Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on lähimmäisenrakkaus.
Edellinen

Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Rakkautta - sellaisena kuin minä sen käsitän.

Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.
Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.

Rakkaus, mitä se on? Siinä varmasti kysymys jonka äärelle meistä jokainen joskus pysähtyy. Kuten minä tälle aamua.

Kuten moni kirjoituksiani vähänkään lukenut tietää, olen saanut elämässäni kulkea varsin mielenkiintoisen matkan. Matkan, minkä aikana myös sellaiset tapahtumat, joita yleensä ihmiselämässä koetaan traumatisoivina, ovat myös ajan myöten muovautuneet tapahtumiksi, joiden taustalta on löydettävissä Rakkaus.

Kun ihminen menettää läheisensä itsemurhan kautta, tuntuu ensin ajateltuna ettei tuollaisessa tapahtumassa voi olla mitään rakkaudellista. Itse isäni ja parhaan ystäväni samalla tavoin menettäneenä koen asian tänään toisin. Kyse on lähinnä järjellisen ymmärtämisen sijaan hyväksymisestä. Molemmat menetykset tapahtuessaan kouraisivat minua todella syvältä. Ainaisena järkeistäjänä ajoin itseni hulluuden partaalle, kysellen miksi. Yrittäen löytää lähes epätoivon vimmalla syitä tapahtuneeseen. Tässä tullaan juuri yhteen suurimmista esteistä mitä itselläni hyväksymisen suhteen elämässä on ollut, eli jatkuva järkeily.

Tänään ymmärrän tuon järkeilyn olleen epätoivoinen yritys hallita hallitsematonta. Elämää ja sen tapahtumia.

Lukemattoman monet kerrat olen elämässäni tippunut polvilleni sen edessä. Yleensä tuo on tapahtunut silloin, kun järki ei enää kykene selittämään tapahtunutta. Aina ja joka kerta, tuon polvilleen tippumisen seurauksena on lopulta ollut hyväksyminen. Se hetki kun totean itselleni, et voi ymmärtää tätä kaikkea, miksi siis edes yrität. Tuon toteamuksen jälkeen, yleensä vasta viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia myöhemmin huomaan kokevani sydämessäni rauhan tuon tapahtuneen osalta. Tätä puhtaimmillaan kohdallani on hyväksyminen.

Hyväksyminen. Prosessi, joka edellyttää minulta nöyryyttä myöntää oma rajallisuuteni. Raadollisuuteni ihmisenä. Mutta kun minä haluan tietää! Ymmärtää! Kontrolloida! Hallita! Minä haluan!

Vasta loputtoman monien nöyryytysten jälkeen olen tullut hyväksymään myös sen etten voi hallita, saati kontrolloida edes tuota hyväksymistä. Puhumattakaan siitä että voisin suorittaa sen. Se tapahtuu kuin itsestään, kun sen aika on. Minun sinällään vaatimaton tehtäväni, oma osuuteni asioissa, on suostua puhumaan kokemastani. Kirjoittamaan niistä ja tällä tavoin kerta toisensa jälkeen suostua kohtaamaan oma rikkinäisyyteni ihmisenä. Vasta kun kaikki tapahtumaan liittyneet tunteet ovat saaneet tilaa tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, vapauttava hyväksyminen tapahtuu. Kuin itsestään.

Kirjoitin muutama vuosi sitten muutamia sanoja rakkaudesta. Siten kuin tuon asian tuolloin olin saanut kohdallani kokea. Vapautuksen, jota ei voi, eikä toisaalta tarvikaan yrittää selittää sanoin. Järkeistäen. Vaan se pitää itse kokea.

Joku kutsuu sitä uskoon tuloksi. Toinen hurahtamiseksi. Kolmannen kirotessa minun parahtaneen piloille. Jokaisella näistä, kuten myös minulla on oikeus mielipiteeseeni. Tärkeintä tässäkin, kuten kaikessa on tuo samainen prosessi. Eli hyväksyminen.

Minulle Rakkaus tänään on pelkistettynä universaalia voimaa. Voimaa kohdata elämä ja sen ihmiset sellaisena kuin ne minulle tänään näyttäytyvät. Pääsääntöisesti kykenen kohtaamaan jo yhdeksän ihmistä kymmenestä rakkaudellisesti hyväksyen. Tuo yksi joukossa, on hänkin tämän hetken matkaani, rakkaudella räätälöity sanomaan ja tekemään juuri sen, mitä tässä hetkessä tarvitsen, kasvaakseni taas hieman tässä prosessissa. Tietysti kaiken hyvän lähtökohta, edellytys, on se että suostun tuon toisen ihmisen sijaan tarkastelemaan itseäni. Sitä mikä kohta minussa itsessäni aktivoituu, tuon ihmisen herättäessä minussa tuon tietyn tunteen.

