Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Seuraava

Yrittäminen vs onnistuminen

Jos oikein kovasti yrittää, tekeekö se minusta yrittäjän? Määritteleekö sen yrittämisen laatu, aikaansaatu tulos, vai puhtaasti raha? Olen kiitollinen mahdollisuudesta edes yrittää tehdä hyvää, vaikka lopputulos olisikin huono.

Tuo ylläoleva teksini, on pohdintaa nykytilanteestani. Olen siis toistamiseen yrittämässä yrittäjänä. Aikaisempi yritykseni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hyvin pitkälti sen vuoksi etten omannut minkäänlaista kokemusta saati koulutusta yrittäjyyteen liittyen ja toistaalta vielä tuolloin minua eteenpäin vievänä voimana jylläsi puhdas itsekkyys, itsekeskeisyys sekä omanedun tavoittelu.

Opin ensimmäisestä yrittäjyydestäni todella paljon. Lähinnä siitä johtuen, että tuon yrityksen kohtalona oli konkurssi, josta seurauksena minulle jäi käteen avio-ero sekä n.130 000€ ulosottovelat.

Tänään, hassua kyllä, olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Osaltaan kiitos konkurssin, ajauduin elämänpolullani harhaan siinä määrin, että tuolla sivupolulla oli mennä muutakin kuin pelkkä vääränlainen ylpeys. Nimittäin henki. Pakenin elämää vajaan 10 vuotta. Päihteisiin, lääkkeisiin, pelaamiseen ja ihan kaikkeen millä vain hetkeksi sai unohdetuksi todellisuuden joka oli liian suuri palanen purtavaksi. Kohdattua pohjani, aloitin uudelleenrakennus projektin, joka jatkuu edelleen. Tuon projektin seurauksena olen saanut elämääni kokonaan uuden suunnan. Oikeastaan ainoa asia, mikä minulta tällä hetkellä puuttuu, on säännölliset tulot. Siis sama asia, joka tavalla tai toisella on seurannut minua läpi elämän.

Hassua sinällään on se, että lopetettuani opiskelut peruskoulun jälkeen ammattikoulussa, elin ajatuksella, etteihän ihmisen tarvitse opiskella, saati töitä tehdä, tullakseen toimeen. Valitettavasti joudun tässä hetkessä pyörtämään sanomiseni. Sillä juurikin työtä ihmisen tulee tehdä, saadakseen maksettua elämisensä. Ei taivaasta tipahtele suuria voittoja uhkapeleistä, eikä läheiseni ole syntyneet sitä varten, että heillä olisi velvollisuus minua elättää. Tämä oli valehtelematta ajatusmalli, jonka turvin lähdin aikoinaan elämääni rakentaa. Ajatusmalli, joka sittemmin vei minut totaalisen tuhon partaalle.

Tänään ymmärrän, että jokaisen on oma osuutensa asioissa tehtävä, tullakseen toimeen ja pärjätäkseen elämän karikoissa. Se mikä minua tässä hetkessä ihmetyttää, on se, etten näytä millään keinolla pääseväni kiinni säännölliseen tulonlähteeseen, vaikka mitä yrittäisin.

Opiskelin 6 vuotta, lukien itseni tietotekniikkainsinööriksi. Saamatta silti töitä. Kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen, alkaakseni kiertää erilaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa kertomassa karua tarinaani siitä, mitä erilaisiin riippuvuuksiin pakeneminen tuo tullessaan. Olisin vallan tehokas tuossa hommassa, sikäli kun voisin tehdä tuota vapaaehtoisena. Mutta kun perustin toiminimen, jotta voisin sen turvin kiertää ja samalla tienata elantoa perheelle, on keikkojen määrä tippunut yli puoleen, koska oppilaitokset mieluummin käyttävät vapaaehtoisia luennoitsioita, kuin maksaisivat siitä mitään. Tällä hetkellä minulla on ollut oma toimitila, jossa voisin tarjota avokuntoutuspalveluita eri riippuvuuksista kärsiville, mutta kunnat ja kaupungit karsivat juuri näistä palveluista koko ajan kovalla kädellä, ymmärtämättä säästövimmassaan ajavan palveluiden alasajolla vain eri riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä yhä ahtaamalle, joka taas automaattisesti merkitsee kulujen kasvua niin kunnissa kuin kaupungeissakin.

