Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on yrittäjyys.
Edellinen

Sananen elämisen haasteista.

Jokaisessa päivässä on pieni palanen unelmaa.
Jokaisessa päivässä on pieni palanen unelmaa.

Nykyaikana puhutaan paljon siitä, kuinka tiukille ihmistä ajetaan tässä tuottavuuteen tähtäävässä maailmassa. Maailmassa, jossa ihmisarvoa mitataan sillä, kuinka tuottava ja aikaansaava ihminen on.

Ajattelin kirjoittaa yhden esimerkin siitä, mitä huonoa tässä mallissa on.

Kuten moni joka kirjoituksiani on lukenut tietää, minulla on takana varsin vaihderikas elämä. Nykyhetken elämä on monessa kohden huomattavan paljon parempaa, kuin mitä joskus on ollut. Silti se ei poista sitä tosiasiaa, että huomaan hetkittäin pysähtyväni lukemaan lehtijuttuja, joissa epätoivoiset ihmiset ajautuvat tekemään mitä epätoivoisimpia asioita, kun elämä pyörii totaalisen uupumuksen, talousongelmien ja edellisiä seuraavien parisuhdeongelmien ympärillä. Uskokaa pois kun sanon ymmärtäväni heitä. Niin radikaaleja kuin joissain tapauksissa heidän epätoivoiset ratkaisunsa ovatkaan. Ihminen kun ei lopulta jaksa määräänsä enempää ja kun tietty raja ylitetään, astutaan alueelle, jossa järjellä ei ole mitään tekemistä tekojen taustalla. Suurin vaikutin on vain raastava tuska ja epätoivoinen pyrkimys päästä siitä eroon.

Itse olen siinä kiitollisessa asemassa että minulla on elämässä ihmisiä, joiden kanssa puhumalla jakaa asioita. Läheskään kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole. Eli ymmärrän myös omaan kokemukseeni peilaten sen, jos ihminen ei pääse jakamaan pahaaoloaan kenenkään kanssa, se lopulta kasvaa sietämättömäksi.

Omassa elämässäni kaikki peruspalaset on tähän hetkeen kunnossa. Oikeastaan ainoa, mutta sitäkin suurempi haasteeni on talousongelmat. Kiitos 3v sitten tulleen sukelluksen yritystoiminnassa, olen nyt jo kohta 2,5v yrittänyt paikata tilannetta, tehden työtä niin paljon kuin ihmisellä nyt käytännön tasolla on mahdollista itse uupumatta kyetä tekemään. Haaste tässä kaikessa on lähinnä se, kun tietyt yritystoiminnan velat pamahti ulosottoon, pamahti samalla luottotietoni ja vaikka minulla tähän hetkeen on tuottava yritystoiminta taustalla, tuo luottotietojen puuttuminen pitää huolen siitä, ettei kovinkaan nopeaa korjausta asiassa ole mahdollista toteuttaa. Kun ei vaan mistään rahalaitoksesta saa lainaa, jos jossain kohden näytät hoitaneesi talousasiasi huonosti. Riippumatta siitä, vaikutitko itse siihen eli et.

Olen nyt siis kiltisti hoitanut velkojani kuukausittain ulosottoon jo parin vuoden ajan. Ongelma tässä tulee siinä, kun nuo velat kasvavat korkoa sitä vauhtia että laskiessani maksuaikataulua, vaikuttaa siltä että saan maksaa noita vuosikymmenen jotta kaikki korot ja kulut mukaanlukien tulee lopulta hoidetuksi. Eikä siinä, kyllähän minä maksan. Välillä vain kaikki tämän hetken elämääni liittyvät koukerot mukaanlukien tuo yksittäinen taakka heijastuu läpi koko elämäni siinä volyymissä, etten yhtään ihmettele jos joku toinen päätyy epätoivoiseen ratkaisuun samankaltaisessa epätoivossaan. Minulle kuitenkin elämä on jo monessa kolhussa opettanut sen, ettei pakeneminen ole lopulta ratkaisu. Ei vaikka hetkittäin tuntuisi kuinka tuskaiselta.

Tuskaista tästä kaikesta tekee ehkä eniten se, että nykyinen työni sisältää joka viikko n. 1500km työajoa. Samalla merkiten sen että olen viikosta riippuen 5-9 päivää poissa lasteni elämästä. Eikä siinä, lapsethan sopeutuu. Lähinnä itseäni syö sisältä se, kun tuntuu ettei tuo poissaoleminen hyödytä tilannettani juurikaan. Velat kun tuntuvat lyhentyvän siinämäärin hitaasti, kiitos korkojen, että hetkittäin mietin onko tämä kaiken sen arvoista.

Itse aikoinaan päihdehelvetissä päädyin epätoivoisiin ratkaisuihin loputtoman monet kerrat. Siitä johtuen tiedostan tänään sen etten enää moisiin ratkaisuihin päädy. Joskus sitä vaan illalla ristii kätensä toivoen, että se oppi minkä elämä kohdalleni tässä kaikessa on varannut, tulisi jo menneen perille siinä, ettei enää tätä tarvitsisi kovin pitkään kipuilla. Mutta samalla ymmärtäen myös sen tosiasian, että meitä talousongelmien alla eläviä ihmisiä on maassamme kokolailla paljon. Enkä minä ole yhtään ketään toistaan kummempi. Uskon ainoastaan saaneeni elämässäni sellaista kallisarvoista oppia noiden päihdevuosieni aikana, että tiedostan tänään sen, milloin on aika puhaltaa peli poikki, välttääkseen totaalinen loppuunpalaminen ja sitä seuraavat epätoivoiset ratkaisut. Uskokaa pois kun käsi sydämellä lopuksi totean vielä sen, että ennemmin minä puhallan pelin kokonaan poikki hyvissäajoin, kohdaten pystypäin sitä seuraavan häpeän, kuin se että menisin tietyn rajan yli, jossa häpeä olisi kokolailla pieni tunne kaiken muun kauhun keskellä.

"Enempää ei anneta, kuin mitä ihminen jaksaa kantaa." Ilmeisen voimakas minä kapeine hartioineni lopulta olen.


Uskosta elämään.

Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.
Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.

Kirjoitin muutama vuosi takaperin muutaman sanasen armosta. Nyt lukiessani tuon kirjoitukseni, mieleeni palaa tuo hetki kun tuota kirjoitin. Koin nimittäin eräällä tapaa tuolloin seisovani umpikujassa. Olinhan tuolloin taistellut itseni uuvuksiin yrittäessäni saada itselleni töitä, elättääkseni osaltani perheeni. Tuohon hetkeen olin toiminut yrittäjänä parisen vuotta, kunnes yhtenä päivänä voimassaoleva sopimukseni ilmoitettiin päättyneeksi kesken ruokatunnin, kyseisen lafkan sulkiessa ovensa.

Tuolloin en vielä luovuttanut. Taistelin tuosta hetkestä melkein puolivuotta, käyden erään suuren firman kanssa neuvotteluita yhteistyöstä. Nuo neuvottelut kestivät kaikkineen puolivuotta, päättyen yhteen puhelinsoittoon, jossa ystävällisesti kerrottiin ettei yhteistyöstä tulisikaan mitään.

Tuolloin koin taas kerran tunnetasolla sen, kuinka kaikki sortui, itseni musertuessa kaiken alle. Tarkoittihan tuo tuossa hetkessä sitä että olin täysin tyhjän päällä, harteillani vain melkoinen määrä velkaa jota yrittäjyys oli muutaman vuoden periodilla tuonut tullessaan.

