Blogi

Unfamiliar wisdom
scales. municipality. A region of summer rain.
wild fire. Weed. Cabride to train station. He
was out.
Girl.
where did she went?
Thunder outside, in a river of fire
An old man with
a young boy.
Dancing in the shadows..

these legs are killing me.

Can you hear the serpent. Crawling under the wild fire.
It has a mirror tongue, unfed eggshells.

The Ghosts at night. In this cave.

Yes.

What was your name.

Legs are broken. Mauled children dancing in the silence. They kept her unfed,
so she'd be nice.

"It's ok"
Pro leftist dreams. Music went down.
Can a dream heal you?

We made a train ride in to the night.

Hot dreams
Passengers of night.
Under the sky of the summer night.
Riding forwards towards the
bright light, wanton
this man is.

Riding forward two days and nights
warm air passengers of pale moon.
Drowning in to the liquid, bright summer night
passengers of night.

Jack: I can't understand why you had to this all time long. They've given you an ultimatum so many times that you must be an idiot to continue this. I mean; is this that important to you, that you have to risk everything else in your life because of this? The words?
Ted: See.. the point is, that if I'm not doing this, then I'll never be me. I will only be an extension of their will. No matter what; I can't be me and 'not be myself' same time.
Jack: Ted. You're my best friend.. I just don't want to see you get hurt. I do understand that this is very important to you, but sometimes you just have to cut back and make changes..
Ted: I cannot do that, man.
Jack: But why not. Just do not write so openly about these things. They are going to get in a lot of trouble, and...
Ted: I do understand what you mean and I appreciate it, but I just can't.. if I change this, I wont only be the extension of their will, but also approve their accusations towards me.

Can you hear the soft
whisper of the wind?
Listen to the silenced voice and the
answer that it gives.
Beneath the dark
rain-filled skies.
Under the clear black
Marble sky.

A Vast, wilderness-like scenery, was a tapestry for todays
wet dream.

Indian child, your father is alive. Inside of this Monastery

"a Missionary, what else can we say, or expect" cries a
woman. She has her unlined papers neatly stacked infront
of her.

Her cunt is wide open mouth.
An eye, on which she sees all her ideas through.
It is a rotten dwell where
the saliva shaped snikes hide.

Flowers rain
sinners pray, and only one of us
will remain.

If its so hard to please
you, then why can you make these rules
for me..

(The old woman then smiles;
She has achieved what she came here for.

A New business proposal. A New happy customer)

Her client is ovulating; cunt cripped by the meaning of her life. Second season for the unfed, they made the offspring to listen their lies.

The cops are fat overlords of these caves.
Second coming of an unholy being which is
self lead a monsters mask, lightly covered
by the face of a cartoon prostitute.

It's ok. All your friends are dead

Reflect your empty shell on me.
We keep making roads for everyone.

Walls are covered, windows closed. Heavy rains tomorrow.
Month by month. Sea of love. Sunshine heat, dogs at night
black beat.
Who and what was that.

Indian woman, dressed in her pregnancy dress. She's ovulating. Her monthly blood stains the clothes she is wearing. I guess her husband is dead and burried. Can't she walk like they taugh her?
Take off your mask. You're nothing but fragile surface infront the funeral dawn.

Wolves at dusk, dancing shadows. Caves are covered by their meaning.

Unseen shining, blood and vegetables.

Could any heaven be more accured than this sea-like wetness
at the dawn, in a town painted by the hot noon sun?

-Please, doctor. What is wrong with me..
- The headaches you've been having.. well, they are been caused by a huge tumor in your brain.. and you're going to die because of this tumor.
- But doctor.. I've had these headaches all my life. Every day, ever since I was three years old.

The girl then enters. She takes all her clothes off and slowly sits down. Her cunt is covered by reddish pubic hair.

- But doctor.. am I.. so, does this mean that, I've been diying ever since I was three years old?
- Now son.. I cannot say anything more of this..Doctor repeats, with a fat lust in his vibrating Southern accent.
- ..I've a young girl sitting in my appointment, with her reddish pubic hair covered cunt wide open.. can't you see, son?
- But Doctor..
- Silence! you should leave now, son! Nurse Michaels at the accounter will tell you what to do.

Dogs at night, season has come to an end.
Has the mirror been broken?
Wet sand at the dawn.
We laughed and played on a beach made out of wood and blood.

Wild wood, infamous with a capillarian crest
Seeds unfed by their incest.
Mild weather from here on, they said Unseen worlds with a corps, I keep expect non of these lies are accured by their very own meaning.
She gently smiled.

"it's ok."
"You can touch my innocent young reddish covered pubichair cunt.."
"But I am.. in every meaning of the word.. a Doctor.."

Poor life has been, with an everyday pain.
Yes, I keep writing. Some unhumane monster can kill a childs beliefes by her own miserable failure.

