Blogi

Kohta auto alle ja koukkaan kaveri ja mennään johonkin istumaan. Molemmat juodaan limpparia, paitsi että kaveri varmaankin vain sotkee siihen sekaan jotain tislattua alkoholia. Saas nähdä kauanko sitä jaksaa istua seurassa, varmaan aika pitkään, koska muutoin olisi niin pirun tylsä lauantai. Niin ja tietysti sinänsä ihan kiva, että olisi vieläkin puhuttavaa sen reissuta. Kaveri kun tuli eilen pois Kiinasta ja ehdin kyllä nähdä jo lomakuvat. Ehkä ihan hiukan olin kyllä kade sille tuosta, mutta eipä mitään. Jos sitä joku päivä vielä itsekin sinne kolkkaan vaikka eksyisi.

Eipä minulla muuta nyt. Vähän on tuo blogituotanto jotenkin jäissä. Inspiraatiota etsiessä ja silleen...

Ai niin, sain eilen pikaviestin, jossa mua kiiteltiin blogistani. Kuulemma mun blogia lueskellessa oli eräs henkilö saanut inspiraation alkaa itsekin kirjoittamaan. No, ihan positiivista, kirjoittaminen on hyvinkin mukavaa puuhaa, jos nyt tosiaankin vain ensin keksisi jotain järkevää sanottavaa. No, lähdenkin tästä tuonne kaupungille etsimään niitä aiheita. Mukavaa viikonlopun jatkoa mussukoille. :)

Maanantaina salille. Johan tässä on huilailtu. Miksen sitten mene jo viikonloppuna? No, siitä yksinkertaisesta syystä, että tilillä on viime tarkistuksen mukaan rahaa reilut kaksi euroa. Voisi muuten ehkä ahdistaa, mutta ostin sentäs kaapit täyteen ruokaa ja juomaa ja bensaakin on romussa riittämiin. Voisi viikonloppuna viimeisen kaksieurosen vaikka tuhlata johonkin kahvikupposeen. Maanantaina kun siis on tilipäivä, niin mikäpäs tässä elellessä. Ja siis sitten alkaa rääkki. Kroppa on ainakin saanut tarpeeksi lepoa, välillä tuntuu siltä, että liikaakin, mutta ehkä ihan hyvä näinkin.

Einstein aikanaan sanoi, että me kaikki olemme vain kosmisia kuplia ajan virrassa.

Kävin faijalla, kun se soitti, että tulisin käymään. No, kävin, ja juteltiin. Niitä näitä. Himpun verran se oli jotain ottanut, mutta se nyt on ihan normaalia. Ei se suoranaisesti kännissä ollut, joten ihan miellyttävä kohtaaminen oli. Kertoi mulle, että se jää eläkkeelle ensi helmikuussa, kun täyttää 60. Siis kun nythän se on ollut työttömänä. Kertoi samalla, että sen tulot nousevat jonkin verran, kun pääsee eläkeläisen statukselle. Jotenkin tuntuu vain melko hassulta, että oma faija on eläkeläinen. No, niin se vain elämä etenee. Enhän minäkään enää ole mikään lukiolainen, vaikka tuntuu, että siitäkin, kun vielä olin, olisi vain hetki.

Mutta sitten taas toisaalta kun eilen juttelin kaverini kanssa mesellä siitä, että miten paljon kuluneeseen vuoteenkin ehti tapahtua, niin tajusin, että kuitenkaan ei tämä elämä niin hirveän nopeasti kulje. Mistä moinen tuli puheeksi, johtui siitä, kun puhuimme molempien kuluneesta vuodesta ja siitä, miten paljon on lopulta tapahtunut ja omalla kohdallani esim. jotkin tapahtumat, mitkä olivat framilla joskus tuossa liki vuosi sitten tammikuussa, tuntuvat nyt vain niin kaukaisilta ja muistan ihan elävästi, että miten merkittäviä juttuja ne silloin olivat. Nyt kun niillä ei tunnu enää olevan mitään muuta merkitystä kuin jokin kaukainen muistoarvo.

