena jäsenenä. Tiedän, vika oli omien korvieni välissä, mutta kiitos juuri tuon alemmuudentunteen, päätin kokeilla yrittäjyyttä.

Nyt miettien, tuohon hommaan ryhtyminen olisi vaatinut enemmän asioiden selvittelyä kuin suunnatonta tahtotilaa, sillä olisi vältytty kohdallani niin usein koetusta 'Pers edellä puuhun'-kiipeämisestä. Noh, kaikella tarkootuksensa. Paljon opin taas kerran.

Pitkä matka piti kulkea ennenkuin asiat aukesivat. Monta markkinointipuhetta tuli pidetyksi. Loputtomista yhteydenotoista puhumattakaan. Lopulta pitkällisten neuvotteluiden tuloksena sain erään suuren operaattorin kiinnostumaan yritykseni tarjoamista kurssituksista, joiden pääasiallinen kohderyhmä olisi siis juuri nämä varttuneemmat ihmiset.

Reissasin lukuisia kertoja suunnittelupalaveriin Helsinkiin ja kun olin aloitteleva yrittäjä, kaikki tämä tapahtui velkarahalla. Yrittäjyydessä on riskinsä. Kun sitten kaikki oli sovittu, salassapitosopimuksen allekirjoituksen myötä ajattelin taivaiden aukeavan. Toisin kävi. Yksi koemuotoinen kurssi, jonka jälkeen homma jäi odottamaan parempia aikoja. Lähes yhtä antoisaa kuin se 8 viikon rekryprosessi erääseen työpaikkaan, jossa pääsin kahden parhaan joukkoon, viimemetreillä vain kuullakseni kyseiseen positioon liittyvien projektien jäädyttämisestä ja sen myötä paikan täyttämisen tarpeettomuudesta.

Kun nyt näitä pohdin, huomaan vain vahvistuvani siinä ajatuksessa että tuo koulu oli tarpeen. Sain siinä nimittäin itselleni pari äärimmäisen kallisarvoista opetusta. Kärsivällisyys on todellakin hyve ja mikään ei ole niin epävarmaa kuin varma.

Seuraavaksi vaihdoin kohderyhmää. Olihan minulla repussa toinen valttikortti, nimittäin menneisyyteni. Aloin tarjota päihdepuolen palveluita. Töitä oli kuten pätkätyöläisellä konsanaan. Kuukausi siellä, toinen täällä ja kun perhettä pitäisi elättää, velkataakka kasvoi kasvamistaan. Eikä siinä, tein useamman arviointivirheen, sen autuaasti myönnän, mutta jälkiviisaus ei tässä hetkessä ihmeemmin auta. Vielä kun tähän yhtälöön lisätään pari sopimusta, jotka ensin allekirjoitettiin, vain kotvasen päästä peruen, ei ole ihme että tällä hetkellä olen melkoisen talousongelman keskellä. Melkoisen, mutten todellakaan kohtuuttoman, onhan minulla töitä. Asioilla on taipumus järjestyä ja niin todellakin uskon. Jos nimittäin en uskoisi, olisi aivan sama palata takaisin tukijonoon ja sen myötä keventää kohtuutonta vastuutaakkaa joka tällä hetkellä niskassani siihen verrattuna kulkua hidastaa. Viimeisin ja ehkä kokonaistilanteessa merkittävin kardinaalimunaus tapahtui viime syksynä. Minulla oli allekirjoitettuna ostopalvelusopimus firman kanssa, joka sittemmin meni nurin. Mutta tuossa hetkessä kaikki näytti vielä valoisalta. Ainoa mikä menoa haittasi oli jatkuvasti pyörivät kulut, joihin sitten erehdyin kerran ottamaan yhden pikalainan. Kohdallani lähes kaiken romuttava virhearvio. Tuosta nimittäin käynnistyi sellainen rumba, jonka pysäyttäminen oli lopulta lähes mahdoton. No kaikesta oppii, niin tästäkin. Olin nimittäin viime vuoden lopussa tilassa jollaista en ole sitten isäni itsemurhan kokenut. Talous koki lähes konkurssin, töiden loppuessa lyhyeen. Ensin meni luottotiedot, sitten lopetin firman ja totesin yhden 11v kestäneen velkahelvetin käynnistyneen uusiksi.

