Epätodellista

huonompi ilta. Näitäkin on; päivä menee upeasti, ja sitten jokin tökkäisee ja se on siinä. Itselläni tämä kävi töistä palattua, kun pistin asuntohaun päälle ja: miksi ihmeessä laitoin aluehauksi edellisen kotikuntani? Siis paikkakunnan, josta minut lähetettiin pois, vastoin omaa tahtoani? No, kuinka ollakaan, haun toinen tai kolmas kohde oli tuttuakin tutumpi rakennus ja that's it.

Alkoi tehdä niin huonoa, että polkaisin fillarin liikkeella ja poljin kaksi tuntia melkein yhtä soittoa. Pysähdyin toki välillä kauniille maisemapaikalle, jossa istuin puolisen tuntia kyynel silmäkulmassa. Kuka on väittänytkään, että maailma olisi oikeudenmukainen paikka? Kysyi joku joskus.

Palattuani kämpille laitoin uudet haut päälle, ja koetin unohtaa aiemmat huuhailuni. Fiilis oli kuitenkin kadonnut. Siirrän siis sovinnolla kaksion/kolmion etsimisen huomiselle toivossa, että silloin on taas parempi päivä. Kysymys ei siis ole materiasta eli isomman asunnon etsimisestä, vaan tavallaan henkisen, uuden ja isomman asunnon löytämisestä. Päässä on vikaa vikaa vikaa.

Näitä juttuja ei ymmärrä kukaan, joka ei ole kokenut totaalista jättämistä...

tämä kirjoittaminen. Kuinka kummassa vuorokauteen saisi muutaman lisätunnin, kun eivät nämä tahdo riittää. Toisinaan pohdin, mitä oikeasti tekisin, jos saisin lisätunteja. Luultavasti tekemistä vain kertyisi lisää ja taas tunnit kävisivät riittämättömiksi. Jos tekisin edes jotain mainitsemisen arvoista; vaikka vapaaehtoistyötä tai muuta humaania toimintaa. Vaan ei, aikani kuluu jonninjoutavaan.

Jonninjoutavaa, no jaa. Teen kaikkea kivaa, sellaista nyhräämistä josta ei juuri tulosta näy. Istun paljon koneella, etsin vuokra- tai omistusasuntoja, puhtaaksikirjoitan tekstejä, kirjoitan kirjeitä ja toisinaan puuhaan valokuvien parissa. Chattailuun menee jonkin verran aikaa; se on sosiaalinen verkostoni kun muita, live-ihmisiä ei liiemmin ole.

Tätä vaihetta on kestänyt reilun vuoden. Vaikka toisinaan on yksinäinen olo, ja varsinkin silloin kun haluttaisi purkaa tuntojaan, niin on tässä puolensakin. Tämän ikäinen, perhekeskeistä ja sittemmin pelkkää (uutta) parisuhde-elämää kokeneena osaa aiempaa paremmin arvostaa riippumattomuuttaan; sitä, että ei tunne olevansa riippuvainen toisen menoista, mielialoista, toiveista ja odotuksista.

Tämä teksti on kirjoitettu 'hyvänä' päivänä, muitakin toki on.

ja tilistä jäi vain haikea muisto. En varmaan ole ainoa, jolle niin käy, joskaan tietoisuus ei paljoa lohduta. Varmuuden vuoksi kävin töistä palatessa ostamassa kaksi kassillista ruokaa, ettei ainakaan heti tarvitse kurkistella tyhjään kaappiin. Myös, kun oli vähän mäntti olo, tärväsin jäätelöpakettiin, jonka heitin huiviin lähes seisaaltani. Siinä sitten sai kärvistellä, intolerantikko kun olen. Mutta, hyvältä maistui kuitenkin.

Pankkireissu oli myös varsin antoisa. Neitonen selvitti tilanteeni nätisti ja teki lainahakupaperit kuntoon, vaikka molemmat vähän epäilimme ettei se tässä vaiheessa ole ihan järkevää. Kunhan saan opinto- ym lainat vähän matalammalle, niin laitan haun uusiksi. Joka tapauksessa tästä on lähdettävä isompaan huusholliin, joten miksi en maksaisi itselleni sitä samaa minkä vuokrakämpästä joutuisin pulittamaan?