Vuonna 2000 tulleen konkurssin jälkipyykkiä en kyennyt tuolloin pesemään, vaan aloitin säännöllisen päihteiden sekakäytön. Nyt pari vuotta sitten tiesin ettei tuo enää ollut vaihtoehto. Ei vaikka tunteet olivat likipitäen yhtä musertavia. Tuolloin sensijaan löysin luonnossa liikkumisen ja hainkin sieltä lähes päivittäin voimaa jatkaa eteenpäin. Meni 3 kuukautta ja sain yhteydenoton Keski-Suomesta, josta tarjottiin minulle töitä. Tartuin tarjoukseen samantien ja nyt olen taiteillut siis pari vuotta reissutyön, yrittäjyyden, perheen ja päihdetyön yhdistelmätrapetsilla, pyrkien hoitamaan sopivassa suhteessa vastuuni joka sektorilla. Suurin paine kaikessa on kuitenkin edellä olevien lisäksi ollut siinä, että olen pyrkinyt saattamaan talouteni tasapainoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. Syy siihen on lähinnä se etten taaskaan osannut riittävästi ennakoida tulevaa, vaan pyrin liian kauan taistelemaan asioissa yksin. Karu totuus paljastui vuoden vaihtuessa kun verottaja muisti minua suurin piirtein samansuuruisella laskulla, kuin mitä olen nyt kahden vuoden työnteolla onnistunut noita yritykseni velkoja lyhentämään. Vielä pikantiksi lisäksi todettakoon se että mikäli verottaja ei suostu yhtään tulemaan vastaan, voi pahimmillaan olla edessä se, että vaikka minulla nyt olisi töitä, minulla ei ole käytännön mahdollisuutta tehdä sitä.

Tästä päästään itse aiheeseen, nimittäin uskooni elämää kohtaan. Sellaisilla pyörityksissä olen tässä elämänmatkallani ollut, ettei enää entisen kaltaista epätoivoa pääse syntymään, ei vaikka hetkellisesti kaikki kuinka epätoivoiselta vaikuttaisikin.

Minulla on nimittäin elämässäni rakentunut luja luottamus siihen, että elämä kuljettaa minua aina oikeaan suuntaan. Olkoonkin että tuo suunta saattaa olla kokolailla eri, kuin se suunta johon itse tuossa hetkessä olen kulkemassa. Kivutonta tämä elämä kaikkineen ei siltikään ole. Viime viikolle kipuilin oikein kunnolla, lähinnä tuttuakin tutumman matkakaverin eksyessä minua moikkaamaan. Pelko tunteena ei ole mukavaa matkaseuraa, mutta senverran pitkään olen kyseisen kaiffarin kanssa matkannut, että tiedän sen ilmaantuvan juuri silloin kun alan liiaksi harhautua omavoimaisen hallinnan harhaan.

Asiat järjestyvät kyllä. Ajallansa. Minun sinällään vaatimaton osani on suostua kulkemaan siihen suuntaan, mihin elämä minua juuri nyt haluaa kuljettaa.


Sananen yrittäjyysrahasta.

Henkka Hyppönen - Pelon hinta.
Henkka Hyppönen - Pelon hinta.

Aivan alkuun häpeäkseni totean, etten ole lukenut (vielä) tuota ylläolevaa kirjaa mutta tuo teksti sopii tähän kirjoitukseeni varsin hyvin.

Minä kun vaivaan päätäni jatkuvasti mitä erilaisimmilla asioilla, niin nytkin, tästä juolahti mieleen pohdintana se kun mietitään tätä kotimaamme tilaa ja sen parantamista, niin miksi ei toimittaisi seuraavalla tavalla:

Kun kuitenkin kaikki toivovat työttömyyden vähenevän ja ihmisten ostokyvyn paranevan ja osa rummuttaa sen puolesta että yrittäjät ovat tämän maan toivo, yhdistettäisiin näitä asioita.

Kirjoitin Twitterissä 140 merkkiin moisen ajatuksen ja siitä virisi varsin mielenkiintoista keskustelua. Tuosta keskustelusta löysin tuon Hyppösen kirjan tekstinpätkän ja seuraavassa yhdistän nämä omaan kokemukseeni yrittäjyydestä.

Kaikkien todennäköisyyksien mukaan minun ei tulisi olla tänään yrittäjä. Eihän minulla moinen ole edes geeneissä. Tuohon kun lisätään vielä se fakta, että vuosikymmen sitten olin masentunut, paniikkihäiriöinen, sosiaalisia tilanteita pelkäävä ja päihteitä sekakäyttävä syrjäytynyt luuseri, niin se että ylipäänsä tänään olen hengissä on pienimuotoinen ihme, saati että olen yrittäjä joka osaltaan elättää perhettään.

Tuosta aasinsillasta päästään pelkoon ja pelon kautta itse asian ytimeen.

Ihminen joka pitkään elää työttömänä passivoituu, alkaen lopulta pelätä työelämää. Pahimmillaan elämää itseään. Tähän yleisesti liittyy masennus, päihteet tai muut mielenterveyden ongelmat.

Mutta jos meinaamme saada maamme jaloillemme, miksi emme alkaisi toinen toistamme tukien ja rohkaisten toteuttaa sitä. Idea joka minulle tuli on siis se että työttömänä olevalle ihmiselle alettaisiin maksaa työttömyyskorvauksen sijaan yrittäjyysrahaa, jonka avulla ihminen voisi työllistää itse itsensä. Ja ennenkuin aloitatte sen "KAIKISTA EI OLE YRITTÄJIKSI"-mantraanne, niin sanon, ettei minustakaan pitänyt olla. Mut niin vain oli, kun oikealla tavalla tuettiin löytämään voimavarat sisältäni.

Mitä sitten tulee esimerkiksi ihmisiin jotka tarvitsevat kuntoutusta tai kykenevät vain osa-aikaiseen työhön, heille voisi olla osa-aikaista yrittäjyyttä. Edellyttäen tietysti myös sen että nykyisellään ymmärrettävää yrittäjyyttä voitaisiin miettiä hieman laatikon ulkopuolelta, eli se että koko yrittäjyys käsitettä muovattaisiin erilaiseksi.

He jotka ovat ansiosidonnaisella, voisivat aivan samoin saada tuota rahaa ja kaikissa näissä edellä mainituissa olisi tietynlainen portaistus sen mukaan että itse yrittäminen kannattaisi.

Lisäksi tähän kokonaisuuteen olisi hyvä sisällyttää sellainen kaunis sana, kuin moniammatillisuus. Eli ihminen joka haluaisi työllistää itse itsensä, voisi nykyisen pelkän ammatinvalintapsykologin sijaan, saada neuvoja ja opastusta laajemmalta tukiverkostolta, riippuen tietysti tapauskohtaisesti tilanteesta. Meistä kaikista kun ei kuitenkaan tule myöskään niitä ammatinvalintatestien mukaan yleisimmin esiintyviä veturinkuljettajia.

Mitä tähän moniammatilliseen tukeen tulee, niin itse kun työskentelen ihmisten parissa joiden suurimmat ongelmat nivoutuvat akselille työttömyys, päihde- ja mielenterveysongelmat, niin olen aitiopaikalta oman elämäni rakennusprojektin lisäksi saanut seurata sitä, kuinka oikealla tavalla tuttuina, ihmiset löytävät sisältään voimavarat joiden olemassaolon he olivat jo aikaa sitten haudanneet.

