Blogi

Yksi kuukausi ja seitsemän päivää. Viisi viikkoa ja kolme päivää. Kolmekymmentäkahdeksan vuorokautta.

Kaiken tämän angiinan jälkeisen vitutuksen ja muun ärsytyksen keskellä olen huomannut likipitäen joka ikinen päivä vain kelailevani sitä, että päivä päivältä reissu lähestyy.

Tänään itse asiassa ensimmäistä kertaa todella tajusin, että se reissu todellakin lähestyy, kun kävin piikittämässä itseäni viimeisen kerran terveyskeskuksella.

Hoitaja kysyi sitten minulta, että mitenhän ne malarialääkkeet? Sanoin, että pieni konsultaatio ei olisi pahitteeksi. Ja sen todettuani olikin hoitaja jo buukannut ajan ensi viikon keskiviikolle.

Ennen sitä meinasin mennä melkein helakan punaiseksi, kun neiti alkoi luettelemaan litaniaa siitä, miten sitten niitä kumeja pitää ostaa matkaan riittävästi etc. Oli nimittäin ihan nätti sisar hento valkoinen ja tällainen jurrikka sitä tietysti menee ihan lukkoon, kun aletaan puhumaan tuollaisia ilman minkään sortin varoittelua!

Onneksi heti siihen perään sitten luetteli kasan muitakin erinäisiä "varotoimenpiteitä", mitä pitää muistaa, kun lähtee keskelle kehitysmaata. Olin huojentunut. Tokaisin tietysti takaisin, että ei tarvitse huolehtia ja osaan kyllä käyttää järkeäni.

Viisi viikkoa ja kolme päivää. Sitä on jollain tapaa edes vaikea sanoin kuvailla, mikä innostus on joka kerta valloillaan, kun mietinkin tulevaa. Tietyllä tapaa olen ehkä asettanut jopa liikaa odotuksia, mutta toisaalta kuitenkaan en. Odotan nimittäin lähinnä vain ja ainoastaan sitä, että saan todella tuulettaa kuukauden verran päätäni ja ajatuksiani. Ja on vaikea kuvitella, että missä muualla se onnistuisi, jos ei tuolla.

Toisaalta ajatuksiakin tuon reissun on tarkoitus herättää, sehän on selvää. En minä muuten tahtoisi kahdeksi viikoksi Pohjois-Intiaan, kun voisi painella suoraan Keralaan ja Goalle makaamaan aurinkoon ja juomaan halpaa viinaa.

Kaikki muu on nyt reissun edestä tehty, paitsi ne malarialääkkeet on vielä hankkimatta, sekä kiireistä johtuen emme ole ehtineet vielä kaverini kanssa laittaa viisumihakemuksia postiin. Niiden lähtöpäivä on kuitenkin perjantaina, kun meillä molemmilla on pitkästä aikaa edes hetki vapaata yhtäaikaisesti. Hakemuksethan ovat jo valmiit, kuvineen kaikkineen, maksukuitit vain puuttuvat ja niiden liittäminen. Sen jälkeen vain ja ainoastaan odotellaan. Ja odotellaan ja odotellaan. Viisi viikkoa ja kolme päivää.

Ja siinä sivussa aina muistan, että on se joulukin tulossa. Se tietää itselleni yhtä näppärää tulonlähdettä, ei juurikaan muuta. Toivottavasti se tietäisi myöskin mukavaa aikaa mukavien ihmisten parissa, mutta sen näkee sitten lähempänä.

Ensi viikon keskiviikkona olen kyllä taatusti väsynyt mies, koska siihen asti nuo työpäivät venyvät välillä todella pitkiksi ja ehdin käytännössä vuorokauden sisällä vain ja ainoastaan käydä kotona nukkumassa, jotta voin taas mennä töihin. Tänään tulin kahdeksalta töistä ja menen huomenna kuuteen aamulla. Käyn kotona syömässä ja menen takaisin töihin ja pääsen ehkä jo kahdeksalta.

Toisaalta, odotus sujuu paljon joutuisammin, kun on tekemistä. Joulun odotus? No ei todellakaan!