Peppermint Parade. Death came.
Wild woods, rivers and streetlike caves.

Come now.

*Kirjoittelin pienimuotoista proosaa englanniksi.

Mikä on tämä tyhjyys
joka minua nimettömänä
ympäröi.
Kenen nämä kasvot
joita olemattomuudessa
näen.
Miksi liikkeet
on tutut
vaikka en sinua tunnekaan?
Pisaroiden takana
suunnatonta vapautta..
..Aivoitus kuolemattomuudesta vie monirantaiselle merelle.
Sadan päivän hiljaisuus sisältöä etsiessä

Uuden ajan alku..
..kaikki sanottu.

Mutta siltikin
tulen aina ihmettelemään..
..Mikä on tämän
tyhjyyden ydin..

Ilman sen suurempaa merkitystä pitää heti aluksi oikaista omaa näkemystään sosiaalisesta yksinäisyydestä kokonaisvaltaisena tilanteena.
Edellinen blogimerkintäni käsitteli yksinäisyyttä ilmeisesti varsin yleismaailmallisena, kaiken kattavana olotilana, jonka kroonisuus siis on käsitettävissä ulkoiseksi yksinäisyydeksi, koska ulkoinen yksinäisyys on kaikkien sosiaalisten suhteiden välistä yhteistyötä. Ilman sosiaalisia suhteita ei ole yksinäisyyttä, tämä on totta. Yleinen yksinäisyys ulkoisesti, kaikkien suhteiden synnyttämä yksinäisyys on oikeastaan ainoa oikea tapa ajatella yksinäisyyttä minkäänlaisena ilmiönä, sillä yksinäisyyden merkitys on, ja tulee aina olemaan sosiaalisiin suhteisiin nojaava ilmiö. Mielestäni on täysin totta, että yksinäisyyttä ei ole ilman sosiaalisia suhteita. Se mikä uupuu on, että ihmiset eivät halua olla vapaita; ihmiset tarvitsevat neuvoja, joilla heitä viedään "johonkin suuntaan", vaikka suunta olisi vain heiltä pois.

Kroonisen yksinäisyyden lähtökohta on aina yksilöllisyys. Sitä, että yksinäinen on yksilöllinen, eli ainutlaatuinen. Sosiaalinen todellisuus on kuitenkin tarpeen puhuttaessa yksinäisyydestä. Yksinäisyys sinänsä tarvitsee sosiaalisen todellisuuden, sillä ilman sosiaalista todellisuutta ei voi olla yksinäisyyttä. Sisäinen yksinäisyys muodostuu, kuten kaikki psyko - fyysis - sosiaalisen olennon elämässä, yhden "jalan murtumisesta". Sisäinen yksinäisyys on, ja tulee aina olemaan myötäsyntyinen ilmentymä, jossa esimerkiksi sosiaaliset suhteet kuolevat, psyykkisten ongelmien, tai fyysisten ongelmien vuoksi. Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Psyykkiset ongelmat ajavat ihmisen yksinäisyyteen, josta ulospääseminen vaatii psyykkisten ongelmien korjaamista, mutta samaan tapaan myös sosiaalisten suhteiden ja fyysisen todellisuuden korjaamista. Sisäinen yksinäisyys syntyy siis yleismaailmallisen yksinäisyyden kautta. Sosiaalisten suhteiden olemassaolo on siis oikeastaan ainoa merkitsevä tekijä sisäisen yksinäisyyden syntymiselle. Myötäsyntyisen yksinäisyyden merkitys on mittava kaiken yksinäisyyden syntymiselle. Kaikki muu tämän ulkopuolelle jäävä on aktuaalisti kopioitua. Yksinäisyyden syntyminen, ilmentyminen tarvitsee aitoutta. Ihmiset eivät halua olla vapaita, vaan tarvitsevat ohjeita, neuvoja joita seurata, vaikka nämä ohjeet ja neuvot veisivät heidät tuhoon ja turmioon, niinkuin aina on tapana. Ohjeiden ja neuvojen merkitys yksinäisyydessä on toisella tapaa suuresti merkityksellinen.

Yksilön todellisuutta säätelee hänen tarpeensa olla sosiaalisten suhteiden yläpuolella. Se mihin osaan omaa sosiaalista todellisuuttaan hän sijoittuu, on tärkeää. Yksilön koko persoona muodostuu loppuvaiheessa tätä asiaa myötäileväksi, ja kumma kyllä; muokkaavaksi olennoksi. Tässä voitaisiin puhua karismasta, tai "siitä". Mutta puhutaan kuitenkin yksinäisyydestä.

Tarve olla enemmän kuin sosiaalinen todellisuus tarjoaa on eräänlainen yksilöllisen, tai ehkä sisäisen yksinäisyyden särö.