Itse kun olen käynyt todella kivisen tien yrittäjyyteen, toivoisin todella ettei yrittämisen tarvitsisi olla niin haastavaa. Byrokratia on paikoitellen ihan hullua ja tämä olisi yksi monista asioista joihin voisi tehdä samalla muutoksia.

Sillä kuten tuossa ylläolevassa kuvassa olevan Henkka Hyppösen kirjoittaman mukaan voi päätellä, yrittäjyys voisi oikeasti olla yksi todella hyvä keino nostaa kotomaamme takaisin jaloilleen. Mutta itse yrittäjyyteen ryhtyminen tulisi tehdä huomattavan paljon helpommaksi.

Loppuun vielä totean sen, että jos joku nyt aikoo ottaa Starttiraha-kortin käyttöön, niin itse yrittäjyyden alussa tuon starttirahan saaneena sanon, että tuo on yksi varsin tuskainen ja liian byrokraattinen tie. Tuon starttirahan sijaan, työttömän ihmisen olisi kannustavampaa alkaa yrittäjäksi, jos tuota rahaa saisi esimerkiksi ensimmäisen kolmen vuoden periodilla. Tietysti tässäkin voisi olla portaistus sen mukaan, miten yritys alkaisi tuottamaan. Mutta kuitenkin niin, että kun jokainen yrittäjä tietää että ensimmäiset kolme vuotta on sitä käynnistämisvaihetta, niin olisihan huomattavan paljon kannattavampaa tukea aloittavaa yrittäjää, kuin passivoiden maksaa pelkkää työttömyyskorvausta.

Ymmärrän kyllä että tämä on ajatuksena monin osin raakile, mutta sen vuoksi tuosta Twitterissä virinneestä keskustelusta innostuneena tätä tässä hieman hahmottelen, että mikäli tästä yhdessä saataisiin jollain ilveellä rakenneltua kokonaisuus jolla maamme tilaa parannettaisiin, niin eihän siitä ainakaan mitään haittaa olisi.

Jos tästä syystä tahi toisesta ei mitään tulisikaan, niin ei sekään mitään muuta. Olen nimittäin tottunut viljelemään ajatuksia, joilla hetkittäin ei ole mitään tekemistä arkirealismin kanssa. :)


Yrittäjyys ohjaa pelosta luottamukseen.

Aurinko paistaa tähänkin risukasaan, ennenmmin tahi myöhemmin. Näin uskon.
Aurinko paistaa tähänkin risukasaan, ennenmmin tahi myöhemmin. Näin uskon.

Taidatte tietää sanontoja kuten: "Perse edellä puuhun" tai "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" tai miten olisi "Ahneella on paskainen loppu".

Nuo edellä olevat sanonnat ovat kaikuneet viime vuosina päässäni kokolailla monasti. Toisaalta olen moninaisten elämänvaiheideni kautta oppinut jo senverran armollisuutta itseäni kohtaan, todetakseni että tällä kirjoituksellani ei ole tarkoitus purkaa vihaa sen enempää yrittäjyyttä, itseäni, kuin yhteiskuntaakaan kohtaan. Harjoitin tuota kyseistä vihanpurkua jo useampia vuosia sitten kirjoittaessani tuolloin oheisen kirjoituksen.

Tämän, tämän päiväsen kirjoitukseni tarkoitus on lähinnä etupäässä toimia apuna oman päänsisäisen maailmani selkiyttämisessä, mutta toisaalta, jos joku samaa kokenut tästä kirjoituksestani jotakin elämäänsä poimii, se on tietysti vain ekstraa. Mutta itse asiaan..

Olen kuluneen neljä vuotta toiminut yrittäjänä päihdepuolella. Olkoonkin, että ensimmäisen kahden vuoden jälkeen yrittäjyys näytti sen nurjan puolensa siten että ehdin jo muutaman kuukauden ajan laittaa toiminimeni jäihin, ottaen suuntia elämässäni. Kuitenkin tuolloin elämä ohjasi minut nykyisiin hommiini Keski-Suomeen. Hommiin jossa nyt kuluneen parisen vuotta olen viikot reissannut, pitkälti toista tuhatta kilometriä viikossa, tehdäkseni työtä jota sinällään rakastan ja jonka jo tovin aikaa olen sisimmässäni kokenut kutsumuksekseni. Harmillista tähän hetkeen, tuo reilun parin vuoden takainen sukellukseni talouspuolella yrittäjyyteni kanssa, heijastuu yhä tähän päivään ja sen mitä taas tänään noita asioita useamman tunnin setvin, yhä vielä useamman vuoden eteenpäin. Mutta uskokaa pois, en minä tästä oikeasti valita. Ymmärsin tämän kaiken jo jokin aika olevan minulle vain kokolailla karvas oppi siitä, kuinka talouttaan tulee hoitaa ja vaikka yrittäjänä toimiikin, silti opetella pidättäytymään liian suurista riskinotoista talouteen liittyen.

No nyt olen siis kiltisti maksellut velkojani kuluneen parin vuoden ajan, tehden siis viikot reissutyötä, samalla kärsien erilaisista syyllisyyksistä ollessani kuitenkin suurimman osan ajasta pois perheeni luota. Ihme sinällään, minulla on yhä senverran ymmärtäväinen perhe, että he ovat jaksaneet syyllistämisen sijaan tukea ja kannustaa minua eteenpäin.

Vaikeinta tähän päivään kohdallani on ehkä sen tosiasian hyväksyminen, että tietyt asiat ottavat järjestyäkseen todella pitkän aikaa. Toisten järjestyessä aivan muutoin kuin itse olisin toivonut. Mutta kun itsellä on menneisyydessä taakkana jo yksi konkurssi ja sitä seurannut 11v velkahelvetti, toivoisi jo että säntillisesti kuukausittain töitä tehden ja velkoja lyhentäen, asiat järjestyisivät ennen pitkää. Tänään vain vaikuttaa hetkellisesti hieman tavallista toivottomammalta. Sain nimittäin juuri tuossa verottajan taholta kuulla, että kiitos erinäisten sumplimisteni taloudenpidossa, on olemassa vaara että kyseinen taho voi halutessaan lopettaa koko yritystoimintani, olkoonkin että se olisi kannattavaa sekä tähän hetkeen ainoa tulonlähteeni. En nyt sinällään kirjoita tätä maalaillakseni piruja seinille, senverran paljon olen erinäisten kolhujen kautta saanut kasvattaa luottamusta elämää kohtaan, että lähes lapsenomaisesti luotan että tästäkin kaikesta selvitään kyllä tavalla tahi toisella eteenpäin. Juuri siten kuin on tarkoitus selvitä.

Lähinnä kait yritän epätoivoisesti kirjoittaa sanoiksi sitä suunnatonta tuskaa ja epätoivoa, jota hetkittäin koen, kun tuntuu siltä että vaikka kuinka tarkkana erilaisten menojen ja maksujen kanssa yrittäisikin olla, aina löytyy taho joka on hengittämässä niskaan, kuin todeten ettet sinä nyt tällä tavoin voi asioita olla hoitamassa. Toisaalta ymmärrän kaikessa sen opin, jota jokainen päivä yrittäjyyden saralla saan, mutta lähinnä kyseenalaistan hetkittäin vain sitä, miksi kohdallani kaikki oppi pitää juntata niin saakelin kivuliaasti kantapään kautta perille.