Siinä samalla kun juttelimme kaverini kanssa, niin sanoin hänelle pikaisesti, että tahtoisin kelata elämääni nyt äkkiä pari vuotta eteenpäin, koska olen niin pirun kärsimätön. Hän kysyi, että miksi ihmeessä? Ja sitten samalla vain tajusin, että en lopulta kuitenkaan tahtoisi kelata yhtään mitään, koska tiedän, että elämä on tehty elettäväksi ja nyt sitten sanon sen, miksi oikeastaan tämänkin merkinnän kirjoitin.

Siinä jutellessamme vain totesin hänelle, että olen tavallaan melko tyytyväinen nyt, elämääni siis. Joku, kuka tietäisi tarkalleen kaikki karikot ja ongelmatkin, mitkä edelleen joskus aiheuttavat minulle päänvaivaa elämässäni, saattaisi ajatella, että jopas on. Siis, että varmasti moni ihminen voisi tosiaan ajatella, että miten voin olla tyytyväinen, koska olenhan tietyllä tapaa melkoisessa muutosprosessissa ja vaiheessa noin armeijatermillä ilmaistuna. Mutta siinäpä se onkin, kun en lopulta vaadi enää elämältä paljon mitään. Ja siis tosiaan se paljon mitään ei ole paljoakaan. Tämä asia minulle taas kerran valkeni ollessani uuden vuoden yli reissussa Lahdessa sekä Helsingissä. Minulla oli aivan mielettömän mukavaa ja tapasin uusia ihmisiä sekä toki vanhoja tuttavuuksia, vuosienkin takaa ja vain tunsin oloni niin järjettömän levolliseksi.

Tulevaisuuden elämäni tulee olemaan melko pitkälti sitä, että vain teen ja suunnittelen ja yritän edetä. Hankkia elantoni ja ehkä jollain alalla kouluttautua. Mutta siis ne ovat kaikki minulle ainakin nyt jotenkin sivuseikkoja. Rahaa ei aina ole paljon, mutta sitä kuitenkin aina jostain tulee, sen verran, että voi elää ja se riittää. Sen päälle kun voi nauttia hyvien ystävien seurasta aina silloin tällöin, niin homma onkin aika pitkälti taputeltu.

En tiedä, jokainen tehköön niin kuin itse parhaaksi näkee ja jos joku saa paljon tyydytystä kasaamalla itselleen valtavia paineita urasta ja luomalla itselleen jotain dynastiaa konkreettisen varallisuuden ja kaiken muun ympärille, niin olkoon sitten niin. Mutta ainakaan nyt minä en sitä kaipaa. Toki on kiva, jos joskus voi jotain konkreettistakin ostaa ja ainahan sitä nyt jotain kaipaa, ostinhan joulun alla itselleni läppärinkin, mutta monet jokapäiväisten elämän ehtojen ympärille tulevat konkreettiset saavutukset ovat vain itselleni nyt aika yhdentekeviä. Voi olla, että joskus vielä ajattelen toisin, mutta nyt on nyt ja näillä mennään.

Melko tyhjänpäiväistä löpinää ja varmasti moni ajattelee samalla tavoin sitten jos tosiaan istuttaisiin pöydän ääreen ja ryhdyttäisiin miettimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Sanoinpahan nyt kuitenkin sen ääneen. Ja toisaalta tiedän, että tämä koko juttu on sinänsä aika sentimentaalista paatosta ja sikäli joku voisikin ajatella, että se on jotenkin naiivia. Mutta voin sanoa, että olen tätä seikkaa ja tähän liittyviä juttuja, viimeisten parin vuoden aikana, ehtinyt miettiä ihan järjettömän paljon ja tästä on kyllä naiivius kaukana. Ihan sitä vaan, että kun Einstein aikanaan totesi tuon lauseensa, niin olen itse sen ymmärtänyt sillä tavoin, että vaikka kyseessä olikin mies, joka ajatteli asioista hyvin rationaalisesti, niin juurikin siksi hän myöskin tajusi, että konkretia on melko merkityksetöntä loppupeleissä. No, oli miten oli.

