Kuten tänään kirjoitin, kävin tosiaan baarissa ja join hyvin rehellisesti viinaa. Tai no, en itseasiassa juonut pisaraakaan viinaa, mutta alkoholipitoisia juomia kuitenkin ja humalluin. Mukavaa oli ja tänään oli siis krapula, ei paha, mutta krapula kuitenkin.
Olen tässä kuukausitolkulla pyöritellyt päässäni omaa suhdettani ihmissuhteisiin ja fyysiseen kontaktiin. Ja siis tietenkin niiden puutteeseen. Eilen illan suussa ajattelin, että painelen läpi kaikki mahdolliset baarit ja nopealla skannauksella katson läpi kaikki potentiaaliset naiset, joista voisi ehkä löytää seuraa yöksi. Niin en sitten tehnyt, miksi? Siksikö, että se on joidenkin mielestä moraalitonta? No, en ole koskaan tehnyt elämässäni yhtäkään asiaa siksi, että joku muu olisi siitä jotain mieltä, enkä aio tehdä jatkossakaan. Jos jokin asia ei jotain muuta ihmistä miellytä, niin olkoon miellyttämättä. Vai siksikö en tehnyt niin, että myöskin saatan rikkoa itseäni tilanteessa, kun aamulla on jäljellä vain haikeus, koska sitä kuitenkin toivoisi pysyvyyttä ja hetkellinen lohdutus on todellakin vain lohtu ja siis laiha sellainen, ei mikään parantava voima. Sen haihduttua saattaa koskea vain enemmän.
Mutta en minä senkään vuoksi päättänyt vain tintata päätäni täyteen ja seurustella ihmisten kanssa ja siis ohittaa kokonaan irtosuhteen hakemisen. En nyt vieläkään oikein ole saanut juonesta kiinni. Mua ei vain kiinnostanut. Ja nyt jos joku miettii, että onpas siinä itsevarma jätkä kun suunnilleen toteaa, että ei ota naista vain siksi, että ei kiinnosta, niin eihän se nyt niin mene. En minä torjutuksi tulemista pelkää ja siis sanonkin, että niinhän aina aika ajoin käy. Tulee torjutuksi. Mutta olen tässä nyt koko tämän kuluneen vuoden itseasiassa muokannut (vai olisiko se ihan vain itsestään muokkautunut) näkemystäni sen suhteen, että mikä tuo itselleni mielenrauhan. Ja tuo sana, mielenrauha, on nyt hyvin merkittävä juttu.
Aikanaan kun olin siinä parinkympin hujakoilla ja erosin ensimmäisestä suhteestani, tai tarkemmin sanoen tyttöystäväni jätti, reagoin tilanteeseen hyvin eri tavoin kuin olen reagoinut nyt kuluneen vuoden aikana. Eroa näillä tilanteilla on noin seitsemän vuotta. Silloin, kun kyseinen ero aikanaan tapahtui, olin intissä ja edessäni oli kohtapuolin yhdentoista päivän loma. Niistä yhdestätoista päivästä olin baarissa kymmenenä iltana. Ainoa asia, millä oli merkitystä, oli se, että millä tavoin mittaan oman arvoni ja ainoa mittari oli katsoa, että kelpaanko kenellekin. Viikon aikana harrastin seksiä viiden eri naisen kanssa. Mitä siitä silloin tunsin? Ylpeyttä? Kohonnutta omanarvontuntoa? En osaa sanoa. En itseasiassa edes tiedä, että helpottiko se silloin yhtään mitään. Todennäköisesti, mutta se oli silloin ja nyt on nyt. Väitänkö siis, että olen jotenkin henkisesti kasvanut? No taatusti! Onko merkki henkisestä kasvusta se, että en kaipaa mitään yksittäisiä säätöjä ja sitä, että herään jostain paikasta x aamulla ja mietin, että millähän sitä pääsisi kotiin muulla kuin taksilla? Voi olla tai voi olla olemattakin. Kuitenkin nyt niin on.
Tiedän, että on olemassa ihmisiä (myöskin naisia), joille seksipartnereiden lukumäärällä on suuri merkitys. Itselleni tämä niin sanottu sulkien hattuun kerääminen ei koskaan ole ollut mikään pointti, ei siis ollut silloinkaan. Se oli ihan puhtaasti vain oman arvonsa mittaamista. Tietynlaista pelaamistakin se tietysti oli. Silloin oma ego pönkittyi hiukan kun huomasi, että sattuipas olemaan nätti neiti tai jotain vastaavaa. No, sekin pointti nyt vain jossain vaiheessa katosi. Vähän kaikki katosi. Huomasin tuossa ajan saatossa, että se tunne, kun rinnalla oikeasti on joku ihminen, mihin voi luottaa täysin, on niin valtavan hieno asia, että jollain tapaa kaikki muu menetti merkityksensä. Minusta on vain hyvin kummallista, että jotkut julkisestikin väittävät, että hitto kun panettaa ja on vain pakko saada naista/miestä. No, sitähän en kiellä, etteikö fyysistä tarvetta aina silloin tällöin ilmene, mutta mitään suoranaista tarvetta sen hoitamiseen sillä, että lähtisin varta vasten etsimään kohdetta, jonka kanssa asian hoitaa pois päiväjärjestyksestä, ei enää ole. Onko häpeällistä tänä päivänä julkisesti sanoa, että ei vaikkapa ole harjoittanut seksuaalista aktiviteettia puoleen vuoteen? Vuoteen? Mitä hä?
Tässä tekstissä ei varmaankaan ollut mitään järkeä, mutta ei kiinnosta minua. Mä tiedän, että kun seuraavan kerran harrastan seksiä, teen sitä sellaisen ihmisen kanssa, jolle todella tahdon tehdä hyvää. Tapahtui se sitten milloin hyvänsä, vaikka vuoden päästä. Ja on muuten aivan turha sanoa, että minä nyt jeesustelen. En suoranaisesti sano, ettenkö tulevaisuudessa voisi eksyä johonkin, mitä ei enää seuraavana päivänä ole. Sanon vain, että tietoisesti sitä en enää ikinä hae.