Myös soittivat oppilaitoksesta, johon olen hakemassa parin vuoden koulutukseen. Elokuun puolella käyn paikan päällä kartoittamassa, mitä itse asiassa tarvitsen ja mihin on mahdollisuuksia. Jo ajatus, että saisi itselleen noin palkitsevan 'harrastuksen', saa mielen hyrisemään. Joten, alun kielteisestä sävystä huolimatta, olen ihan tyytyväinen tähän päivään.

Tästä on hyvä jatkaa; taidanpa puhtaaksikirjoittaa pari tuntia.

ja viikonlopun ensimmäinen aamu. Hiukan särkyinen olo. Eilen tuli pyöräiltyä tavallista enemmän; kävin asuntoesittelyssä ja sen jälkeen pyöräytin naapurikaupungin supermarketissa tarjouskahvin perässä. Ei siinä mitään, vaan kun en ollut osata sieltä enää kotiin. Seikkailin vieraannäköisillä kaduilla, kyselin vastaantulijoilta ja osasin viimein tutulle reitille. Onneksi oli vesipullo mukana, muutoin olisivat voimat uupuneet täysin.

Aamusuihkun jälkeen lehahdin ykskaks kirkkaanpunaiseksi ja nahkaa alkoi pistellä. Mikä lie reaktio ja mihin, en tiedä. Liekö vesijohtovedessä jotain kummallista? Vielä parin tunnin jälkeen kuumottaa. Peruslotion helpotti vähän, muutamia läiskiä jäi vielä kirveltämään.

Kohta lähden systerin kanssa tukussa käymään; itse vain kortinhaltijan ominaisuudessa sillä ei ole ostamisen tarvetta. Eilinen marketissa käynti aiheutti lievän paniikkireaktion kuten aina; en pidä suurista kaupoista, jossa ei näe kuin loputtomiin jatkuvan tavarameren. Tavallinen Alepa, Siwa tms on minun ostospaikkani. Ruokakaupassakin käyminen on niin epämieluisaa, että koetan rajoittaa käyntini kertaan viikossa.

Kupillinen kahvia ja menoksi...

heräsin kuin kuolleen unesta. Olin nukkunut yhdeksän tuntia täysin tajuttomana; en muistanut edes yöllä katsomiani unia. Katselen yhden yön aikana enemmän 'leffoja' kuin viiden vuoden aikana oikeassa kinossa :) Onnekseni unet ovat viihteellisiä ja/tai jännittäviä; painajaisia en muista nähneeni vuosikymmeniin. Tämä ainakin on yksi syy siihen, että niin mielelläni menen nukkumaan; odotan aina innokkaana tulevan yön seikkailuja.

Päivä meni nopeammin kuin edellinen, samaa vauhtia siis myös vanhenin... hassua miten tässä ikävaiheessa tulee tuollainen ajatus mieleen. Jokainen, vaikka miten hyvin käytetty, lisäpäivä on pois elinajasta. Ehkä ajatus johtuu tietystä turhautumisesta, jonka taas aiheuttaa tietoisuus, että ei saa aikaan mitään merkittävää? Mitä tuo merkittävä sitten olisi, en osaa sanoa.

Ilta meni asuntoilmoituksia selaamalla kuten ennenkin. Eräänlainen mania saa lukemaan aina seuraavan ja seuraavan ilmoituksen, tutkimaan faktat ja katsomaan kuvat sekä sijainnin kartalla. Ilmaista huvia... toisinaan kyllä ahdistaa kuvia katsellessa, kuinka täyteen ahdettuja jotkut asunnot ovat, tai sitten kuvakulmat vääristävät todellisuuden. Itselleni on sitä mieluisampaa, mitä enemmän tyhjiä lattianeliöitä on liikkua. En pidä myöskään verhoista ikkunoissa tai matoista lattialla...

Huomenna viikon viimeinen polkaisu sorvin ääreen... sitten lepoa.

sillä viime yö meni harakoille pojan kotiuduttua töistä. Minulla oli varalla vain korvatulpat, ja vaimensivathan ne äänet, eivät kuitenkaan tuoneet unelle jatkoa. Nyt tuntuu että silmät menevät aivan eri tahtia ja virheitä tulee koko ajan.