..niin pää voisi poksahtaa? Eikö? No, onneksi en toki mieti, liikaa siis.

Tuossa läheisellä R-Kioskilla oli viime viikonloppuna porukkalottoja myynnissä, kuten aina. Siitähän voi jokainen ostaa oman osuutensa pois jos tahtoo ja jos osuuksia on vielä myymättä. Kun osuuksia oli kuulemma jäänyt pari myymättäkin. En tiedä, että miten niiden lappujen kanssa nyt sitten käy. Minä kun en lottoamisesta mitään ymmärrä, kun en koskaan lottoa. Sehän on kuin heittäisi rahaa kankkulan kaivoon.

No, kun nimittäin oli sitten osunut se reilu kolme miljoonaa kyseiselle porukkalapulle, mitä tuossa parin sadan metrin päässä myydään. Mutta minähän kun en lottoa, niin ei tarvitse harmitellakaan, eikä miettiä. No, ainakin on jollakin paikallisella sosiaalipummilla nyt rahaa ryypätä itsensä hengiltä. :D

Hyvää alkanutta viikkoa vain kaikille.

Ihmistä ei ole tarkoitettu yksineläjäksi. Toki nykypäivän länsimainen kulttuuri ruokkii ajatusta, että yksin olo voi olla kivaa ja sinkkuus on pop. Ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin vain itsestään ja voi vain antaa aikaa itselleen ja näin olleen elää laatuelämää. Sinkku kun on nykyään siviilisääty puhekielessä. Enää ei puhuta naimattomista ja eronneetkin ovat sinkkuja. Toki vielä virallisissa papereissa ei lue rastiruutuun -kohtaa "sinkku" ja ei varmati vielä pitkään aikaan, jos ikinä, mutta siltikin tuo sana, joka pitää sisällään tietyn ajatusmallin, on vakiintunut hyvin yhteiskuntaamme.

Mitä se ajatus sitten pitää sisällään? Sinkku siis elää itselleen. Voi mennä ja tulla miten ja milloin haluaa, yksityiselämässä siis. Toki sinkulla voi lapsiakin olla, koska siis onhan sinkku myöskin eronnut sinkku. Sinkkuäidille sulhanen ja niin edelleen. Sinkut yleensä tuppaavat hengaamaan toisten sinkkujen kanssa. Siis yleensä, eivät toki aina. Sinkku käyttää rahansa vaatteisiin ja matkusteluun ja toki melkoinen siivu päivittäisistä rahavaroista kuluu myöskin ravintoloihin ja muihin vastaaviin huvituksiin. Koska sinkkuna ollessa kuitenkin on koko ajan oltava markkinoilla, ihan vain siksi, että jos joku sopiva uros tai naaras sattuisikin tulemaan vastaan. Koska vaikka sinkun mielestä yksinelo onkin ihanaa ja ehdottomasti parasta, mitä hänelle on koskaan elämässään tapahtunut, syvällä sisimmässään hän kuitenkin vain tahtoisi suhteen. Sitä sinkku ei siis myönnä, koska sehän olisi jo heikkoutta. Eiväthän sinkut ole epätoivoisia, vaan rohkeita ja tavallaan jopa valinneet elämäntyylinsä. Miehiä ja naisia menee, eihän niitä kukaan enää ensi viikolla muista.

Noh, tokihan tuo oli hyvin karikatyyrinen luonnehdinta kyseisestä ihmismuodosta, mutta jollain tavalla kuitenkin tuntuu siltä, että juurikin aivan tuon kaltaisiakin ihmisiä tuntuu tapaavan ja joskus tuntuu siltä, että ajan myötä, kun mitä vanhemmaksi muuttuu, niin sitä enemmän. Kuitenkaan en ole menettänyt toivoani ihmisten järjen suhteen, koska enemmistöä tuo ryhmä ei varmaankaan ole. Lähinnä vain pohdiskelin tätä asiaa sen vuoksi, että jollain tapaa minusta joskus tuntuu siltä, että tämä kyseinen elämänmuoto, sinkkuus, liittyy sitten erääseen toiseen asiaan, sitoutumiseen tai ennemminkin siihen liittyviin pelkoihin.