Viiden pintaan pitäisi herätä, käydä töissä, sen jälkeen käydä lehtitalolla laittamassa ilmoitus lehteen, ette ikinä arvaa, että mistä aiheesta. :D

Sen jälkeen pitäisi painella terveyskeskukselle ja ottaa rokotuksia, joiden ottamisen mahdollisuutta nyt en kyllä tiedä, kun on tuo antibioottikuurikin vielä päällä. No, kaipa ne siellä parhaimmin tietävät.

Sen jälkeen olisi tunti pari lepoaikaa ja sitten olisi mentävä taas töihin ja sieltä sitten pääsen hyvällä tuurilla jo kahdeksan jälkeen pois, riippuu ihan siitä, miten jouhevasti hommat sujuvat. Ne kun hoituvat urakalla, vaikkeivät tavallaan kuitenkaan.

Ainoa asia, joka minua juuri nyt mietityttää, on ihan puhtaasti se, että miksen minä ole nukkumassa?

No, rahaahan se vain tietää. Se kun on ainoa motivaattori tehdä töitä juuri nyt. Tai ei periaatteessa, vaan joku aivan muu, mutta siis kun se pirun reissu syö sitä rahaa niin vietävästi :D

Rahasta puheen ollen, selvisi eilen tosiaan sekin, että millä summalla se sisko meinasi sponsoroida reissuani. Kun lopulta tosiaan sitten sanoin, että jos se nyt välttämättä tahtoo, niin antaa tulla vain. En nyt viitsi sanoa tarkkoja eurosummia, mutta kyseinen könttäsumma on viidesosa koko reissuni budjetista!

No, en minä tietenkään valita, olin vain vähän hämilläni. Mutta kyllähän se nyt hitto vie on vain jotain jännää siskolle sieltä Intian perukoilta sitten tuotava. Maailman ihanin sisko <3

Hyvää yötä.

Tätä päivää oli pelätty koko kuluneen viikon ajan, koska en todellakaan ollut täysin varma kunnostani. Ja töihin siis menin.

No, ihan kohtalaisesti tuo työpäivä kuitenkin sujui, tosin työkaverien armollisella avustuksella, kun kerroin, jotta mitä viime viikolla oli sairastelun takana. Rankempikin päivä siis olisi voinut olla.

Olotila juuri nyt tuntuu hyvältä, ja kaiken järjen mukaan se ei siitä pahemmaksi voi mennä, vaan päinvastoin. Nyt lähinnä hiukan ärsyttää se, että huomen aamulla on pakko herätä ihmisten aikoihin ja vääntäydyttävä verotoimistoon.

Veroprosentti pitää käydä laskettamassa uudelleen. Ja vaikkei lopulta siihen prosenttiin pahasti muutosta varmaan tulekaan, ehkä hiukan alaspäin, niin siltikin uusi kortti on käytävä hakemassa, koska tarvitsen lisäprosenttikortin ylihuomiselle ja tajusin, etten tiedä, missä sekin lippulappunen juuri nyt luuraa.

Toinen syy siis on se, että tajusin loppuvuoden ansioitteni ja tulevien lomarahojen pamahtavan melko mehukkaalla prosentilla, jos en hommaa uutta korttia pääduuniin. Sekin piti kyllä tehdä jo ajat sitten, mutta milloinkas sitä tuollaisia pikkujuttuja saisi aikaiseksi kuin vasta silloin, kun on viimeinen mahdollinen hetki. No, onneksi edes silloin. Ja myöskin, onneksi tuohon nykyiseen prosenttiin ei ole vielä laskettu minkäänlaisia vähennyksiä, muuten kävisi kalpaten.

Sisko viestitteli ja uhkasi kuulemma sponsoroida tulevaa Intian reissuani. Totesin takaisin, että ei tarvitse. No, kuulemma nyt kuitenkin tarvitsee. Se on sitten tuotava siskolle jotain tuliaisia. Jotain autenttista, jotain intialaista. Kun vielä tietäisi, että mitä. No, ehkä se siinä reissun päällä sitten selvinnee.

Salikortin virran latauksesta en vieläkään ole varma. Pitänee katsella ihan rauhassa, jos sitä aloittaisi rääkin vasta ensi lauantaina, kun on ainoa vapaapäivä tällä viikolla.

Mumbai ETA yksi kuukausi ja kymmenen päivää...

Pitäisi olla nukkumassa, mutta kun ei nukuta. Pitkin viikkoa on ollut mielessäni montakin asiaa, joista kirjoittaa. Kuitenkin ne ovat kaatuneet ihan siihen yksinkertaiseen seikkaan, joka veti pojan sängyn pohjallekin jo viime maanantaina.