Lisäksi kuuntelin sisintäni, hakeutuen taas koulunpenkille. Aloittaen mentor-opinnot alkuvuodesta. Lähinnä sillä ajatuksella, että löytäessäni itseäni enemmän, minulla on enemmän mistä antaa. No paljon olen saanut, sitä ei käy kieltäminen, mutta paskamaista tuossa kaikessa on se, että kyseinen koulu kustantaa kaikkineen uuden auton hinnan rahaa, jota minulla tässä hetkessä ei tunnu töiden kautta siunaantuvan ei sitten millään.

Parasta kaikessa on se, että omanarvontunnottomuudessani, olen eksynyt erinäisiin yhdistyksiin mukaan, jossa sinällään ei olisi mitään pahaa, mutta tosiasia on vain se, että sinällään aikaa vievistä tekemisistä noissa yhteyksissä ei palkkioksi saa kuin kiitosta, joka allekirjoittaneelle ei edelleenkään merkitse yhtään mitään, kun en sitä oikealla tavalla osaa vastaanottaa.

Tähän yhdistystoimintaan liittyen eräässä yhteydessä, ajattelin pienessä päässäni taas kerran suuria. Alkaen räätälöidä kokonaisuutta, jossa yhdistäisin kaiken osaamiseni, vapaaehtoisuuden, yhdistystoiminnan, kokemusasiantuntijuuden, syrjäytymisuhan alla elävien nuorten auttamisen, seniori väestön tietotekniikkataitojen kehittämisen sekä yrittäjyyden. Haaveillen samalla saavani palkkioksi itselleni sen eniten kaipaamani palasen loksahtamaan kohdilleen elämässäni, eli säännölliset tulot. No asiat etenee ihan positiivisessa sävyssä, hankkeen toteutumisen käyvän kokoajan realistisemmaksi. Ikävää vain tällä hetkellä kaikessa positiivisuudessa on se, että olen omalta osaltani satsannut jo kohta vuoden vapaaehtoisesti omaa aikaani tuon hankkeen toteuttamiseen ja tällä hetkellä horisontissa siintää ensi vuoden toukokuu, jolloin kaiken osuessa kohdilleen, hankkeeseen saadaan rahoitus, jonka myötä myös tuo viimeinen puuttuva palanen olisi elämässäni paikoillaan. Sitä kohden tänäänkin matkustan, yrittäen uskotella itselleni kokoajan sitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka kuinka epätoivoiselta välillä vaikuttaisikin.

Olenhan kuitenkin saanut elämässä toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jonka turvin olen saanut kasvaa ihmisenä itsekeskeisyyden perikuvasta, toiset ihmiset huomioonottavaksi, empaattiseksi ihmiseksi, jolla toisen ihmisen hyvinvointi merkitsee melkein enemmän kuin omani.

Tämän kirjoituksen tarkoitusperä on yksinkertaisuudessaan se, että saisin taas kerran palautettua itseni takaisin oikealle tielle. Tielle jonka tiedän joka päivä vievän kohti parempaa. Välttämättä se ei tarkoita aineellista hyvää, mutta jos jotakin, niin sen olen elämässä oppinut varsin karulla tapaa, että tuo aineellinen hyvä on itseasiassa pelkästään pahasta, ainakin minulle.