Tässä on merkittävä tekijä puhuttaessa yksinäisyydestä. Tarve olla enemmän kuin sosiaalinen todellisuus tarjoaa, suhteutettuna siihen, minkälaiseksi yksilön sosiaalinen todellisuus muodostuu hänen persoonansa ensin myötäiltyä tätä? Mitä tapahtuu sitten, kun myötäily muuttuu myötäillyn todellisuuden muokkaamiseksi. Muuttuuko todellisuus myötäilijän persoonallisuuden mukaiseksi, valheelliseksi todellisuudeksi, jonka tehtävä on tehdä todellisuudesta hänen ainutlaatuisuutensa mukainen kuva? Vai tuleeko todellisuudesta häneen vaikuttaneiden tekijöiden sosiaalinen summa? Tabula rasa ei toimi. Kaikkea ei voida luoda tyhjästä, joten todellisuus muodostuu aina olevassa olevasta todellisuudesta, kun puhutaan yksinäisyydestä. Tämähän ei eroa oikeastaan niiden ihmisten todellisuudesta, jotka eivät ole yksinäisiä. Kysymyksen asettelu siitä, että ovatko kaikki yksinäisiä, vai ovatko kaikki lopulta yhteisöllisiä, "ei - yksinäisiä" ihmisiä on yksilön oma päätös. Vaakakupit ovat tämän asian suhteen tasavertaisia. Yksilön päätös siitä kumpaa kuppikuntaa hän edustaa on osoitus hänen sosiaalisen todellisuutensa latauksesta. Voidaan sanoa, että mikäli yksilö sanoo, että me olemme kaikki lopulta yksin, hänen elämänlaatunsa on hyvin materiaalinen, kylmä ja nihkeä. Hän ehkä näkee todellisuuden, kuulee todellisuuden ja maistaakin sen. Mutta hän ei tunne todellisuudessa mitään muuta kuin fyysisiä aistimuksia. Hän ei tunne todellisuutta kohtaan mitään. Uskooko hän todellisuuden yleensä olevan olemassa, vai onko todellisuus vain särmiä, osasia, partikkeleita.. kylmää todellisuutta? Materialisti ei näe yksinäisyyttä myötäilevässä ajattelutavassa mitään muuta kuin pintaa, osia, palasia.. ja ennenkaikkea kylmää todellisuutta...

(jatkan kirjoitusta tuonnempana..)

Tämän blogimerkinnän aloittaminen oli ongelmallista, sillä mitä tahansa otsikkoa tälle mietinkin, tuli minulle ensimmäisenä mieleen, että puhuuko se itseään vastaan. Olenko minä huomionhakuinen kirjoittaessani kritiikkiä huomionhakuisuudesta? Olenko minä huomionhakuinen kirjoittaessani näkemyksiä siitä mitä ympäröivässä todellisuudessa tapahtuu. Ehkä minä olen. Mutta olenko minä sitä niistä lähtökohdista, joihin kirjoittamani tekstin sisältö osoittaa? Pyrinkö minä olemaan huomionhakuinen kirjoittaessani yksinäisyydestä, huomionhakuisuuden kroonisena syynä, vai kirjoitanko minä huomionhakuisuudesta vain purkaakseni näkemyksiäni siitä kirjoittamisen kautta?

Tietenkin; ei ole kovin perusteltua kirjoittaa yleisesti luettavaa blogia ja väittää, että kirjoitan blogia vain purkaakseni mieltäni. Ei, siihen en koskaan lähtisi. Se olisi blogi, jonka kommentoiminen on estetty. Itseasiassa; olisin tyytyväinen, jos blogiani kritisoitaisiin sen sisällön vuoksi, asiallisesti. Esittämiini asioihin nojaten ja ennenkaikkea kritisoivan puolen omien näkemysten mukaisella tavalla. Mollaaminen ei kuulu tähän kategoriaan. Ei ole kovin asiapitoista lähteä laukomaan, että "kirjoitat paskaa", ja jättää perustelematta millä tavalla kirjoitan paskaa. Mielipide sekin; usein minä kirjoitan paskaa, mutta toisaalta; 500e:n jättikatkaravut muuttuvat paskaksi muutamassa päivässä. Eikä kovin moni ole valmis maksamaan 500e:a jättikatkarapupaskasta, eli ulosteesta, joka on muodostunut sulaneesta jättikatkarapuateriasta. Fine by me. Samaa tavaraahan se on, jos ei uskalla perustella, mitä eroa paskalla ja jättikatkaravuilla loppujen lopuksi on. Ihminen joka ei perustele, syö paskaa siinä missä jättikatkarapujakin. Mutta se tästä metafyysisestä innoituksesta ja asiassa eteenpäin...