Laskeskellessani juuri tuossa aamutuimaan noita talouslukujani, totesin pettyneenä sen, että pahimmassa skenaariossa, joka siis oikeasti voi olla hyvinkin totta, olen kuluneen kahden vuoden työnteolla maksanut saman summan velkojani vähemmäksi, mitä pahimmassa tapauksessa ystäväni verottaja on nyt minulta penäämässä. Tyhmästä päästä kärsii, myös sanotaan ja minun kohdallani kait se on vain sitä että yhä edelleen pyrin yrittäjyyden saralla liiaksi taistelemaan asioissa yksin, vaikka apua tälläkin saralla olisi saatavissa. Noh, tuohon todettakoon että olen kyllä pyytänyt apuja useammilta tahoilta, mutta ehkä juuri tässä kohtaa ongelma onkin siinä, että tietyt asiat ovat ehtineet jo edetä siinämäärin pitkälle, ettei noista sinällään kullan kallista neuvoista juurikaan tähän hetkeen ole helpotusta tilanteeseeni tiedossa.

Yhä silti tänäänkin, kuten jo jonkin aikaa, ristin käteni, pyytäen ymmärrystä kaikkiin näihin haasteisiin, joita elämä minulle tälläkin saralla tarjoilee. Oma vaatimaton osani on taas kerran koukistaa oikealla tavalla nöyrästi polvia ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, etten tässäkään asiassa tule selviämään ilman kolhuja. Parasta kaikessa kuitenkin se, että mitä enemmän minuun kohdistuu odotuksia tai paineita, sitä varmemmin tänäkin päivänä takerrun siihen tosiasiaan, että raittius on ainoa lähtökohta sille, että joku kaunis päivä tästä kaikesta tulen voittajana selviämään. Ilman raittiutta kun minulla ei tänäänkään ole mitään. Ei edes elämää.

Eli vaikka taas jälleen kerran huomaan seisovani kuin tienhaarassa, pohtien jälleen kerran sitä mihin suuntaan elämä minua tänään haluaakaan kuljettaa, voin pysyä hetken aikaa rauhassa paikoillani, uskoen ja luottaen siihen että lähdenpä sitten mihin suuntaan tahansa, siellä odottaa juurikin ne asiat jotka minulle on tähän hetkeen elämääni rakkaudella räätälöity.

Jos loppuun miettii hetken sitä, mitä tapahtui reilu 16v sitten ollessani yrittäjyyteni kanssa tuolloin lähestulkoon samankaltaisessa tilanteessa, niin onhan tässä kokolailla paljon opittu. Tuolloin kun ainoa vaihtoehto joka mieleen tuli, oli lähteä pakoon kaikkea vastuuta joka tuolloisen tilanteen selvittäminen olisi edellyttänyt. Ei siis ihme, että tuosta käynnistyi reilun 6v kestänyt kujanjuoksu kuoleman kanssa. Tänään voin löytää ainakin kiitollisuuden siitä ettei tuo tuolloin toteutunut pakeneminen ole enää tänään edes vaihtoehto. Tämän päivän raittiuden perusta kun on vain ja ainoastaan sata prosenttinen vastuunotto, totaalisen vastuunpakenemisen sijasta.

Isäni totesi minulle ollessani nuori, että kyllä se maailmanranta koulaa ja voi poijaat että tuon lauseen olen monen monta kertaa omalla taipaleellani kokolailla kipeästi todentanut.


Hieman erilainen näkökulma yrittäjyyteen.

Elämä ei läheskään aina tarjoa sitä mitä haluan. Pääsääntöisesti se tarjoilee sitä mitä tarvitsen.
Elämä ei läheskään aina tarjoa sitä mitä haluan. Pääsääntöisesti se tarjoilee sitä mitä tarvitsen.

Olen tässä viimeaikoina jonkinverran seurannut yrittäjyyden ympärillä käytävää keskustelua. Oikeastaan tähän kirjoitukseen sain inspiraation toisaalta Henri Alenin twiitistä, jossa hän toivoi enemmän keskustelua siitä kuinka yrittäjyydessä epäonnistuvat selviävät, toisaalta inspiroituen oheisesta kirjoituksesta.

Olen elämässäni siis kokenut kaksi varsin rankkaa epäonnistumista yrittäjyyden saralla. Ensimmäisestä toipumisen viedessä reilun vuosikymmenen, tämän jälkimmäisen kulkiessa matkassani ainakin vielä tovin matkaa.

Jos näitä kahta mahalaskua hieman vertailen, niin yhtäläisyyksiä näissä löytyy siinä, että molemmissa on ollut melkoinen määrä epäonnea, mutta toisaalta lähes yhtäpaljon peilin kautta tarkasteltavaa. Eroavaisuus, suurimmassa määrin löytyy vastuun ottamisessa. Ensimmäisen konkurssin jysähtäessä niskaan, olin nuoresta aikuisuudestani huolimatta, täysin keskenkasvuinen kakara, jolla ei muutoinkaan elämässä ollut kykyä kohdat asioita, vastuun ottamisesta puhumattakaan. Tässä jälkimmäisessä koen osaltani ottaneeni aimo harppauksen vastuun kantamiseen ja ehkäpä siinä juuri suurin syy siihen, että tästä selviytyminen ei ota aikaa maksimissaankaan kuin kolmanneksen siitä mitä ensimmäinen kulutti. Puhumattakaan siitä mitä kaikkea muuta pahaa sain elämässäni aikaiseksi juostessani tuota vastuuta pakosalle.

Nyt tullaankin tähän hetkeen. Hetkeen jossa yhä tänäänkin toimin yrittäjänä. Tästä johtuen koen olevani oikeutettu kertomaan oman näkemykseni yrittäjyydestä, sen haasteista, mutta varsinkin mielestäni tähän hetkeen elämääni siitä tärkeimmästä asiasta omaan yrittäjyyteeni liittyen. Nimittäin yrittäjyyden tarjoamista mahdollisuuksista tämän hetken elämässäni.

Olen opiskellut elämästäni koulunpenkillä kaikkiaan liki 20v. Toisen mokoman käyden tätä hurjan paljon opettavampaa elämänkouluani. Tullen tähän päivään toteamaan omassa elämässäni yhden tärkeimmistä asioista, nimittäin sen, ettei tässä niinkään aina ole kyse minusta. Vaan kyse on meistä ihmisistä.

Aikaisemmin elin ja hengitin oman napani ympärillä pyörivää itsekkyyttä. Pyrkien esimerkiksi yrittäjyydellä siihen mitä moni ihminen tänäänkin sillä tavoittelee, eli rikastumista. Taloudellista riippumattomuutta. Ehkä siinä juuri nyt miettien olikin suurin syy näihin kahteen maahan syöksyyn. Motiivini tekemisteni taustalla olivat väärät, vaikka monissa kohdin pyrinkin parhaani mukaan esimerkiksi auttamaan ihmisiä. Ymmärtämättä sitä etten edelleenkään voisi antaa eteenpäin mitään sellaista, mitä itselläni ei olisi.

Toisaalta juuri tässä hetkessä mietittynä nuo molemmat rymähdykset, rähmälleen menot ovat olleet enemmän kuin tarpeeseen. Ilman niitä tavoittelisin yhä kohtuuttomuuksia. Sensijaan että malttaisin keskittyä olennaisimpaan, eli toimentulon hankkimiseen, kyetäkseni elättämään itseni ja perheeni. Tänään tuohon kyetessäni, ei minun enää tarvitse muuta tällä yrittäjyydelläni taloudellisella sektorilla ainakaan tavoitella.