Elin 3kk työttömänä. Etsien kaikkeen kaaokseen rauhaa edes hetkeksi luonnosta. Pyrkien jollain solulla uskomaan asioiden järjestymiseen. Ette siis usko miltä tuntui saada sähköpostia jossa kysyttiin kiinnostusta alkaa tehdä päihdetyötä Keski-Suomessa. Sama paikka johon olin liki vuosi aikaisemmin lähettänyt esitettä, mutta josta ei juuri sen koommin ollut kuulunut mitään. Niin että kiinnostiko? No totta hitokseen kiinnosti!

Nyt olen siis reissannut puolisen vuotta arkipäivät pitämässä päihdepuolen avokuntoutusryhmää ja yksilöitä. Sopimus on ensikertaa pidempiaikainen. Vielä kun tuo yhteistyö poiki lisätuloja samalla suunnalla olevasta päihdeyksiköstä, niin ymmärtänette varmaan miltä tällaisesta entisestä, itsetuhoisesta sekakäyttäjästä tuntuu kun maanantai aamuna hyppää joko autonrattiin tai moottoripyörän selkään tietäen edessä olevan täysi viikko työtä, jota tänään pienestä sydämestä rakastaa. Puhumattakaan siitä että samainen ihminen vielä joitain vuosia sitten pelkäsi itseään, muita ihmisiä ja kaikenlaista matkustamista kuollakseen. Se on sitä markkinoimaani vapaudentunnetta parhaimmillaan.

Lopuksi haluan vielä jakaa tämän aamuisen pohdintani aloitteleviin yrittäjiin liittyen. Miksei voitaisi rakentaa sellaista kokonaisuutta, jossa tällä hetkellä työttömänä olevia ihmisiä tietoisesti opastettaisiin yrittäjyyteen. Kun sama energia mikä nyt keskitetään opiskeluun motivoimiseen, keskitettäisiin ihmisten tuuppimiseen yrittäjyyteen, niin voisi kotomaamme talous todellakin saada noususuhdanteen. Jos esimerkiksi ELY-keskuksen kautta järjestettäisiin polku, jonka kautta ihminen ensin löytäisi oman osaamisensa sekä vahvuutensa. Sen jälkeen käytäisiin läpi yrittäjyyden perusteet. Markkinoinnin salat. Kirjanpito ja muu byrokratia sekä ensimmäisen kriittisen 3v ajan ihmiselle maksettaisiin työttömyyskorvauksen sijasta yrittäjyysrahaa, niin uskon vahvasti siihen, että jo viiden vuoden päästä täällä olisi huomattavasti vähemmän työttömiä. Varsinkin jos tässä kokonaisuudessa hyödynnettäisiin meitä jo tiettyihin karikoihin purjehtineita merikarhuja, niin uusien kippareiden ei tieten tahtoen tarvitsisi enää samoihin matalikoihin itseään upottaa.

No-joo. Kaunis ajatus. Mutta toisaalta jos tällaista oikeasti alettaisiin kaavailla, niin enemmän kuin mielelläni omalla panoksellani olisin hetimmiten mukana.

Oma osuus. Sitä en tänäänkään asioissa aio unhoittaa. Sen muistaen voin nimittäin keskittyä tänään kotitöiden ohella perheeseeni, jotta taas huomenna työpäivän jälkeen Peurunkaan kurvatessani, minulla on porukka mitä kaivata.

Leppoisaa lepopäivää. Voikaatte hyvin.


Sananen itsensä arvostamisesta.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus.
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus.

Itsensä arvostaminen. Mitä se on? Onko se sitä että ostaa itselleen viimeisintä muotia olevia vaatteita? Tai vaikka uudenkarhean auton? Isomman asunnon? Kesämökin? Etelänmatkan? Voi hyvinkin olla. Sillä mikä minä olen sanomaan yhtenä ainoana totuutena sitä minkä itse koen omassa elämässäni olevan itsensä arvostamista. Ei se välttämättä siltikään kaikille se sama määritelmä ole.

Tässä ajatusmallissa elin pitkän aikaa raitistuttuani, ajatellen nimittäin niin että mikäli päihdeongelmista kärsivä ihminen ei tee samalla tavoin, tai vielä pahempaa ajattele kuten minä, hän tuskin selviää raittiiksi koskaan. Luojan kiitos enää minulla ei ole tuota pakkomiellettä. Tänään ymmärrän sen että jokaisella meistä on oma yksilöllinen tiensä, niin elämässä kuin esimerkiksi raitistumisessakin.