Yksinäisyyttä lähestytään useimmiten neutraalisti yksinäisen ihmisen suunnalta. Voidaan sanoa, että yksinäisyys jo sinänsä on jonkinlainen spesifi merkitys, eikä sillä ole olemassa sen kummempaa arvoa. Mutta huomionhakuisuus yksinäisyydessä, omien arvojen ristiaallokossa on asia, joka vie ihmistä toimintamallista toiseen, joskus jopa niin pitkälle, että muiden silmin katsottuna tämä toiminta vaikuttaa mielenvikaiselta.. järjettömältä toiminnalta. Yksinäisyyden dilemma on siinä, että yksinäinen ihminen tarvitsee usein esimerkin ymmärtääkseen, mitä yksnäisyys on.. ja omituisinta tässä on se, että mitä selvemmin yksinäinen ihminen eläytyy, sitä yksinäisemmäksi häntä luonnehditaan.

Yksinäisyyden monet lajit, jos puhutaan yksinäisyydestä karkeasti, voivat olla niitä, joilla yksinäisyyttä luonnehditaan. Ihminen voi olla yksinäinen niin, että häntä tuskin huomataan; hän elää omituisiin aikoihin, hän elää omituisilla tavoilla, hänen toimintansa poikkeaa täysin ympäröivästä todellisuudesta.. häntä voidaan sanoa jopa erakoksi. Toisaalta, yksinäinen ihminen voi olla huomioitu. Hänet ollaan havaittu yksinäiseksi hänen elämäntapojensa takia, hän on hieman erilainen elämäntapojensa, elinaikojensa, toimiensa ja kaikenlaisen olemassaolonsa vuoksi. Jollain tapaa nämä kaksi yksinäisyyden tapaa ruokkivat sitä, että tällainen ihminen on yksinäinen kaikkien niiden mielestä, jotka joko hyväksyvät yksinäisyyden lajityypin sellaisenaan; vaiteliaana mallina, erakkomaisuutena, omituisuutena.. puhtaana itsensä ilmaisun menetelmänä, tai niitä, joiden mielestä tällaisten ihmisten paikka on jossain muualla kuin yksinäisyydessä.. ehkä yhteiskunnan sillä tasolla, johon kaikki voivat kadota osaksi olemassaolevaa massaa.. melkeinpä ironisesti voisi sanoa; hyväksyttyyn yksinäisyyteen. Yhteistä näille kaikille yksinäisyyden lajeille on kuitenkin se, että niiden ainoa merkitsevä perusajatus on, että yksinäinen on erilainen, massasta poikkeava.. jotain muuta kuin me muut, joiden on vaikea olla hyväksymättä olemassaolevaa sosiaalisen paineen ulkopuolella. Mekin haluamme olla jotain ainutlaatuista. Jotain mitä nämä yksinäiset ihmiset ovat; arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö.

Arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö on terminä kuitenkin hieman harhaanjohtava, sillä arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö on hyvinkin arkipäiväinen ilmiö. Olisi melkein järkevämpää puhua Sosiaalisen todellisuuden ulkopuolella olevasta ilmiöstä, joka sekin on väärä termi, mutta tässä tapauksessa hyvin selvästi tarkoitusperänsä mukainen. Erakko on yhteiskunnasta syrjään vetäytynyt ihminen. Sana tulee kreikan kielisestä sanasta eresmos, jolla tarkoitetaan "aavikon asukkaita". Erakoista todennäköisesti kuuluisin on Pyhä Antonius, jonka myötä erakkoelämästä tuli jollain tapaa muodikasta. Omituista kyllä.. Pyhä Antonius saavutti erakkomaisella elämäntavallaan kunniaa yleisellä tasolla; sosiaalisella tasolla, joten häntä ei oikeastaan voida pitää kovinkaan erakkomaisena luonteena. Mutta olisiko Pyhästä Antoniuksesta koskaan tullut mitään, ellei hän olisi saavuttanut suosiota Erakoitumisensa johdosta? Ihan yhtälailla, voidaan kysyä: sekö on erakoitumisen tarkoitus?

Itseilmaisun äärimmäinen merkitys on yksinäisyydessä. Äärimmilleen vietynä ihminen tekee kaikkensa ollakseen yksilöllinen tässä sosiaalisessa todellisuudessa jossa elämme. Ihminen haluaa, tavalla tai toisella, erottua edukseen, mutta miksi? Koska hän ei halua olla keskiverto. Me olemma niin yksilöllisiä, että tekomme ajavat meitä toimimaan poikkeuksellisesti sosiaalisen todellisuuden ideaalissa. Me haluamme oman ainutlaatuisuutemme esille niillä ehdoin, joiden mukaan ainutlaatuisuutemme lipeää sosiaalisen todellisuuden vietäväksi, ja mitä todennäköisemmin juuri sille elämän osa-alueelle, jolla kaikki ovat yksin. Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta jokainen voi tehdä kokeen, jolla tämä selviää hyvinkin helposti. Mikäli pystyt keksimään jonkin substantiivin, joka tarkoittaa jotain, mutta ei perustu mihinkään, olet yksilöllinen, ainutlaatuinen ihminen. Nyt joku saattaa sanoa, että miten tämä nyt sen todistaa, etten ole ainutlaatuinen.. totta puhuakseni; se ei ole minun ongelmani.