Itse kun joskus tapaan naisen, joka osoittautuu todella herttaiseksi ja mukavaksi ja älykkääksi ja söpöksi ja ihanaksi ja kaikinpuolin täydelliseksi minulle, menen monesti ihan lukkoon. Sitten jos joskus käy niin, että selviän tuosta lukosta ja saan itseni rohkaistua sanomaan tälle ihmiselle jotain, saattaa homma rullata eteenpäin melko helpostikin. Kuitenkin ajan saatossa olen huomannut, että miltei aina jotain naista alkuun tapaillessani, olen aina tuntenut tietynlaista pelkoa. Sitä pelkoa on joskus todella vaikea määritellä tarkemmin. Kuitenkin kun sitä ajattelen, niin se itselläni ilmenee tietynlaisena kauhuskenaarioiden luontina. Jos vaikkapa ihminen, johon on äärimmäisen ihastunut, ei annakaan itsestään kuulua tietyn ajan kuluessa mitään, sitä heti alkaa kuvitella, että ehkäpä se olikin siinä tai sitten miettii, että ehkäpä se kohta soittaakin, että "joo, en mä tahdo enää nähdä, sori, vaikka ihan kivaa olikin."

Monesti nuo pelot siis ovat täysin aiheettomia, tai siis tietenkään aina ihmisen kanssa tapaillessa, ei suoranaista suhdetta koskaan synny, mutta kuitenkin ne pelot eivät ole senkään asian kanssa linjassa. Ne pelot ovat melko irrationaalisia. Ne vain kumpuavat jostain. Mutta siis mistä ne kumpuavat? Siitäkö, että on liian huono itsetunto? Ei, koska siis ainakin itselläni on mielestäni ihan hyvä itsetunto. Uskoisin, että tuon kaltainen ajattelu on varmasti melko yleistä, tai että melko moni ihminen uuteen ihmiseen ihastuttuaan saattaa alussa joskus luoda päässään täysin olemattomia luuloja ja pelkoja, mielikuvia. Sen kaltaisia, mistä juuri mainitsin. Mutta edelleenkään en siis tiedä, että miksi. Ehkä en sitä koskaan saakaan selville, vaan niiden kanssa on vain elettävä.

Mutta siis minusta nyt tuntuu siltä, että tuo ajattelu ja tietynlainen epävarmuus joillakin ihmisillä sitten kumpuaa vielä syvemmälle ja se vaikuttaa jo heidän jokapäiväiseen elämäänsäkin, ja sitä minä kutsun tuoksi sinkkuuden syndroomaksi. Tarpeeksi paljon kun antaa vallan sille pelon tunteelle, niin sitä alkaa jo itselleenkin ja julkisesti muillekin kertoa, että miten kivaa onkin olla sinkku, kun ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta ja kaiken ajan voi jättää itselleen. En sano, etteikö yksinolo ole joskus mukavaa ja joskus se on pitkänkin ajanjakson verran todella kivaa ja tarpeellistakin. Itsekin elän välillä yksin pitkiä aikoja, jos ei vain sopivaa ihmistä satu vastaan, koska todellakaan en ryhdy mihinkään, jos en todella tunne tahtovani sitä ihmistä. Tietysti sekin on yksi syy sille, että miksi jotkut ovat pitkään sinkkuina, mutta siltikin tuo sinkkuuden yletön julkinen korostaminen on asia, mitä itse en tee. En minä tahdo olla sinkku vain siksi, että voin määrätä omasta itsestäni. On hyvä joskus pohdiskella omaa itseään yksin ja joskus siis kauemminkin. Mutta kuten sanoin, ihmistä ei ole tehty yksineläjäksi enkä suostu uskomaan, että monikaan ihminen, joka kertoo olevansa sinkku ja tykkäävänsä siitä niin pirusti, kun mennään jo kolmatta vuotta, pitäisi todella sitä parhaana mahdollisena tilanteena. Miksi ihmeessä niin pitää sitten kaikille vakuutella?

