Tässä on nyt

kolmisen viikkoa porskutettu ilman yhtäkään vapaapäivää. Siis joka päivä on ollu joko koulua tai töitä tai vaihtoehtosesti sekä koulua että töitä. Nyt alkaa olla sellanen olo, että yks vapaapäivä vois tulla tarpeeseen... Huominen on jo melkein vapaa kun meen aamulla vain kahdeksi tunniksi töihin. Mutta silti pitää herätä ajoissa ja ehtiä paikalle ysiin. Ois niin ihanaa kun sais nukkua ihan just niin pitkään kun huvittaa. Vois syödä aamupalan rauhassa ja vaikka jopa siivota. Ehtis käydä ihan rauhassa kaupassa ja vois viettää aikaa kummitytön kanssa. Yks kaverikin jo totes, että hitto sua näki enemmän sillon kun asuit Helsingissä. Nyt kun asun samalla paikkakunnalla niin ollaan taidettu pikaseen ihan kaks kertaa nähdä...

Ei siinä mitään sinällään että tykkään kyllä olla tuolla koulussa ja tykkään työstänikin. Tuo avustajan homma antaa yllättävän paljon vaikka nyt kun on väsyny ei huvittas yhtään lähtee töihin.

Uusia piirteitä oon kyllä ittestäni löytäny. Sitä on yhtäkkiä huomannu hoitavansa vessa-avustukset ihan tosta vaan, vaikka niitä etukäteen jotenkin kammoksu. Ja oon oppinu höpisemään itsekseni. Tai siis tietty tälle mun avustettavalle juttelen, mutta hän kun ei pysty vastaamaan juuri koskaan niin aikamoista monologia saa heittää. Toisaalta se on myös mun mielestäni se kaikkein rankin tehtävä. Pyörätuolin kärrääminen liki pystysuoria katuja pitkin ei oo mitenkään raskasta verrattuna siihen, ettei se toinen pysty ilmaisemaan mulle tarpeitaan. Ja kun yrittää, niin ei meinaa saada selvää...

Mutta oon myös huomannu sen, että en ole ihan niin herkkä mitä pelkäsin. Osaan ottaa tuon tehtäväni työnä, vaikka pakko myöntää että välillä säälittää tosi paljon. Ei niinkään se tämän avustettavan tila vaan se, miten jotkut ihmiset, jopa läheiset suhtautuu. Pistää vaan miettimään, että mikä meissä ihmisissä on pielessä...