Blogi

Joskus viikonloput ovat aivan yhdentekeviä. Ne ovat yhdentekeviä siksi, koska on olemassa arkivapaita. Viikonloppu on merkityksellinen ainoastaan silloin, kun on takana työntäyteinen viikko ja paikat ihan paskana. No, nyt ei ole takana aivan niin työntäyteinen viikko, kuin joskus on ollut, mutta siltikin, lepo ja rentoutuminen on pop. Ja sen kunniaksi, vastoin alkuperäisiä suunnitelmiani, kävin kaupan kautta ja ruokavuoren lisäksi ostin mäyräkoirallisen olutta. Saa nähdä, ehtiikö tuon juomaan, vai alkaako ennen loppua jo nukuttaa. Mä olen väsynyt. Kuitenkin sitä ennen jos yhden blogimerkinnän vielä väsäisi.

En jaksanut laitta otsikolle nimeksi otsikko, joten siitä tuo.

Viime öiset minimaaliset unet eivät vaikuttaneet päivän kuntoon juuri millään lailla. Sen verran ne kuitenkin vaikuttivat, että nyt painuu silmät koko ajan kiinni ja viimeisillä voimillani tätä kirjoitankin.

Todella, minulla on ollut ärtyneempiä fiiliksiä viime viikkoina kuin pitkiin aikoihin. Se on itse asiassa melko selkeää, että mistä ne fiilikset johtunevat. Sanoin tänään, että minulla on ollut liikaa energiaa ja liian vähän töitä ja liian vähän salia. Minä lupaan näillä puhein, että en enää jatkossa tule pitämään näin pitkiä taukoja salitreenistä, vaikka viikko sitten salilla kävinkin. Siis taukoa kunnon treenistä.

Toki tuohon ärtymyksen tilaani vaikuttavat myöskin monet pienet asiat ja monet niistä ovat sen kaltaisia, etten minä niitä täällä ala puimaan. Vanhojakin juttuja, jotka jotenkin vain pälkähtävät silloin tällöin päähäni ja eskaloituvat tämän liiallisen energian myötä. Ihmisiä, asioita, menneitä tilanteita.

Mutta toden totta, fiilis alkaa parantua. Viime öinenkin tunteenpurkaus hieman sitä junan suuntaa muutti. Viikko risteilyyn ja minulla lopulta nyt ei ole oikeastaan minkäänlaisia odotuksia. Se voi myöskin olla hyvä merkki.

Rakkaudessa ja ruoanlaitossa kaikki keinot ovat tunnetusti sallittuja. Vai ovatko?

Mitä on omatunto? Onko minulla omatunto, vai onko se vain omaa tuntoa? Tuota tuntoa kun joskus tuntuu olevan vähän liikaakin. Itse määrittelin sen kyllä siksi kuuluisaksi omaksi tunnoksi, omatunnoksi. Onko empatia sama asia kuin omatunto?

Empatiaa jos aikoo tuntea, on ensin oltava jokin kohde, jota kohtaan sitä tuntee. Omatunto voi astua peliin, vaikka mitään toista ihmistä ei olisikaan. Sillä perustein empatian tunteminen ei ole täysin sama asia kuin omatunto. Kävin illan suussa keskustelun, jossa puhuin siitä, miten minulla joskus omatunto ohjaa tekojani, tai miksi sitä sitten ikinä tahdommekaan kutsua.

Ihmiset ovat ajan saatossa takuulla monen monituista kertaa olleet itsekkäitä ja tehneet niin kuin omalta kantiltaan katsottuna parhaimmaksi näkevät. Se on ihan tervettäkin. Jos ihminen ei koskaan ajattele omaa parastaan, mennään pitkässä juoksussa melko syvälle metsän siimekseen, jopa niin syvälle, ettei sieltä koskaan enää tulla takaisin. Itse aikanaan kävin aika lähellä sitä singulariteettia, josta ei olisi enää ollut paluuta toiselle puolelle. Nyt ne miettivät, että mistä helvetistä se jätkä oikein höpöttää.