Muutoin päivä meni väsymystä lukuunottamatta hienosti. Samat kuviot mennen tullen ja paljon uutta siinä välissä. Kotiin palattuani ryhdyin asunnon etsintään ja löysin kohtalaisen kivan pohjaltaan ja laitoltaan. Sijainti vain oli 2km sivussa... ehdin kuitenkin olla muutamassaa viestinvälityksessä kämpän välittäjän kanssa. Puuttuu vain rahoitus. Hah. Näinköhän ensi viikolla tapaamani pankki-ihminen malttaa pitää naamansa peruslukemilla kuullessaan millä edellytyksillä kuvittelen saavani ison kasan rahaa :)

Nauroi tai ei, yritettävä on. Jos ei mitään yritä, ei saa edes näpeilleen. Muusta puhumattakaan. Se muu on varmaan niin hankalan takana, että mainoslauseista huolimatta pankista tuskin haluamaani löytyy. Mikä muu? No se elävä ihminen joka meikäläisen bongaa ihan huomaamatta.

Ulkona alkoi tuulla ihan tosissaan, pitänee laittaa ovia pienemmälle.

on olo näin viikonlopun alussa. Työn- ja työnopiskeluntäyteinen viikko takana, sekä muistissa monia möhläyksiä jotka vielä jonkin aikaa kirveltävät. Hetken kuluttua harmittavat enää hiukan, huomenissa tuskin lainkaan. Vaikka pääkopassa onkin tietoisuus siitä, että kukaan ei ole seppä syntyessään, niin tulee nolo olo kun huomaa että ei osaakaan.

Tämä on hienoa aikaa kesästä. Ikkunani ulkopuolella on runsaasti vihreää; suuria puita, joiden lehvien läpi ilta-aurinko kauniisti siilautuu. Kaupungin äänet kuuluvat vain aavistuksena parvekkeen avoimesta ovesta. On sellainen runsaan kylläinen olo; ei niinkään ruumiillisesta täyttymyksestä kuin Suomen suven suloisuudesta. Romanttista hupsutusta.

Ajatus kahden päivän täydellisestä vapaudesta on nautittava. Kun ihminen on yksin (vaikkakaan ei omasta tahdostaan), osaa arvostaa sitä että ei ole tarpeen kysellä kenenkään suunnitelmista tai aikatauluista. Parisuhteessa on mukavaa että on joku, jolla on ajankäytön suhteen ideoita tai ehdotuksia, joita voi sitten yhteisymmärryksessä soveltaa. Molempi parempi; pääasia, että on sinut molempien vaihtoehtojen kanssa.

Loppuperjantai menee viikonloppuun sopeutuen, huomenna - no, sen näkee huomenna.

lähenee jo loppuaan. Töistä palattua aika on mennyt kuin siivillä, lepattaen ja pikkuhiljaa maata kohti mennen. Esikoinen käväisi syömässä sekä päivittämässä viime kuulumiset. Hänelläkin on niin paljon omia menoja, että näitä harvoja tapaamisia osaa 'arvostaa'. Sitäpaitsi, on mukava syödä seurassa; on kiva 'puhua ruoka suussa'.

Sen jälkeen olen laitellut valokuvia nettikisoihin, jos vaikka tärppäisi. Itse en osaa arvioida kuvieni laatua, joten 50/50 mahdollisuudet. Eihän siinä mitään menetäkään. Kuvaaminen on kivaa, ja jos vain saisi mieleisen kameran niin tulisi kuvattua varmaan enemmänkin. Tällaista kisaa seuratessa huomaa, miten samoin 'me kuvaajat' ajattelemme siitä, mikä on kaunista tai muuten kuvaamisen arvoista. Tai mikä olisi hyvä kuvakulma tai valaistus.

Myös asuntosivuilla olen käynyt, kuten joka ikinen ilta. Tahtoisin päästä väljempiin oloihin; saunallista siedettävänvuokraista kaksiota on kuitenkin ilmeisen hankala saada... Olen ihmetellyt, miksi olen saunan laittanut kaikkiin hakukriteereihini. Kai se niin on, että vanhemmiten mielellään lojuisi ja loikoilisi lauteilla; rankan työpäivän päätteeksi, silloin kun oikein ketuttaa, kun paleltaa, kun on liikkunut rankasti, kun kun kun... uimahallissa ei saa fiilistä, eikä siellä voi sillä lailla lojua tai loikoa. Tulee vielä sanomista. Ystävällisessä hengessä...