No, nyt alkaa fiilis olla melko lailla toinen ja vaikkei nyt ihan vielä terveen kirjoissa ollakaan, niin kyllä näillä näkymin sitä maanantai-iltana töihin vääntäydytään. Kuume on käytännössä jo mennyttä elämää ja kivasti nuo antibiootit tuntuvat toimivan, kun kurkkukipukin on jo likipitäen mennyttä historiaa sekin.

Näillä näkymin töitä on maanantaista ensi viikon keskiviikolle kaikkina muina päivinä paitsi ensi lauantaina. Parhaat päivät tulevat olemaan siinä kahdentoista tunnin luokkaa, mutta johan tässä on lepäiltykin. Ainoa seikka, jota vielä hiukan arvon, on salikortin uusiminen. Sen päivämäärää en ole vielä ihan tarkalleen päättänyt. Keskiviikko saattaisi olla hyvä päivä, mutta silloin on tosin viimeisten rokotuspiikkienkin aika, joten ehkä passaan torstaille.

Nimittäin tämän viikon keskiviikkonahan piti - siis nimenomaan piti - aloittaa se uskomaton rääkki, jonka oli tarkoitus huipentua vuoden vaihteen jälkeiseen huilitaukoon ennen lomalle lähtöä. No, toisaalta samapa tuo sinänsä on, vaikka se viikolla myöhästyikin. Lomalla sitä ehtii huilailla ihan vapaasti. Kaikki neljä viikkoa ja kaksi päivää.

Mitä sitä muuta sanomaan? Tekisi mieleni taas tilittää tuntemuksiani henkilökohtaisista asioista ja tunne-elämästänikin, mutta toisaalta taas ei. Koska siis suoranaisesti mitään sanottavaahan siltä suunnalta ei edes ole. On vain jotain tuntemuksia. Jotain sellaisia ajatuksia, jotka ovat pälkähtäneet päähäni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tietyllä tapaa minusta nyt taas tuntuu siltä, kuin vain olisin törmännyt ihmiseen, joka pakenee kasvokkain vastuutaan ja kääntää kylkeä.

Voi olla, että olen väärässä ja ajatus on vain minun isossa päässäni, mutta siltikin, en voi kieltää, ettenkö tuntisi tietyllä tapaa pettymystä. Ei, ei minua petetty ole, koska eihän kellään minua kohtaan mitään velvoitteitakaan ole ollut. On vain ehkä jätetty sanomatta jotain sellaista, mitä ei todennäköisesti ole viitsitty sanoa suoraan silmiin katsoen. Ja se minulle tuo pettyneen fiiliksen. Ei siis petetyn, vain pettyneen.

Sehän on sinänsä merkityksetöntä, tai siis olisi merkityksetöntä, jos vain niin itse päättäisin, mutta kun en nyt päätä. Nämä asiat ovat aina minulle jotenkin liian henkilökohtaisia. Kun jollain tapaa pistää itseään edes vähääkään likoon, sitä toivoisi, että muutkin niin tekisivät.

Hassua, kun edelleen tiedän moniakin ihmisiä, jotka luulevat, että minä olen se, joka vain on, menee, huseeraa, kääntää kylkeä, ja häviää, sanomatta sanaakaan. Tai jos sitten jotain sanotaan, niin ei ainakaan sitä, mitä pitäisi sanoa, vaan jotain sellaista, mistä ehkä toiselle osapuolelle tulee hyväksyvä fiilis. Ymmärtävä fiilis. Ymmärsittekö? Ette? Hyvä.

Ulkopuolisen silminähän tämä voisi myöskin siinä mielessä näyttää merkityksettömältä, että viime viikon perjantainahan kävin treffeillä. Olivat kyllä melkoiset treffit taas. Juu, ei treffiseurassa mitään vikaa ollut. Varsin nätti tyttö ja kaikin puolin ihan fiksun oloinenkin. Olosuhteet olivat sitten vain mitä olivat.

Niin, minähän niitä treffejä en järkännyt, vaan toinen osapuoli oli sieltä kaikkien tuntemasta kilpailevasta koukutusyhteisöstä allekirjoittaneen bongannut ja loppu onkin sitten niin monimutkaista, että en viitsi siitä nyt edes ryhtyä kirjoittamaan. Nukahtaisin kesken kaiken.