Yksinäisyyttä ruokkii tarve olla oma itsensä kaikkien muiden joukossa, mutta saman aikaisesti se tuhoaa oman periaatteensa yksinäisyydessä. Pyhän Antoniuksen kirous on siinä, että yksinäinen ei voi olla yksinäinen ilman huomiota. Mutta kuinka moni tarkoituksellisesti yksinäinen, sosiaalisesta rakenteesta tahallisesti, tai oman halunsa mukaisesti eroava ihminen todella haluaakaan yksinäisyydellään muuta kuin huomiota? Oma näkemykseni on, että harvempi kuin uskotaan. Omien sääntöjen luominen on yleistynyt sitä mukaa, kun yhteiskunnallinen elämä vaikean sosiaalisen verkostonsa ohessa on monimutkaistunut ja muuttunut, yllättävää kyllä kollektiivisesti yksinäisemmäksi. Yksittäisen ihmisen on alinomaan yhä hankalampaa saada kiinni omaksi lukemistaan arvoista. Menneet perhearvot kuolevat heppoisasti kun vastaan astelee perusarvoja mollaava, yhteiskunnallisesti hyväksytty koneisto. Yksilö, ihminen.. ei voi enää luottaa mihinkään muuhun kuin omiin sääntöihinsä, joita hän pyrkii kuitenkin soveltamaan jollain tapaa olemassaolevaan sääntökokoelmaan, joka pitää olemassaolevaa yhteiskuntamallia yllä..

(jatkan merkintää tuonnempana..)

Lähde

http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/Articles/kesk_franko1?s

13.9.2008, klo 02.22.
Ratina

..kenties minusta on tullut
tätä kaiken jatkuvaa toistumista
tarkkaileva.
Epävarma ainoastaan niissä asioissa, joiden avulla
olen jo kertaalleen itsestäni
irtaantunut.

Onko se väärin?

"Hei, mennään katsomaan taivaita tänä yönä!"
"On liian kylmä.. eikö mentäisi mielummin kotiin.."

Onko se väärin?

Minkälaiseen todellisuuteen voi luottaa tässä
maassa?
Tarjottimet kiiltää
vesi.
Puhdas vesi.
..kun itse muuttuu menneisyytensä mukana
kohti tulevaa, on kiinni aina
ympäristönsä hulluimmassa osassa.
Mikään
Mikään ei ole tässä ja nyt.
Vain tyhmä väittää sellaista.
Elämä orjana
preesenssin ikuisessa lumossa.
Ilman mahdollisuutta

paeta

valintaa pohjamudissa klassisen musiikin
säestämänä.

Nyt on talvi. Istun yksin pimeässä asunnossani ja kirjoitan. Tekee mieli tupakkaa. Lähden pihalle kulkemaan. Missään ei näillä nurkilla ole ketään.

Kylmä tuuli on jokseenkin rauhoittunut, vaikka tälle päivälle ollaankin luvattu myrskyä. Sataa vettä. Lumi on sulanut lähes kokonaan ja talveksi tätä päivää ei voi uskoa hyvällä tahdollakaan. Ehkä lunta tulee vielä jonain päivänä tämän talven aikana, tai sitten ei. Odottaa saattaa, mutta varmuudella ei mitään voi sanoa.

Yökahvila. Ihmisiä, jotka eivät ole syystä tai toisesta päätyneet kotiin. Menenkö minä tähän halpaan? Tilaan paistettuja munia, pekonia, juustoraastetta, perunaraastetta ja ison kupin mustaa höyryävän kuumaa kahvia. Avaan huomisen lehden, vaikka vielä eletään tätä yötä. Alleviivailen asioita huopatussillani ja mietin miten saisin itsestäni irti hieman enemmän tämän elämän suhteen. Mikään ei ole kuin ennen ja tulevaisuus vaikuttaa paljon avoimemmalta juuri silloin, kun on keksinyt, ettei mitään ole odotettavissa. Voi vain olla ja odottaa. Loikoa jossain ja kirjoittaa merkityksettömiä asioita merkityksettömistä asioista, ja ennen kaikkea iloita siitä, ettei mikään ole varmaa.

Lattialla vilistää torakka. Se astelee nopeammin kuin mikään tuntemani eläin. Ja sillä on selvästi kiire kotiin. Ehkä se on tulossa baarista ja sitä odottaa vaimo, jolla on miljoona pientä torakansuuta ruokittavana. Ehkä se on tulossa töistä. Yhtä kaikki. Kuka siitä loppujen lopuksi välittää mistä tähän aikaan kukaan meistä on tulossa. Kaikki menevät kotiin tai töihin, eikä sillä ole merkitystä enää sen jälkeen. Torakan käynti on veneen liike. Ei minkään muun eläimen kaltainen.