Likipitäen jokaisessa ikävässä tunteessa, jonka joku toinen ihminen minussa herättää, on taustalta paikannettavissa pelko. Ei heti, eikä kenties päällimmäisenä. Mutta hieman pintaa raapien, lähestulkoot poikkeuksetta.

Mitä Rakkaus minulle sitten on. Rakkaus on yksinkertaistetulla pelkotettynä tila, jossa ei ole sijaa pelolle. Voima jonka varassa eläessäni kaikella ja kaikilla on tämän hetken elämässä paikkansa ja tarkoituksensa. Minulle Rakkaus siis aidoimmillaan on sitä kun kykenen katsomaan toista ihmistä lempeän ymmärtävästi, myös silloin kun näen hänessä oman rikkinäisyyteni.

Yksinkertaisesti. Rakkaus on.


Tunteista puhumisen merkitys.

Täydellinen hiljaisuus on paikka, jossa todelliset tunteet saavat tilaa tulla esiin.
Täydellinen hiljaisuus on paikka, jossa todelliset tunteet saavat tilaa tulla esiin.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miksi ajoittain sinut valtaa oudonlainen ahdistava tunne ilman mitään sen suurempaa syytä? Entä oletko koskaan uskaltautunut oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tuota ahdistavaa tunnetta, mitä sillä kenties olisi sinulle kerrottavana?

Minä olin aikoinaan mestari pakenemaan omia tunteita. Jo hyvin nuorena opin, ettei niille ole tilaa minun elämässäni, olinhan jo syntyjäni monin tavoin yliherkkä tunteiltani. Saatoin pienenä itkeä jo hyvin vähästä. Kun lapsuudessa koin, ettei tunteiden näyttäminen ole hyvästä, opettelin kuin vaistonvaraisesti kätkemään ne keinolla millä hyvänsä. Ymmärtäen vasta aikuisena sen, kuinka nuo tunteet ovat juuri yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ihmisenä elämisessä.

Nykyään kun hakeudun säännöllisesti hiljaisuuteen, olen monta kertaa saanut kokea mitä erilaisimpia muistikuvia lapsuudestani. Päästen kosketuksiin sen pienen pojan kanssa, joka kuollakseen pelkäsi elämää ja varsinkin omia tunteitaan. Ymmärtämättä yhtään, miksi nämä mitä erilaisimmat tunteet tuolloin vyöryivät hyökyaallon lailla ylitseni.

Tänään ymmärrän. Olenhan tässä jo vuosien ajan saanut konkreettisesti huomata sen, kuinka elämä on varannut minulle tärkeän osan juuri tunteiden saralla, auttaa ihmisiä löytämään kosketus omiin tunteisiinsa.

Mielenkiintoisinta tällä matkalla on aina huomata se, kuinka lähes jokainen uusi ihminen jonka kohtaan, on aivan yhtä hukassa tunteidensa kanssa, kuin itse aikoinani olin. Mutta vielä mahtavampaa on saada kerta toisensa jälkeen todentaa se, että ihmisen suostuessa tutustumaan omaan itseensä, menneisyyteensä ja varsinkin siihen millaisia tunteita erilaisiin tapahtumiin liittyykään, jokaisesta kohtaamastani ihmisestä kuoriutuu esiin äärimmäisen rakastava persoona.

Uskokaa pois, ymmärrän jos tämä kaikki kirjoittamani ensilukemalta vaikuttaa täysin järjenköyhältä raapustelulta. Sillä sitähän se aidoimmillaan onkin. Tunteilla nimittäin ei ole yhtikäs mitään tekemistä järjen kanssa. Ei vaikka vuosia ja taas vuosia minäkin aikoinaan itselleni noita tsunameja järkeilin. Olihan se yksi monista keinoista yrittää selvitä järjissäni noiden vyöryjen keskellä.

Mutta tässä juurikin tullaan siihen yhteen suurimmista oivalluksista tällä matkallani. Sillä yksi suurimmista ja samalla tuskaisimmista luopumisista mitä olen tehnyt, on juurikin se, että uskaltauduin luopumaan järjen käytöstä tunteideni prosessoimisessa. Toisin sanoen, suostuin tulemaan hulluksi, tullakseni järkiini. Ilman jatkuvasta järkeilystä irtipäästämistä, en koskaan olisi aidosti päässyt kosketuksiin omien herkimpien tunteideni kanssa.

