Synneistä maksetaan

Eräs ikiaikainen ja todennäköisesti ikuisuuksiin tapetilla pysyvä keskustelun aihe on, että kumpi on parempi, hyvä kirja vai hyvä elokuva. Harvemmin näiden keskelle kukaan on tuputtamassa televisiosarjaa. Televisioon päätyvää materiaalia tuskin koskaan pidetään maailman luokan elokuvien tai kirjojen tasoisina tuotoksina.

En ota kantaa kirjojen ja elokuvien paremmuuteen, koska niitä kai ei pitäisi edes verrata keskenään. Toinen asia on sitten tietysti jostakin tunnetusta kirjasta tehty elokuva. Tuolloin yleensä ihmisillä vaaka kallistuu kirjan puoleen, mikä on aivan ymmärrettävää. Elokuva kun on kuitenkin melko lyhyt dramaturgian muoto, jotta siinä yksinkertaisesti ehtisi luomaan suuria emotionaalisia siteitä roolihenkilöihin, toisin kuin kirjoissa. Kirjojen sivumäärää ei ole rajattu, vaikka tietenkin rajansa silläkin on, ainakin noin periaatteessa. Elokuvassa tunnesiteiden luominen katsojan ja roolihenkilöiden välille on taitolaji. Joskus se onnistuu, harvemmin ei. Mutta entäpä sitten televisiosarja?

Televisiosarjoja on ajan saatossa pidetty enemmän tusinatuotantoina, joiden ensisijainen tarkoitus on lähinnä viihdyttää vähä-älyistä kansanosaa, eikä suoranaisesti edes pyrkiä mihinkään taiteellisiin mestarisuorituksiin. Kuitenkin tässäkin dramaturgian lajissa aina silloin tällöin näkee valopilkkuja, joka selkeästi viittaisi siihen, että televisiossakin kilpaillaan nykypäivänä rajusti katsojista ja laatu on se sana, joka sielläkin takaa - ainakin osittain - menestyksen. Tokihan monenlainen aivan aivoton hömppä edelleenkin vetää katsojia ruudun ääreen ja tulee todennäköisesti aina vetämäänkin.

Mutta taidokasta draamaa, tunnelatauksia sekä loistokasta dialogia voi siis nähdä televisiossakin. Televisiosarjan ehdoton valtti on se, että elokuvaan verrattuna siinä voi niitä siteitä luoda ajan kanssa. Siis jos vain tuottajat ovat tyytyväisiä katsojalukuihin. Ainakin Amerikan mantereella tämä on se ehdoton edellytys. Ja samaiselta mantereelta tätä nykyä niitä laadukkaita sarjoja tuleekin, eikä pelkästään HBO:n tekemänä, vaikka joskus siltä ehkä saattaisikin vaikuttaa.

Eilen illalla päättyi omalla kohdallani taas yhden huikean televisiosarjan aikakausi. Sitä päätöstä oli sekä kihelmöivästi jännitetty, kuin myöskin kauhulla pelätty. The Shield, Los Angelesin esikaupunkialueelle sijoittuvan melko raa'an ja karun poliisisarjan ensimmäinen jakso näki päivänvalonsa vuonna 2002. Sarja perustui löyhästi tositapahtumiin, joiden mukaan pieni korruptoituneiden poliisien ryhmä, pitkään huseerattuaan, lopulta koki kohtalonsa. Näistä sarjan perustavista asioista en sen enempää tiedä, enkä tahdo tietääkään, koska fiktiivinen sarja on oma asiansa.

Seitsemän tuotantokautta ja 89 jaksoa kesti kertoa tarina Victor "Vic" Mackeyn ja hänen apuriensa noususta ja tuhosta huumekauppiaiden, kartellien, mafioiden ja muiden yhteiskunnan negatiivisten lieveilmiöiden keskellä. Samalla sarja kertoi tarinoita poliisiaseman muiden henkilöiden edesottamuksista ja kohtaloista. Osa niistä oli koskettavia ja osa ehkä vähemmän, mutta aina ja koko ajan sarja pysyi tiiviisti kiinni tämän parjatunkin kaljupään ja hänen ystäviensä edesottamusten mukana. Parjatun siksi, että Michael Chiklisin sopivuutta henkisesti ja miltei fyysisestikin murtamattoman miehen rooliin olen saanut lukea arvosteltavan.