Makuelämys sumentaa ajatukset. Kananmunan lämmin, mutta raaka keltuainen maistuu eliksiirille. Rasvainen pekoni kasvattaa mielihalua seksiin, hörppy kuumaa kahvia ja paahtoleipä mansikkahillolla tekevät terää. Paistettu sipuli kuitenkin kruunaa kirjoittavan, lehdestä sanoja etsivän ihmisen aamun. Se joka väittää, ettei tällaisia aamiaisia syövän ihmisen suonet tukkeudu on väärässä. Mutta se, joka näitä syö, kuolee hymy huulillaan ja onnellisen tietämättömänä mistään muusta kuin elämyksistä. Makean ja suolaisen sekoitus täydellisessä harmoniassa. Äidinmaitoa aikuisille ja turhautuneille! Sellainen ihminen joka osaa ja haluaa löytää tällaisen paikan, saa jotain enemmän, kuin se joka tietää mistä saa parhaimman, nopeimman ja tyylikkäimmän latten aamutuimaan.

-Me pyysimme teitä poistumaan. Ettekö kuullut kun sanoimme, että liike suljetaan ja pihamaalla loikominen on asiattomilta kielletty!

Jossain kauempana joku sai kuulla kuinka maailma on aidattu paikka, ja kuinka se mitä tekee on sen merkitys mitä on.

Minä juovuin pelkistä sanoista ja katselin kuinka linnut nokkivat puunkuorta samalla kun ambulanssimiehistö pumppasi hylkeen kokoisen miehen rintaa sillalla.

Kaupungin laidalla on suo, tai jotain mistä tulee mieleen suo. Sinne sanotaan hukkuneen joskus kokonainen armeijan yksikkö, kun ne kokeilivat hyökätä tänne. Ne oli nuoria miehiä kaikki tyynni, mutta sinne hukkuivat suohon aseineen, sotisopineen päivineen. Eikä niitä voinut kukaan auttaa. Enkä minä tiedä, pitääkö se tarina uskoa vai ajatella ihan vain legendana, jolla peloteltiin kaupungin lapsia menemästä tuolle suolle. Ihan hyvä temppu, mutta täällä minä olin. Katselin suolle päin.

Soissa on oikeastaan jännää se, kuinka ne eivät niinkään näytä miltään siihen verrattuna, miltä ne tuoksuvat, ja mitä tuoksu tuo niistä mieleen. Jotkut suon osat tuoksuvat puhtaalle, katajanmarjoille, kukkasille, elämälle ja ilolle siitä, mitä ne kätkevät sisäänsä.

Toisinaan tuoksu suon läheisyydessä on hapan. Merkittävän hapan ja apea.
Ja mikä siitä tekee silloin pahan? Onko hapan tuoksu paha? Tämän suon tuoksu oli sekoitus rautaa ja kusta. Ei niinkään vanhaa kusta vaan puhtaan, vasta virtsatun kusen tuoksu. Minä astelin suolla luottavaisin mielin. Toivoen, ettei näiden kosteiden lämpimien mättäiden alle kätkeytynyt mitään sellaista, mihin olisin saattanut upota silmänräpäyksessä, tai hitaasti ilman toivoakaan pelastuksesta. Jalkani kuitenkin upposivat joitakin kymmeniä senttejä tähän kosteaan maahan, ja jokainen askel kuulosti jonkinlaiselta ideavarkaudelta. Melkein kuin joku olisi imenyt ajatuksia päästäni pienellä mehupillillä.

Käveleminen suolla ei ole mikään kokemus. Se on elämää parhaimmillaan. Sitä saattaa kävellä koko elämänsä pitkin siloteltuja pintoja, mutta heti kun astuu tämän mädän koiran ruholle, niin tajuaa mistä elämässä todella on kyse. Ja minä upposin tähän tahattomaan raatoon. Polviani myöten olin sisällä tässä maailmassa. Ja se upotti. Otti sisäänsä kuin nainen. Antoi minun upota vähä vähältä ahtaaseen lihaansa. Ja minä kuljin edemmäs. Minä kuljin edemmäs tällä suolla. Kauemmas kaupungista, pois siitä ainoasta joka saattoi tulla avukseni.

Kaupunki ei enää edes näkynyt tämän maasta nousevan kosteuden takaa. Olin omillani ja se tuntui hyvältä. Mutta minä upposin. Minä upposin tähän maahan, eikä kukaan minua tulisi menneisyydestä auttamaan.

