Sanperi

Hurtta oli taas tänä aamuna niiiiiin ilonen kun mä könysin sängystä ylös. Niiiiin ilonen et hyppi ja pomppi mua vasten ja raapas kunnon jurmut mun paljaaseen reiteeni kynsillään. Ja se muuten sattu. Vaikka eihän se kai sille voi mitään et siitä on kiva kun sen seuraks herätään ja oma moka ettei mulla ollu pöksyjä jalassa. Mut silti, hittis. Mä en selkeestikään ole mikään koiraihminen...

Eilen kaveri muris sit karpaasille kun tuli käymään meidän kanssa lenkille. Tolla hurtalla on jotain miähiä vastaan. En tiedä mitä traumoja se on joskus saanu, mutta naisille se ei todellakaan murise. On ihan paras kaveri kaikille naispuolisille mut sit miehille murisee ja haukkuu. Karpaasillekin ennen kun sit lähdettiin lenkille ja hurtta unohti sen kun oli niin paljon kaikkee mielenkiintosia pissejä haisteltavana ettei ehtiny yhtä ukkelia paljoo aatella. Ja sit lenkin jälkeen ne jo alkokin olla melkein kavereita. Siis melkein. Mun jaloissa hurtta pyöri, mutta sit kun karpaasi rapsutteli sitä niin johan tää jo lipas varovasti kädestä ja sit jo oli ihan tyytyväinen et joku rapsutteli, vaikkakin sitten joku miäs.

Jep, tollasen karpaasin kanssa nyt on treffailtu viikon verran. Ihan ok, mut mä yritän taistella ahdistumista vastaan. Siis kivahan se on et joku tykkää jne. Mutta mä vaan pelkään suunnattomasti et alan ahdistua. Tai nyt mä kai ahdistun siitä et pelkään et ahdistun... Onko sellanen mahdollista? Kun oikeesti pitäs olla vaan tyytyväinen et on joku joka huomioi ja halii ja pusii ja kertoo kohteliaisuuksia ja on mukava ja kaikkee... Siks mä yritänkin olla ihan vaan ajattelematta mitään. Ja yritän sillekin vihjata ihan silleen huomaamattomasti et jos nyt vaan otettas ihan päivä kerrallaan. Et ei o kiire mihinkään.... Nii, siks mä en avaudun tän enempää nyt tällä kertaa. Nyt mä vaan toteen, että mä elän päivän kerrallaan enkä murehdi enkä suunnittele enkä ahdistu :)