Lopuksi kerrottakoon vielä se, että mikäli minulla ei olisi perhettä elätettävänä, joiden eteen olen valmis tekemään mitä tahansa, olisin varmasti jo monta kertaa antautunut väärällä tapaa, periksi antaen. Mutta katsoessani vaimoani sekä 5 lastani, ymmärrän elämässä olevan jotakin paljon suurempaa, kuin raha ja toimeentulo. Nimittäin rakkaus. Sen arvoa ei vain aina tahdo ymmärtää, kun kovin suorituskeskeisessä maailmassa täällä taivaltaa.

Rakkaus on minulle Voima, joka panee liikkeelle silloinkin, kun tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vetää peitto korviin.


Ajattelua, olemassaoloa.

<3 Ihana elämä <3
<3 Ihana elämä <3

Kysy itseltäsi tässä hetkessä, mitä kaipaat elämässäsi eniten? Mikäli olet rehellinen itsellesi, huomaat saaneesi jo kaiken tarvitsemasi.

Minulta ei tässä hetkessä puutu yhtään mitään. Mikäli olen johonkin tyytymätön, on se vain todistus siitä ettei ihminen koskaan osaa olla tyytyväinen. Vai osaako sittenkin?

Ihmisen elämä on kuin harsopilvi. Niin kaunis, mutta samalla äärettömän hauras. Vaalikaamme elämää. Se on arvokas.
Ihmisen elämä on kuin harsopilvi. Niin kaunis, mutta samalla äärettömän hauras. Vaalikaamme elämää. Se on arvokas.

Mitä raittius on antanut minulle: Uuden elämän. Seitsemän vuotta sitten minulla ei ollut juurikaan toivoa, tänään elän ja hengitän sitä. Olen saanut takaisin perheeni ja läheisteni luottamuksen. Ystäviä. Terveyden. Sisäisen tasapainon. Pari ammattia. Luottotiedot. Töitä. Lisäksi olen saanut toteuttaa kourallisen unelmiani. Raittius on minulle kaikki. Raittius on kohdallani yhtäkuin elämä. Matka jatkuu.


Kiitollisuutta. Luottamusta. Elämää.

Uteliaana oppimaan uutta elämästä
Uteliaana oppimaan uutta elämästä

Joskus vielä nykyhetkessä mieleni valtaa tuttu synkkyys, joka aikoinaan ajoi minut totaalisen tuhon partaalle. Onneksi tänään ymmärrän sen merkitsevän vain sitä, että olen harhautunut nöyryydestä elämää kohtaan, yrittämään epätoivon vimmalla hallita elämäni tapahtumia. Tuo ymmärrys on tie takaisin nöyryyteen suhteessa omaan elämään ja sen myötä löytyvään kiitollisuuteen siitä kaikesta mitä uusi elämä on minulle sekä läheisilleni antanut.

Olen äärettömän kiitollinen tänään siitä, että voin tässä käsi sydämellä kirjoittaa omaavani täyden luottamuksen suhteessa läheisiini. Aikoinaan tuhosin omalla käytökselläni tuon tänään kaikkein korkeimmalle arvostamani asian täysin. Tuonne menneeseen palaamalla, en voi kuin ihmetellä sitä, kuinka kieroutuneeksi erilaiset riippuvuudet, ihmisen orjuuttaessa ajaa. Millään ei ole yksinkertaisesti mitään merkitystä, niin kauan kuin vain saa oman päänsisäisen pakkomielteen riippuvuutta kohtaan vaimennetuksi.

Tänään ymmärrän myös sen, mikä minut ajoi tuohon itsetuhoiseen oravanpyörään, josta pois oppiminen on vaatinut aikaa ja kärsivällisyyttä. Käsittelemättömät asiat ja tunteet sekä tapahtumat, jotka noita edellä mainittuja aiheuttivat.

Ehdin elämässäni paeta itseäni parikymmentä vuotta, jos ei enemmänkin. Nyt olen reilun 7 vuotta rakentanut elämääni uusiksi ja voin siis enemmän kuin kiitollisena todeta myös tuon mielestäni tärkeimmän, eli luottamuksen rakentuneen tähän mennessä paremmalle tolalle kuin mitä se koskaan on ollut.