Tämä on pelottavaa, mutta samalla täyttä elämää. Minä elän kerrankin niin paljon kuin vain yksinkertaisesti voin. Minä olen nyt tässä ja kiinni! Ei poispääsyä! Ei apua, ei yhtään mitään. Ja minä hukun. Uppoan tähän paikkaan hitaasti, mutta niin varmasti, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Tunnen kuinka jalkani lipeävät syvemmälle kosteaan hautaan. Tunnen kuinka ne lipeävät mitä todennäköisimmin suohon uponneiden puiden oksilta, ja minä jatkan matkaani tähän maailmaan. Haluanko minä edes yrittää pelastua tästä? Tämä on lämmin, kostea hauta. Tämä tuntuu hyvältä, mutta samalla pahalta. Liukas, kostea, lämmin syli. Lihaa, mutta maata. Ja minä pääsen syvemmälle. Syvemmälle tähän ja saatan jo tuntea, kuinka aikoinaan uponneet sotilaat kutsuvat minua jossain tämän sylin pohjalla liittymään ikuisuuden kosteisiin bileisiin...

(Osa Novellia - Kaupungin laidalla maailma loppuu)

Autuus pinnan alla
laivaranta, sana
Miehen kädet vetää venettä maalle.
Tämä on hautuumaa
Lapsen ensimmäinen
Mustaa
Vedä henkeä tässä maassa.
"Sinä synnyt Nyt!"
Ulos makea, huuto vedessä verta,
kompuroimisen mielitietty. Mikä maa
on niin suora, ettei sitä koskaan
tarvi kulkea?
Metsässä ruosteisia puita nirskuvat, narskuvat
telakan äänillä.
Purppura ranta ulkoa. Sinä synnyt Nyt!
Kuka muka sanoo, että tämä on yksilöllistä elämää!?
Avataan pulloja talon takana. Miehissä.
Sitten se joki on kuivunut. Kädet on silmän jatke.
Viisaimpia on ne joilta uupuu ymmärrys
siitä mitä muut haluaa.

Silmät auki. Pimeässä. Ei; ei ole niin pimeää. Paljonko kello on? 2.34 aamulla. Liian aikaista nousta. Katselen seinää ja pohdin mikä väri tämä on. Se ei ole harmaa niin kuin väitetään. Eikä se ole niin sininenkään. Se on vihreän siniharmaa. Kaupunkiympäristön väri. Sellainen väri mitä ei löydy mistään luonnollisesta asiasta vaikka kaivaisi kaikki maailman kivet ja joet ympäri. Vaikka löytäisi jotain merkitsevää kaikesta siitä, minkä kokee merkitseväksi. Se on kuoleman, menetyksen, olemattomuuden ja väsymyksen väri. Jotain mitä voi rakastaa tai inhota, mutta suurin osa meistä ohittaa sen kuitenkin olankohautuksella.

Mikä näissä valoissa ja tässä ajassa minut pitää hereillä? Minä ajattelen vittuja. Kauniita vittuja. Erään ystävättäreni kaunista vittua. Se näytti sen kerran minulle ja se todella oli kaunis. Tai sitten minusta vain tuntui siltä. Ehkä minä olin niin puutteessa silloin, että kaikki vitut olisivat näyttäneet minusta kauniilta. Sellaiselta miltä kesäillat, tai kevättalven aurinkoiset, kirpeän pakkasen syleilemät keskipäivät näyttävät
monen valvotun yön jälkeen. Ei sellaista voi tietää ellei sitä ole kokenut. Enkä minä ole siitä varma. Ehkei niitä öitä olisi silloin edes tarvinnut valvoa. Niin siinä vain silloin kävi.

Minua kusettaa. Pian on pakko nousta. Ei vielä; Vielä hetki lepoa.. Ojennan käteni kohti seinää, mutta se ei nouse. Käteni ei nouse. Ehkä minä olen vain puutunut, enkä tunne kättäni. Makaan vatsallani puoliksi kyljellään niin, että toinen jalkani on suorassa ja toinen sivulla. Kumpi jalka on kumpi. Vasen näyttäisi olevan lähempänä rintaani. Ehkä se on siis vasen jalka, joka on sivulla ja oikea suorana vartaloni kanssa. Miksi näin on hyvä olla? Tämä on viileä asento; tässä asennossa on helppoa olla.