Suurin haaste sekä itselleni, että myös niille ihmisille, joita matkallani kohtaan, on juuri se että tuo irtipäästäminen pelottaa ihan suunnattomasti. Tämän takia esimerkiksi työssäni tärkein asian ihmisten kohtaamisessa, on osaltani kyetä luomaan tarpeeksi turvallinen ja luottamuksellinen suhde tuohon toiseen ihmiseen. Onneksi elämä järjesteli tämänkin asian puolestani. Sen vuoksi minusta tuli terapeutin sijaan, kokemusasiantuntija. Jos toimisin terapeuttina, en kykenisi läheskään niin paljoa käyttämään omaa kokemustani ihmisten kanssa keskustellessani. Mutta kokemusasiantuntijana voin. Voin esimerkiksi tuosta irtipäästämisen aiheuttamasta pelosta kertoa konkreettisen kokemuksen omasta elämästäni. Olinhan tuon tapahtuessa totaalisen, lamaannuttavan ahdistuksen vallassa, josta eteenpäin pääsemisen edellytys kohdallani oli suostua tipahtamaan polvilleni, luopuen samalla kaikesta vääränlaisesta kontrollista mitä matkani varrella olin elämänpolullani oppinut. Kaikki riippuvuudet, joita kohdalleni on siunaantunut varsin kiitettävä määrä, ovat esimerkiksi olleet vain yksi pieni esimerkki siitä suunnattomasta kontrolloinnista mitä itseni ja omien tunteideni kanssa olen harjoittanut.

Lopulta päästään siihen tämän kirjoitukseni kanssa, minkä vuoksi tätä ehkä tässä aamussa kirjoittelen. Toivoisin nimittäin sitä, että me kaikki ihmiset uskaltautuisimme enemmän kohtaamaan ja sen myötä vähemmän pakenemaan omia tunteitamme. Tietysti tämä pelottaa, mutta uskokaa pois, tuon pelon sekä muidenkin sen taustalla olevien tunteiden kohtaamisen kautta oma elämä helpottuu suunnattomasti. Samalla kun tämän palapelin jota elämäksi kutsutaan, rakentamisesta tulee itsessään niin mielenkiintoinen seikkailu, ettei sen lisäksi välttämättä tarvitse alkaa erikseen etsiä vauhtia ja vaarallisia tilanteita elämäänsä esimerkiksi erilaisten riippuvuuksien saralta. Sillä mitä enemmän olen uskaltautunut itseäni ja sen myötä omia tunteitani kohtaamaan, sitä enemmän minussa on vapautunut tilaa olla läsnä myös toisille ihmisille. Yhtälö, jonka ainakin omalla kohdallani olen saanut konkreettisesti kokea omassa elämässäni olleen yksi tärkeimmistä syistä jonka vuoksi minut tälle matkalleni joku aikoinaan on lähettänyt. Olemme täällä toinen toisiamme varten.

Matka saa alkunsa siitä, kun kysyy itseltään, mitä minä voisin osaltani tehdä toisen ihmisen auttamiseksi. Sensijaan että aina pohtisi, saati odottaisi että tuo toinen ihminen tekisi jotakin minun puolesta tai minulle.


Itsenäisyys vai itsepäisyys?

Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.
Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman omalta kohdaltani pohtia sitä miksi meillä Suomalaisilla niin kovin monella menee huonosti. Niin hyvinvointivaltiona kuin muulle maailmalle näyttäydymmekin.

Mielestäni kyse on vääränlaisesta itsepäisyydestä. Kun on opittu joku tietty malli asioissa, siihen ei olla valmiita tekemään mitään muutosta, ennenkuin pakon edessä jos sittenkään.

Surulliseksi minut tässä saa lähinnä se, että tämä kyseinen itsepäisyys heijastuu läpileikkauksena koko väestössä, oli kyse sitten ylemmän tason johtajasta tai köyhyysrajan alapuolella elävästä ihmisestä. Kun on jouduttu opettelemaan pärjäämään yksin, apua ei pyydetä vahingossakaan. Ei vaikka ulkopuolelta tarkastellen kaikesta näkee että päällä on jatkuva hälytystila. Silti vain Suomalaisella sisulla yritetään hymyillä vaikka ikenet verta vuotaen. Omassa päässä kaikuen sanat: "Suo, kuokka ja Jussi..rrrkele!!"

Kaiken tuon taustalta hieman pintaa raapimalla paljastuu yllättävän herkkiä ja tuntevia ihmisiä. Ihmisiä, joita jossain elämänvaiheessa on jätetty huomiotta. Toisin sanoen hylätty.