Monta asiaa tässä yhteiskunnassa on vinksallaan. Sitä en kiellä. On sitten kyse yrittäjyydestä, vanhusten hoidosta, työttömyysturvasta tai muusta. Helposti löytyisi ainakin kourallinen syitä siihen että alkaisin siirtää hetkittäin minut valtaavan pahanoloni itseni ulkopuolelle, alkaen syyttää siitä esimerkiksi hallitusta ja sen liki järjettömiä leikkauksia. Mutta kuten tuolla aikaisemmin jo totesin, olen tätä elämänkoulua vuosia ja taas vuosia käytyäni, muutaman kerran luokallenikin jääneenä oppinut siinä ainakin yhden asian joka helpottaa tämän päivän pahaaoloa. Keskityn muiden syyttelyn sijaan tässä päivässä tekemään oman osuuteni asioissa, pyrkien hyväksymään sellaiset asiat joille itse en tähän hetkeen mitään voi ja ehkä tällä tavalla saattaen saada ainakin senverran enemmän asioissa aikaan, mitä tuohon erinäisten tahojen, instituutioiden ja ihmisten syyttelyyn kuluttaisin. Pyrkien luottamaan samalla siihen että elämä tarjoilee minulle tänäänkin juuri niitä asioita ja olosuhteita mitä tässä elontielläni tähän hetkeen tarvitsen.

Mitä tähän yrittäjyyden haasteellisuuteen tulee, niin itse koen tänään esimerkiksi yrittäjyydestäni saavani työtulon olevan ihan riittävä, vaikkei se tässä hetkessä juurikaan suurten konsernien johtajien palkkatasoja hätyyttele. Riittävän pitkään kun ihminen elää työttömyysturvan, opintorahan tai toimeentulotuen varassa, niin jo se ihan perustason palkka tuntuu varsin kohtuulliselta. Puhumattakaan siitä että tuota korvausta vastaan saa tehdä työtä jota sydämestään rakastaa, ollen oman itsensä pomo ja sen myötä kyeten aika pitkälti määrittelemään esimerkiksi työpäivänsä alkamis- ja loppumisajankohdat sekä sen missä kohtaa päivää haluaa hetken istahtaa kahville.

Omalle kohdalleni yrittäjyys on suonut ainakin omiksi tarpeikseni haasteita ja nuo haasteet yhä tänäänkin pitävät huolen siitä etten lepäile juurikaan laakereillani, mutta silti koen että yrittäjyys, aivan kuten kaikki muukin elämässäni monessa kohtaa vastaantullut haaste, on opettanut minulle äärimmäisen paljon siitä millä tavoin tämän hetken elämääni suhtaudun ja toisaalta myös varsinkin sen, minkälaisin motiivein tämän päivän tekemisiäni lähden ylipäänsä tekemään.

Yrittäjyydessä kun mielestäni ei kuitenkaan ole kyse muusta, kuin elannon hankkimisesta, siinä kuin tavallisella työntekijälläkään. Kun molemmat tekevät työnsä hyvin, niin yleensä siitä ennenpitkää saa myös palkan. Tietysti jos alan arvostaa työpanostani liikaa, voi hyvin pian käydä niin että löydän itseni keskeltä erinäisiä ongelmia, miettien taas kerran katkerana sitä miksi elämä minua taas näin kaltoin kohteleekin. Tuon ehkäistäkseni, pyrinkin päivittäin tsekkaamaan peilistä sen ketä minun missäkin tilanteessa on sopiva alkaa arvostella.


Vuosi Peurungassa yöpyjän silmin.

Tervetuloa Peurunkaan.
Tervetuloa Peurunkaan.

Kuten aikaisemmista postauksistani on voinut päätellä, olen yrittäjyyteni kautta kulkenut kuluneen vuoden periodin Keski-Suomessa viipyillen arkipäivät, yöpyen Laukaan Peurungassa. Olen tässä matkallani kuvaillut paikkaa ja tässä kirjoituksessani on tarkoitus lähinnä esitellä sitä kuinka kaunis tämän paikan luonto eri vuodenaikoina on.

Hotelli Peurunkajärveltä katsottuna.
Hotelli Peurunkajärveltä katsottuna.

Paikkanahan tämä on kaikinpuolin ihanteellinen. Sopivan syrjässä jotta täällä voi aistia luonnon rauhan. Mutta samalla sopivan lähellä kaikkia palveluita, eikä Jyväskyläänkään ole matkaa kuin joitain kymmeniä kilometrejä. Höpinät sikseen, puhukoon kuvat puolestaan.

Peurunkajärvi maaliskuulla.
Peurunkajärvi maaliskuulla.
Huhtikuun iltaa.
Huhtikuun iltaa.
Toukokuussa luonto aloittaa oman elämänsä.
Toukokuussa luonto aloittaa oman elämänsä.
Kesäkuun kauneutta.
Kesäkuun kauneutta.
Heinäkuun hiljaisuus.
Heinäkuun hiljaisuus.
Elokuussa järvessä on elämää.
Elokuussa järvessä on elämää.
Syyskuun kuulas aurinko.
Syyskuun kuulas aurinko.
Lokakuussa luonto alkaa jo valmistautua talveen.
Lokakuussa luonto alkaa jo valmistautua talveen.
Marraskuun pimenevät illat.
Marraskuun pimenevät illat.
Joulukuulla luonto jo nukkuu.
Joulukuulla luonto jo nukkuu.
Tammikuussa on jo lunta ja pakkasta.
Tammikuussa on jo lunta ja pakkasta.
Helmikuulle tultaessa aamun aurinko alkaa jo valaista.
Helmikuulle tultaessa aamun aurinko alkaa jo valaista.

Tässäpä siis Peurunkaa 12 kuukauden periodilla tarkasteltuna. Jos itse haluat tulla tarkistamaan paikan, niin ei muuta kuin oheisesta linkistä varausta tekemään. Josko luonto täällä huokuu rauhaa, niin actionia kaipaavalle täältä löytyy tekemistä yllinkyllin. Huippuartistien keikkoja unohtamatta. Tässä ehkä suurin syy, miksi allekirjoittanut on arkipäivät täällä jo vuoden ajan viipyillyt ja tulee vielä useamman vuoden viipyilemään.

Loppuun tämän postaukseni mukaisesti kuvan kera totean vain että..

Peurunka paikkana? Tykkään!!
Peurunka paikkana? Tykkään!!

Uudenlaiseen aamuun.

Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.
Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.

Tiedättekö miltä tuntuu havahtua todellisuuteen, jossa kaikki se mihin aikaisemmin olet perustanut turvallisuuden tunteesi, on kerralla revitty pois? Minä tiedän. Heräsin nimittäin tuohon todellisuuteen n. 16v sitten. Konkurssia seuranneen avio-eron myötä minulta meni vaimon lisäksi koti ja talouteni heitti kerta laakista päälaelleen, ulosottoon rymistessä toistasataatuhatta euroa. Nuorelle, täysin keskenkasvuiselle aikuiselle, jonka koskaan aikaisemmin ei ollut tarvinnut ottaa vastuuta mistään, tuo oli tapahtuessaan niin kaiken romuttama kokonaisuus, että nyt miettiessäni tuota taphtumaa, en ihmettele yhtään miksi siitä käynnistyi usean vuoden piinaava tuhontie, jossa jokaisen päivän ainoa tarkoitus nivoutui tarpeeseen keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää siten, ettei tuota varsin rumaa todellisuutta tarvitsisi kohdata. Vielä jos mahdollista rumempi kokonaisuudesta tuli ajan myötä siinä kun keinot tuon tavoitteen saavuttamiseen kovenivat, vaikka kokoajan tiedostin sisimmässäni sen etten oikeasti ollut tuollainen ihminen. Ei siis ihme että hyvin pian alkoi täysin järjenvastainen itsetuhoisuus.