Ei silti, onhan olemassa tiettyjä hyväksi havaittuja keinoja kuinka tuon asian itselleen mahdollisimman vähin taisteluin voi saavuttaa, mutta enää minulla ei ole mitään pakkoa julistaa noita keinoja yhtenä ainoana totuutena, kuten ei mitään muutakaan. Koen saaneeni kasvaa ihmisenä siinä, että pyrin tänään enemmän elämään todeksi tiettyjä asioita kuin puhumaan vain niistä. Puhuahan moni meistä osaa, mutta se oikea tekeminen onkin sitten aivan eri asia.

Mitä tämä kaikki sitten liittyy itsensä arvostamiseen. Pohdin tuossa lähinnä sitä että aikaisemmin kun en osannut arvostaa itseäni, hain tuota arvostusta itseni ulkopuolelta mitä erinäisimmin keinoin. Yksi loputtoman monista keinoista oli tuo jatkuva, loputon julistaminen. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli minä saisin omilla kokemuksillani jonkun ihmisen esimerkiksi raitistumaan, tämä ihminen varmasti arvostaisi minua ja sen myötä myös minä osaisin arvostaa itseäni ehkä enemmän. Kissan viikset!

Tänään ymmärrän nimittäin sen että vaikka millä tavoin olisin tuota arvostusta tuolta jostain etsinyt tai vaikka kerjännyt tai rukoillut, ei sitä keneltäkään muulta ihmiseltä itselleni olisi tippunut. Minun oli kuitenkin käytävä tässäkin asiassa vaikeimman ja kivuliaimman polun kautta, jotta tuo kipu pysäyttäisi minut olennaisimman asian ääreen, nimittäin itseni. Itsestäni tuo arvostus on lähtökohtaisesti kaivettava esiin. Kaiken sen paskan alta, joka matkan varrella tuon joskus olemassa olleen ominaisuuden on haudannut.

En nyt tiedä tarvinneeko tuota asiaa sitten sen kummemmin alkaa määritellä tai mittailla. Minkä verran sitä nyt on kertynyt tai millaista se on. Itselleni riittää se että osaan tässä hetkessä arvostaa itseäni siinä määrin että jatkuvan itseni tuhoamisen sijasta, haluan taistella sen puolesta että saan elää. Toisaalta kokolailla paljon tuohon arvottomuuden tunteeseen on nivoutunut mitä erilaisimpia suoritteita ja säntäilyitä. Ehkä myös sen itseäni arvostan, ettei minun enää tarvitse niin kamalasti touhottaa. Riittää kun aina päivän ajan teen osuuteni asioissa ja mihin se sitten aina riittääkin, riittää myös minulle.

Lopuksi kun totean vielä sen, että mikäli työtehtävääni ei kuuluisi niin vahvasti puhuminen, niin olisin kokolailla hiljaa. Olen nimittäin löytänyt myös tuon itsensä arvostamisen kautta hiljaisuuden. Ei kokoajan tarvitse olla äänessä, kuin todistellakseen omaa erinomaisuuttaan. Tai paremminkin hiljentääkseen sisällään kirkuvaa arvottomuuden tunnettaan.

Niin tai näin. Tuskin minä koskaan opin täysin hiljaa olemaan. Joku sisäinen tarve minulla on yhä esimerkiksi kirjoittaa näitä aatoksiani tänne nettiin. Joskin jonkin verran vähemmän kuin aikaisemmin. Johtuneko kylläkin siitä tosiasiasta, että minulla on vähemmän aikaa siihen, kun on enemmän töitä.

Opetelkaamme arvostamaan itseämme. Tulemme nimittäin huomaamaan sellaisen ihmeellisen seikan, että samalla myös muut alkavat arvostaa meitä, huomattavasti vähemmillä ponnistuksilla.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. Voikaa hyvin.


Uskosta elämään.

Tie. Totuus. Elämä.
Tie. Totuus. Elämä.

"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.

Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?

Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.

Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.

Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.

Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.

Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.

Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.

Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.

Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.

Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.

No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.

"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.

Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.