Tuon hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeen kyseinen ihminen sisimmässään kiroaa kaikki muut, päättäen ettei enää koskaan luota kehenkään, saati näytä omaa heikkouttaan.

Mutta jos hetkeksi pysähdytään miettimään historiaa, niin jokainen meistä on silti ylpeä itsenäisyydestämme. Ollen valmiita puolustamaan sitä viimeiseen hengenvetoon saakka. Voisi äkkiseltään kysyäkin, tarviiko meitä uhata joku rajojemme ulkopuolelta, ennenkuin löydämme yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka ajamina saamme yhdessä aikaan mitä tahansa? Minun mielestäni ei tarvitsisi. Riittäisi kun ottaisimme yhteiseksi päämääräksi rakentaa tästä oikealla tavalla hyvinvoiva valtio. Isänmaa jossa jokaisella sen asukkaalla olisi mahdollisimman hyvä olla ja elää.

Kautta historian on nähtävissä se, että aina kun ihmiset löytävät heitä yhdistävän tekijän, noista ihmisistä hitsautuu hyvin pian yhteisöllinen joukkio. Porukka joka ei odota muutosta itsensä ulkopuolelta, vaan porukka joka toteuttaa sen itse. Toinen toiseensa tukeutuen.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi emme ottaisi seuraavan vuoden periodilla itsellemme tavoitetta että kun vuoden päästä Isänmaamme juhlii satavuotista itsenäisyyttä, olisimme yhtenäinen, yhdenmukainen, itsenäinen kansa. Sensijaan että tällähetkellä olemme enemmän itsekäs ja itsepäinen. Muutos on mahdollista ja se on mahdollisuus. Kyse on lähinnä siitä mitä minä olen valmis tekemään tuon muutoksen toteutumisen eteen. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä todeta, kaikkeni.

Rauhallista ja rakkaudellista Itsenäisyyspäivää juuri sinulle! Sinulla on merkitystä. Minulle.


Tähän olen tullut

Matka jatkukoon.
Matka jatkukoon.

Luin Tommy Hellstenin viimeisimmän kirjan ja nyt miettien asennoituen kuin huomaamattani siihen tietyllä tavoin. Johtunee lähinnä siitä, että olen lukenut lähestulkoon kaikki kyseisen ihmisen kirjoittamat kirjat, saaden niistä elämääni paljon.

Tähän kohti on pakko todeta se, että tämän postauksen kirjoittamalla otan varmasti ensikertaa elämässäni suuren riskin siinä että ajatusteni kautta minua ei tulla hyväksymään, mutta ehkä juuri siitä syystä tämän kirjoitankin, sillä en enää halua hylätä itseäni.

Tämäkään kirja ei siinä mielessä tuottanut pettymystä. Oivalsin nimittäin yhden suurimmista kipukohdistani tuon tekstin kautta. En yhä vieläkään ole ollut sinut itseni kanssa. Mutta kyseisen oivalluksen saattelemana pääsin taas suuren harppauksen eteenpäin.

Luin joskus vuosia ja taas vuosia sitten Virtahepo olohuoneessa-kirjan ja siitä käynnistyi osaltaan matka minuuteeni. Tässä vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Jossain kohtaa haaveilin joku päivä olevani kuin tuolloin ihailemani Tommy. Kirjoittaen kirjan toisensa jälkeen, tavaten ihmisiä työssäni ja käyden puhumassa mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa ympäri maailmaa. No muutoin kaikki lienee jo toteutunut, mutta jo pitkään "teon alla" oleva kirjani antaa yhä odottaa itseään. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä ettei se vielä ole kirjoittanut itseään. Minun kun on ihan turha sitä alkaa kirjoittaa. Ei siitä mitään tulisi. Olen nimittäin jo useamman vuoden saanut elää siinä onnellisessa asemassa, etten minä tee omassa erinomaisuudessani yhtikäs mitään, vaan jos jotakin tapahtuu, se ei ole minun aikaansaannoksiani. Toisinsanoen, jos minulta joku kaunis päivä ilmestyy vielä kirja, on se vain merkki siitä että olen lopulta onnistunut suostumaan siihen että minä kirjoitan sen, minkä joku toinen sanoittaa. Aikaa on. Enää kun tuokaan asia ei sinällään ole mikään pakkomielle, kuten se joskus on ollut.