Minä tuppaan monesti ajattelemaan tekojani siltä kantilta, miten itse kokisin omalla kohdallani tuntuvan, jos minulle niin tehtäisiin. Sitä jotkut viisaat ihmiset kuulemma kutsuvat empatiaksikin. Sekö siis ei ole omaa tuntoa, omatuntoa? En minä tiedä, ja lopulta onko sillä jotain väliä, miksi sitä kutsutaan. Niin minä vain monesti kuitenkin taivun ajattelemaan, vaikka monen monituista kertaa olen saanut huomata, että jos minä olenkin todella siinä ottavana osapuolena, ei niitä toisia ihmisiä oikeastaan kiinnostakaan se, mitä minä ajattelen. Koska kyse on rakkaudesta. Ei silloin ajatella sitä, mitä muut ihmiset ovat mieltä, vaan silloin otetaan se, mikä on otettavissa, nuolkoot muut näppejään. Rakkaus on liian kallisarvoista, jotta sitä viitsisi haaskata omantunnontuskien pohdintaan. Vai onko?

Ei, en minä nyt ole rakastunut enkä ole edes rakastumassa, mutta pohdiskelin tätä seikkaa vain aikani kuluksi tuossa, kun tajusin, että saattaisin kuitenkin tehdä jotain sellaista, mikä koskettaa joitain muitakin kuin vain minua. Siksi pohdin vain teoriassa sitä, että mikä on minun velvollisuuteni ja itse asiassa, onko minulla mitään velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan? Ymmärrän, että tämä koko teksti on ollut varmasti melko mystinen kokonaisuus joten hiukan valotan tätä asiaa konkreettisella esimerkillä.

Jos oletettaisiin, että minä olisin eronnut ihmissuhteesta ja näkisin vain hetki eron jälkeen entisen kumppanini toisen miehen seurassa, viiltäisi se minua takuulla syvältä. No, näinhän ei sinänsä tarvitse olettaa, koska näin on käynytkin. Ihmiset tekevät rakkaudessa niin kuin se heille parhaiten sopii, viis muista! Miksi minä sitten en tee? Miksi minä todella joskus mietin, kun tiedän ihmisten kasvot ja ehkä jopa jotain niistä ihmisistä, että voinko minä mennä ja työntää omat näppini toisten ihmisten eron jälkeiseen elämään, kun tiedän, että sitä toista saattaa sattua se, että minä niin teen? Miksi minä mietin sellaisia seikkoja, kun ei niitä koskaan kukaan mieti minun kohdallani?

Naps, läppäri kiinni. Herätys kolmen tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua. Hyvää työpäivää Panu.

Seuraavassa tekstissä ei varmaankaan ole mitään päätä eikä häntää eikä siinä ole mitään asiaakaan. Olen vain ollut kirjoittamatta niin paljon, että pakko on läväyttää tiskiin jotain, ihan mitä hyvänsä.

Ensinnäkin, mua vain koko ajan väsyttää. Kevät on selkeästi tuloillaan. Vanhoja merkkejä jos yhtään osaan tulkita, menee tämä tilanne ohi melko nopeasti ja toukokuun puolella olen jo ihan kesäfiiliksissä.

Mua on jo monta päivää, tai viikkoa, vaivannut jokin ihmeellinen saamattomuus. Tai saamattomuuskin on väärä sana, ennemminkin asioiden päättämättömyys ja se ilmenee myöskin blogituotoksissani. Niitä kirjoituksia kun on tullut väsäiltyä useampia, mutta ei niistä taida yksikään olla valmiina, jos ne sitten ikinä valmistuvatkaan. Vituttaa välillä ja välillä ei. Ei niin normimeininkiä. En ole oma itseni, ollut moneen päivään, tai viikkoon. En edes tiedä.