Omasta mielestäni mies sopi osaan kuin nyrkki silmään ja sarjan roolivalinnat olivat muutoinkin alusta asti hyvin osuvia. Ja mikä tärkeintä, uskottavan oloisia hahmoja löytyi paljon ja niiden sisäänajaminen sarjan elämään kulki kuin vettä vain. Jo ensimmäisen kauden loppuessa sitä huomasi, miten tiettyjen hahmojen karaktääri oli jo hiukan iskostunut omaankin mieleen, jotta tunsi henkilöt omikseen. Ja mikä parasta, näitä hahmoja oli useita. Shane Vendrell, vastuuton ja elimensä perässä juokseva kukko, mikä aina luuli itsestään liikoja, vaikka paljon sai aikaiseksikin. Curtis "Lem" Lemansky, jossa oli hiukan samoja piirteitä kuin Shanessa, mutta joka oli kuitenkin hiukan varauksellisempi ja rauhallisempi. Mies, josta saattoi joskus havaita jopa pelkoakin. Ryhmän neljäs jäsen, Ronnie Gardocki pysyi pitkään lähinnä sivuhenkilönä, joka minua kieltämättä vaivasi ja voidaan pitää tätä seikkaa myöskin ehkä suurimpana miinuksena sarjassa, mutta eihän mikään ei ole täydellistä. Mies oli pitkään todellakin vain lähinnä statisti, lukuun ottamatta sarjan alkuaikoina tapahtunutta kasvojenpoltto-operaatiota. Tämän vuoksihan kyseisen ryhmän jäsenen kasvoja peittikin parta, aina katkeraan loppuun asti.

Poliisiasemalla oli sitten monia muita loistavia hahmoja, kuten Holland "Dutch" Wagenbach, suurella älyllä ja äärettömän heikolla itsetunnolla varustettu rikostutkija. Sekä hänen ystävänsä, myöhemmin kapteeniksi ylennetty etsivä Claudette Wyms, jonka puolittaiseksi elämäntehtäväksi ajan saatossa muodostui haudata Vic Mackey, mies, joka huseerasi naisen silmien alla, hänen omalla asemallaan ja hänen omassa alaisuudessaan, mutta ei koskaan jäänyt kiinni. Molemmat tiesivät kyllä, mikä oli homman todellinen nimi, mutta koskaan ei nainen päässyt kaljupään leveän niskan päälle. Pääsikö lopulta, sitä en kerro, koska tämä ei ole spoileri.

Sarjassa oli monia muitakin hienoja hahmoja ja loistavia tarinoita, mutta aina lopulta sarja kääntyi Victoriin ja hänen oppipoikiinsa. Murhiin, huumeisiin ja rahaan. Isoihin synteihin ja pelkoon. Pelko olisi ollut vielä ehkä siedettävissä, jos uhan alla olisivat olleet vain pahantekijät itse, mutta kun kuvaan astui todellinen pelko siitä, että myös miesten omat vaimot ja lapsetkin jäisivät koston vyöryessä lyijynapin tielle, alkoi homma todella luisua käsistä. Ja lopulta luisuihan se, vieden mennessään jo ryhmän jäsenenkin ja lopulta toisenkin ja niin edelleen. Kuka selvisi vai selvisikö kukaan, on asia, jota siis en tietenkään paljasta. Sanonkin vain lopuksi, että sarja loppui eri tavoin, mutta myöskin paremmin, kuin miten sen olin itse kuvitellut loppuvan.

Paha sai todellakin palkkansa, mutta ei välttämättä aivan niin kuin olisi tosiaan uskonut. Myöskin moni viaton kärsi ja tässä tullaankin siihen seikkaan, johon viittasin tekstin alkuvaiheessa. Henkilökohtaisesti pidän erittäin hyvää televisiosarjaa sen vuoksi parempana draaman muotona kuin elokuvaa, koska se ehtii sitoa tunnetiloja niin, että sitten kun niitä hahmoja lopulta silvotaan riittävän tyylikkäästi pois elävien kirjoista, meinaa se todella jo tehdä pahaa. Hahmoilla on katsojan silmissä niin julmetun pitkä historia. Ja mikä tärkeintä, uskottava sekä koskettava historia.

Kuitenkin hienointa tässä yhdessä historian parhaista sarjoista oli se, että vaikka ehkä joku tavallaan selvisikin, ei tässä sarjassa lopulta ollut lainkaan voittajia. Ei näin loistavan sarjan olekaan tarkoitus päättyä onnellisesti. Sen tarkoitus on herättää ajatuksia ja niitä se toden teolla herätti. Vic Mackey - tuo fiktiivinen hahmo - jos ei kaiken kokemansa jälkeen miettisi sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää, ei sitten niin tekisi kukaan.

Ja miksi katsoja vielä lopussakin tuntee sympatiaa miestä kohtaan, joka on tehnyt enemmän pahaa kuin pieni rikollisryhmittymä yhteensä? Nostan hattua Shawn Ryanille, sarjan kirjoittajalle.

Kirjoitettaessa soi Carl Cox - Phuture 2000