Kaikkiaan 11v raahasin perässäni raskasta kivirekeä, jonka lastina nuo konkurssivelat painoivat. Nyt miettien ymmärrän silti että miksi vaikka sain nuo ajan kuluessa pois niskastani, päädyin muutaman asian summana samaan taloudelliseen tilanteeseen, vaikka kuinka olin vannonut itselleni etten enää ikinä. Elämä nimittäin halusi opettaa minulle yhden äärimmäisen tärkeän läksyn taloudenpidossa. Nimittäin sen ettei kannata luottaa liikaa tulevaisuuteen ainakaan velanotto hetkellä.

Havahduin nimittäin talouteni osalta hyvin samankaltaiseen tilanteeseen, josta tuossa alussa kerroin. Sillä erolla, että erkaantuessani aikanaan päihteistä, isäni kuoltua niihin, tein itseni kanssa sisäisen sopimuksen että ainakaan päihteet eivät minua tulisi tappamaan ja tuon sopimuksen vakuudeksi, päätin kantaa vastuuni asioissa tuli mitä tuli. Ihminen joka ei ole samaa kokenut, ei välttämättä kykene kuvittelemaan sitä miltä tuntuu aamulla herätä tietoisuuteen siitä ettei ole yhtään tietoa tuloista, mutta menoja sitäkin enemmän. Tuo tilanne oli todellisuutta vielä reilu vuosi sitten. Taistelin likipitäen viimeiseen hengenvetooni asti toisen kerran aloittaneeni yrittäjyyteni puolesta, vaikka tuolloin se töiden puuttuessa merkitsi myös sitä ettei tuloja tullut mistään. Jokin sisimmässäni ei suostunut antamaan periksi. Ironisesti lopulta kun olin totaalisen uupunut, luovuttaen yritystoimintani suhteen, elin reilun 3kk kierrellen päivät luonnossa hakien sieltä voimaa jatkaa seuraavaan päivään.

Sitten eräänä tammikuisena päivänä vuosi takaperin kaikki muuttui. Sain pyynnön aloittaa työt yritykseni kautta paikassa johon olin palveluitani markkinoinut vajaa vuosi aiemmin. Päätin yrittää vielä kerran.

Nyt reilu vuosi tuosta, olen saanut rakennettua kokolailla toimivan kokonaisuuden, joka palvelee juuri niitä tarpeita joita varten alunperin tätä yritystoimintaani olin perustamassa. Auttamaan niitä ihmisiä uuteen alkuun, jotka läheskään aina eivät enää itse jaksa uskoa selviävänsä. Minulla itselläni kun näissä päihdeasioissa on se vahva omakohtainen kokemus siitä että jos edes yksi ihminen uskoo siihen että tästä selvitään vielä, sen myötä avautuu mahdollisuus vaikka mihin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi romaania, niin nivon sen yhteen toteamalla lopuksi vielä sen ettette usko miltä minusta juuri nyt tuntuu, kun kaiken raivokkaan taistelun ja loputtomien tuntuisten taisteluiden jälkeen voin tähän kirjoittaa saaneeni tänään varmistuksen sille että työpanostani käytetään tällä alueella niin kauan että tuolla työllä saan itse kannettua vastuuni noista veloista joiden alle tuossa reilu vuosi sitten olin murtua. Tähän ei edes tarvitsisi mitään enää lisätä, mutta kaikista ihmeellisintä kaikessa on vieläpä se että ensiviikon keskiviikkona tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun antauduin päihdeongelmani edessä lähtien itse perheineni päihdekuntoutukseen.

Tarinan opetuksena se että kunhan itse olen valmis kantamaan oman vastuuni asioissa, silti liiaksi pyristelemättä elämässä yksin, turvautuen toisiin ihmisiin, elämä saattaa tarjoilla matkalle eräänkin ihmeellisen tapahtuman. "Usko siirtää vuoria", sanotaan. Aikaisemmin haistatin moiselle v*tut, kunnes tänään totean omassa elämässäni tuon lauseen todenperäisyyden. Niin kauan on toivoa, kuin jaksan elää. Voinette siis uskoa että huomen aamulle aamukahvia siemaillessani, katsellen ylläolevan kuvankaltaista maisemaa, päälimmäisin tunne on suunnaton kiitollisuus. Vaikeuksien kautta vapauteen.


Yrittäjyys - työtä sydämellä.

Pää pilvissä, jalat tiukasti maanpinnalla.
Pää pilvissä, jalat tiukasti maanpinnalla.

Lueskelin juuri Riina Laaksosen kirjoituksen yrittäjyydestä ja sen innoittamana ajattelin itsekin taas hieman kirjoittaa siitä mitä yrittäjyys minulle tässä hetkessä merkitsee ja millaisia haasteita se on elämääni suonut.

Jos nyt saankin tässä hetkessä tehdä työtä jota rakastan ja josta suunnattomasti nautin, niin silti on todettava aluksi se että helpolla ei tämäkään asia elämässäni ottanut onnistuakseen. Nyt miettien siinä on ollut juuri ne minulle tarpeellisimmat haasteensa, jotka ovat muovanneet minusta toivottavasti myös yrittäjänä kärsivällisesti eteenpäin menevän ihmisen.

Alkuun kun ajattelen sitä että juuri käynnistyi kaikkiaan kahdeksas vuosi elämässäni yrittäjyyden saralla, niin siihen suhteutettuna äkkiseltään tuntuisi että jos tuosta periodista on 1,5v saanut keskittyä itse työntekemiseen, niin joko haasteita on ollut riittämiin tai sitten toisaalta itsessä on myös jonkinverran tarkasteltavaa.

Itseasiassa ensimmäinen yrittäjäkauteni sijoittui jo 90-luvun loppupuolelle, aikaan jolloin olin kokolailla tähän hetkeen verrattuna varsin rikkinäinen ihminen. Hyvin pitkälti tuosta johtuen, ei ollut ihme että yrittäjyys ajautui umpikujaan, josta seurasi vuosikymmenen kestänyt velkahelvetti. Sen mitä asioita olen jälkeenpäin purkanut, niin itseäni voin tuosta yhtälöstä eniten syyttää, vaikkei minulla enää tänään olekaan mitään tarvetta itseäni tuosta ruoskia. Kantapään kautta saatua varsin kallisarvoista oppia kaikkineen.

Tämä nykyinen yrittäjyys on sitten hieman erilainen kokonaisuus. Aloitin sen nimittäin huomattavasti varovaisemmin, kuin tuon surullisen kuuluisan ensifloppini. Mutta silti nyt miettien, paljon oli vielä yrittäjyydessä yhä kantapään kautta oppia tarjolla. Reilu vuosi sitten olin jo antamassa periksi, ajatellen ettei minua ehkä sittenkään ole tarkoitettu toimimaan yrittäjänä. Onneksi luovutinkin tuossa hetkessä tavallaan. Siinä nimittäin samalla päättyi se tuhoon tuomittu taistelu sen puolesta että itse järjestän elämässäni palaset kohdilleen. Kolmen kuukauden työttömyysjakso, kohtuuton velkataakka jälleen hartioilla, vetään nimittäin kummasti kaiken ylimääräisen väärän ylpeyden kenestä tahasa.

