Maailma sellaisena, kuin me sen näimme

Globaali talous on niin massiivinen kokonaisuus, että siitä ei kenenkään tavallisen tampion pitäisi mitään kirjoittaa, koska ei lopulta siitä paljon mitään todella ymmärrä. Syy, miksi tätä asiaa nyt kuitenkin puin, on melko yksinkertainen ja myöskin sellainen, joka mielestäni antaa oikeuden puida sitä kelle hyvänsä. Jos nyt mitään oikeutusta todella edes kaivataan.

Vuosi 2008 on loppusuoralla ja pitkään kestäneen nousukauden viimeinen joulukin on takana. Vaikka lopulta, taisi vuoden 2007 joulu sittenkin olla viimeinen todellinen kulutuksen juhlahetki. Niin Suomessa kuin aivan globaalissakin mittakaavassa joulukaupan kasvu joko tyssäsi viimevuotisiin lukemiin, jos ei sitten jopa laskenut, kuten kävi Yhdysvalloissa. Rapakon takaa on kantautunut uutisia, joissa alennusprosentit ovat olleet rajuimpia vuosikausiin, mutta kas kummaa, myynnit siltikin jäävät odotettua pienemmiksi. Katteet jäävät pienemmiksi ja ainoa, kuka vielä hetkellisesti voittaa, on köyhä kuluttaja.

Kulunut vuosi on ollut melko erikoinen siinä mielessä, että vielä vuoden alussa olisi nykyiselle globaalille taloustilanteelle taatusti monin paikoin naureskeltu. Itse asiassa vielä syksy korvillakin olisi moni ekonomistikin todennäköisesti saattanut viitata kintaalla, jos joku olisi kertonut, että vuoden vaihteessa tilanne on se, mikä se nyt on. Niin, mikä se nyt sitten oikein on?

Sehän tästä kaikesta niin mielenkiintoista tekeekin. Ja myöskin siitä löytyy se syy, joka antaa moraalisen "oikeutuksen" asiaa pohtia aivan kelle hyvänsä. Kun nuo taloustieteen viisaudessaan ylivertaiset ekonomistitkaan ympäri maailman eivät tunnu tietävän, mikä meitä odottaa ensi vuonna, saatikka muutaman vuoden päästä. Tuntuu hassulta - ja jossain määrin pelottavaltakin - sanoa, että kukaan ei todella tiedä, miten tässä lopulta tulee käymään. Vaikka joku sanoisi, että ei edes kannata, niin ajatellaanpa nyt kuitenkin hieman.

Suomen Pankki ennusti aiemmin tulevalle vuodelle nollakasvua, mutta muutti sittemmin lukeman puoli prosenttia miinukselle. Ilmaan on heitelty lukemia ensi vuoden uusista työttömistä 30 ja 60 tuhannen välille. Hallitus tekee elvytyspaketteja eikä peru veronalennuksiaan.Lainaakin se ottaa pari miljardia euroa ja arvioi lainan tarpeeksi tulevien vuosien aikana noin kymmenkertaisen määrän. Kyseiset toimet ovat varmasti fiksuja ja vaikka eivät olisikaan absoluuttisesti parhaita mahdollisia, niin lopulta se ei kai ole niin kovin merkityksellistä. Ai miksei ole merkityksellistä, kun kuitenkin elvytys on se, mikä on kaiken idea ja ydin, nyt kun talous on vajoamassa syvään taantumaan?

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

90-luvun alussa Suomeen iski kasinotalouden vuosien jälkeen syvä lama, jonka aikana maassamme oli pahimmillaan yli puoli miljoonaa työtöntä. Tuolloin Suomen Pankin ennuste laman kynnyksellä meni aivan puihin ja todellinen talouskasvun lukema meni lopulta liki seitsemän prosenttiyksikköä enemmän pakkaselle, mitä ekonomistit olivat odottaneet. Silloin laman aiheuttivat monet seikat. Olennaista on huomata tässä se, että silloinkaan läheskään kaikkia seikkoja ei kukaan osannut ennustaa.