Keskusteluissa on tullut väännettyä vähän niitä näitä ja muutaman kerran olen äitynyt melko kyyniseen fiilistelyyn. Se on ihan puhtaasti juontumaa siitä, että olen yksin. En sitä kiellä, etteikö olisi kiva, jos olisi edes joskus ihminen, kenen sylissä voisi nukkua, silitellä, niin ja ehkä panna, mutta enemmänkin tosiaan, nukkua ja pitää kiinni. Sitten kun äityy ajattelemaan sellaisia asioita ja tietää, että se ei ole mahdollista, alkaa vituttamaan. Ihminen pärjää ihan hyvin yksikseen, kun se ei ajattele sitä, että on yksin.

Tuossa taannoin kirjoitin, että olen saanut huomiota naisilta tämän saitin välityksellä, juu olen. Ja totesin samalla kertaa, että huomioijat eivät juurikaan minua kiinnosta. No eivät kiinnosta eivät, tokihan aina on naisia, jotka ovat mielenkiintoisia, mutta jos he asuvat toisessa kaupungissa, vaaditaan siihen, että minä jaksan todella ottaa heistä selvää, muutakin kuin muutama lause silloin tällöin. Vittu, vongatkaa perkele!!

Blaah! Blööh!! Joo, ei jaksa nyt. Onneksi on se perkeleen risteily ensi viikon perjantaina. Vittu mä vedän ihan hirveät perseet, jos ei sitten eräs toiveeni täyty. No, siihen ei kyllä hyvä haltijakaan voi vaikuttaa, ehkä eräs toinen taruolento kyllä, mutta se siitä. Hah hah haa! Olen tosi huumorimies.

Noniin, ette takuulla arvanneet tätä lukemaan aloittaessanne, että minä voisin suoltaa tällaistakin tuubaa joku päivä. Lupaan palata ruotuun huomenna ja varsinkin viikonloppuna yritän todella saattaa loppuun niitä tekstejäni, mitkä tuossa työpöydällä odottavat puolittain valmiina. Rakastan nykypäivänä nimittäin kirjoittamista. Whoah! Now I said it! :)

Onpas se edustajan duuni rankkaa vai mitä olette mieltä?

Ei mulla muuta.

Tästäkin asiasta olen taatusti joskus taannoin jo kirjoittanut, mutta kerta aihe ei ole koskaan järin turha, voisin taas sanasen siitä kirjoittaa.

Ihmiset ovat inhimillisiä olentoja ja käyttäytyvät sen mukaisesti, tekevät virheitä sekä omaavat tunteita ja tuntemuksia, niin hyviä kuin huonojakin, jos nyt voidaan noin ylimalkaan sanoa, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se kun paljolti riippuu aina siitä, mistä vinkkelistä sitä katsoo ja ehkä mikä merkittävintä, kuka katsoo.

Cityssä on paljon ihmisiä profiileineen ja erinäisine tarkoitusperineen. Sen suuremmin tarttumatta siihen, mikä on kenenkin motiivi täällä hengailla, voisi kuitenkin hyvinkin yksinkertaisesti todeta, että kerta ihmisiä on paljon ja on empiirisesti monen monituista kertaa ihan yleisesti maailmassa todennettu se seikka, että kaikki ihmiset eivät tule toimeen kaikkien ihmisten kanssa, ei sitä voi odottaa tapahtuvan myöskään täällä.

Tämä seikka on taas viime aikoina ilmennyt melko selkeästi tässä ratkiriemukkaassa yhteisössämme. En sen suuremmin ota kantaa siihen, että mitä kukakin on sanonut ja kuka on oikeassa ja kuka ei, varsinkaan kun en itse koskaan kyllästy toistamaan sitä seikkaa, että jokaisesta asiasta on aina olemassa enemmän kuin yksi totuus, jos asialla on enemmän kuin yksi näkijä ja kokija. Joskus niitä totuuksia siis saattaa olla lukematon määrä.

Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö se oikea totuus olisi jossain siellä kaiken sen totuussuman seassa olemassa. Se vaikea asia siinä onkin vain se, että miten ne kaikki ihmiset saisivat sieltä omien totuuksiensa seasta irrotettua sen olennaisen? Ei mitenkään.