Mutta tähän hetkeen. Tuon luovuttamisen kautta avautuikin kokonaan uusi suunta. Edelleen samalla kentällä, jossa aikaisemminkin pelailin, eli päihdetyössä, mutta silti siinä mielessä uudella tavoin, että nyt suunnattomien riskien sijaan, olen pyrkinyt ottamaan pieniä askeleita kerrallaan, välillä sitäkin tiiviimmässä tahdissa. Tarpeeksi monta kertaa turvalleen meneminen kun väkisinkin opettaa jonkinasteista varovaisuutta elämässä.

Juuri nyt yrittäjyyteni näkymät ovat varsin valoisat. Saan tehdä täyttä työviikkoa ja luvassa on näitä hommia hamaan tulevaisuuteen asti. Lisäksi parasta tässä hetkessä, näissä hommissa on se, että olen tässä samalla oppinut myös tärkeitä tipsejä siihen, kuinka saan hankituksi itselleni uusia yhteistyötahoja, sikäli kun jossain vaiheessa sellainen tulee taas ajankohtaiseksi. Nyt kuitenkin pyrin rauhoittamaan itseni keskittyen tekemään työtä juuri siinä mittakaavassa kuin se tässä hetkessä kokonaisuutta ajatellen on järkevää, ilman että jonkin ajan kuluttua toteaisin kaiken kaatuneen liiallisten, jopa suuruudenhullujen suunnitelmieni takia. Joskus nimittäin asetin itselleni tavoitteen tässä yrittäjyydessä siihen, että kunhan saan tehdä tätä rakastamaani työtä siinä mittakaavassa että sillä elättää perheensä, niin olen tyytyväinen. Nyt saavutettuani tämän, miksi alkaisin tavoitella taivaita, kun täällä maankamaralla on huomattavasti turvallisempaa kuljeskella.

Tämä ei silti tarkoita sitä että jämähtäisin paikoilleni, saati se että pysähtyisin nauttimaan saavutetusta, vaan puhtaasti sitä että uskon tässä hetkessä siihen että tämä kokonaisuus laajenee vääjäämättömästi juuri siinä aikataulussa kuin itslleni kaikkineen on parhaaksi. Vieläpä niin, ettei minun tarvitse suunnattomasti ponnistella tuon saavuttamiseksi. Olen nimittäin oppinut yhden tärkeän läksyn muidenmuassa. Hyvin tehty työ, markkinoi itse itseään.

Kokemuksena lopuksi todettakoon se, että mikäli joku minulta tulee kysymään kannattaako yrittäjyys tai kannattaako alkaa yrittämään, niin totean ykskantaan niin, että sikäli jos olet valmis laittamaan itsesi likoon rakastamasi asian puolesta, niin ei muuta kuin kohti suuria seikkailuja. Samalla silti muistaen joka päivä sen että mitään suurta ei voi saavuttaa yhdessä päivässä, saati viikossa. Pitkäjänteisellä työllä sensijaan voi saavuttaa mitä tahansa.


Kiitollisuus raittiista elämäntavasta.

Playa de Ingles illalla.
Playa de Ingles illalla.

Miettiessäni vuosikymmenen takaista elämääni, en ihmettele yhtään sitä miksi kulunut viikko etelän lämmössä on pääsääntöisesti kulunut kiitollisuuden tunteessa.

Maailma on ihmeellinen paikka. Toisaalla ihmiset kulkevat selkäkyyryssä murahdellen, kun taas täällä ihmiset hymyilevät kokoajan, iloisen puheensorinan sekoittuessa mereltä tuleviin tuoksuihin. Toisaalta ymmärrän meitä pohjoisen pimeydessä eläviä ihmisiä sekä meidän melankolista suhtautumistamme. Toisaalta huomasin kaipaavani juuri tällaista iloisuutta.

Karuista maisemista huolimatta sielu hengittää suunnatonta kauneutta jota luonto tarjoilee.
Karuista maisemista huolimatta sielu hengittää suunnatonta kauneutta jota luonto tarjoilee.

Mutta itse asiaan. Ihmettelen lähes päivittäin sitä kuinka entisestä pelokkaasta, arasta ja sisäänpäinkääntyneestä ihmisestä kuoriutui ajanmyöten täysin päinvastainen poika. Poika joka elää ja hengittää elämäänsä uteliaan innokkaana kaikkea uutta kohdaten. Välillä hetkittäin jopa liiankin kanssa, mutta vain huomatakseen hetken kuluttua sen ettei sekään haittaa mitään.

Elämän ihmeellisyys.
Elämän ihmeellisyys.

Esimerkkinä innokkuudestani, nyt kun viimeisetkin pelonrippeet on karistettu niskasta, huomasin miettiväni jo tulevaa niin että tehdessäni tarmokkaasti työtä, saan itselleni ja perheelleni sen kautta tarjottua mahdollisuuden tutustua mitä ihmeellisimpiin asioihin ja paikkoihin mitä maa päällään kantaa. Hiljaa hyvä tulee, itselleni toistellen, karkaan unelmoimaan siitä että vielä joku päivä kirjoitan elämästäni muistelmat, istuskellen merenrantahuvilamme terassilla meren aaltoja kuunnellen. Herää pahvi! Toteaisi Huugo-peikko. Päiväunia on hyvä uneksia, silti säilyttäen terve realismi mukana. Minulla kun tuppaa hetkittäin hukkumaan kaikessa uneksinnassa tuo terve todellisuudentaju.

Joskus joku pienikin kaunis asia saa haukkomaan henkeä.
Joskus joku pienikin kaunis asia saa haukkomaan henkeä.

Kuten jatkuvasti totean, niin totean nytkin sen, kuinka ihmeelliseltä tuntuukaan miettiä aikaa kun paniikkihäiriön ja syvän masennuksen kourissa eläessäni jo postilaatikolla käyminen oli viikon rankin suoritus. Nyt täällä vaimon kanssa oleillessamme olemme varmasti kävelleet yhteensä enemmän kuin mitä aikanaan vuoden aikana sain jalkaisin kuljetuksi ja parasta kaikessa se ettei missään kohtaa ole tarvinnut pälyillä ympärilleen yrittääkö joku anastaa jotakin.

Kotkankouluttajan esitys Palmitosparkissa.
Kotkankouluttajan esitys Palmitosparkissa.

Yhden päivän kulutimme kiertäen paikallisessa eläinpuistossa ja sanonpahan vain ettei sitä osannut kuvitellakaan millainen paikka paksujen kivimuurien sisään kätkeytyy. Jos joskus Kanarialle eksyt, niin paikka on tutustumisen arvoinen.

Suomalainen Ev.lut. kirkko.
Suomalainen Ev.lut. kirkko.

Löytyipä täältä Suomalainen kirkkokin, jossa oli hyvä käydä hakemassa hengenravintoa. Joskin kaikkineen koko saari sitä jo valmiiksi henkiikin.

Kuten aikaisemmin totesin, odotan innolla mitä kaikkea seikkailuja elämä onkaan kohdallemme varannut. Sellainen seikkailu tämä kulunut vuosikymmen on jo ollut, niin hyvässä kuin pahassakin. Parhaiten vieläpä niin että jopa pahassa on ollut lopulta kätkettynä jotakin itselleni tuiki tarpeellista ja hyvää.

