Yritän kirjoittaa oman näkemykseni kyseisestä asiasta, ilman sen suurempia tunteenpurkauksia puolesta saati vastaan.
Aihe joka on herättänyt suunnatonta huomiota sekä liikehdintää, on kuitenkin monessa mittapuussa lopulta asia joka toisaalta hieman etäämmältä tarkasteltuna ei vaikutakaan olevan niin maailmaa ravisteleva asiakokonaisuus. Tai sitten on.
Mitä itse tätä asiaa omien kokemuksieni kautta peilaan, niin varmasti niin vastustajilla kuin puolustajillakin on omat vankat argumenttinsa, mutta kuinka moni noista lopulta tiedostaa sen mikä näiden argumenttien, saati niiden alta kumpuavien suunnattomien tunteiden alla kytee.
Itse tälle päivää töissä löysin itsestäni taas kerran yhden kipupisteen lisää. En voi sietää sitä että ihmisiä yleistämällä, saati täysin perusteetta aletaan sortaa. Toisaalta en myöskään edelleenkään tahdo kestää voimakasta vihaa toisen ihmisen taholta, vaikka kyse olisikin "vain" sanallisesta vahingoittamisesta. Syy tähän juontuu omaan elämääni ja omiin elämänkokemuksiini. Olen niin loputtoman monet kerrat ollut vastaanottavana osapuolena sekä henkisessä että fyysisessä väkivallassa ja monessa kohden vielä siten että omaa ulkonäköäni on käytetty lyömäaseena, siis asiaa jolla en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Ehkä tässä juuri on suurin syy siihen, miksi en ymmärrä sitä että ihmisiä sorretaan syystä johon he itse eivät ole voineet vaikuttaa.
Toisaalta se mikä itselläni on rikkaus tässä hetkessä elämää, on se että pyrin ensin tutustumaan erilaisiin ihmisiin, ennen kuin muodostan heistä mielipidettä puolesta tai vastaan. Yleisimmillään tästä seuraa se että saan tutustua mitä mahtavimpiin tyyppeihin, heidän taustaan, ihonväriin tai uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta.
Ei silti, aina en ole ollut läheskään näin avarakatseinen. Omalla kohdallani koettu rankka kiusaaminen aiheutti minussa nimittäin sitä että pyrin siirtämään omaa pahaa oloani ihmisiin joiden koin jollain tasolla olevan sopivia kohteita. Eli mitä erilaisimpiin vähemmistöihin. Ei se silti poistanut omaa pahaa oloani, päinvastoin.
Sittemmin kun olen saanut aikalailla perinpohjaisesti tutustua itseeni, minusta on kasvanut ajanmyötä huomattavasti suvaitsevaisempi ihminen, mutta tänään sain itseni kiinni suvaitsemattomuudesta. En nimittäin suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Opettelua siis riittää suvaitsevaisuudessakin.
Lopulta kaiken tämän armottoman vellomisen mitä asian äärellä viimepäivät on ollut, esittäisin yhden kysymyksen kaikille, samalla myös itselleni pohdittavaksi: Mikä erilaisuudessa pelottaa? Koska ainakin näin äkkiä miettiessäni tätä asiaa, tuo pelko on itselläni ensimmäinen asia mistä saan kiinni, jos mietin miksi en suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Jollain tasolla pelkään heitä. Tässä siis itselleni haaste. Tutustua ihmisiin ihmisinä, aivan kuten olen tutustunut mitä erilaisimmista kulttuureista tuleviin ihmisiin ihmisinä.
Kaiken tämän kirjoittelun ohessa toivoisi että ihmiset miettisivät edes hetken kiihkossaan sitä että juuri se ihminen joka sossunluukulta mielestäsi käy nostamassa liian isoja korvauksia meidän maassamme, on vain ihminen joka täyttää hakemuksen, toimittaa tarvittavat liitteet ja jonka hakemuksen käsittelee ihminen joka lukee tietyt pykälät, ennen kuin tekee työtää olevan päätöksen maksaa tietyn summan rahaa kyseisen hakijan tilille. Onko ongelma siis lopulta tämä muualta tullut ihminen, vaiko kenties tämä meidän itse laatimamme järjestelmä, jonka lakien ja asetusten mukaan nämä ihmiset, aivan samoin kuin oman maammekin kansalaiset noita avustuksia hakevat ja saavat. Jos työtön ihminen kokee ettei ole järkeä lähteä töihin, kun tekemättä työtä saa saman määrän rahaa kuukaudessa, niin jotakin luulisi silloin olevan jo pahasti vialla. Vika vain ei ole tässä työttömässä, saati maahanmuuttajassa, vaan järjestelmässä joka tällaisia tilanteita aiheuttaa.
Lopuksi lausun oman mielipiteeni tästä kauniista kotimaastamme. Tämä on meidän. Olemmehan itsenäinen kansa. Tuota itsenäisyyttä tuskin uhkaa tällä hetkellä tämä pinnalla oleva monikulttuurisuus. Kyse lienee taas kerran siitä mitä rakkaat päättäjämme viisaudessaan päättävät. Jos joku päivä tulee päätös että minun on pidettävä huntua mennessäni lasten kanssa uimaan, voitte olla varmoja siitä etten ensimmäisenä säntää sättimään sitä ihmistä joka kotimaassaan huntua uimarannalla pitää, vaan sitä päättäjää, joka kaikessa viisaudessaan tälläista suostuu omassa kotimaassamme säädöksenä asettamaan.
Noh, ehkä tuo ylläoleva oli hieman humoristinen kuvaus siitä, minkä ongelmien äärellä puolesta ja vastaan ihmisillä kuohuu, mutta toisaalta mielestäni yhä edelleen olisi tärkeintä pohtia jokaisen omalla kohdalla sitä omaa suhteutumistaan asioihin sekä omia tunnekuohujaan. Sillä aivan kuten minulle tänään, niin myös monelle muulle, tuolta saattaisi löytyä sellaista palapelinpalaa jolla se oma elämä ja oma oleminen tulisi huomattavan paljon helpommaksi.
Kuinka suunnaton määrä energiaa tähänkin asiaan nyt ihmisiltä on irronnut. Toisaalta ongelma ei lienekään siinä energiamäärässä, vaan siinä mihin tuo energia on kohdennettu. Toiset kohdentaa sen vihana ihmisiin joilla ei välttämättä ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Toiset pelkona siihen mitä tästä kaikesta seuraa ja loput menevät virran mukana, voidakseen edes hetken kokea jonkinasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Siis juuri sitä, minkä me Suomalaiset saamme kokea ainostaan silloin kun Leijonat tuovat MM-kisoista kultaa. Eikä siinä, paljon hyvää näillä tapahtumilla jossain muodossa on, mutta toisaalta jos ihmiset kanavoisivat tuon saman energian omaan itseensä ja siihen miten omaa elämää voisi parantaa, niin kas kummaa täällä voitaisiin vallan mainiosti, koska kaikki hyvä muutos saa alkunsa siitä että tuota muutosta haluava ihminen aloittaa muutoksen itsessään.