Aikaisemmassa elämässäni en uskaltanut luottaa kehenkään, saati mihinkään ja sen vuoksi käytökseni oli sen kaltaista, ettei loppupeleissä kukaan luottanut minuunkaan. Raitistuessani tulin tilanteeseen, jossa ymmärsin sen, etten voisi jatkaa elämää ilman että opettelisin luottamaan toisiin ihmisiin. Tuosta luottamuksesta on sittemmin rakentunut halu elää ja toimia rehellisesti suhteessa itseensä ja sitä kautta toisiin ihmisiin. Tänään en halua tuota luottamusta menettä ja sen vuoksi teen kaiken mahdollisen mitä tämä päivä vaatii, jotta minun ei tarvitse palata tuonne tuhontielle.

Mistä tänään sitten saan olla kiitollinen? Minulla on maailman ihanin vaimo, jonka kanssa olemme käyneet läpi helvetin, löytäen tien joka johtaa valoon. Minulla on kolme omaa ja kaksi "lainattua" lasta, joille saan olla esimerkkinä siitä, kuinka kaikista asioista kannattaa ja voi puhua. Saamme joka päivä yhdessä opetella käymään läpi erilaisia tunteita, joita meillä jokaisella joka päivä on. Puhumalla ne on helpompi yhdessä kohdata.
Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä työtä joka on omintani. Menneisyyden kauhuista on muodostunut minulle tässä prosessissa voimavara, jota käyn kokemusasiantuntijana kertomassa erilaisissa kouluissa, oppilaitoksissa sekä työpaikoilla.
Minulla on koti, jonka juuri vasta muutama viikko sitten itsellemme ostimme. Parasta tässä kodissa on ihmiset, jotka täällä kanssani asuvat, mutta lisäksi tästä tekee minulle kodin ympäristö jossa kotimme sijaitsee. Muutimme samalle seudulle, jossa pienenä uteliaana lapsena kasvoin, mutta jonka kadotin lähtiessäni maailman turuille. Nyt saan siis palata täällä lapsuuteeni, mikä tässä hetkessä on ehkäpä juuri oikeaan aikaan.
Lisäksi kodissamme vilisee kissoja. Kaikkiaan neljä kappaletta. Kirsikkana kakussa, kodissamme terrorisoi vasta muutaman kuukauden ikäinen Tiibetinspanielin pentu, jollainen minulla oli viimeksi 10-vuotiaana, mutta josta silloin jouduin vastentahtoisesti luopumaan.
Minulla on kiitoksen aiheena myös se, että olen saanut kuluneiden vuosien aikana rakennettua ihmissuhteeni täydellisesti kuntoon. Olen hyvittänyt läheisiäni ja sen myötä saan tänään elää ilman minkäänlaista syyllisyyttä suhteessa menneisyyteeni. Olen myös löytänyt ensi kertaa elämässäni oikeita, aitoja ystäviä, joille puhua ihan kaikesta ja näillä eväillä tänäänkin voin luottavaisin mielin vastaanottaa sen mitä elämällä tänään on minulle tarjota. Tiedän sen kuitenkin olevan sellaista, minkä tässä hetkessä tarvitsen, voidakseni jatkaa kasvua ihmisemmäksi.

Elämä on ihmeellinen seikkailu, jonka yllätyksellisyyteen ei koskaan tule kyllästymään.

Olen kiitollinen niin paljosta, tänään.


Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan elämää.  2

Elo tää juoksuhaudoissa on..
Elo tää juoksuhaudoissa on..

Pohtii yksinäisyydessä sitä, että mikäli en kelpaa ihmisille tällaisena, joksi viime vuosieni tutkimusmatkalla itseeni olen saanut kasvaa, millaisena sitten kelpaisin? Jos taas kelpaan muille ihmisille, miksi en riittäisi itselleni. Välillä tarvitaan raastavaa sisäistä tuskaa, jotta havahtuisin todellisuuteen, jossa tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Elämän suorittaminen, mitä se kohdallani on?

