Lääkärit ovat niin viisaita. Lääketiede on.
En nyt tee tässä eroa terveyskeskuslääkärien, kirurgien, sairaalalääkärien, keikkalääkärien ja työterveyslääkärien (yms) välille – vaikka kaikkien mainittujen ominaisuuksista kyllä kuulee monenlaisia kommentteja.
Kävin viime viikonloppuna väitöstilaisuudessa ja -karonkassa. Ymmärsin ensi kertaa, miksi lääkikseen tunkee nuoria (ja vanhojakin) ovista ja ikkunoista, miksi koko porukalle maksetaan isoa palkkaa ja miksi niistä kohkataan julkisuudessakin vähän väliä.
Ja lääketieteellinen tutkimus! Se on kertakaikkisen kiehtovaa, ja sen perusteella pystytään tekemään suoranaisia ihmeitä. Vaikeiden sanojen, epämiellyttävältä kuulostavien ruumiintoimintojen ja vakan alle piilotetun kynttilän takaa paljastui upea huippututkimuksen ja kansainvälisen tason huippuammattilaisten maailma, vieläpä täynnä suurelta osin selvittämättömiä salaisuuksia. Että yksittäinen erikoistumisalan haarakin voi olla niin äärimmäisen tärkeä elämälle, ihmislajille ja yhteiskunnalle!
Lääketieteessä toteutuva tutkimustiedon ja käytännöllisen tiedon vuorovaikutus on toimiessaan hieno esikuva mille tahansa yliopistolliselle toiminnalle. Samoin alan toimijoiden omistautuneisuus ja huvittavuuteen asti pikkutarkka oppineisuus.
Helsingin yliopiston ylistävät kokosivun varainkeruumainokset ovat herättäneet ristiriitaisia reaktioita. Ehkä niissä on sittenkin perää?