Treffit sinänsä sujuivat siis varmaankin ihan hyvin, vaikka päättyivätkin varmasti melko katastrofaalisesti. Ei siitä sen enempää. Merkittävintä on vain se tässä koko skenaariossa, että minä olen lopen kyllästynyt naisiin, jotka eivät suunnilleen itsekään tiedä, mitä haluavat mikäkin päivä.

No, mikä nyt on siis johtopäätökseni mistäkin? Se on ihan ykskantaan se, että minä kyllä tiedän, mitä elämältäni tahdon ja tiedän melko tarkkaan senkin, että minkälaisia ns. liitännäisyyksiä siihen tahdon. Naisen kutsumista liitännäisyydeksi varmasti joku katsoo kieroon, mutta tehdään nyt asioista mahdollisimman simppeleitä.

Elämä yksin ei ole parasta elämää, vaikka monesti sinkkuelämää niin hirmuisesti hehkutetaankin. Se on paskapuhetta. Ihmiset tahtovat itselleen sen toisen, mihin tukeutua. Monet ihmiset vain eivät tunnu sitten millään tietävän, että millainen sen toisen ihmisen pitäisi olla. Minä tiedän.

Siksi minä hyvinkin selkeästi aina osaan tehdä itselleni selväksi piakkoinkin sen, että sopiiko joku vaiko ei. Tietysti harhalaukauksia tässäkin suhteessa joskus tulee ja saatan tulla pidemmänkin ajan kuluessa toisiin aatoksiin. Mutta noin ylipäänsä asia on aika selvää kauraa.

Tietysti se vaatii toisen ihmisen tuntemista noin ylimalkaan. Mutta jos ajatellaan, että ihmisissä voi olla pimeitä puolia, joiden selviäminen voi viedä kuukausia jos ei jopa vuosiakin, niin tokihan niin on. Mutta se on sitten sen ajan murhe. Muutoin ihmisistä saa kyllä melko nopeasti sen selvän, mitä niistä pitääkin saada.

Ehkä ihmiset tässä suhteessa sitten ovat erilaisia. Tai toki ovatkin, koska sehän on rotumme onni. Me olemme varsin erilaisia. Sitten on vain kyse siitä, että mitä lopulta itse tahtoo. Tahtooko elämän ilman liitännäistä vaiko ei. Mitä siitä saa ja mitä menettää. Voi tehdä SWOT-analyysejä jos se elämää helpottaa. Minä en jaksa edes analysoida. Menen vain.

Ja menen joskus melko rivakastikin. Se ei tarkoita sitä, että olisin suuna päänä missä tahansa. Minä nyt vain olen sellainen, että jos joskus tiedän, mitä tahdon, niin sitten minä tiedän. Minä nimittäin myöskin tiedän aina tasan varmasti sen, mitä minä en tahdo! Huomioikaa se, ennen kuin alatte syyttelemään hupakoksi ja kevytkenkäiseksi neidiksi.

Elämä juuri nyt on tietyllä tapaa hieman yksinäistä, koska tosiaan ei ole ketään, kuka tarttuisi kiinni ja lohduttaisi. No, ei ainakaan käytännöllisen ajomatkan päässä. Se tietysti sitten tarkoittaa sitäkin, että kaikki muukin fyysinen kontakti on melko vähissä. Mutta se nyt ei maailmaa kaada. Ei ole ennenkään kaatanut. Eikä tuo yksinäisyyskään elämää kaada, koska ei se järin yksinäistä ole. Se on yksinäistä vain siltä kantilta katsottuna - ja siis hieman, en sanonut, että paljon - että nykyään en voi olla varma, että jostain löytyy se, joka auttaa juuri silloin, kun tarve sitä vaatii.

Hassua, miten siihenkin ajatukseen ehti tottumaan, että näin vain on ja on. Niin ne tilanteet muuttuvat. Tahtoisin edelleen niin mieluusti joskus jutella erään ihmisen kanssa, mutta kun tosiaan minusta alkaa tuntua siltä, että en tosiaankaan tiedä, kumpi on suurempi este asialle, aika vai tahto.

Ai niin, löysin itselleni joulunviettopaikan. Varsin mieluisan sellaisen, mutta siitä joskus lähempänä itse juhlaa, jos silloinkaan. Mutta se kyllä hiukan paransi mieltäni.