Ihmismieli kun on sen kaltainen, että se yleisesti ottaen aina pyrkii näkemään asiat niin kuin ne omiin tarpeisiin ja tarkoitusperiin sopivat. Silloin ei kyse ole välttämättä edes tahallisesta vääristelystä tai ihmisten ilkeistä mielistä, se vain menee niin. On se mennyt minullakin.

Koska kun nyt otsikoin tämän kirjoitukseni sanalla viisastuminen, halusin vain lopulta sanoa, että minä olen ajan saatossa viisastunut. Huomasin tuossa viimeisten parin päivän aikana, kun erinäisten keskusteluissa käytyjen vääntöjen inspiroimana hieman pohdiskelin kaikkea mennyttä ja tarkemmin menneitä ihmissuhteitani, niin romanttisia kuin ihan ylipäätäänkin ihmissuhteitani ja siis kokonaisuudessaan omia sosiaalisia kontaktejani, niin olemassa olevia kuin sellaisiakin, jotka ovat syystä taikka toisesta päättyneet, ymmärsin sellaisen seikan, että en ole aina ollut järin fiksu. Olen joskus tehnyt ja sanonut sellaisia asioita, joita nyt saattaisin jopa katua ja katuisinkin, jos sillä enää mitään merkitystä olisi.

Olen joskus sanonut pahasti ja olen sanonut väärinkin. Olen myöskin käyttäytynyt väärin ja lapsellisestikin ja ollut kuin pahainen kakara. Toki minua on joskus provosoitu tekemään niin ja on siis minuakin kohtaan käyttäydytty hyvin epäreilusti, mutta siis myönnän ihan avoimesti, että olen aikanaan käyttäytynyt selvästi väärin ja sanonut väärin ja vääristellytkin asioita. Kuitenkaan en ole suoranaisen tietoisesti koskaan pyrkinyt tekemään niin. Väitänkin, että monet kerrat, kun näin on käynyt, on se ollut oman totuuteni itselleni toistelemista varsinkin, kun toisella puolella on ollut osapuoli, jolla on ollut oma totuutensa.

Sen kaltaisia hetkiä en ole koskaan kokenut, mitä olen tälläkin foorumilla välillä saanut nähdä, koska en ole itse koskaan sellaiseen mukaan lähtenyt ja pitäisikö minun nyt sanoa, että olen fiksumpi kuin jotkut ihmiset, jotka vääntävät melkein kuin tarkoituksellisesti kaiken asian julkisesti pihalle? En väitä, että olisin sen fiksumpi, mutta ainakin hieman erilainen. Vaikka nyt ennen kuin joku tätä lukeva tulee ja sanoo, että historiastani löytyy jotain, mitä nyt en mukamas vain muistaisi, niin muistan minä. Se on kuitenkin ollutta ja mennyttä ja jäi lyhyeksi episodiksi, jonka toki korjasin, kun ymmärsin, että olin mennyt liian pitkälle.

Mitä tällä ylipäätään pyrin sanomaan, on se seikka, että olen ottanut opikseni omista virheistäni. Joskus lukioikäisenä tunsin oloni niin pirun fiksuksi ja naureskelin jollekin naiiville 15-vuotiaalle itselleni. Jokunen vuosi myöhemmin se lukioikäinen minäni vaikutti hyvinkin naiivilta ja typerältä ja niin tämä kehitys on vuosi vuodelta mennyt eteenpäin. Vuosi sitten tein jotain sellaisia virheitä oman itsehillintäni kanssa, joita en enää toistamiseen tule siis tekemään. Ne virheet minun vain piti tehdä. On tavallaan lohdullista tietää, että viiden vuoden päästä minä olen viisaampi kuin nyt. Tiedän sen siitä, että aina olen viisastunut, kun olen elänyt ja kokenut. Enkä usko, että se prosessi koskaan lakkaa.