Blood Diamond, Ohjaus: Edward Zwick

Osasin odottaa etukäteen elokuvalta jotain, koska aihe oli tiedossa. Olin nähnyt dokumenttejakin aikanaan Afrikan maiden niin sanotuista veritimanteista, joita kaivetaan ylös orjatyövoimalla. Elokuva siis sijoittuu Sierra Leoneen ja kertoo muutamasta ihmisestä ja heidän kohtaloistaan.

Mies joutuu orjatyöhön ja sattumalta löytää arvokkaan timantin, isoimman, mitä on ehkä niiltä main koskaan löydetty. Ja sitten sitä timanttia jahdataan ja samalla näytetään paljon kuvaa siitä, miten päin persettä kyseisen maan olot ovat ja melko raa'an oloisesti kuvataan ihmisten kärsimystä ja brutaaleja toimia, jotka ovat aiheutusta vain siitä yksinkertaisesta seikasta, että kaikki tahtovat paremman elämän, hinnalla millä hyvänsä.

Elokuva kuvaa myös melko raa'alla tavalla sitä, miten lapsisotilaita koulutetaan. Koko ajatus moisesta prosessista on miltei absurdi, mutta toisaalta, kerta olen jutellut erään tuttavani kanssa siitä, että hän on tavannut näitä kymmenvuotiaita AK-74 kädessään, ollessaan Norsunluurannikolla komennuksella, sai tuo kuvaus elokuvassa vielä jotenkin enemmän pontta. Koska tavallaanhan tuon kaltaisen toiminnan voisi jo miltei ottaa fiktiivisenä juttuna, niin uskomattomalta se tuntuu. Mutta toisaalta, tuskinpa on montaakaan ihmistä, joka ei olisi ainakin kuullut lapsisotilaiden käytöstä.

Elokuva siis kuvasti Sierra Leonessa käydyn sisällissodan ja sen myötä maan timanttivaroja hyödyntävien länsimaisten toimijoiden moraalittomuutta melko hyvin. Sanon melko hyvin vain siksi, että vaikka elokuva oli hyvin tehty ja ei varmaankaan ole mitään syytä kyseenalaistaa elokuvan miljöön todenperäisyyttä, niin vähän överiksi tuo tarina kuitenkin painui. Siis siinä mielessä, että liika on aina liikaa, kun lyödään onnenkantamoisia perä perään. Pääosanäyttelijät olivat hyviä ja pidin Leonardo DiCaprion roolistakin, vaikka tavallaan kuitenkin kyseisen nätin pojan kasvot entisenä palkkasotilaana jollain tapaa hiukan ainakin paistoivat epäuskoista fiilistä ruudulle, mutta toisaalta ehkä se on vain hyväkin juttu, koska kuitenkin lopulta oikeassa elämässä, eivät kaikki pahat tyypit näytä pahoilta, sen minäkin jo tiedän.

No, lopulta sitten ihmiset ottivat moraalin kätöseensä ja kääntelivät sitä hetken aikaa ja halusivat tehdä jotain hyvää. Elokuvalla oli kaiketi tavallaan onnellinen loppu, vaikka surullinen toki ja ei kait elokuva voi loppua kovin onnellisesti jos kuitenkin tietää, että niin moni ihminen kuoli ja kuolee jatkossakin tavallaan täysin turhaan. Ja sitähän elokuva halusi tuoda esille, ihmishengen mitätöntä arvoa niillä main. Se vain tuli selväksi jo niin moneen kertaan leffan aikana, että alkoi ja turruttaa. Mutta ei se häirinnyt. Hieman olisi vain ehkä enemmän voinut pohtia niitä todellisia syitä siihen, miksi timantit, jotka kaivetaan väärin perustein ja keinoin, kuitenkin löytävät tiensä markkinoille.