Olen kasvanut perheessä, jossa tunneilmapiiri oli kovin epävakaa. Tänään ymmärrän sen olleen sitä, ettei vanhempani olleet saaneet kykyä käsitellä vaikeita asioita tavalla, jolla olisi varmistettunse että herkkä lapsi kuten olin, ei olisi joutunut kohtaamaan asioita ja tapahtumia, jotka nyt miettien lapsen ei tarvitsisi joutua kohtaamaan. Kasvoin ajatukseen, että aivan sama mitä teen, se ei ole kyllin hyvä.

Älkää käsittäkö silti väärin. En millään muotoa syyllistä vanhempiani vaikeuksista joita elämässä olen kohdannut. Päinvastoin, haluan vain omassa elämässäni pureutua mahdollisimman syvälle syihin ja olosuhteisiin, välttääkseni siirtämästä näitä tiettyjä sukupolvelta seuraavalle siirtyviä perintöjä.

Vanhempani rakastivat lapsiaan juuri niin paljon kuin kykenivät. Isäni halusi enemmän kuin mitään, myös minulle parempaa elämää kuin mitä itse oli elänyt. Valitettavasti hänen suustaan kuultuna "Rakastan sinua" tuli ulos, mennen syvälle sisimpääni pureutuen sanoina " Sinusta ei koskaan tule yhtään mitään"

Ihmiselle joka jumaloi isäänsä, nuo sanat kummittelevat sisimmässäni yhä edelleen. Aiheuttaen sen, ettei edelleenkään mikään riitä itselleni, tein sitten mitä tahansa. Yritän hallita elämää. Ohjailla kuin näytelmää, jossa tulisi olla erilainen loppu, mutta jossa aina esiripun laskeutuessa, jään samaan tyhjyyden tunteeseen, kysellen itseltäni itkien, miksi.

Ajoin itseni tuhon partaalle yrittäessäni saavuttaa jotakin, mitä elämässä ei saavuta, ellei pysähdy ja aloita matkaa itseensä. Elin vuosikymmenen yrittäen löytää onnea materiasta, rahasta. Tuhosin kaiken, saavuttamatta mitään.

Tänään ymmärrän tarvinneeni tuon juoksuhaudalta vakuttaneen laoputtomantuntuisen kujanjuoksun, päästääkseni irti siitä harhasta, että ihmisyyteni, saati onnellisuuteni olisi millään tavoin sidoksissa siihen, mitä maallista omistan.

Menetin kaiken, löytääkseni todellisen onnen. Sisäisen rauhan, itseni, olosuhteitteni sekä toisten ihmisten suhteen. Tänään tiedän mikä elämässä on tärkentä, mutta yhä uudelleen ajaudun suorittamaan elämää, pyrkien saavuttamaan jotakin, jonka tiedän pakenevan sitä kauemmas, mitä kovemmin sitä yritän tavoitella. Omanarvontuntoa, sitä en löydä tuolta jostain. Se on minussa. Valmiina puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, kunhan minä tulen valmiiksi unohtamaan elämänhallinnan, suorittamisen, materian tavoittelun sekä ylipäänsä kaiken, mitä maalliseksi kutsutaan. Sisäinen tasapaino löytyy sisältäni, ei tuolta jostain. Valitettavasti minun vain tarvitsee yhä edelleen säntäillä päättömästi tuolla jossain, tullakseni itseni äärelle, löytääkseni sen mitä etsin. Rauhan. Onnen.

Olen saanut elämältä kaiken. Surullista ihmisyydessä vain on se jatkuva halu saada lisää, jotakin. En enää tarvitse mitään, minulla on jo kaikki. Tässä hetkessä. Ollessani läsnä itselleni. Tulen läsnäolevaksi muille ja sitä kautta tulen aina saamaan peilauksina toisista ihmisistä juuri sen mitä kulloinkin tarvitsen, eikä minun tarvitse tehdä muuta, kuin pysähtyä vastaanottamaan kuin lahjana kaikki se mitä elämällä on minulle annettavaa. Elämä.