Päivän paras hetki lähestyy; aika, jolloin voi sulkea silmänsä ja alkaa odotella Nukkumatin elokuvaesitystä...

ja kolmanteen. En vielä ole päässyt sinuiksi tämän sivuston, saatikka oman osioni kanssa. En oikein tiedä, mitä sille, tai mitä sen kanssa, pitäisi tehdä. Kukin varmaan tavallaan.

Tämäkin työpäivä on jo historiaa. On turhauttavaa toisinaan, kun oppimiskyky / päivä on niin rajallinen. Haluaisin oppia koko työnkuvan yhdellä kerralla, enkä puolen vuoden, vuoden aikajanalla. Olen siis ahne? Tai pikemminkin nälkäinen? Ehkä pelkästään kärsimätön... Vuoden kuluttua hymähdän tälle kärsimättömyydelle, ja opastan jo seuraavia varautumaan vuoden opettelujaksoon.

On ollut hienoa kulkea työmatkat, sekä muut matkat siinä sivussa, polkupyörällä. Olen säästänyt jo 2,5 viikon matkakorttirahat. Laittamalla pankkiin työmatkapyöräilyllä säästämäni rahan pääsen puoliväliin jonnekin sitten joskus, kun voin pitää lomaa. Lisäksi polkeminen on ollut riemullista. Vaihteita pyörässäni ei liene kuin neljä, jotka kuitenkin riittävät hyvin omiin hurjasteluihini.

Olen pohtinut kuvien lisäämistä sivulleni. Viime aikoina en ole kuvannut kovinkaan ahkerasti, verrattuna viime vuotta edeltäviin aikoihin. Jotenkin vain into katkesi kun elämäntilanne muuttui. Luontoa on aina kiva kuvata, lisäksi se on kohtuullisen vaaraton aihe mitä tulee kuvien julkaisuun. Omasta julkisivusta riittänee toistaiseksi tuo yksi...

Nyt räiskäleille, ne ovat tuossa kuin itsekseen kärvistyneet pannulla...

... kirjallinen urani. Tähän mennessä olen kirjoittanut muiden aivoituksia (siis puhtaaksikirjoittanut) ja hiukan yritellyt omia 'muistelmiani'. Muistelmien kirjoittaminen on töpsähtänyt siihen, että en muista. Kirjeiden kirjoittaminen on toki helpompaa, ehkä siksi että siihen saattaa - huomenna, ensi viikolla, joskus - tulla palautetta tahi kokonaan uusi kirje johon taas on itse helppo laittaa palautetta. Vuorovaikutteista siis. Ehkä näiden blogien yksi etuus on juuri tässä? Kun kuvittelen, että joku joskus silmäilee näitä rivejä, minun on helpompi tuottaa omaa tekstiä... Vai, voidaanko sanoa, että julkinen kirjoittaminen on eräänlaista henkistä exhibitionismia...?

En kuitenkaan suunnittele jatkavani muistelmieni kirjoittamista julkisesti. Koetan, ja katson kuinka tämä tästä kehittyy. Kirjoittaminen on näes tosi kivaa. Uskon, että useat ns. luovien alojen harjoittajat - laulajat, muusikot, runonlausujat, taidemaalarit - tuntevat samaa esiintyessään. He toki ovat enemmän ja vähemmän ammattilaisia, koulun käyneitä tai muuten itseään taitoonsa valmentaneita.

Koska olen juuri aloittanut aivan uudessa työtehtävässä, kirjoittaminen saattaa olla harvanlaista päivänpäällisen uupumisen vuoksi. Vaikka työni ei ole mitenkään fyysistä, uuvuttaa se yhtä lailla. Joskus mielessäni protestoinkin, miksi fyysisen työn tekijä saa usein suuremman ansion kuin tietsikalla työtä tekevä, joka on viikon päätteeksi yhtä väsynyt. No, onhan meillä kaikilla tietenkin valinnan vapaus työnteon suhteen. Kuka mistäkin tykkää.

Tämä näin aluksi, nyt maa kutsuu...