Elokuvan ohjaaja oli itselleni täysi tuntemattomuus, mutta osasi kyllä hommansa. Ei mitään järin loistokasta, mutta toimivaa. Todellakin katsomisen arvoinen elokuva.

3,5/5

Saw II, Ohjaus: Darren Lynn Bousman

En ole mikään kauhuelokuvafriikki. Trillereistä pidän kyllä. Tämä elokuvasarjahan toki pyrkii olemaan vähän molempia genrejä ja elokuvasarjan ensimmäinen osahan onnistui siinä mielestäni loistokkaasti. Se oli yksi parhaita elokuvia sinä vuonna, kun sen näin. Pelataan peliä ja yritetään selvitä hengissä. Joten odotukset kakkososalta olivat kohtalaiset, vaikka tavallaan ajattelin jo, että ei tästä ehkä tule mitään, koska ykkösosan fiilistä olisi vaikea saada enää aikaiseksi. Olinko väärässä?

Siis nyt kun tämän sarjan toisen osan katsoin, oli jo tullut ulos neljäskin osa. En nyt tiedä, mitä sanoa. Elokuva oli ihan hyvä, mutta siltikin ensimmäisen osan viehätyksestä jäätiin. En tiedä ihmisistä ylipäätään, mutta minuun ei iske se, että samaa kamaa tehdään hiukan eri muodossa ja lisätään vähän enemmän verta kentälle. Olin siis tavallaan kuitenkin pettynyt.

Siis paketti toimi ihan hyvin ja se tietynlainen ahdistava fiilis kyllä saatiin aikaiseksi ja jännitystäkin piisasi, mutta jollain tapaa sitä vain kokoajan odotti, että missä vaiheessa tulee se juttu, että homma kääntyy päälaelleen ja asiat ratkeavat. Sitä kun osasi odottaa, niin homma lässähti jo ennen aikojaan. Leffa kuitenkin tuntui siis hiukan väkisin rakennetulta. Eli vaikka juoni oli uusi ja lähtökohdatkin hiukan erilaiset kuin ensimmäisessä osassa, niin kuitenkin tuntui siltä, että ehkä tämä on nähty ja kun elokuva loppui niin fiilis oli vain vahvempi. Ehkä tämä leffa toimisi paremmin, jos ensimmäistä osaa ei olisi nähnyt, mutta nyt kun kuitenkin näin on ja tosiaan kyseinen leffa oli niin loistava, niin ei tämä oikein enää sävähdyttänyt. Harmi sinänsä, mutten kuitenkaan harmittele. Harvemmin jatko-osat ovat alkuperäisen veroisia saatikka parempia. Kolmas ja neljäs osa olisivat siis näkemättä, mutta voi olla, etten koskaan niitä vaivaudu edes katsomaan, varsinkin kun leffan lopussa selvisi eräs seikka alkuperäisen pahiksen ja työn jatkajan suhteen. Niin nopeasti sivuutettu juttu ja jotenkin niin väkinäinen homma. Ehkä se toimii kauhuelokuvamaailmassa, mutta ei minulle. Kiitos ja näkemiin.

2,5/5

Pää on vieläkin ihan tyhjä, tai täynnä, en tiedä, mutta kuitenkaan mitään järkevää ei ruudulle synny. Siksipä halusinkin mainita vain siitä asiasta, joka unohtui kokonaan, kun tuota reissuraporttiani kirjoittelin.

Sain eräältä ystävältäni toimeksiannon. :D Mun tehtävä on piirtää kuun loppuun mennessä melko pieni kuva, joka menee ystäväni mukana syntymäpäivälahjaksi. Ja kerta tiedän tämän henkilön, kelle se menee, niin suostuin. Itselleni kun tosiaan tuo piirtäminen on melko erikoinen juttu siinä mielessä, että on aika tärkeää, että tiedän, kelle se on tarkoitettu. Muutoin voi inspiraation tuleminen jäädä kokonaan. Mutta näin siis ei nyt varmaankaan ole. Voi olla, että kunhan saan sen valmiiksi, niin otan siitä kuvan kameralla. Koska siis kyseessä ei ole mikään kasvokuva. No, aika näyttää. Jännittää kieltämättä hieman, että miten valmiiseen työhön aikanaan suhtaudutaan, vaikka siis ihan varma siitä olenkin, että siitä sinänsä ihan hyvä tuleekin.