Voin vain aavistella sitä, mitä suuresti kunnioittamani sotaveteraanit ovat joutuneet elämässään kokemaan ja vaikka hetkittäin elämä tuntuu siltä, kuin juoksisin henkensäkaupalla pitkin kujaa, jossa kuuluvat vain luotien vingahtelut, ymmärrän tänään sen, ettei se ole mitään siihen verrattuna, mitä nuo sankarit ovat meidän vapautemme eteen joutuneet aikoinaan kohtaamaan. Tuosta kunnioituksesta käsin, haluan omalta osaltani tänään tehdä kaiken voitavani, jotta omat lapseni ja lapsenlapseni saisivat minulta aikanaan perinnön, jota ei rahassa voida mitata, vapauden.

Olen vapaa. Olen kiitollinen.


Elämässä tärkeintä on rakkaus

Elämän opiskelija
Elämän opiskelija

Elämäni tärkein asia tänään on usko siihen, että rakkaus lopulta voittaa.

Tuo ajatelmani kiteyttää kaiken sen, minkä turvin olen saanut kuluneet vuodet rakentaa elämääni totaalisesta tuhosta, kokonaan uudelleen. Vaikka minä monta kertaa menetin toivoni, vierelläni kulkenut ihminen, rakas vaimoni uskoi minuun, meihin, rakkauteen. Kiitos tuon ihmisen, saan tänään kirjoittaa tätäkin tekstiä, ollen äärettömän kiitollinen elämälle tästä toisesta mahdollisuudestani. Aion käyttää sen hyvin.

Aikoinaan elämä heitteli silmilleni lokaa enemmän kuin omiksi tarpeikseni. Koin konkurssin, avio-eron, isäni itsemurhan, läheisen ystävän kuoleman ja silti halusin elää. Monta vuotta pakenin tuskaa päihteisiin, lääkkeisiin, uhkapelaamiseen ja mihin tahansa, missä edes hetkeksi saisi hiljennetyksi sen päässä takovan tuskan, joka todellisuudessa oli sisälläni raastavaa tuskaa, joka halusi murtautua minusta ulos keinolla millä hyvänsä.

Loppupeleissä minut pysäytettiin. Luojan kiitos. Kävin läpi kuntotusprosessin, jonka avulla san kosketuksen itseeni, alkaen rakentaa hiekanjyvien kokoisista siruista luottamusta, jollaista en aikaisemmin elämänkokemuksieni kautta ollut uskaltautunut luomaan. Tänään tuo luottamus kantaa yli vaikeimpienkin vastoinkäymisten, ilman että minun tarvitsee palata entiseen itsetuhoiseen elämäntapaani. Tänään haluan elää, en kuolla. Siksi elän tätä päivää puhtaana, ilman pakenemista.

Ylläoleva kuva kiteyttää mielestäni tämän hetken kokolailla kauniisti. Kuvassa on muutaman kuukauden ikäinen perheenjäsenemme Remu, joka liittyi muonavahvuuteemme vajaa pari viikkoa sitten. Samassa hetkessä toteutui yksi pitkäaikaisimmista unelmistamme, oma koti. Unelma, jonka jo hautasin todella syvälle sisimpääni, ajatellen pahimmassa velkahelvetissäni, etten sitä koskaan saavuttaisi. Tänään se kuitenkin on totta.

Tänään meidän raitista, uutta elämäämme kanssani on jakamassa vaimoni, viisi lasta, neljä kissaa ja Remu, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ilman että niitä tarvitsisi itse itselleen olla aiheuttamassa.

Kuten otsikossani jo totesin, elämässä tärkeintä on rakkaus. Se parantaa syvimmätkin haavat, luoden kokonaan uuden ihmisen.


Seuraava