Hotellimme sisäpiha.
Hotellimme sisäpiha.

Vaikka täällä varmasti ongelmitta viipymisilleen pidempäänkin, niin ilman yhtään haikeutta pakkaamme tälle iltaa kamppeet ja suuntaamme aamulla lentokentälle. Malttamattomana odottaen sitä hetkeä kun kotiin päästessämme lapset rientävät riemusta kiljuen vastaan.

Vapaus. Sitä se raitis elämäntapa parhaimmillaan tänään minulle on.


Menestyminen elämässä.

Menestyminen elämässä. Asia jota olen tavoitellut lähestulkoon kaikin keinoin elämässä, silti sitä juuri koskaan aikaisemmin kokematta saavuttaneeni.

Jotenkin nyt miettien, kasvoin nuoruudessani ajatukseen etten olisi mitään, ellen saavuttaisi elämässä vähintäänkin jotakin Nobel-palkintoon johtavaa suoritusta. Ajatusmalli josta nyt miettien hyvin pitkälti juontavat myös elämässäni pitkään vallalla olleet erinäiset riippuvuudet.

Kohtuuttomat vaatimukset itseni ja sen myötä myös muiden suhteen ajoivat minut jo hyvin nuorena henkisesti loppuun. Riippuvuudet olivat jossain kohtaa keino uskoa edes hetkellisesti noihin täysin utopistisiin unelmiini, joilla lopulta ei tainnut olla hitustakaan realistisia toteutumisen mahdollisuuksia. Tai ehkä joissain kohden olisikin ollut, sikäli jos maltillisesti olisin vain lähtenyt kulkemaan niiden toteuttamista kohden, enkä vain mahdollisimman helpolla ja mahdollisimman äkkiä olisi pyrkinyt väkisin runnomaan asioita paikoilleen. Väkisin kun harvoin mikään asia kohdallani asettuu paikoilleen ja hyvin pitkälti tästä johtuen väsyin jatkuviin vääntöihin ja niistä nousseisiin pettymyksiin.

Mistä sitten kumpuaa kohdallani tuo armoton vaatimustaso suhteessa itseensä? Hyvin pitkälti johtuen siitä että koin aina ja lähestulkoon joka tilanteessa olevani riittämätön, teinpä sitten mitä tahansa. Tuon armottoman riittämättömyyden tunteen ajamana yritin sitten kaikessa ja kokoajan yli omien inhimillisten voimavarojeni, päätyen lopulta tuskaisena toteamaan, että sama kun heittää kaikki persiilleen, kun kuitenkaan mistään mitä yritin, ei lopulta tullut mitään.

Omalla kohdallani nyt miettien, riippuvuudet ovat olleet vain signaali pahasta olostani. Kun sitten itse riippuvuudet tulivat elämässäni sellaisiksi, että niistä aiheutui lopulta pahempi olo mikä sisälläni oli, tulin halukkaaksi opettelemaan niistä pois. Tuolla matkallani olen sitten paneutunut, hetkittäin liki pakonomaisesti kaiken taustalla olleisiin tapahtumiin ja tunteisiin, löytäen pikkuhiljaa sen satutetun pikkupojan joka sisimmässäni olen. Tuo herkkä, pieni suuri mies koki aikanaan niin suunnatonta kipua suhteessa toisiin ihmisiin, että siitä nousseesta uhmasta johtuen ajoi itsensä liki ennenaikaiseen hautaan, yrittäessään todistella maailmalle olevansa jotakin.

Luojan kiitos, elämä pysäytti minut. Kuin näyttäääkseen, ettei sillä mitä ihmiset minusta ajattelivat, ollut mitään merkitystä suhteessa siihen mitä itse itsestäni ajattelin. Pala palalta rakentaessani minuuttani uusiksi, opin hyväksymään itseäni tällaisenaan. Kunnes ihan viimeaikoina olen tullut todenneeksi löytäneeni ihmellisen lempeyden itseäni kohtaan. Lempeyden, jossa piillee armollinen hyväksyminen sen suhteen, ettei minun enää pakonomaisesti tarvitse yrittää olla jotakin suurta. Pieni on kaunista, sanotaan. Omalla kohdallani tässä hetkessä allekirjoitan tuon lausahduksen enemmän kuin mielelläni. Olenhan nyt oppinut itselleni taas yhden tärkeimmistä asioista elämässäni. Ei se mitä suurta saan elämässä aikaiseksi, ole lopulta tärkeätä. Tärkeämmäksi sensijaan muodostuu kaikki se jokapäiväinen pieni tekeminen mitä kunakin päivänä saan tehdä. Noista pienistä asioista lopulta rakentuu yksi suuri kokonaisuus, jota sitten kiikkustuolissa voin omana elämänäni muistella.

Siinä ehkä kiteytettynä se, mitä menestyminen minulle tänään merkitsee. Itsensä arvostamista. Hyväksymistä sekä näistä edellisistä kumpuavaa tahtotilaa tehdä pieniä hyviä asioita päivittäin. Kun itse voin hyvin, myös lähelläni elävät ihmiset voivat hyvin.

Kuten tuossa ylläolevassa videossani ääneen pohdin, tänään minun ei enää tarvitse pakonomaisesti tavoitella maallista mammonaa, saati suurta pankkitiliä. Koen nimittäin juuri tässä hetkessä jo menestyneeni elämässä siinä määrin, ettei sitä millään rahalla, saati mammonalla kyetä mittaamaan. Tästä tullaankin siihen lopputoteamukseeni, ettei mikään maailman raha, saati tavara ole sellaista, jonka suostuisin vaihtamaan tähän tutkimusmatkallani löytämääni sisäiseen rauhaan. Toisaalta jos vaakakuppiin laitettaisiin kaikki se maallinen, mitä elämäni aikana olen onnistunut haalimaan ja toisessa vaakakupissa olisi tämä vallalla oleva sisäinen tilani, olisin samassa silmänräpäyksessä valmis luopumaan kaikesta mitä omistan, kunhan saan pitää tämä ajattelu- ja elämäntavan. Tiedän nimittäin sen, että mikäli menettäisin kaiken omistamani, olisi vain ajankysymys, kun saisin tilalle kaiken sen mitä elämässäni tarvitsen.

Tästä päästään siihen kysymykseen, jota pitkään omalla kohdallani olen pohdiskellut, löytääkseni tämänhetkisen ajatusmallini. Nimittäin se, mikä on se motiivi kaiken tekemiseni taustalla? Onko se itsekkyys? Oman edun tavoittelu? Riittämättömyys? Vai kenties vain pelko siitä että ilman tiettyjä tavaroita tai asioita elämästäni puuttuisi jotakin. Kaikkien noiden negatiivisten tunteiden ajamana tavoittelin aikoinaan aina vain enemmän kaikkea. Silti lähes koskaan hetkeä pidempään kokematta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä olin jo saanut. Ehkä tässä kaikessa päättömässä säntäilyssäni vuosien ja taas vuosien saatossa olikin tarkoituksensa. Se että lopulta toteaisin etten koskaan tule saavuttamaan sitä, mitä ilman en kuvittele osaavani elää. Kunnes lopulta monta kertaa henkisesti ja fyysisesti hajotettuna tulin tähän hetkeen, toteamaan sen että olen jo saavuttanut kaiken tarvitsemani. Loppu on vain niitä pieniä tekoja. Keskittymistä olennaiseen. Elämään, kiitollisuudesta käsin.

Edellinen