Pähkäilyä

... mitä sitä oikeasti tekisi... Työpaikan suhteen nimittäin. Jo edellä tuli selväksi, että näiden 7 vuoden aikaiset ATK-duunit saa riittää. Haku päällä joka päivä, ja eka hylkärikin on jo tullut.

Eilispäivä niittasi tämän uran. Meillä oli yhteistyökumppanin järjestämä vapaamuotoinen tilaisuus, jonne lähdettiin jo ip. Ensin keilattiin tunti, sitten suunnistettiin ruokapaikkaa kohti ja välillä pysähdyttiin kuohuville. Koko ajan oli piikki auki. Keilapaikalla otin vain pitkän - vichyn. Kuohuvasta ehdin ottaa suullisen, kun yksi meikäläisistä pomoista heitti kysymyksen: "Milloin se-ja-se työ valmistuu? Piti olla jo..." Isku suoraan vyön alle, menin ihan tunnottomaksi. Ensin. Sitten tuli itku. Kun siitä paikasta ulostauduttiin, kiitin seurasta, toivotin hyvää iltaa ja läksin kotiin. Loppuilta meni ihan sumussa.

Tänään tänne ystäväni luokse ajaessa tuli radiosta Miljoonasateen Marraskuu. Sain tosi oudon tuntemuksen: tuli tunne, että mitä juuri tällä hetkellä haluaisin, niin irtautua kaikesta oravanpyörästä ja palautua nuoruusaikani erääseen parhaaseen ajanjaksoon. Tuo aika oli melkoisen alkoholinhuuruista, mutta myös vapaata ja surutonta. Tein tuolloin raskasta työtä, mutta työt jäivät mielestä heti kun sieltä lähdin likkakaverin kanssa hänen kämpilleen, jossa vedettiin vahvat kajalit ja lähdettiin baariin. Ilta sujui kuten arvata voi, ja seuraava aamu saattoi olla - tai sitten ei - sumuinen. Mutta: ilta oli ollut hauska ja kaverit samoin.

Nyt ei ole tuollaisia suruttomia kavereita, ja itsellä asuntolainat painavat niskassa joten ei kapakkailtoja. Irtautumisen tunne on kuitenkin vahvana, pohdin tässä mitä olisi tehtävissä. Maanantain paniikkiaamua odotellessa.

Kirjoitettaessa soi http://youtu.be/PpoRxXP2zhw