Tällä perustein minä tiedän, että esim. jokin ystäväni, joka on minua 15 vuotta vanhempi, on minua paljon viisaampi. Minä en tiedä, että millä tavoin hän on minua viisaampi, mutta tiedän, että näin on. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on elänyt kauemmin kuin minä. Ja näin sanomalla, palasinkohan minä nyt takaisin sinne naiiviuden lähteille? En usko, en palannut. Älykkyys ei katso ikää, mutta viisaus katsoo, vaikka ihmiset toki elävätkin elämiään eri tavoin ja eri tahdeilla.

Jollain tapaa minä kai vain toivoisin, että tietyt ihmiset joskus pysähtyisivät hieman laskemaan yhteen asioita, jotka ovat tapahtuneet ja miettisivät omaakin osuuttaan niissä, eivätkä aina vain syyttäisi toisia. Enkä minä edelleenkään väitä, että olisin jotenkin parempi ihminen, sanoin vain sen ääneen.

Väsyttää ja puhti on pois, joten jätän nyt suuremmat kirjoittelut pois ja tyrkkään vain kevyen keskiviikkokevennyksen.

Kirjoitin tuossa taannoin älymystön kokoontumisajoista.

Kyseinen juttu oli silloin uutismielessä vielä melko tuore ja huvitti minua valtaisasti, vaikka hiukan myöskin ärsytti, koska veronmaksajatkin joutuvat tuon kaltaisen töppäilyn jälkeen osittaisiksi maksumiehiksi, se on varmaa.

Mutta ettei tämä aihe menisi liian vakavaksi paatoksen lateluksi, läväytän teille pienen aiheeseen liittyvän amerikkalaisviihteen tyylisen videopätkän.

Enjoy!

Kirjoittelin tuossa pitkän pätkän blogimerkintää, mutta ajatus alkoi katkeilemaan, osittain siksi, että jotenkin on vain fiilikset niin sekavat ja osittain siksi, että jouduin onkimaan informaatiota tekstiin siskoltani Norjasta. Viime torstainen eduskunnan kyselytunti nosti päähäni erään aiheen, joka kokonaisuudessaan on minua kismittänyt varmasti koko ikäni, tai ainakin niin kauan, kun olen yhteiskunnasta ja politiikasta ollut kiinnostunut, mutta ei nyt paneuduta siihen, koska keskeneräisistä asioita on turha puhua. Katsotaan, mitä sisko vastaa. Vastaus kun on melko olennainen osa koko tekstiä.

No, menin nyt sanomaan, että fiilikset ovat sekavat. Eivät ne sinänsä sekavat ole, mutta tämä nyt on vain sitä yleistä olotilaa, mikä minulla taitaa aina keväisin vallita. Kesän ylistykset jo kirjoittelin eikä siinä mitään. Mieleni ei ole muuttunut eikä muutu. Kai se on vain tuo yksinäisyys ajoittain, mikä vaivaa. Olisi niin paljon mielekkäämpää odotella kesää, jos tietäisi etukäteen, että sen viettää jonkun itselleen merkittävän ihmisen seurassa. Eilen vai toissa illallako (en edes muista, että kumpana) sitä tuli ystäväni kanssa puhuttua siitä, että tämä aika vuodesta nostaa vanhoja ajatuksia ja tuntemuksia pintaan, niin hänellä kuin itsellänikin. Kevät kun on tietyllä tapaa toiveiden aikaa ja väkisinkin sitten joskus pulpahtaa mielen syövereistä pintaan vanhoja toiveita, jotka eivät sitten toteutuneetkaan siinä määrin, missä niiden piti. Nyt jos jatkaisin vielä vähän pidempään tässä aiheessa, niin alkaisin itkeä, joten lopetan. Roska se vain meni silmään.