Mutta takaisin siihen vapauttavaan oivallukseeni. Tajusin että olen toivonut vuosia ja taas vuosia olevani jotakin. Milloin Tommy Hellsten. Milloin Jari Sarasvuo. Toisinaan Arman Alizad. Olenpa jossain kohtaa haaveillut olevani Teemu Selanne. Yhtä kaikki, noissa haaveissa yhdistävänä tekijänä toive tulla näkyväksi. Joskin nyt tulleen oivalluksen kautta, taas kerran ihan väärällä tavoin. Nyt voin käsi sydämellä todeta, etten todellakaan halua olla mikään julkisuudessa jatkuvasti näkyvillä oleva "ihminen". Vaan suostua siihen, että olen näkyvä jokaisessa niissä kohtaamisissa joita elämäni on täynnä päivittäin. Sillä mitä hyötyä olisi olla toisten jumaloima julkkis, jos sen hintana oma sisin olisi tyhjä. Enkä tällä nyt tarkoita todellakaan sitä, että edellä mainitut ihmiset olisivat sisältään tyhjiä, vaan sitä että itse olisin, sikäli jos jatkuvasti olisin jossain mediassa näkyvillä. Minua ei ole tuollaiseen tarkoitettu.

Ymmärsin lisäksi tuon kirjan kautta sen, että mitä enemmän tunnen itseäni, sitä suurempi vaara minulla on päätyä täydelliseen henkiseen yksinäisyyteen, kun saatan tahtomattani sanoittaa asioita siten, että ihmiset eivät joko ymmärrä mitä tarkoitan, tai pian vertaavat minua pohdiskelijana Hellsteniin. Itseasiassa näin on jo monta kertaa käynyt. Rehellisesti sanoen, nuo kommentit hivelivät kyllä egoani, mutta todellisuudessa osuivat lähes yhtä tarkasti omaan arvottomuuteeni. Haluan nimittäin sitä kipeämmin vain olla Kimmo, mitä enemmän minua johonkuhun toiseen verrataan.

Lopuksi totean vielä sen, että oikeastaan ainoa asia mitä jäin miettimään tuossa kirjassa oli se, että millainenhan tuosta kirjasta olisikaan tullut, jos kyseinen kirjailija olisi menettänyt elämässään lopulta kaiken, päätyen kirjoittamaan kirjan saaristolais-ukon perspektiivistä. Minä nimittäin kirjaa lukiessani en voinut välttyä siltä pohdinnalta että vaikka ihailtavan paljon kirjassa oli kirjoitettuna sellaista, mitä Tommy itse ei ollut sanoittanut, niin silti siinä oli vielä kokolailla paljon itse Tommya.

Minä nimittäin tajusin tuosta sen että mitä enemmän minä kykenen luottamaan elämään, sitä enemmän kykenen kohtaamaan tänäänkin ihmisen ihmisenä ja sen myötä minulla ei ole pelkoa päätyä yksinäisyyteen kaikkien arvostamana terapeuttina. Pelkäsin nimittäin pitkään tutkimusmatkallani sitä, että mitä enemmän minä tiedän, sitä kauemmas ihmiset minusta ajautuvat tullessaan etsimään minulta valmiita vastauksia elämäänsä. Luojan kiitos, tänään ymmärrän sen että mitä enemmän luotan elämään, sitä vähemmän ymmärrän tietäväni ja sen kautta jokainen kohtaamani ihminen on hetken aikaa yhdessä kanssani etsimässä sitä itselleen tarvitsemaansa vastausta sisimmästään, eikä minusta. Tästä oivalluksesta osittain lähti liikkeelle vyöry, joka nyt päättyy siihen toteamukseen omalla kohdallani, että tähän olen tullut.


Kivusta rakkauteen.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.


Ihmisenä elämisen ihanuus ja haasteet.

Jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus.
Jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus.

Melkein kuukausi viimeisimmästä kirjoituksesta. Kuvastanee sitä, että tämän hetken elämässä riittää kiitettävästi tekemistä. Kirjoittaminen on minulle eräs monista keinoista jäsentää sisintäni ja nyt kun se on jäänyt vähemmälle, huomaan sisimpäni kaipaavan jäsentämistä. Taas kerran konkreettista pysähtymistä itsensä äärelle.

Kiire on sarja vääriä valintoja - sanotaan. Toisaalta allekirjoitan tuon sanonnan täysin, mutta siinä hetkessä kun elämässä on paljon meneillään, sitä kuin tahtomattaan tulee imeytyneeksi sen pyörteisiin, kuin pyörremyrskyn silmään, kykenemättä yhtään ohjaamaan itse sitä minne tuulenpuuskat kuljettavat.