Yksi syy valtion merkittävän suurelle velanoton tarpeelle tuolloin oli 80-luvulla toimineen rahoitussektorin täysin holtiton luotonanto, joka kaatui lopulta veronmaksajien käsiin, pakosta, koska muutoin koko yhteiskunta olisi romahtanut. Neuvostoliiton hajoaminen samalla kertaa romahdutti maamme vientiä huomattavasti. Viennin parantamiseksi markkaa devalvoitiin rankalla kädellä, joka taasen koitui monien pk-sektorin yritysten tuhoksi, koska niiden rahoitus oli monin paikoin hoidettu valuuttalainoilla halvemman koron perässä. Suomi oli 90-luvun alussa todellisessa syöksykierteessä. Ja tässä kohden on taasen olennaista muistaa se, että tuolloin Suomen bruttokansantuotteesta viennin osuus oli vielä selkeästi pienempi kuin nykypäivänä.

WTC - iskujen jälkeen Yhdysvaltojen keskuspankki FED pumppasi hätäpäissään markkinoille julmetut määrät halpaa rahaa, koska pelko talouden romahduksesta oli suuri maailmantilanteen vuoksi. Pelko oli lopulta aiheeton ja maailma rullasi aivan kuin ennenkin. Ainoastaan sitä halpaa rahaa oli edelleenkin massiiviset määrät tarjolla. Ohjauskorko oli prosentissa. Koska sitä halpaa rahaa piti jonnekin syytää, lanseerattiin voitonhimoissa Yhdysvalloissa kovan riskin Subprime - lainoja. Noista lainoista ja niistä jalostettujen spekulanttien edelleen myynneistä alkunsa saanut rahoituskriisi on saanut tämän vuoden aikana aivan järjettömät mittasuhteet, joka nyt heijastuu reaalitalouteen jo aivan joka puolella maailmaa. Asioiden todellisen tilan valjetessa poliittiset päättäjät tekivät kyllä varsin ripeästi päätöksiä, joilla pyrittiin vakauttamaan rahoitusmarkkinoita vaivannutta ennennäkemätöntä epävarmuutta.

Talous perustuu luotolle ja ilman toimivaa pankkisektoria ei mikään pyöri. Rahoitus on talouden koko elossa pitävä elimistö. Nuo eri puolilla maailmaa tehdyt rahoitussektoria avittavat toimet eivät ole vieläkään ottaneet tuulta alleen ja investoinnit ovat jäässä. Rahan liikkumattomuuden jäljet ovat nyt jo valumassa eteenpäin tasaisella tahdilla ja valitettavasti kukaan ei tiedä, mihin asti mennään. Pohja taatusti saavutetaan, mutta miten syvä tämän kuilun pohja lopulta on, sitä ei osaa kukaan viisaskaan ennustaa. Yhdysvalloissa toteutettiin käytännössä sama kuvio kuin Suomessa pari vuosikymmentä aiemmin. Ongelma on vain se, että kun aiemmin myrsky oli vesilasissa, nyt se on aivan kaikkialla.

On julkisesti "tiedossa", että kukaan ei osaa ennustaa asioiden kulkua tästä eteenpäin. Tai sitten yksinkertaisesti joku, joka kuitenkin sen osaisi tehdä, ei sitä yksinkertaisesti uskalla julkisesti sanoa. Nimittäin markkinatalous kun on siitä niin perin kummallinen systeemi, että vaikka monet asiat ovatkin tiettyjen lainalaisuuksien puitteissa tapahtuvia ilmiöitä, on psykologialla suuri merkitys siinä vaiheessa, kun todella ryhdytään tarkastelemaan niiden isojen laivojen kääntämisiä. Yhtä yksittäistä ihmistä on helppo manipuloida, mutta kun se pitäisi tehdä vaikkapa parille miljardille ihmiselle, onkin tilanne aivan toinen. Valitettavinta tässä vain on kaiketi se, että vaikka ehdotonta pohjaa ei vielä olla lähellekään nähty, ovat nyt jo kuluttajien luottamukset pohjalukemissa. Vai olisiko sittenkin niin, että se ihmisten luottamuksen pohja on vielä paljon syvemmällä. Mitä se sitten merkitsee?