Vähän kuin nostattaakseni omaa mielialaani ja itsetuntoani, voisin mainita lopuksi, että jostain kumman syystä noita yhteydenottoja romanttisessa mielessä tulee aina ihme ryppäissä ja niin siis nytkin. Mikä ihme siinä on, että aina välillä saattaa tulla vaikka viikon parin sisään useampi kommentti tai jonkinasteinen lähestymisyritys allekirjoittanutta kohtaan, mutta sitten taas ei vaikkapa pariin kuukauteen mitään. Ei minun onneksi tarvitse siis surkutellen ajatella, että viehätysvoimani olisi jotenkin kadonnut, kun ei niitä suhteita synny, koska kiinnostuneita ihmisiä kuitenkin löytyy. Mutta toisaalta on se silti yhtä tyhjän kanssa. Mitä helvettiä tehdä viehätysvoimalla, jota ei voi jakaa toisen vastaavanlaisen kanssa? Koska on taas kerran todettava, että ystävällisesti olen taas kerran vastaillut jotain ympäripyöreää yhteyttä ottaneille, koska olenhan niin perin kohtelias. Mutta kun minua ei nappaa. Olen mieluummin yksin.

Samaisen ystäväni kanssa sitten tuli puheeksi se ikiaikainen aihe, eli kriteerit, joita kumppanilta vaadimme. Minulle on joskus sanottu, että olen pinnallinen ihminen, olin eri mieltä. Hän ei niin sanonut, mutta mainitsi minulle siitä, että painotan liikaa ulkonäköä kumppania etsiessäni. Itse olen siitäkin eri mieltä ja väitän, että olen oikeassa. Koska on totta, että ulkonäkö on yksi kriteeri, muttei se ole sen suurempi kuin muutkaan kriteerit. Mutta siis ei se ole sen vähäpätöisempikään. Kumppani on kokonaisuus, jonka pitää napata ihan joka suhteessa. Sen ihmisen pitää herättää fyysistä halua ja sen lisäksi olla juurikin niin mukava ja fiksu, kuin omaan seuraani ihmisen tarvitsen olevan. Hyvin vaikea yhdistelmä.

Olen tällä viikolla jo kerran puhunut siitä, että jos näen jonkin ihmisen valokuvan, niin osaan viidessä sekunnissa sanoa, voisinko mahdollisesti seurustella hänen kanssaan. Ja siis pitää nyt ymmärtää, että siis sen valokuvan perusteella tehdyt johtopäätökset eivät vielä johda mihinkään, mutta ne voivat poissulkea. Siksipä pitäisikin itse asiassa sanoa niin päin, että voin sanoa valokuvan perusteella viidessä sekunnissa, että en voisi seurustella jonkin ihmisen kanssa. Siksipä olen vastaillut tälläkin viikolla melko ympäripyöreitä erinäisiin yhteydenottoihin. Sanokaa, että olen hölmö, niin hihkaisen riemusta. Omapahan on elämäni. Koska tiedättekö mitä, minä olen tähän astisessa elämässäni jo oppinut sen, että voin myöskin itse ottaa yhteyttä. Sitä kesää odotellessa.

Kävinpäs sitten salilla, ensimmäistä kertaa sitten pääsiäisen. Tauko oli ihan hyvästä ja tietyllä tapaa tässä nyt ei hirveää salirääkkiä noin muutoinkaan ole luvassa, koska siis käynnit jäävät satunnaisiin kertoihin uimahallin yhteydessä olevassa melko mitäänsanomattomassa punttiluostarissa.

Vedin hiukan kuntopiirityyliin selän ja jalat ja vatsat vajaaseen tuntiin ja hikoilin kuin pieni porsas. Olotila oli toissapäiväisten juominkien jälkeen vielä hiukan vetämätön ja tuntui miltei siltä, kuin olisi jotkut kuona-aineet lähteneet liikkeelle rääkin myötä ja kun pääsin uimahallin puolelle, niin olo oli jo mitä mainion, joskin veto oli täysin poissa. Kiskaisin kymmenisen altaanväliä ja totesin, että eiköhän tämä riitä.

Saas nyt nähdä, miten tuota treenausta tässä lähiviikkoina jaksaa. Tuskin mitenkään järin intensiivisesti, mutta eipä ole niin väliksikään. Kunhan nyt liikkuu. Otin jääkaapista kilon naudan 7-prosenttista paistijauhelihaa lämpiämään, jos sitä vaikka väsäisi murekkeen.