Minä näen käteni ja se ei liiku. Minä näen seinän, mutta en saa kättäni koskemaan siihen. Se on liian kaukana tai aivan liian lähellä ja mitään ei tapahdu. Hengitykseni salpautuu. Hengitänkö minä? Olenko minä elossa? Mitä tämä on? Kuulenko minä mitään? Kyllä, koska äsken vielä tunsin kuinka hengitykseni salpautui, tai ehkä se ei ollutkaan hengitykseni joka salpaantui. Minä olen vain unessa. Niin sen täytyy olla. Ei tämä mistään muusta johdu. Niin sen täytyy olla. Untahan tämä on. Mutta kaikki on jollain omituisella tavalla selvää ja liian totta. Liian olevaa ollakseen unta. Mitä tämä on? Kaiken kaikkiaan minulla on hyvä olla. Ei mitään pelättävää. Loputon jano kuitenkin tuntuu täyttävän jokaisen mahdollisen ja mahdottoman sopukan vartalossani. Tuntuu kuin olisin juossut monen kilometrin matkan ja sen jälkeen pysähtynyt juomaan, mutta juotavaa ei ole missään. Enkä puhu siitä tunteesta joka on suussa, kun suu on kuiva. Minä puhun janosta joka tuntuu jaloissa enemmän kuin suussa. Minä puhun janosta, joka tuntuu vapaudenkaipuulta.

Tavoitan katseellani kaiken. Näen seinäkellon, seinävaatteen, sohvan. Näen kuinka autojen valot pyyhkivät sälekaihtimiani niiden ajaessa ohitse, ja kuulen kuinka niiden moottorit lepattavat leppoisasti antaessaan voimaa auton vaeltavalle painolle, matkalla kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa. Mutta todellisuudessa; minä en ole varma näenkö minä. Aivan kuin kasvoni olisi upotetut lämpimään nesteeseen ja asiat ympärillänin vain olisivat kaiken liikkuessa niiden ympärillä, mutta kuitenkin niin, ettei mikään liiku. Mutta mihin ovat nämä kaikki autot asuntoni ulkopuolella oikein matkalla? Ne liikkuvat lähes sateen äänellä. Isojen pisaroiden solinana jossain lehtimetsässä kesäiltana. Enemmän lämpimänä sateena kuin rankkana myrskynä. Ei sellaista voi edes pelätä. Nesteestähän me olemme kaikki tänne tulleet.

Yritän uudestaan. Käteni ei edelleenkään liiku. Ehkä minun pitää vain nousta ylös. Ehkä minä unohdan käteni ja nousen ylös muuta vartaloani käyttämällä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Olen paikallani. En ole varma edes hengittämisestäni. Mitä tämä on? Hieman aikaisemmin tunsin kuinka hengitykseni salpautui, tai jotain sen kaltaista, mutta nyt en ole varma.
Kuulen ääniä itsestäni, mutta en tiedä mitä ne ovat. Pieniä rasahduksia, napsahduksia. Mistä ne tulevat? Jostain kaulan ja rintakehän välistä, jostain silmien takaa. En tunne niitä. Normaalisti tuntisin sen mistä tällaiset äänet tulevat, mutta en tällä kertaa. Ne vain kuuluvat, eikä sekään ole niin varmaa. Sinne minä osaan ne sijoittaa, vaikka en todellisuudessa tiedä tarkkaa osoitetta näille äänille. Ne vain tulevat.. jostain minun sisältäni, enkä osaa sijoittaa niitä mihinkään. Ihan niinkuin joku juoksisi käytävää sisälläni, mutten tarkalleen tiedä missä ja kuka, mikä ja miksi..

Kuinka kauan minä olen tässä maannut. Kello on edelleenkin 2.34. mutta aurinko on jo noussut. Itse asiassa, Aurinko on noussut jo monta kertaa, vai onko se sittenkin vain nuo ohiajavien autojen valot? Ei, kyllä se on jokin muu. Jokin muu nousee ja tuo valoa tähän asuntoon. Äänet ovat voimistuneet entisestään, mutta nyt ne tuntuvat jostain lähempää. Korvan juurelta, mutta samaan aikaan jostain jalkojen suunnalta. Enkä minä todellisuudessa tunne mitään. Miksi minä en tunne mitään? Minä vain kuulen kaiken ja näen. Ja vaikka kuinka yrittäisin huutaa ääntä ei kuulu. Se on kadonnut ja minusta tuntuu, ettei minulla ole kieltä. Huomaan laskeneeni alleni, mutta virtsa on omituisen väristä. Ei lainkaan keltaista, ei kosteaa, vaan ruskeanpunaista tahmaa, ja sitä valuu joka puolelta minusta. Olen hämilläni. Naapurini on lähtenyt ja palannut jo monta kertaa asuntoonsa. Miksi se ramppaa tuolla tavalla? Pitäisi todella nousta ja keittää kahvia. En saa kuitenkaan mitään aikaiseksi. On kuuma ja kylmä. Viileä olo. Vähän niinkuin olisi satanut jo pidemmän aikaa, mutta se on sinänsä mahdotonta, sillä minä olen kotona, sisällä asunnossani.. Naapurini puhuu vakavalla äänellä jollekin oveni edessä. Miksi. Ne aukovat vuoronperään postilaatikkoani. Huutelevat merkityksettömiä sanoja. "Jos olet siellä..Me tullaan sisään myöhemmin.."

(Osa Novellia - Miksi tämä on nyt?)