The Day of Reckoning: Obama Obama, pelasta meidät anarkialta!

Paavo Lipponen muutama viikko takaperin puolittain leikillään tokaisi Ylen Ykkösaamun haastattelussa, että edessä ovat apokalyptiset ajat. Olin yllättynyt, että niinkin arvovaltainen taho uskaltaa heittää naama hymyssä moisia letkautuksia. Pari päivää sitten eräs maailmalle aiemmin tuntematon venäläinen professori julkaisi ennusteensa Yhdysvaltojen hajoamisesta vuonna 2010. Huima ennuste ja taatusti miltei jokaiselle järjellään ajattelevalle ihmiselle varsin utopistinen skenaario. Kuitenkin se noteerattiin jopa rapakon takanakin.

No, minä en ota varsinaisesti kantaa moisiin väitteisiin, vaikka Neuvostoliitonkin hajoaminen ennustettiin melko tarkasti jo 70-luvulla. Tuon tekstin mukaan kun Yhdysvalloissa pitäisi olla sisällissota jo puolentoista vuoden kuluttua. Ainoa seikka, joka pistää mietityttämään, on tosiaankin se, että kukaan ei tunnu todella tietävän, missä se pohja on. Niin reaalitaloudessa kuin kansalaisten luottamuksessakaan. Onko kukaan koskaan todella istunut alas ja pohtinut sitä, että mitä jos se pohja meneekin niin syvälle, että maailma sellaisena, miten me olemme sen nähneet, ei koskaan palaakaan? Millä todennäköisyydellä länsimainen elintaso missään säilyy, jos maailman talouden veturi ajautuu sellaiseen kriisiin, mistä se ei koskaan enää palaudu ennalleen? Ja vaikka käytännössä jollain aikavälillä asiat normalisoituisivatkin, koska ihmiset lopulta ymmärtävät, että väkivalta ja anarkia ei kuitenkaan ratkaise mitään, niin mikä se aikaväli sitten voisi olla? Sitten, kun minä olen jo kuollut ja kuopattu? Toisaalta sitähän me emme voi tietää, miten kauan me elämme.

Suomi siis taannoin oli syvässä lamassa ja sieltä suosta maa nousi, vaikka jälkeen jäikin paljon tappioita, niin valtiollisia kuin henkilökohtaisiakin. Mutta entä jos koko maailma ajautuu tilanteeseen, jossa ruokaa ja vaurautta on vain niille, joilla on isoimmat aseet? Talvisodan henkeä, sitä talvisodan henkeä. Niinkö?

Käytännössä miltei jokainen alle eläkeikäinen suomalainen on elänyt koko elämänsä yhteiskunnassa, jossa on vallinnut tietynkaltainen vakaus, sosiaalinen turvaverkko ja ainakin näennäinen yhdenvertaisuus. Maassamme on ollut jo pitkään, jos ei kansalaiselle ilmainen, niin hyvin huokea terveydenhuoltojärjestelmä, miltei maksuton koulutus, hyvä yhteiskuntajärjestys, vakaa sekä turvallinen infrastruktuuri ja niin edelleen. "On lottovoitto syntyä Suomeen", kuuluu vanha sanonta. Jos meillä täällä lintukodossa lähtee työpaikka alta, voi olla, että elämä on tiukkaa ja köyhää, mutta katto on aina pysynyt pään päällä ja ruokaakin on joka päivä saatu. Siitä on yhteiskunta aina pitänyt huolen. Suomessa ei todellista köyhyyttä ole nähty sitten toisen maailmansodan lähivuosien. Kuinkahan moni suomalainen on sisäistänyt tämän asian takaraivoonsa niin vahvasti, ettei käytännössä ikinä edes ajattele mahdollisuutta sille, että näin ei enää joskus tulevaisuudessa ehkä olisikaan? Siis todella olisikaan.

Muistakaa kuitenkin, ennen kuin alatte haukkua ihan tyhmäksi, että minä en tosiaankaan ennustele mitään. Minä vain ajattelin. Sitä voi onneksi tehdä, vaikkei olisi töitäkään. Minulla niitä onneksi vielä on. Hyvää uutta vuotta 2009 itse kullekin.