Hyvää yötä.

Painelin tuossa kolmisen tuntia sitten polille, kun alkoi vähän liikaa vituttaa tämä kurkku. Pari tuntia odottelin vuoroani, kun joku mummo, millä ei aivan kaikki inkkarit olleet kanootissa, seilasi pitkin käytäviä ja puolet henkilökunnasta ravasi sen perässä. Siinä sivussa noin kymmenisen minua kiireellisempää(lue: kaikki) syynättiin, kunnes tuli vuoroni.

Hoitaja pahoitteli pitkää odotusta ja totesin vain takaisin, että eipä minulle tässä mikään kiire ollutkaan. Se penkissä istuminen vain alkoi käydä hermojen päälle, kun mamma rääkyy ja ravaa pitkin käytäviä ja kuumetta on 38 astetta. Ja sitten siihen päälle vielä tietysti se, että tiesin jo aika varmasti, mitä oli odotettavissa ja senpä vuoksi kovasti toivoin, että pääsisin pois mahdollisimman nopeasti.

Hetken syynäiltyään ja mittailtuaan vempeleillä verta ja nielunäytteitä, totesivat, että angiina se on pojalla ja ei muuta kuin antibiootit kouraan ja hyvää yötä. Tutkimuksiin meni aikaa ehkä noin 12 minuuttia ja odotin siis ehkä kaksi tuntia ja vartin. No, kuten sanoin, ei minulle oikeasti ollut mikään kiire ja kai sitä pikkulapset voi ensin hoitaa.

Toivottavasti pääsisin jo ensi viikon alussa töihin!

Maanantain vastaisena yönä tosiaan tämä olotila pamahti päälle kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Eilen oli kuumetta 37,5 ja tänään aamulla 37,7. Nyt tuskin enempää, kun olen muutaman särkylääkkeenkin päivän mittaan ottanut. Nielu on ollut tosi kipeä kohta kaksi päivää ja se tässä eniten ärsyttääkin.

Vaikka ärsyttää kyllä sekin, että nyt kun kerrankin olisi aikaa kirjoittaa, on flunssahoure sen verta tehokas kuitenkin, että ajatus ei kulje kuin pätkittäin.

Olen koko päivän vain yrittänyt katsella koneelle ajan saatossa jääneitä vielä katsomattomia elokuvia, mutta fiilis ei oikein nouse, kun ei kunnolla tiedä aina, miten päin sitä sängyllä makaisi. Ja joka kerta kun nielaiset, se koskee.

Se on aivan uskomaton juttu, miten vähän sitä aina miettii, terveenä ollessaan, miten iso juttu sekin on. Olla terve. Nyt ei pysty tekemään käytännössä juuri mitään. Vain ravaamaan keittiön ja sängyn väliä. Keittämään lisää ja lisää teetä.

Eilen illalla tajusin, että flunssa pukkaa päälle. Yöllä heräsin ensimmäisen kerran viideltä ja oli aivan karmea olo. Sain kuitenkin unta hetken sängyssä pyörittyäni.

Heräsin joskus kymmenen aikoihin ja totesin, että töihin ei ole asiaa. Mun duuni kun kuitenkin on sen verta fyysistä hommaa välillä, että ei sitä vain yksinkertaisesti voi tehdä, jos on kuumeessa. Kurkku oli niin kipeä, että hädin tuskin viitsi edes yrittää puhua. Hetken aikaa kuumaa juotuani sain kuitenkin soitettua töihin, että en tule. Pomo oli tosi tyytyväisen kuuloinen. Naama ihan näkkärillä.

Ja se muuten mua vituttaa. Olen pitkin syksyä tehnyt kaikki duunit, mitä ne vain multa ovat pyytäneet. Sitten kun kerran ilmoitan maanantaiaamuna, että olen kuumeessa, niin perusolettama kai on suunnilleen se, että jätkä on vain krapulassa.

Pitäkööt tunkkinsa. Vittu että vituttaa kiittämättömyys. Mutta pakkohan se on niellä. Ei ole paljon vaihtoehtoja, joten toivottavasti jo ylihuomenna menen töihin hymy kasvoillani ja totean, että eihän tässä mitään.

1,5 kuukautta reissuun. Helvetti minen jaksaisi odotella enää pätkääkään...