Itse olen elämässäni ollut niin monta kertaa sellaisissa pyörityksissä, että tiedän jo milloin on hyvä kiskaista jarrua. Muutoin menon käydessä yhä hurjemmaksi, jossain kohden tahtomattaankin tulee stoppi. Sen vuoksi juuri tässä kohden päätin palata kirjoittamaan. Pysähtyen itseni äärelle.

Yrittäjyys. Siinä yksi suurin asia elämässäni joka kuluneiden vuosien aikana on ollut tuomassa elämääni haasteita. Tänään olen tuon asian kanssa taistellut taisteluni, oppiakseni oikealla tavalla luovuttamaan. Apua pyytäen. En yksinkertaisesti ehdi, saati jaksa tehdä kaikkea yksin. Ainakaan ilman että siitä kärsisi minulle tärkeimmät ihmiset. Sen vuoksi ulkoistinkin kaiken mitä tässä kokonaisuudessa pystyin ulkoistamaan ja olikin jännä huomata se, kuinka paljon sitä ihminen pystyykin tahtomattaan keräämään taakkaa harteilleen. Taakka keveni kummasti, vaikka kyse oli pelkästään siitä että annoin yrittäjyyteeni tiiviisti liittyvän paperityön toisen tehtäväksi.

Yksi suurin syy siihen, miksi tuosta itselleni taakkaa kertyi, johtui siitä että kaiken reissaamisen sekä päivän töiden lisäksi ei oikein vain tahtonut löytyä aikaa kaikenlaisen byrokratian pyörteisiin, ainakaan ilman että viikonloput jotka olen pyrkinyt pyhittämään perheelleni, olisi kärsineet.

Jotkut ihmiset välillä ihmettelevät sitä, miksi niinkin paljon elän menneisyyteni kautta. Johtunee osaltaan siitä että tämän hetken työni koostuu päivistä joissa kohtaan ihmisiä, jotka elävät todeksi sitä samaa kaoottisuutta jota itse aikanaan elin ja toisaalta myös siitä, että nykyhetken elämäni haasteet tuntuvat kohtuullisen pieniltä, kun hetkeksi palaa menneisyyteen miettimään millaisia haasteita elämässäni tuolloin oli kun vielä taistelussa oli kyse elämästä ja kuolemasta. Ei siis ihme jos väkisinkin hetkittäin peilaan nykyhetken elämää menneisyyteeni.

Paljon on vuosien saatossa muuttunut. Eikä vähiten itsessäni. En ole ollenkaan se sama vapiseva ihmisraunio joka vuosikymmen sitten myöntyi pyytämään apua, taisteltuaan vuosikymmeniä yksin.

Puhun päivittäin työssäni ihmisten kanssa puhumisen tärkeydestä. Samoin kuin siitä, että omien tunteiden kohtaaminen on edellytys elää tasapainoista elämää. Ihan liian paljon näkee tänäpäivänä sitä että ihmiset unohtavat puhua ja tuntea, suorittaen lähes robottimaisesti elämää. Kun hetkeksi edes pysähtyy tutkailemaan itseään, omia tunteitaan, saattaa yllättyä siinä kuinka paljon noilla onkaan merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.

Harmillista sinällään on ollut todentaa sitä että olemme jo useamman sukupolven ajan kasvaneet eräänlaiseen puhumattomuuden kulttuuriin. Kulttuuriin, jossa emme enää ehdi kohdata itseä, saati toisiamme. Hetken kun seuraa elämää hieman sivummalta, huomaa sen kuinka kiire ihmisillä tänään on. Ei siis ihme että osa väsyy ja uupuu. Samalla kun toisaalla vahvat porskuttavat, heikommat turvautuvat mitä erilaisimpiin selviytymisstrategioihin. Mutta toisaalta ymmärrän tässä hetkessä sen etten minä kovinkaan suuria voine kokonaisuudessa asioissa muuttaa, mutta sen olen konkreettisesti tässä matkallani todentanut, kun muiden muuttamisesta siirtyy itsensä muuttamiseen, lopulta yllättävän paljonkin muuttuu.

Sen vuoksi ja juuri siksi pyrin jatkossakin pysähtymään kuuntelemaan itseäni. Sen kautta nimittäin minulla on yhä enemmän kykyjä pysähtyä myös kuuntelemaan toisia ihmisiä.

Sillä mitä vähemmän ihminen omista kipupisteistä puhuu, sitä suurempia tunteita ihminen kuin tahtomattaan sisällensä patoaa ja sen myötä myös alttius turvautua johonkin itselle haitalliseen ajatus- tai toimintamalliin kasvaa kasvamistaan.