Siis olen nyt kohta vuorokauden pähkäillyt, että mitä ihmettä kirjoitan tänne ja nyt tuli sitten mitta täyteen. Kerta en vain saa jäsenneltyä aatoksiani mihinkään järkevään muotoon, niin kirjoitan sitten suunnilleen niin, miten sormeni antavat vain mennä, taas kerran. Tulppa auki ja menoksi.

Siis Helsingin reissu päättyi eilen kun tulin takaisin kotiin joskus hieman ennen kahdeksaa illalla. Reissuhan alkoi uudenvuoden aatonaattona kun lähdin Lahteen ja sieltä aattona sitten menin junalla Helsinkiin. Illansuussa oli luvassa bileet, jonne saapui epämääräinen röykkiö cityläisiä. Kivaa oli ja alkoholiakin meni ihan riittävästi. Erinäistä eripuraakin syntyi ja ne asiat on jo sovittu. Joku nyt saattaisi miettiä, että mitäs nyt on tapahtunut, mutta sanon vain, että asiat eivät ole aina ihan niin yksinkertaisia, miltä ne vain näyttävät. Pahoittelen, mutten niistä voi sen enempää kertoa. Enkä aio asiaan ottaa julkisesti mitään kantaa, vaikka toki tietysti tahtoisinkin, että muutama ihminen ymmärtäisi paremmin, mistä tilanteessa oli kyse, mutta lopulta kaiketi se on minulle melko se ja sama. Tärkeintä on, että asianomaiset tietävät, mistä siinä oli kyse. Eli ei siis sosiaalipornoa, juu ei. Samaisena iltana myöskin sitten sain yhden uuden kaverin elämääni lisää ja se on myöskin kiva juttu se ja toki tapasin monia cityläisiä ja kaikenkaikkiaan illasta jäi ihan positiivinen fiilis.

Seuraavana päivänä sitten matka vei taas Helsingin yöelämään pienemmällä porukalla ja ihan mukavaa oli. Weeruskassa istuttiin ja syötiin. En laulanut karaokea, vaikka karaokebaarissakin kävimme. Tutustuin myöskin vähän paremmin yhteen ihmiseen, jonka kanssa varmasti vielä tulemme sitten enemmänkin keskustelemaan tästä ihmeellisestä elämästä. Uudet ystävät ovat aina tervetulleita. Mutta se nyt siitä.

Eli siis sitten reissu venähti vielä vuorokaudella, koska totesin, että mikään suoranainen kiire minulla ei poiskaan ole, koska työt tosiaan alkavat vasta ensi viikolla. Pidempään en kuitenkaan viitsinyt olla, koska vaikka reissaaminen kuinka kivaa onkin, niin joskus on kiva päästä myöskin kotiin. Eli melko mitäänsanomaton raportti, mutta näin nyt vain on. Hemmetti kun olisi kiva kirjoittaa vaikka mitä, mutta lopulta se on vain niin, että alan kait rajoittua kohta itsekin sen suhteen, että mitä henkilökohtaista tänne viitsin vääntää, kun ihmiset ottavat ne asiat kuitenkin sitten jollain tapaa väärin tai liian kirjaimellisesti. No, siksipä tavallaan tämä kirjoittamiseni on vain antanut odottaa, mutta nyt kuitenkin jotain halusin tänne laittaa. Omat filosofisemmat pohdiskeluni, joita on kyllä taas tapahtunut, kirjoitan sitten erikseen, kunhan saan vähän ajatuksiani jäsenneltyä. Tämä oli siis vain tämä reissun konkreettinen puoli ja sekin siis hyvin ylimalkaan, juurikin siksi, että on vain asioita, mitkä eivät kuulu muille kuin niille, jotka ovat niihin olleet osallisena. Kiitos ja anteeksi.