Puhumalla ja tuntemalla kohti riippumattomuutta.
Puhumalla ja tuntemalla kohti riippumattomuutta.

Mitä enemmän puhun, sitä enemmän tunnen ja mitä enemmän noita tunteita suostun läpikäymään, sitä vapautuneempi oma oleminen ja eläminen lopulta on.


Sananen päihderiippuvuudesta vol. 2

"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."
"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.


Luottamus elämään.

Joskus elämässä tarvitaan myös synkkiä pilviä, sillä ilman niitä tuskin osaisin nauttia valoisuudestakaan.
Joskus elämässä tarvitaan myös synkkiä pilviä, sillä ilman niitä tuskin osaisin nauttia valoisuudestakaan.

Eilinen päivä oli minulle monin tavoin merkityksellinen. Eikä kyse ollut tässä kohtaa pelkästään syntymäpäivästäni.

Nyt kun taas innostuin kulkemaan työreissuja moottoripyörällä, kelit saattavat jossain kohden yllättää haasteellisuudellaan. Niin eilenkin. Parhaillaan pariin otteeseen ajelin sellaisten ukkosrintamien läpi, etten nähnyt juurikaan eteeni. Mutta juuri tuossa hetkessä oivalsin jotakin suunnattoman tärkeätä omaan maalliseen vaellukseeni liittyen. Minä luotan elämään ja sen vuoksi uskallan elää sitä tänään, pelkäämisen sijaan kyeten nauttimaan matkasta.

Aina ei todellakaan ole ollut niin. Aikoinaan nimittäin pelkäsin kaikkia ja kaikkea koko ajan. Nyt miettien tuo pelko, niin suunnatonta ja lamaannuttavaa kuin se pahimmillaan olikin, oli silti enemmän kuin tarpeen. Tuon pelon kautta olen saanut opetella huomaamaan esimerkiksi sen, kuinka aikoinaan pelkoon reagoin vihalla ja kuinka tuo kaikki viha kulminoitui itseäni kohtaan. Sen kautta taas sain kosketuksen omaan riittämättömyyteeni, arvottomuuteeni ja sisäiseen mitätöijään, joka vuosikymmeniä täsmällisen tarkasti torpedoi kaiken hyvän elämästäni.

Vasta noiden kipupisteiden kohtaamisen kautta olen päässyt sinuiksi itseni ja elämän suhteen. Riitän tänään juuri sellaisena kuin olen. Luottaen siihen että se osuus mitä tänään elämässäni teen riittää vallan hyvin tähän päivään. Joku päivä tuo osuus on monen mittapuun mukaan varsin mitätön, mutta mitätöimisen sijaan arvostan itsessäni tuotakin, ollen itselleni armollinen.

Maailma matkaa eteenpäin ilman että minun sitä tarvitsisi yrittää pyörittää. Voi luoja että minä olenkin sitä yrittänyt. Riittävästi ymmärtääkseni oman pienuuteni suhteessa suureen kokonaisuuteen.

Lisäksi kun olen pelännyt suurimman osan elämästäni muita ihmisiä, niin tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä luottamuksesta, että kohtaampa tämän päivän taipaleellani kenet tahansa, voin kohdata hänet ihmisenä. Tasavertaisena olentona, olipa hän sitten kadun mies tai nainen. Suuresta yritysjohtajasta puhumattakaan. Sen nimittäin kun ymmärtää ettei niillä titteleillä, saati tilipusseilla ole mitään tekemistä aitojen kohtaamisten kanssa, saa kokea sellaista vapautta elämässään ettei sitä aivan heti ymmärrä, vaikka itse sitä omassa elämässään päivittäin saa todeksi olla elämässä.

Mitä meistä lopulta jää jäljelle jos meiltä otetaan kaikki ylimääräinen pois? Ihmisyys, inhimillisyys ja ihmisarvo. Tällä motiivilla tänäänkin kohti uusia seikkailuja. Elämästä nauttien.


Elämisen kipu, ylpeyden murentajana.

Joskus tarvitsen suunnatonta tuskaa, ymmärtääkseni luopua vääränlaisesta ylpeydestäni, pyytääkseni apua toisilta ihmisiltä.
Joskus tarvitsen suunnatonta tuskaa, ymmärtääkseni luopua vääränlaisesta ylpeydestäni, pyytääkseni apua toisilta ihmisiltä.

Elämäni nyt miettien on ollut seikkailu vailla vertaansa. Sellainen, jonka tässähetkessä toivoisin jatkuvan vielä pitkään. Olenhan tuolla seikkailullani oppinut omaan elämääni sen tärkeimmän, toisten ihmisten merkityksen.

Elin todella pitkään ajatellen että kaikesta on selvittävä yksin. Kokien väärällä tavoin epäonnistuneeni, mikäli jossain kohtaa olisin pyytänyt apua. Se millaiseksi ihmiseksi tuo elämäntyylini minut muovasi, on nyt miettien äärettömän surullista. Surullista siinä on lähinnä se, että tiedostan tänä päivänä ympärilläni elävän tällaisia ihmisiä todella paljon. Ihmisiä jotka ajattelevat ettei kukaan voi kuitenkaan auttaa. Tai vielä pahempaa, kokevat suunnatonta häpeää siitä ajatuksesta että pyytäisivät apua.

Jos luet tätä tekstiä ja tunnistat itsesi tuosta ylläolevasta, kehoitan sinua rohkeasti kulkemaan kohti tuota häpeää, uskaltautuen luopumaan tuosta väärästä ylpeydestä ja pyytämään apua. Kenenkään ei nimittäin tarvitse yrittää selvitä elämästä yksin. Minä esimerkiksi olisin kuollut n. kolmikymppisenä, ellen olisi suostunut kohtaamaan tuota suunnatonta häpeän tunnettani. Tunnetta, jolla sinällään ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta samalla tunnetta jonka alle aikoinaan olin musertua. Yrittäen väistää tuota ikävää tunnetta keinolla millä hyvänsä. Päihteiden käytöstä pillereihin, pelaamisesta, pakonomaisen urheiluun ja työnteosta totaaliseen eristäytymiseen yhteiskunnasta. Kunnes lopulta tajusin sen tärkeimmän. Tuo tunne on minussa sisälläni, eikä lähde sieltä muutoin, kuin turvautumalla johonkuhun toiseen, puhuen läpi erilaiset tapahtumat ja lopulta konkreettisesti kokien nuo tunnetilat.

Mutta mikä vapaus tuosta seuraakaan. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä sanoa, että ollessani 32-vuotias, alkaessani opetella puhumaan siitä miltä minusta oikeasti milloinkin tuntuu, tuntui kuin olisin vapautunut yli 3-vuosikymmentä kestäneestä vankeudesta. Sillä tärkeintä tuossa kaikessa kohdallani oli ymmärtää se, että nämä tunteet olivat todellisia, omiani ja siitä huolimatta tunteita joita minulla ensimmäistä kertaa elämässäni oli lupa kokea. Olinhan tuon piinaavan vankeusaikani luulotellut ettei minulla ole lupa moista tuntea, vaan sensijaan tulisi tehdä kaikkeni nuo tunteet tukahduttaakseni. Lopulta en enää yksinkertaisesti jaksanut juoda niin paljon viinaa, saati napostella niin paljon pillereitä, että noiden yhteisvaikutus olisi noita tunteitani vaimentaneet. Sensijaan olin loputtoman monet kerrat vain kuolla yliannostukseen.

Tänään työskentelen ihmisten kans, jotka elävät tuolla samassa pimeydessä. Ymmärtäen että voin yrittää ojentaa heille kättä, tarjoten apua. Silti samalla myös hyväksyen sen että läheskään kaikki ei tuohon käteeni tartu, syystä tahi toisesta. Ehkä aika sille ei vielä ole oikea. Ehkä tuon ihmisen on määrä elää toisenlainen elämä kuin minun tai jotain. Silti sinnikkäästi tuota kättäni tarjoten luotan siihen, et se joka tuohon on tarttuva, saa mahdollisuuden ehkä ensikertaa elämässään tuntea niitä tunteita joita keinolla millä tahansa on pyrkinyt vaimentamaan. Parhaimmillaan, kuten minäkin aikoinani, löytäen aivan uudenlaisen tavan elää elämää, tuntien mitä erilaisimpia tunteita ja mikä parasta, nauttien elämästä kaikkine sen erilaisine sävyineen.

Jos siis koet ettet enää yksinkertaisesti jaksa yksin, voin lohduttaa sillä, ettei tarvitsekaan jaksaa. Olemme täällä nimittäin toisiamme varten. Ainoa mitä sinun tarvitsee tehdä, on luopua vääränlaisesta ylpeydestä pyytääksesi apua ja lopulta antaa itsellesi lupa tuntea ne kaikki tunteet, joita tuo luopuminen tapahtuessaan sinussa vapauttaa. Voin vakuuttaa että noita tunteita on ja paljon. Sitä enemmän, mitä kauemmin olet yrittänyt niitä piilottaa.

Edellinen